keskiviikko 1. heinäkuuta 2020

SE KEVÄÄSTÄ (MIELIALOJA)

Erilainen kevät on takana. Erilainen mitä kevät on koskaan ennen ollut. Lopputalvellahan se kaikki oikeastaan jo alkoi: lopputalvi, koko kevät ja nyt jo iso osa kesästäkin on mennyt tässä harvinaislaatuisessa ja erikoisessa tilanteessa, vaikka elämä onkin jo palanut ehkä hieman liikaakin vanhoihin uomiin. Tulin Suomeen tammikuun loppupuolella ja helmikuu oli vielä melko normaali talvikuukausi. Paitsi että talvea ei ollut… Tänä vuonna talvikin jäi ihan kokonaan välistä pois ja saavuttaessa maaliskuulle alkoi tulla jo sellainen tunne, että talvi on ohi ja kevät on alkanut, mutta sitten tuli korona. Virus, joka oli jo tammikuussa havaittu Kiinassa ja USA:ssa alkoi valloittaa maailmaa; Italia etunenässä. Ranska, Espanja ja Saksa. Sitten Englanti ja USA. Ruotsikin pääsi mukaan isoihin piireihin.

Näin meni lopputalvi, kevät ja vielä kesän alkukin Suomessa. Joillekin se tiesi vapaaehtoista ”karanteenia” ja tosisille vapaaehtoista eristäytymistä ja pysymistä erillään muista ihmisistä. Itselleni kaikki oli oikeastaan aika helppoa: kyse oli niin yksinkertaisista asioista, että ne pystyi lukemaan, ymmärtämään ja omaksumaan kymmenessä minuutissa. Noudatin yksinkertaisia ohjeita ja tein niin kuin ”käskettiin” ja siinä se. Ilman turhia mutinoita tai vinkumista. Vaikeinta minulle tämän korona-kriisin aikana on ollut läheisistä ihmisistä erossa olo. Suomessa olevaa perhettä en uskaltanut pariin kuukauteen käydä tapaamassa lainkaan ja vaimoani en ole nähnyt vieläkään… Siitä kun lähdin Yhdysvalloista on nyt kulunut jo yli viisi kuukautta, eikä kukaan tiedä kauanko tämä tilanne tulee vielä jatkumaan näin. Suomessa menee hyvin. USA:ssa ei. Sinne minulla ei tällä hetkellä ole mitään asiaa: vaikka pääsisinkin vielä rajan yli, mikään vakuutusyhtiö tuskin korvaisi mitään, jos nyt menisin ja sairastuisin koronaan USA:ssa. Ja kuten kaikki tietävät, tuossa maassa sairaskulut voivat äkkiä nousta kymmeniin tuhansiin dollareihin.

Vaimoni on ollut jo pitkään tulossa tänne, mutta nyt jo kolme kertaa matka on peruutettu. On tehty uusia varauksia ja niitä on taas siirretty eteenpäin. Alkuperäinen Suomeen saapuminen oli tarkoitus tapahtua Norwegianin lennoilla jo maaliskuussa Spring Break -aikaan. Sen peruunnuttua liput siirrettiin kesäkuun alkuun ja senkin peruunnuttua heinäkuun alkuun. Kun vielä kolmannetkin lennot peruttiin, vaimoni peruutti koko liput ja ihme ja kumma: Norwegian palautti rahat noin viikon kuluttua! KLM:n paluulennot USA:n suuntaan vaihtuivat jo maaliskuussa vouchereiksi (niin, ei paras juttu). Myös yksi paluuseen liittyvä laivamatka on muutettu risteilyksi, siirretty kerran ja lopulta peruttu. Tällä hetkellä meillä on siis peruutettuina yhdet Norwegianin liput Miamista Helsinkiin, KLM:n lennot Tukholmasta Miamiin ja yksi Tukholman risteily Viking Linella. Norwegianilta saimme siis jo rahamme takaisin ja KLM:n lentoliput vaihtuivat vouchereihin. Ainoastaan Viking Linelta rahat ovat edelleen saamatta.

Mikä teki korona-keväästä vaikeaa? Ei oikeastaan mikään. Ainoastaan eristäytyminen perheestä ja läheisistä. Toki taustalla oli koko ajan se pikkuisen paha tunne, että jotain erikoista, jotain negatiivista on meneillään, mutta se itsessään ei riittänyt aiheuttamaan masennusta tai paniikkia. Näin voisin ajatella miettimättä sen enempää; että kaikki oli helppoa. Yksi asia kuitenkin nousi ylitse muiden: Jatkuva uutis ja some-myllytys ja varsinkin se enimmäkseen hallitusta kohtaan ilmennyt täysin turha negatiivinen krittiikki oli vaikeaa ja jopa stressaavaa. Isoin ulkopuolinen ahdistuksen aiheuttaja ei ollut siis tauti itse, vaan joidenkin ihmisten käsistä karannut negatiivinen kritiikki (jos sitä nyt enää edes voi kritiikiksi sanoa) lähes kaikkea kohtaan. Se oli pahinta tässä korona-epidemiassa ja koko keväässä.

-----------------------------------------

Tämän kevään aikana olen liikkunut paljon: olen käynyt pitkillä kävelylenkeillä malkein joka päivä ja silloin kun en ole kävellyt, olen juossut. Olen myös lukenut paljon normaaalia enemmän. Luin kirjan Yhdysvaltojen pohjoisosista ja aloin haluta matkustelemaan ympäri maata. Mieluiten junalla. Luin kirjan New Yorkista ja minulle tuli hirivttävä tarve päästä taas New Yorkiin. Mielellään vaikka asumaan sinne joksikin aikaa. Luin myös kirjan Italiasta ja halusin todella kovasti Italiaan. Ja vielä oli yksi kirja, joka sijoittui Key-saarille. Voi kuinka paljon haluaisin myös kotiin Floridaan. Näiden kirjojen lisäksi näin televisiossa dokumentin Kuubasta ja haluaisin myös Kuubaan. Mutta... kuten kaikille on selvää: matkailu on ollut pysähdyksissä ja vielä pitkään se tulee olemaan normaalia vaikeampaa ja normaalia kalliimpaa.

