lauantai 17. elokuuta 2019

LOPPUKESÄN MIETTEITÄ


Jälleen kerran yritän epätoivoisesti käynnistää tämän blogin kirjoittamista pitkä tauon jälkeen. Niin paljon on jäänyt kirjoittamatta ja toisaalta taas niin monessa asiassa olen kirjoittanut itseni nurkkaan, että jatkaminen tuntuu aina vaan vaikeammalta ja vaikeammalta. Ja minusta tuntuu, että aloitan ihan liian monen blogitekstin melkein näillä samoilla sanoilla... Ja yhä uudestaan ja uudestaan yritän jatkaa enemmän tajunnan virtana välittämättä niin paljon loogisesta järjestelmällisyydestä ja kronologisesta etenemisestä ja yhä uudestaan palaan siihen, että haluaisin tuon järjestelmällisyyden säilyttää.

Kesä 2019 on ollut ehkä hieman hankala kesä ja siihen on liittynyt monenlaisia haasteita, joista suurimmat ovat olleet rahallisia. Myös ajankäyttö on tuottanut pieniä haasteita ja kun kyseessä on nyt matkablogi, niin ajankäytön kannalta mainitsemisen arvoisia ovat olleet alkukesän oleilu USA:ssa, merkillinen matka kauas Aasiaan, Italia ja Summer Jamboree sekä nyt edelleen meneillään oleva loppukesän oleskelu USA:ssa. Olen matkustanut paljon sekä junalla että lentokoneella ja ilmastoa ja saastuttamista ajatellen en ole ollut mikään mallikansalainen: jonkun taulukon mukaan minun maksamaani polttoainetta on levitetty tämän kesän aikana taivaalle noin kolme tonnia…

Myös ajatukseni ja asenteeni ovat muuttuneet viime vuosien aikana. Ilmastonmuutoksen, rasismin, populismin, äärioikeiston ja äärioikeistoterrorismin, joukkomurhien ja muiden ikävien asioiden vaikutus minuun on ollut kiistämättä melko suuri. Kuten varmasti suurimmalla osalla meistä. Maailma on muuttunut kuluneiden viiden vuoden aikana aivan valtavasti. Pahuuden lisääntymisestä voi omasta mielestäni syyttää suurelta osin internettiä ja varsinkin sosiaalista mediaa: sieltä ”pahan voimat” ovat löytäneet ihanteellisen kasvualustan ja sitä kautta monenlaiset lumipalloefektit ovat saaneet voimaa ja pahan siemenet ovat saaneet rauhassa levitä. Ja niiden levittäjiä, nykyajan riidankylväjiä, tuntuu riittävän… Ja toisaalta taas muiden ihmisten silmien eteen on yhtäkkiä avattu ja levitetty tämä karu ja ruma todellisuus ihmisen pahuudesta. Ja kaikki tämä on ikävä kyllä jättänyt jälkensä suurimpaan osaan meistä ja koko maailma on muuttunut ihan toisenlaiseksi. 

 Vaikka ihmisen hyvyyttä on välillä vaikea löytää tämän kaiken sonnan keskeltä, se on kuitenkin edelleen olemassa ja hyviäkin ihmisiä on olemassa. Ja maailmassa on paljon hyviäkin asioita ja niihin yritän edelleen tässä matkablogissani keskittyä. Parikymmentä vuotta sitten ajattelin tulevaisuuttani ja vanhenemista näin: toivoin hartaasti, ettei minusta koskaan tulisi katkeroitunutta ja vihaista vanhaa jäärää. Varoittavia esimerkkejä löytyi jo silloin paljon ja nyt niitä on aivan liikaa...

Jos ajattelen tätä blogia ihan puhtaasti matkablogina, tarkoittaen sillä ympäri maailmaa ja eri maita matkustamista, on tämä näkökulma suurelta osin kadonnut. Elämäni on nyt jo yli kolme vuotta ollut niin vakiintunutta välille Suomi-USA, että matkustaminenkin on ollut melkeinpä pelkästään näiden kahden paikan välillä matkustamista. Enemmänkin nyt siis ajattelen itseni ”ulkomaankirjeenvaihtajan” rooliin ja yritän kirjoitella niitä-näitä elämästä USA:ssa. Ja onhan niitä muitakin matkoja vielä silloin tällöin; kuten esimerkiksi jo mainitsemani kaksi muuta ulkomaan matkaa pelkästään tämän kesän aikana.  