Minun matkoistani ei nyt siis tule mitään. Noiden aiemmin mainittujen, nyt jo peruttujen ”normimatkojen” (USA-Fin) lisäksi jouduimme perumaan myös loppukesän Italian matkan. Senigallian Summer Jamboree oli taas kerran tähtäimessä, mutta se on nyt luonnollisestikin peruutettu. Tuota matkaa varten meillä oli varattuna kaksi huonetta kuudelle hengelle Fanosta, Italian itärannikolta, mutta ne on nyt peruttu. Nyt matkojen ja matkakertomusten puuttuessa muutama sana korona-keväästä, vaikka monet ovatkin tähän aiheeseen jo aivan perinjuurin kyllästyneet. Näin kirjoitin 2-3 kuukautta sitten, eikä asia ole miksikään muuttunut…

-----------------------------------------

Ihan ensimmäinen mieleentullut asia jo "korona-kriisin" alkuajoilta on tämä: Aika monelle ihmiselle toivoisin jo jonkun läheisen sanovan, että istuhan nyt alas ja rauhoitu… Ota vaikka paperipussi avuksi, jos oikein alkaa hengitys kiihtyä, eikä sitä saa loppumaan… Molemmille ääripäille (nyt niitä ihan oikeasti on ollut tällä kertaa kaksi…) haluaisin sanoa, että kuunnelkaa kiltisti virallisia tahoja, noudattakaa niitä ohjeita ja lopettakaa se turha kitinä. Nyt jos koskaan tarvitaan sitä kultaista keskitietä. Ja tämä on lopulta ihan oikeasti hyvin yksinkertainen asia.

 -----------------------------------------

Moni haluaa nyt kovasti neuvoa toisia ihmisiä. Jokaisen pitää antaa ohjeita ja vinkkejä ja jokainen tuntee nyt maailman pelastumisen olevan kiinni juuri hänestä. Moni ilmeisesti ajattelee, että jos hän nyt ei kirjoita tästä tai jos nyt ei jaa tätä linkkiä, koko maailma tuhoutuu. Ja samat (jo vanhat) asiat toistuvat uudestaan ja uudestaan. Uudestaan ja uudestaan. Kutsun tätä mielessäni Tiivi-Taavi -syndroomaksi tai Teletappi-syndroomaksi… Uudestaan! Nyt minäkin annan vähän ohjeita: Jättäkää ne iltapäivälehdet jo lopultakin telineisiinsä ja lopettakaa roskajulkaisujen ja muun turhan materiaalin lukeminen ja jakaminen netissä. Ihan kaikkea, missä mainitaan sana korona, ei tosiaankaan tarvitse lukea, eikä varsinkaan jakaa muille. Viralliset kanavat jakavat tietoa juuri niin paljon kuin tarvitaan ja juuri sillä tavalla, kuin on tarkoituksenmukaista. Tämä on tilanne, jollaisen vuoksi me mm. maksamme ”yle-veroa”…

Jokainen (lue: liian moni) haluaa nyt tehdä tiettäväksi, että kyllä hän tietää… Jokainen haluaa julistaa omaa sanomaansa. Jokainen haluaa kertoa, kuinka tämä homma hoidetaan. Jokainen haluaa jakaa kaikki parhaimmat virus-linkit. Jokainen haluaa, että ne hänen mielipiteensä (jotka ovat oikeita), vinkkinsä ja myös hänen linkkinsä tulevat kaikkien tietoon. Ja sitä samaa asiaa toitotetaan yhä uudestaan. Ja uudestaan… Ja sitten pitää muistaa kirjoittaa, että ”tämä ei ole paniikin lietsomista, kunhan vaan varoitan ja muistutan äärimäisen tärkeästä asiasta…blaa-blaa-blaa”. Miksi niin moni kirjoittaa noin? Siksi, että he tietävät itsekin vain lietsovansa paniikkia.

Myös jotkut artikkelien ja ”muistioiden” alkuperäiset kirjoittajat haluavat päästä hetkeksi valokeilaan. Jokainen heistä haluaa saada nimensä parrasvaloihin ainakin hetkeksi. Jokainen haluaa olla sen parhaan muistion kirjoittaja ja jokainen haluaisi sanoa: ”Kyllä minä tiesin…” Moni näkee tässä tilanteessa tilaisuutensa koittaneen. Meillä on kaikenlaisia ja kaikentasoisia asiantuntijoita. Laidasta laitaan. Myös monta varsinaista Nosferatua on liikkeellä.

Minun on olut pakko ”sulkea kanavia” säästääkseni itseäni ja pitääkseni itseni henkisesti hyvässä kunnossa. Heti pahimman kriisin puhjettua maaliskuun alussa oli selvää, että sosiaalinen media ”tappaa” tavallisen ihmisen… Liika on liikaa. Liika vaan on yksinkertaisesti ihan liikaa… En edes pahimman MV/VMP- buumin aikana siirtänyt some-seuraamisiani tauolle tätä tahtia (silloin tosin heitin kaikki siitä saastasta tykkäävät ja sitä jakavat suoraan pellolle, enkä jäänyt odottelemaan). Nyt jo monta ”kaveria” on mennyt ”ei seurattavien” joukkoon ja muutama kapinanlietsoja (laillista järjestystä ja valtiovaltaa vastaan kiihottaja) tai kiukkunaama-emojien jakaja on saanut lähteä lopullisesti… En vaan enää jaksa tätä tykitystä. Hyvä ettei tarvinnut alkaa repiä nettipiuhoja irti seinästä, vaikka silloin joku olisi todennäköisesti tullut soittelemaan ovikelloa: ”Hei, oletko jo kuullut…!”