Jos ajattelen pelkästään tätä vuotta - en kaikkia niitä vuosia, jotka olen kirjoittamisessa hypännyt yli - haluaisin kirjoittaa viime talven retkestä Ocalaan ja Gainesvilleen. Ocalassa kohteena oli Big Daddy Don Garlitsin Museum of Drag Racing ja Gainesvillessä vietimme yhden päivän NHRA:n Gatornationals kiihdytyskisoissa. Haluaisin myös kirjoittaa jonkinlaiset päätössanat lähes 20 vuotta kestäneelle asumiselle Suomenlinnassa. Tuo yksi maamme suosituimmista turistikohteista oli kotini niin kauan, että sitä tulen aina ajattelemaan kotinani, koko lopun elämääni. Tätä kautta olen myös tänä kesänä hieman saanut tutustua Helsinkiin uusin silmin ja siitäkin voisin vähän kirjoitella, vaikkakaan en ole Helsingissä kovin montaa päivää tänä kesänä ollut. Ihan viimeisimpinä kirjoitusaiheina minun mielessäni olisivat nyt matka Italiaan (Rooma, Firenze, Pisa, Lucca, Ancona) ja Senigallian festareille. Näiden lisäksi olisi pari muuta kotimaan asiaa ja useita USA:n asioita, jotka hyvinkin olisivat pienen tarinan arvoisia.

Keskeneräisiä juttuja minulla on tietokoneellani tallessa enemmänkin ja ainakin kesän 2018 Italianmatkasta aion vielä jokusen sanan kirjoittaa. Kuten tänäkin vuonna, myös vuosi sitten teimme Italiaan ”yhdistelmämatkan”, johon kuului sekä Italiassa lomailua ja Italian upeita nähtävyyksiä että Senigallian Summer Jamboree.

Yksi tämän päivän suosituimmista termeistä on "happy place". Minulle yksi happy place on aivan varnasti Senigallia. Se on paikka, jossa ensimmäisestä kerrasta lähtien olen osannut rentoutua ja nauttia olostani ihan täysillä. Myös Suomenlinna oli minun happy place, mutta ei ehkä kuitenkaan aivan puhtaasti. Meri sen sijaan on aina ollut minulle tärkeä happy place. Juuri tällä hetkellä istun myös yhdessä tuollaisessa paikassa: Floridassa, Riviera Beachin kaupungin alueella olevan town housen takapihan patiolla. Kuuma päivä Floridassa on kääntynyt jo myöhäiseen iltaan ja istun itsekseni pimeässä takapihan mukavallla tuolilla. Edessäni olean lammen pinta pinta on sileä kuin peili ja taivas on pilvetön, vaikkakin jossaki kaukana näen vielä silloin tällöin salaman aiheuttamia valonvälähdyksiä. Grilli viilenee jo ja istun nyt syömisen jälkeen nauttimassa Gin Toniciani. Kaukaa kuuluu jatkuva liikenteen taustaääni ja ilmastointilaitteen hurina. Pihanurmella nukkuu muutama vesilintu ja opossumi kävi juuri kääntymässä veden äärellä. Kuu taivaalla on kirkas ja on melkein täyden kuun aika.

Nyt olen avannut tämän loppukesän ja pian jo lähestyvän syksy kirjoituskauden ja uskoakseni pian on tulossa uutta tekstiä eli ”Stay tuned…”


sunnuntai 21. huhtikuuta 2019

TOIS PUAL JOKKEE... TRASTEVERE, ROOMA


On perjantai-ilta ja on jo pimeää, mutta vielä mukavan lämmintä. Ei enää mitenkään helteistä, kuten monena iltana aiemmin, mutta silti mukavan lämmintä. Istun Etelä-Floridassa sijaitsevan townhousen takapihalla ja minulla on kädessäni lasi Gin Tonicia. Aivan muutaman askeleen päässä edessäni tekojärvi. Pienen järven, tai oikeastaan lammen, toisella puolella olevien talojen valot heijastuvat veteen. Sirkat sirittävät kilpaa jostakin kauempaa kuuluvien hälytysajoneuvojen sireenien kanssa. Vaikka on jo pimeää, kaikki pilvet taivaalla ovat hohtavan vaaleita laikkuja vasten syvän sinistä pohjaa. Kaupunkien keskellä ei koskaan tule täysin pimeää.