-----------------------------------------

Meillä Suomessa on (erittäin hyvä) hallitus ja muu maan johto. Meillä on asioista perillä olevat terveysviranomaiset. Meillä on tietoa ja taitoa. Ja tuota tietoa on jaettu erittäin hyvin. Pääsääntöisesti hyvien päätösten jälkeen. Lähes kaikki meistä ovat ne päätökset lukeneet. Lähes kaikki meistä ovat ne ohjeet ja suositukset lukeneet ja pääosa meistä on niitä kiltisti noudattanut. Sanoisin ihmisten käyttäytymisen seuraavan gaussin käyrää, jossa toinen ääripää eli pieni osa ihmisistä on välinpitämättömiä ja se toinen ääripää taas ampuu yli ja lähtee laukalle. Mopo keulii... ja karkaa käsistä. Ihan selvästi kaikkein suurin osa kuitenkin käyttäytyy järkevästi: ottaa ohjeet huomioon ja noudattaa niitä, mutta välttää kaikenlaisen paniikin lietsomista ja yliampumista.

Hieman huvittava juttu kriisin alkupuolella oli mielestäni se, että se ”oppositio”, josta minä käytän nyt nimeä populistiset paniikin ja kapinan lietsojat ja kaiken vihaajat, ei oikein tiennyt mille puolelle asiaa asettuisivat. Ihan alkuun alkoi kitinä siitä, kuinka kaikki menee överiksi ja hallitus liioittelee ja se on hallitus, joka lietsoo paniikkia ja pelkoa. Tämä oli hyvin vahva suuntaus öyhötyksen alkuvaiheessa. Sitten jossain vaiheessa, varinaisen kriisin jo alettua ja kestettyä muutama päivä, ”oppositio” siirtyikin täysin päinvastaiselle puolelle ja alkoi haukkua maan johtoa ja ylintä hallintoa siitä, että ei oltu tehty tarpeeksi ja asiaa ei otettu riittävän vakavasti…!?! Tällainen tuuliviirimäinen ailahtelu laidasta laitaan on huvittavaa, mutta myös pelottavaa ja se kuvastaa sitä, että sillä mitä vihataan ja vastustetaan ei ole niin väliä; tärkeintä on se, että vihataan ja vastustetaan ja pidetään meteliä. Ihan sama mistä.

Tämän kriisin aikana opin myös jotain uutta: minulle tuli jotenkin täysin yllätyksenä se, kun tajusin joiden ”kotikriitikoiden” todella uskovan siihen, että se heidän viha ja loanheittonsa ja sonnan levittäminen onkin lopulta jollakin tapaa positiivista… Että he oikeasti uskovat sen olevan jotain hyvää ja sen tuottavan hyviä tuloksia… Tämä tieto lähes lamaannutti minut ja sai kyllä ihan sanattomaksi. Ikävä kyllä demokratia antaa tällaiseen mahdollisuudet.

-----------------------------------------

Entäpä normaali loanheitto ja öyhötys. Luulin tämä sotkun oikeasti edes hetkeksi hiljentävän persussuomalaiset ja muut öyhöt. Luulin, että puhdasta ilmaa, luontoa ja kaikkea elämää vihaavat ihmiset sekä muiden ihmisten nälkiintymistä, sairastumista ja kuolemaa toivovat ja kaikkea pahaa palvovat ihmiset ymmärtäisivät olla hetken hiljaa, mutta ei… Vaikka eduskunnassa oli pienen hetken edes hieman rauhallisempaa (koska oli pakko), niin somessa mikään ei muuttunut. Päinvastoin… Löytyi taas yksi aihe lisää soppaan lisättäväksi. Siellä he jatkoivat edelleen saman roskan jauhamista ja sonnan jakamista. Heidän pohjaton, järjetön vihansa ei tyynny koskaan. Olisi kai pitänyt arvata, että tällainen kriisi ja mahdollisuus osoittaa jälleen kerran tyhmyytensä saa osan heistä jopa lähes ekstaasiin. Heille ei minulta paljon myötätuntoa heru. Inhottavat ja ikävät looserit eivät muuksi muutu, vaikka maailmassa olisi millainen hätätila. Se siitä. He eivät ansaitse tämän enempää.

-----------------------------------------

Ja ihan selvyyden vuoksi pari pikku juttua, jotka nyt näyttävät menevän ihmisillä sekaisin kaikessa innostuksessa… 1) Karanteeni on ihan eri asia kuin se, että itse omaehtoisesti asettautuu elämään ”karanteenin omaisiin” olosuhteisiin. 2) Suomeen ei ole julistettu ulkonaliikkumiskieltoja. Me suomalaiset emme totta puhuen en tiedä yhtään mitään mistään karanteeneista ja ulkonaliikkumiskielloista. Kyllä me pääsimme niin tavattoman helpolla. Ihan oikeasti...

Huoltovarmuuskeskukselle, terveydenhoitolaitoksille, kaupoille ja ihan tavallisille ihmisille sanoisin, että sen vessapaperin lisäksi varastoista pitäisi löytyä: 1) käsidesiä 2) hengityssuojaimia 3) paperipusseja, joista tuo viimeinen on nyt osoittautunut hyvinkin kriittiseksi… Aivan liian monta some-kirjoitusta on karannut kirjoittajansa käsistä paniikkikohtauksen ja hyperventiloinnin seurauksena…

Kouluille haluaisin sanoa, että 1) Luetun ja kuullun ymmärtämiseen pitää panostaa enemmän, ettei lapsista kasva sellaisia aikuisia, kuin ihan liian iso osa minun sukupolvestani on. 2) Medialukutaito ja myös lähdekritiikki ovat nykypäivänä joka päivä tarvittavia asioita ja taitoja ja myös niihin on kiinnitettävä enemmän huomiota.

-----------------------------------------

Jotkut (hyvin harvat) ovat yrittäneet pitää yllä jonkinlaista ”Kyllä me yhdessä pärjätään!” -henkeä. Ehkä hieman huonolla menestyksellä. Suurin osa kansasta ei nyt näytä syttyvän tuosta iskulauseesta. Eikä ihmekään… Pieniä ”yhteen hiileen puhaltavia” ihmisryhmiä on kyllä syntynyt. On syntynyt paljon erilaisia klikkejä. On syntynyt ryhmiä ryhmien sisään ja toisiaan limittäviä ihmisryhmiä. Joissain (negatiivisissa) tapauksissa tekisi mieleni käyttää jopa ilmausta, että on syntynyt soluja… Näissä pikku ryhmittymissä yhteishenki on kyllä kasvanut. On puhallettu yhteen hiileen. On todettu, että yhdessä selviämme. Mitään suurta suomalaista yhteenkuuluvaisuuden tunnetta ei kuitenkaan ole herännyt ja nämä pikku ryhmät päinvastoin hajottavat tätä suurta yhtenäisyyttä, koska niiden asenteet, mielipiteet ja tavat toimia ja käyttäytyä voivat poiketa toisistaan hyvinkin jyrkästi. Ja nuo "solut" taas ovat keskittyneet heittämään bensaa liekkeihin.

-----------------------------------------

Tämä korona-kriisi on tuonut esiin yllättäviä piirteitä monesta ihan tavalliseksi, kunnon kansalaiseksi luullusta ihmisestä. Esiin on noussut uusi hysteerikkojen ryhmä, jolle on yhteistä se, että kaikki alkoi äkkinäisesti ilman mitään varoitusta ja tämä viha suorastaan räjähti esiin kertaheitolla. Tämän ryhmän ihmisille on yhteistä myös se, että viha ja negatiivisuus on pysynyt samalla tasolla nyt jo kolme kuukautta; koko tämän kriisin ajan. Se on ollut tauotonta ja usein järkeä vailla olevaa toisten ihmisten, enimmäkseen päättäjien haukkumista. Se on ollut täynnä käsittämätöntä vihaa ja negatiivista "kriittisyyttä" aivan kaikkea kohtaan. Se on tullut monesti sellaisten ihmisten suusta, joista tähän kriisiin asti uskoi vielä enimmäkseen hyvää. Sanon enimmäkseen, koska kyllä ainakin minun läheisyydessäni olleilla oli pieniä, lieviä oireita jo kauan sitten.

Tämä heidän vihansa on nyt on nyt kuitenkin joka tapauksessa noussut tasolle, joka on kauan sitten jopa osittain ylittänyt laillisuuden rajat… Rajoja on rikottu heti kriisin alusta lähtien ja tämä asia on vain lisääntynyt kriisin kestäessä. Nämä ihmiset eivät enää täysin noudata lakia. He katsovat, että heidän mielipiteensä ja ”tietonsa” on lain yläpuolella. Jos eläisimme vaikkapa eräässä Atlantin takana olevassa maassa, tässä olisi nyt lakimiehille kultakaivos: hakea uhreiksi joutuneita asiakkaita, jotka haastaisivat näitä öyhyjä oikeuteen. Tapauksia olisi ikävä kyllä tuhansia ja totuus on tietysti se, että ei kukaan voi alkaa näitä öyhöttäjiä raastupaan hakemaan. Ikävä kyllä. Näissä kun kuitenkin puhutaan todella vakavista asioista. Puhutaan sen kokoluokan asioista, että sota-aikana näistä olisi joutunut oikeuteen ja ehkä jopa ammuttavaksi maanpetturuudesta… No, nyt viime sodasta on jo kauan aikaa, näiden öyhöttäjien onneksi.

Kun mietin noita ihmisiä, jotka jurputtavat kaikkea vastaan ja vinkuvat kaiken olevan huonosti ja sanovat, että kaikki on tehty väärin, tulee mieleen väistämättä kysymys, että kuinka fiksuina he oikein mahtavat itse itseään pitää. Kun itselläni eivät rahkeet riitä muuhun kuin tapahtumien seuraamiseen ja ohjeiden noudattamiseen… Kun itse voin vain kuunnella ja yrittää noudattaa sääntöjä ja tehdä kaiken niin hyvin kuin osaan, niin ovathan nämä omat pelisääntönsä keksivät aika ”kovia jätkiä”… Kovia jätkiä, jos he kykenevät aivan itse tekemään tästä kaikesta omat johtopäätöksensä ja viiltävät analyysinsä toimintaohjeineen… Ja toisinpäin: jos et ole sairastunut tai joutunut esimerkiksi taloudellisesti tai jostain muusta syystä kärsimään tilanteesta, on tämä kriisi ollut tavalliselle keskivetokansalaiselle loppujen lopuksi aika helppoa; ei ole tarvinnut kuin olla varovainen ja seurata ohjeita ja elää sen mukaan melko normaalia elämää niin mukavasti kuin mahdollista.

Päätän tämän ensimmäiseksi ja viimeiseksi jäävän koronatarinani vertaukseen. Olen itse aina pitänyt erityisen paljon eräästä vertauskuvallisesta kysymyksestä. Sitä, kuinka paljon voi luottaa johonkin ihmiseen kaikin puolin, voi hyvin kuvata vastaamalla kysymykseen ”Lähtisinkö tämän ihmisen kanssa vaikka sotaan?”. Tämän kriisin aikana olen ”löytänyt” joitakin ihmisiä, joiden kanssa en lähtisi sotaan, enkä haluaisi joutua pienimpäänkään kriisiin tai ongelmatilanteeseen. En haluaisi ylittää edes vilkasliikenteistä tietä heidän seurassaan. Onneksi olen kuitenkin löytänyt enemmän niitä ihmisiä, joiden kanssa uskaltaisin vaikka sotaan lähteä.