Minulla on tänään poikkeuksellisesti äijä-ilta itseni kesken. Juon hitaasti Gin Toniciani ja poltan yhden ison sikarin. Mielessäni pyörivät isot ajatukset ja nyt tunnen jotenkin saavani niistä taas kiinni. Ainakin tällä hetkellä kaikessa tuntuu olevan jokin käsin kosketeltava realistisuus, josta saan otteen ja samalla monta kaunista ajatusta menneestä ja tulevasta. Loppusyksy ja alkutalvi ovat olleet hieman vaikeaa aikaa kaiken ympärillä muuttuessa niin kovin erilaiseksi. Olen ehkä ulkoisesti näyttänyt tyyneltä ja tyytyväiseltä, ehkä jopa onnelliselta ja se kuva, minkä olen antanut ulospäin, on ollut enimmäkseen positiivinen. Minulla ja meillä on kuitenkin ollut paljon käytännön huolia, niin USA:ssa kuin Suomessakin ja osa niistä on edelleen ratkaisematta, mutta jotenkin tänä iltana taas uskon niiden järjestyvän parhain päin.

Minulla on tukevasti toinen jalka Suomessa ja toinen USA:ssa. Ja välillä tuntuu, että jalkojen ollessa niin kaukana toisistaan, kaikki ei voi olla täysin tasapainossa tai täysin vakaata. Ja niinhän se todellakin on. Suomen asuntokuviot ovat vieläkin täysin auki. Armonaikaa on vielä 2,5 kuukautta [tämän kirjoituksen julkaisuhetkellä noin kuusi viikkoa]… Sen jälkeen edessä oleva aika näyttää vielä täysin pimeältä. USA:ssa jo 6,5 vuotta sijainnut toinen kotini on ollut West Palm Beachin kaupungissa, mutta kuluneen kolmen vuoden aikana kakkoskotini on psyykkisesti pikku hiljaa liukunut tuuma tuumalta kohti naapurikaupunki Riviera Beachia. Yksi tämän yön syvistä ajatuksista onkin se, että miten tästä eteenpäin.

Olen kaukana kotoa. Melko tarkalleen 5000 mailia, mikä on yhtä paljon kuin 8200 kilometriä. Niin… Huomaan olevani hyvin kaukana kotoa. ”Home far away from home” tuntuu yhä enemmän todellisuudelta. Elänkö jonkinlaista kaksoiselämää? Ehkä niin; kahta elämää jotka ovat kuitenkin kietoutuneet tiukasti toisiinsa. Tällä hetkellä minulla ei taida olla oikeaa kotia lainkaan, mutta minulla on kuitenkin paikkoja joissa oleilla… Suomen koti on kasa pahvilaatikoita, jotka vain odottavat siirtämistä jonnekin muualle. Täällä taas paikassa, joka oli minun toinen kotini, asuu nyt joku muu ja minä yritän sopeutua uuteen paikkaan (joka ei enää ole mitenkään uusi sekään…) ja tavallaan olenkin sinne jo ainakin osittain kotiutunut. Henkisesti  olen  kuitenkin kai ollut koditon jo useamman kuukauden…

Emerald Isle at Laguna Lakes on paikka, jossa minulla on juureni täällä. Siellä on ainoa asunto, jonka olen koskaan omistanut. Omistin sen ensi hetkestä lähtien kokonaan, se oli 100% minun ja se maksettiin käteisellä. Lama oli silloin vielä pahassa vaiheessa ja sain jalkani sopivaan rakoon niin, että onnistuin hankkimaan kohtuullisen kivan, joskin pienen asunnon käteisellä. Siitä on nyt jo yli seitsemän vuotta aikaa. Helmikuussa 2012 tulimme tänne lomamatkalle poikani kanssa (jota pidän asunnon toisena omistajana) ja loman lisäksi ehkä vielä tärkeämpi syy oli tulla paikan päälle katsomaan myytävänä olevia asuntoja. Asustelimme rantahotellissa Ft Lauderdalessa ja sieltä käsin kävimme katsomassa asuntoja Palm Beach Countyn alueella. Päivää ennen matkan päättymistä kävimme katsomassa yhdeksännen asunnon, joka tuntui heti lottovoitolta. Tämä tapahtui siis helmikuussa seitsemän vuotta sitten ja pitkän prosessin päätteeksi olimme lopulta asunnon omistajia syksyllä 2012, 6,5 vuotta sitten.