-----------------------------------------

Itselläni kaikki on siis melko hyvin, kiitos kysymästä. Elämä on jatkunut melko normaalina ja ilman sen ihmeempää draamaa ja tragediaa. Ainoa "korona-kevääseen" liittyvä ongelma on siis tämä pitkäksi venynyt ja aina vaan jatkuva erossaolo, jonka päättymisestä ei ole mitään tietoa. Se on vaikeaa ja masentavaa ja se tekee tästä kesästä hyvin vaikean. Ihmisten "Hallitus sitä ja hallitus tätä" -itkutkin alkavat jo unohtua, kun olen totaalisesti sulkenut korvani ja silmäni siltä valitukselta. Ja nyt on jo löytynyt ihan toisenlaisia valituksen aiheita... Kuumimmat keskustelut pyörivät nyt jo ihan muiden aiheiden (tai aiheettomuuksien) ympärillä... Näin siis eletään kesää vuonna 2020. Melko lailla apeissa ja yksinäisissä tunnelmissa, pakko tunnustaa. 

Näin pistin sitten lopulta minäkin lusikkani siihen sakeaan virussoppaan tällä kirjoituksella… Ja melkeinpä tekisi mieleni vielä päätteeksikin tokaista jotain, jota ajattelin tämän kriisin alkupuolella: meillä on hyvä ja toimiva maa. Nyt siis suu suppuun, paniikkiin yllyttäminen seis ja myös toisen ääripään kapinaan yllyttäminen ja mutina pois, sormet pois näppäimiltä, some kiinni ja noudatetaan niitä virallisia ohjeita hiljaa ja ollaan kiltisti. Ja vielä kriisin jo ollessa melkein ohi, toivon ihmisten edeleen noudattavan niitä ohjeita...

Kyllä tämä tästä. Jos ei vielä huomenna, niin kesän kuluessa kuitenkin. Tai tämän vuoden...



lauantai 11. huhtikuuta 2020

CRYSTAL RIVER - MANAATTIEN KANSSA UIMASILLA


Jo ennen tätä korona-kriisiä koko blogini idea (maailma ja matkailu) alkoi olla lähellä romahdusta: viime kirjoituksessa kirjoittelin tajunnanvirta-tyylillä pelkästään kovin sanoin äärioikeistolaisesta politiikasta ja olen ehkä uhrannut pikkuisen liikaa aikaa valitukseen uutta kirjastoamme ja joitakin muitakin asioita koskien. (Sisimmässäni olen kuitenkin sitä mieltä, että jatkuvasta äärioikeistolaisesta ja perussuomalaisesta valituksesta ja kitinästä huolimatta maassamme on kaikki vielä melko hyvin ja kaikki täysin asiaton valittaminen ja ruikuttaminen pitäisi jättää vähemmälle. Ainoa valittamisen aihe maassamme kun oikeasti on vain juuri tuo äärioikeistolaisuus ja persut itse...) Olen kirjoittanut muutaman sanan myös tästä korona-keväästä ja lähinnä ihmisten rankasti ylipositiivisista ja ylinegatiivisista reaktioista. Julkaisen sen joskus hieman myöhemmin, koska ainakin sen olen oppinut tästä epidemia-ajasta, että mitään mielipiteitä tästä aiheesta ei tulisi julkaista ennen kuin ne ajatukset ovat olleet pari viikkoa karanteenissa... 

Nyt on kuitenkin aika palata ainakin tässä blogi-kirjoituksessa ydinasian pariin ja kirjoittaa juttuja maailmalta. Nyt siis takaisin Yhdysvaltoihin ja viime vuoden joulukuun puoliväliin. Vietin joulukuun ja tammikuun USA:ssa ja mukana oli suurimman osan ajasta myös poikani perheensä kanssa. Itse asustelin vaimoni kanssa Riviera Beachin asunnossa ja poikani perhe majaili omassa kodissaan eli minun vuonna 2012 hankkimassa West Palm Beachin asunnossa. Koko tätä pitkää aikaa en aio näillä tarinoillani kattaa, mutta aion kertoa jotain sieltä täältä. Pieniä fragmentteja matkan varrelta. Aloitan tarinani Crystal Riverilta Floridan pohjoisosista.

(Photo: Fun2Dive, Dec 14, 2019)
Koko joulu-tammikuun USA:ssa oleilun kohokohta oli ensimmäisen viikonlopun pitkä road trip ja snorklaaminen manaattien kanssa Crystal Riverin kirkkaissa vesissä. Ajoimme ensin perjantai-iltana West Palm Beachilta Crystal Riverille, Orlandon luoteispuolelle ja yövyimme lähellä parhaita manaattialueita. Lauantaiaamun ohjelmassa oli uinti manaattien kanssa, jonka jälkeen jatkoimme matkaa suoraan etelään, Ft. Myers Beachille. Sunnuntaina ennen kotiinpaluuta ohjelmassa oli vielä käynti Sanibelin saarella ja toiveena hienojen simpukoiden löytyminen rannalta. Sanibelista palasimme sitten kotiin suoraan Floridan niemimaan poikki. Valitsemaamme reittiä pitkin matkaa kertyi ensimäisenä iltana Crystal Riverille 250 mailia eli noin 400 kilometriä. Crystal Riverilta Ft. Myers Beachille (toinen majapaikkamme) oli matkaa noin 200 mailia eli 320 kilometriä ja viimeinen pätkä Ft. Myers – West Palm Beach oli noin 150 mailia eli 240 kilometriä. Kaikkiaan tämä viikonlopun reissumme oli siis 500 mailin eli 800 kilometrin mittainen. 
  