Suomalaisessa politiikassa ja miksei maailmanpolitiikassakin riittäisi nyt kirjoitettavaa vaikka koko loppuelämäksi ja voisin kirjoitella myös näistä kaikenlaisista sekalaisista omista jutuista, mutta yritän nyt kuitenkin siirtyä vielä viime kesän Italian reissuun, ennen kuin seuraava on jo (toivottavasti) edessä. Aloittelin tämän vähän lyhyemmän juttuni jo jokin aika sitten edellisessä blogikirjoituksessani ja oikeastaan jo useammassakin kirjoituksessa ja nyt hoidan tämän pois alta hyvin lyhyesti.

------------------------------------------------------

Kolmas matkapäivämme Italiassa, tiistai 31.7.2018 valkenee kauniina ja aurinkoisena aivan kuten sitä edeltäneet päivätkin. Näyttää siltä, että kesästä 2018 on tulossa koko Euroopassa kaiken kaikkiaan todella kaunis ja lämmin. Tälle päivälle suunnittelemme hotellin kattotasanteella, aamiaispöydässä käynnin Castel Sant’ Angelon linnassa Tiber-joen rannalla, hyvin lähellä Vatikaania.

Lähdemme matkaan heti aamiaisen jälkeen ja kävelemme Via dei Coronaria pitkin aina hotellilta joelle asti ja Ponte Sant’ Angelon eli Tiberin ylittävän antiikkisen sillan takana onkin jo kohteemme Castel Sant' Angelo. Tämä on yksi Rooman tärkeimmistä nähtävyyksistä ja se rakennettiin lähes 2000 vuotta sitten alun perin keisari Hadrianuksen mausoleumiksi eli hautapaikaksi, mutta vuosisatojen aikana se on muuttanut muotoaan ja myös käyttötarkoitus on muuttunut useampaankin kertaan. Keskiajalla rakennus on ollut linnoitus ja paavien asuinpaikka. Nykyään rakennus on museo. Tätä paikkaa suosittelen lämpimästi kaikille Rooman kävijöille. Alemmissa kerroksissa saa hyvin käsityksen tuosta massiivisesta mausoleumista ja ylemmäs mentäessä saa hyvin käsityksen linnasta ja siellä pääsee katsomaan kauniita ja koristeellisia palatsiin kuuluneita rakennuksen osia. Tämän upean rakennuksen lisäksi katolta on aivan mahtava näköala Roomaan ja myös Vatikaanin puolelle. Ylhäältä katsoen näkee myös hyvin kiehtovan ilmassa kulkeva käytävän, jota pitkin paavin oli uhatuksi joutuessaan tarkoitus paeta Vatikaanista linnaan.

Kierreltyämme yli kaksi tuntia linnaa, lähdemme palaamaan hotellin suuntaan. Tällä kertaa hieman eri teitä kuin tullessa. Kaupunki on tänäänkin aivan täynnä ihmisiä, liian täynnä ihmisiä. On todella kuuma ja aurinkoinen päivä ja ihmistungos saa sen tuntumaan vielä kuumemmalta ja tukalammalta. Silti en juuri nyt haluaisi oll amissään muualla kuin täällä. On jo lounasaika, mutta hyvästä aamiaisesta johtuen meillä kummallakaan ei ole vielä nälkä. Kävelemme kuitenkin päiväkahville Piazza Navonan sivustalla olevalle pikku kujalle.

Levättyämme hetken hotellilla lähdemme taas liikkeelle. Kävelemme ensi parin korttelin päähän Piazza della Rotondalle ja päätämme käydä sisällä Pantheonissa.  Pantheon eli alun perin ”kaikkien jumalien temppeli” rakennettiin alun perin pyhäköksi seitsemälle planeetalle ja niiden jumalille. Se on parhaiten säilynyt antiikinaikainen monumentti Roomassa. Nykyään se toimii katolisena kirkkona. Rakennukseen on haudattu mm. Rafaello ja Italian ensimmäinen kuningas Viktor Emanuel II. Pantheonin kupolin halkaisija on yli 40 metriä ja se on maailman suurin pelkästä betonista rakennettu kupoli.