 --------------------------------------

 
Kuvat voi suurentaa klikkaamalla.
Automatkamme alkaa vuokra-auton noudolla Alamon vuokraamosta Palm Beachin lentokentän kupeesta. Olin varannut meidän kuuden hengen perheellemme kolmella penkkirivillä varustetun Chevrolet Tahoen tai vastaavan ja kun se vastaava osoittautuu Nissaniksi, muutamme lennossa varaustamme. ”Upgradaamme” auton Chevrolet Suburbaniksi, kun kuulemme että joko sellainen tai GMC Yukon olisi saatavilla. Pienellä välirahalla saamme paljon isomman auton ja lisäksi yhden ylimääräisen kuljettajan ilman maksua. Kolmannesta kuljettajasta maksamme pienen lisämaksun. Pian meille tuodaan suuri valkoinen Chevrolet Suburban ja lähdemme West Palm Beachin kotiin lastaamaan autoa. Autoa, joka kooltaan ja painoltaan taitaa lähennellä panssarivaunua.

Saatuamme auton täyteen ihmisiä ja matkalaukkuja (olipa hyvä, että otimme isomman auton) lähdemme matkaan kohti pohjoista. Tai tarkalleen ottaen kohti luodetta. Alkumatkan ajelemme Interstate Highway I-95 -tietä pitkin perjantai-illan vilkkaassa liienteessä ja siirrymme pohjoisempana Florida's Turnpikelle. Port St. Lucien korkeudella tähän asti lähes vierekkäin kulkeneet I-95 ja Turnpike erkanevat: I-95 jatkaa itärannikkoa myötäillen pohjoiseen ja Turpike kääntyy kohti Keski-Floridaa. I-95 on leveä, monikaistainen ja välillä hieman kaoottinen tie. Autoja on paljon ja ne vaihtelevat satunnaisesti kaistoja, menevät välillä ohi oikealta ja vasemmalta ja itse koen tämän tien melko stressaavaksi. Turnpike taas on melko lähellä suomalaista moottoritietä, mutta liittymiä on todella harvakseltaan ja niiden kanssa on syytä olla tarkkana. Turnpike on tullitie, jossa jokaisesta ajetusta pätkästä on maksettava. Tämän tänään todella nopean pätkän jälkeen siirrymmekin pienemmille teille ja ensimmäinen pysähdyspaikkamme on länteen johtavan tien numero 60 ja US441 risteyksessä, ei kovinkaan kaukana Turnpikesta.

Tämä ensimmäinen pysähdyspaikkamme on Yeehaw Junction, syrjäisessä paikassa, teiden risteyksessä oleva vanha huoltoasema, ravintola ja motelli. Palvelua emme täältä tosin saa, sillä paikka on ollut suljettuna jo pitkään. Sulkemisen jälkeenkin tämä paikka kuitenkin jatkoi elämäänsä ja siitä tuli satunnaisten matkaajien vierailukohde, jota käytiin ihailemassa yhtenä menneen ajan muistomerkkinä. Paikan nimi ei muuten tule tule lassoa heiluttavasta cowboysta, joka huutaa ”Yeehaw!”, vaan seminole-kielestä. Yeehaw tarkoittaa sutta. Paikkaa on kutsuttu myös nimellä "Jackass Junction". Vanha, rapistunut huoltosema ja sen yhteydessä oleva ravintola sekä niiden takana sijaitseva pitkänomainen motellirakennus huokuivat historiaa. Ne huokuvat edelleen elämää, joka näihin seiniin on vuosien varrella tarttunut. Tämä paikka ei ole koskaan ollut mitenkään loistokas tai edes hieno; enemmänkin tämä paikka on ollut ehkä hieman boheemi ja hyvinkin kotikutoisen oloinen, niin rakenteiltaan kuin esimerkiksi maalausteemoiltaan. Erikoiset värit sekä käsinmaalatut tekstit ja kuvat seinissä korostavat tätä kotikutoisuuden tunnetta.

Syy siihen, miksi käytän Yeehaw Junctionista puhuessani monin paikoin mennyttä aikamuotoa, on pian käyntimme jälkeen tapahtunut onnettomus: vain pari viikkoa matkamme jälkeen Yeehaw Junctionin hotelli-ravintolan päärakennus tuhoutui lähes kokonaan, kun täysperävaunullinen rekka ajoi sen seinästä sisään. Kuvista päätellen huoltoasemaosuus ja suuri osa sen jatkona olleesta päärakennuksesta ja ravintolasta on tuhoutunut lähes täysin ja ainoa asia mitä sille luultavasti voi tehdä, on purkaminen. Mitä tapahtuu loppuosalle rakennusta ja takana olevalle motellille, sitä tuskin tietää vielä kukaan. Surullinen tapahtuma joka tapauksessa ja myös suuri menetys. Itse koen sen hyvinkin harmillisena tapahtumana. ja toivon, että edes osia siitä vielä pelastettaisiin tai aianakin säästettäisiin purkamiselta. Paikka oli niin kiehtova!

Yeehaw Junctionista jatkamme matkaamme länteen tietä numero 60. Vaimoni on ajanut tähän asti ja minä aloitan nyt oman ajo-osuuteni, joka kestääkin sitten ihan huomaamatta perillepääsyyn asti. Käännän ison, valkoisen Chevroletin SUV:n keulan kohti länttä. Ajettuamme puolisen tuntia alkaa aurinko painua horisontin taakse ja pian pimeys laskeutuu ympärillemme. Noin tunnin ajon jälkeen saavumme Lake Walesin kaupunkiin ja päätämme pysähtyä syömään. Tällä kerralla valitsemme Wendy’s hampurilaispaikan, koska sellainen sattuu sopivasti kohdalle ja se sattuu vieläpä olemaan meidän kaikkien suosikki. Lake Walesista käännymme pohjoiseen tielle US27. Tämä suurelta osin monikaistainen tie on nyt perjantai-iltana melko rauhallinen ja matka etenee hyvää vauhtia liikennevalopysähdyksistä huolimatta. Pysähdymme matkan varrella kerran vessaan ja ostamaan kahvia huoltoasemalta, mutta muuten jatkamme pysähtymättä kohteeseemme asti. Ohitamme komean Citrus Towerin ja saavumme Orlandon alueelle, kulkien kuitenkin sen verran alueen itäpuolelta, että emme näe huvipuistohelvettiä lainkaan. Ajamme Leesburgiin asti, josta käännymme viimeiselle, todella pimeälle ja osittain sumuiselle pätkälle kohti Merta ja Crystal Riveria.

Ensimmäisen yön hotellimme on Best Western Crystal River Resort. Kohtuuhintainen paikka, joka osoittautuu meidän tarpeitamme ajatellen aivan erinomaiseksi hotelliksi. Ei luksusta, eikä mitään turhaa, mutta mukava ja siisti keskivertohotelli. Ja tästä hotellista on mainittava erikseen äärimmäisen ystävällinen ja iloinen vastaanottovirkailija. Rakennus, jossa yövymme, on amerikkalistyylinen rakennus, jossa jokaiseen huoneeseen on ovi suoraan ulkoa. Huoneet ovat isoja ja siistejä. Me majoittaudumme kahteen vierekkäiseen huoneeseen ja ajomatkasta väsyneinä käymme melko pian nukkumaan. Seuraavan aamun ensimmäisillä snorklaajilla ei muutenkaan jää kovin montaa tuntia aikaa nukkua.

Lauantaiaamuna jakaudumme kahteen osaan. Ensimmäinen ”partio” lähtee jo kukonlaulun aikaan manaattiuinnille, kun toinen ”partio” jää vielä nukkumaan lasten kanssa. Itse kuulun tuohon toiseen osastoon ja nukun vähän pitempään, ennen kuin lähden aamiaiselle hotellin ravintolaan. Olemme varanneet etukäteen snorklausretken ”Fun2Dive” -nimisestä paikasta, joka sijaitsee lyhyen kävelymatkan päässä hotelliltamme. Snorklausretki alkaa luontovideolla, jossa kerrotaan alueen luonnosta ja manaateista ja opetetaan mitä saa tehdä ja mitä ei saa tehdä. Mannattien elämää kun ei kuitenkaan ole tarkoitus häiritä ja niille pitää antaa rauha kun ne itse sitä haluavat. Videon ja oppaan tietoiskun jälkeen sovitamme märkäpukuvut ja otamme itsellemme maskit ja snorkkelit. Räpylöitä ei näillä retkillä käytetä. Seuraavaksi minibussi vie meidät rantaan, jossa siirrymme laiturin vieressä odottavaan veneeseen. Meidän ryhmäämme kuuluu ainoastaan kaksi vierasta: minä ja vaimoni. Ajelemme veneellä paikkaan, joka tunnetaan nimellä "King's Bay" ja siellä tarkalleen ottaen ”Three Sisters Springs”. Nimi tulee kolmesta lähteestä, joista nousee vettä pieniin jokiin. Nämä pienet joet ovat manaattien aluetta ja pian me jo niitä löydämmekin.

(Photo: Fun2Dive, Dec 14, 2019)
Mennessäni veteen ensimmäistä kertaa katson aivan vieressäni hiljaa uivaa valtavaa manaattia; olenhan näitä nähnyt jo paljonkin pinnan päältä, mutta en edes tajunnut kuinka valtavia ne voivat olla! Maskin suurentava vaikutuskin huomioon ottaen vieressäni oleva manaatti on jättiläinen minun rinnallani. Snorklailemme hiljakseen pienessä joessa tai kanavassa, näemme lisää manaateja ja sitten oppaamme päättää viedä meidät todella pientä jokea (melkein kuin kirjkasvetinen oja) pitkin lähteille. Ilman manaattejakin snorklaaminen tässä kristallinkirkkaassa vedessä on upea kokemus. Käymme kahdella lähteellä ja molemmista löydämme manaatteja. Manaatit tulevat lähellemme, eivätkä tunnu meistä kovin paljon välittävän. Aamun ensimmäisiä snorklaajiahan ne olivat tulleet katsomaan kirjaimellisesti silmästä silmään ja olivat jopa pikkuisen halunneet kosketella snorklaajia. Vielä ennen poislähtöä käymme toisella alueella, hieman laihoin tuloksin tosin. Käyn yksin oppaan kanssa tekemässä pitkähkön lenkin yhden manaatin perässä, mutta sameammasta vedestä johtuen en sitä kuitenkaan lopulta näe lainkaan.

(Photo: Fun2Dive, Dec 14, 2019)
Tyytyväisinä aamun snorklauskokemuksiin vaihdamme kuivat vaatteet päällemme, teemme pikku ostoksia Fun2Diven toimipaikassa ja lähdemme pian ajelemaan kohti etelää. Olemme erittäin tyytyväisiä: olemme nähneet paljon manaatteja aivan lähietäisyydelta ja ihan kirjaimellisesti uineet niiden kanssa ja niiden seassa. Ja nyt kun olemme tutustuneet tähän seutuun ja tunnemme paikat ainakin jollakin tavalla, seuraavalla kerralla (jos tänne vielä tulemme), emme maksa järjestetystä snorkalausretkestä vaan teemme retkemme itsenäisesti. Monet näistä paikoista ovat tavoitettavissa rannalta käsin. Ja manaatteja voi tulla katsomaan joko veneellä, kanootilla tai rannalta käsin tai sitten pulahtaa itse niiden sekaan, jopa ihan uimarannalta käsin. Hyvällä tuurillahan tämän voi tosin tehdä myös Palm Beachin alueella: esimerkiksi Peanut Island Riviera Beachin edustalla sopii erinomaisesti snorklaukseen ja onnekas voi varsinkin talvisaikaan saada myös manaatteja seurakseen.