Pantheonilta jatkamme matkaamme pikku kujien kautta Largo di Torre Argentinalle, jossa käymme taas katsomassa ”kujakatteja” ja jatkamme siitä edelleen kohti Tiber-jokea ja Trastevereä, joka on tämänkertaisen kävelymme määränpää. Tiedän tien Fontana delle Tarturughelle ja sitä kautta juutalaisten ghetolle. Juutalaisten ghettoon saavuttuamme jäämme katselemaan katukivetykseen upotettuja messinkilaattoja, joissa lukee nimiä ja päivämääriä. Niissä lukee kunkin oven takana asuneiden tavallisten ihmisten nimiä ja päivämääriä, jotka kaikki ovat 40-luvulta. Niistä löytyy myös kuolinaika ja paikka ja monessa näyttää olevan sama paikannimi: Auschwitz… Ne kertovat karua kieltään ja jotenkin tämä 2010-luvun loppupuoli on taas nostanut nämä ajat esiin ja koloistaan nousee ihmishirviöitä, jotka haluavat palata takaisin tuohon hirveän aikaan, jolloin kaikkiaan noin 70-85 miljoonaa ihmistä menetti henkensä…
 
Kävelemme läpi gheton ja pysähdymme parin korttelin päässä olevien antiikin aikaisten rakennusten luo. Edessämme on Teatro Marcello, joka on kuin Colosseumin pienoismalli ja sen vasemmalla puolella on Portico d’Ottaviano. Portico d’Ottavia on antiikin aikainen, keisari Augustuksen rakennuttama ja hänen siskonsa mukaan nimetty rakennelma aivan juutalaisen gheton reunalla. Alun perin sen käytävät ovat yhdistäneet kaksi temppeliä ja keskiajalla se on toiminut kalatorina. Jatkamme edelleen matkaamme ja kävelemme siltaa pitkin Isola Tibertinan saarelle. Tämä silta, Ponte Fabriccio on vanhin roomalainen silta, joka on edelleen omalla paikallaan ja käytössä. Se on rakennettu 62 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Ylitämme vielä toisen sillan ja olemme Trasteveressa.

Trastevere on Rooman kaupunginosa, jota sanotaan hieman boheemiksi ja ränsistyneemmäksi osaksi Roomaa. Täältä voi löytää jopa pubeja ja baareja ja ihmisiä istumassa iltaa… Boheemius ja ränsistyneisyys on kuitenkin ehkä vuosien aikana hieman karissut ja ennen halvemman alueen arvo on noussut nopeasti. Tällä kerralla kuitenkin kiinnitän huomiota hyvin ikävään seikkaan: kaikki rakennusten seinät on sotkettu… Ennen tämä on ollut lievästä rähjäisyydestään huolimatta verrattain siistiä ja kaunista aluetta, mutta nyt kaikenmaailman tagit ja maalilla spreijatut kuvat ”koristavat” seiniä… Olen siitä hyvin pahoillani. Puolet paikan hohdosta on kadonnut. Kävelemme ristiin rastiin pienillä kujilla ja tulemme pian aukiolle, jonka keskellä on suihkulähde ja reunalla kohoaa kirkko. Santa Maria in Trastevere on yksi Rooman vanhimmista kirkoista ja se on Trasteveren kaupunginosan keskipiste. Kirkko on kaunis ja kuuluisa mosaiikeistaan. Käymme sisällä kirkossa ja alamme sitten etsiä ruokapaikkaa. Paikkoja kyllä riittää; tämä alue on kuuluisa pikku ravintoloistaan, mutta me emme vaan ihan heti osaa päättää missä tänä iltana söisimme. Lopulta löydämme mukavan ruokapaikan ja saamme vatsamme täyteen hyvää ruokaa. Illallisen jälkeen kävelemme hiljalleen noin puolen tunnin matkan takaisin hotellille.

Valokuvia 31.7.2018 
Video 31.7.2018 
Senigallia Summer Jamboree Blogi 2018 

Jk. Tavoistani poiketen, laitan tähän hyvinkin ajankohtaisen, lainaamani tekstin jälkikirjoitukseksi ja muistutukseksi, liittyen Rooman ghettoon ja kadulla oleviin messinkilaattoihin... 

"Remember, it didn’t start with gas chambers. It started with politicians dividing the people with us vs. them. It started with intolerance and hate speech and when people stopped caring, became desensitized and turned a blind eye."

 “Nice people made the best Nazis. My mom grew up next to them. They got along, refused to make waves, looked the other way when things got ugly and focused on happier things than politics. They were lovely people who turned their heads as their neighbors were dragged away.” (Naomi Shulman)