Minä jatkan ajamista vielä aamullakin ja se sopii minulle hyvin. Olen hieman laiska ajamaan ja kyllästyn ja väsyn nopeasti, mutta tätä autoa on ollut ilo ajaa näillä vähän pienemmillä ja vähän rauhallisemmilla teillä (joilla niilläkin liikennettä kyllä riittää). Lähdemme siis kohti etelää ja Tampaa ja siitä edelleen etelämmäksi kohti Ft. Myersia. Ajamme alkumatkan teitä US98 ja US19, jotka vievät meidät Weeki Wacheen ja Homosassan kautta Port Richeyn kaupunkiin. Pysähdymme lounaalle Taco Belliin ja lähtiessämme jatkamaan matkaa vaimoni siityy taas kuljettajan penkille. Port Richeysta navigoin meidät pieniä maaseututeitä pitkin Odessan pienen kaupungin alueelle ja sitä kautta edelleen Tampan pohjoispuolelle, jossa pysähdymme ennalta valmiiksi katsotussa pienoismalliliikkeessä. Pienoismalliliikkeessä on  mistä valita... Maitsen erikseen kuitenkin yhden pienoismallin: Suomen ilmavoimien väreissä oleva Polikarpov-lentokone Toisen maailmansodan ajoilta.

Lähdettyämme pienoismalliliikkeestä haemme vielä cup caket aivan vieressä olevasta cup cake -leipomosta. Olemme aivan kivenheiton päässä Tampasta ja liikenne alkaa vilkastua. Me käännymme kuitenkin juuri ennen Tampaan saapumista länteen, Interstate I-275 -tielle, joka kaartuu Tampan lahdella etelään. Tämä tien nimi on ”Sunshine Skyway” ja nimi johtuu sillasta, jonka ylitämme ajettuamme pitkää kannaksella veden ympäröiminä. Silta on valtava! Se on korkea! Se on todella Skyway. Nelikaistainen tie nousee yli 60 metrin korkeuteen merenpinnasta (alituskorkeus 55m) ja riippusillan tornien huiput ovat 131 metrin korkeudella. Aurinko alkaa laskea ajaessamme valtavaa Interstate-tietä pitkin kohti Tampan lahtea. Liikennettä on melko paljon, mutta matka taittuu silti joutuisasti. Näkymä Tampan lahtea ylittävällä kannaksella on henkeäsalpaavan upea: monikaistainen tie näyttää päättyvän jossakin horisontissa, veden takana, oranssina hehkuvaan auringonlaskuun. Koko taivas hohtaa kirkkaan värisenä ja päästyämme lähemmäs siltaa väri alkaa tummeta ja muuttua punaisemmaksi. Näemme vilahduksia sillasta jo kaukaa, mutta vasta alkaessamme kiivetä ylös huomaamme kuinka korkea se on. Olen ylittänyt sillan ennenkin, mutta en muistanut kuinka valtava se on. Ollessamme ”lakikorkeudessa” sillan päällä aurinko on jo laskenut, mutta punertava sävy värjää vielä maisemaa. Yksi elämäni upeimmista iltanäkymistä ja auringonlaskuista.

Vaihdamme pian kuljettajaa ja poikani siirtyy nyt ratin taakse. Haemme taas huoltoasemalta isot kupin kahvia ja jatkamme sitten matkaa edelleen näitä pienempiä teitä pitkin kohti etelää. Ilta on pimentynyt ja tiellä on oikeastaan huomattavan pimeää. Liikenne on yllättävän rauhallista; autoja ei ole ruuhkaksi asti ja ihmiset tuntuvat ajavan maltillisesti ja rauhallisesti. Ajotyyli on aivan erilainen kuin kaoottisella Palm Beachin alueella... Ajamme teitä US19 kohti Bradentonia ja siitä edelleen tietä US41 Sarasotaan ja Veniceen. Reilun tunnin kuluttua saavumme Port Charlotteen ja pian sen jälkeen Punta Gordaan. Kun jatkamme edelleen tietä US41 kohti etelää, saavumme lopulta Ft. Myersiin ja näemme kaupungin hyvin sillalta, joka ylittää Caloosahatchee-joen. Ft. Myersista meillä on vielä vajaan puolen tunnin matka Ft. Myers Beachille ja siellä sijaitsevalle hotellillemme.

Hotelli, jossa yövymme on meren ja intracoastalin välissä kanavan päässä oleva Dolphin Inn Resort. Hotelli vaikuttaa todella viehättävältä ja mukavalta, mutta meitä tosin odottaa siellä pieni yllätys… Olemme niin myöhään perillä, että vastaanotossa ei ole enää ketään. Siellä on tosin puhelin ja ohjeet, joiden mukaan meidän tulee soittaa tiettyyn numeroon. Tuosta numerosta saamme tiedon mistä löytäisimme kirjekuoren, jonka sisällä on huoneemme avaimet. Löydämme kirjekuoren sieltä mistä pitääkin, mutta kuoressa lukee ”Davila”. Purskahdamme nauruun, kun ajattelemme, että meidän sukunimen on luultu olevan Davila. No, Davila on ihan hyvä nimi ja siitä huolestumatta kävelemme huoneeseemme. Huone osoittautuu todella pieneksi, emmekä löydä sieltä kuin yhden parisängyn (meitä on siis matkassa neljä aikuista ja kaksi lasta). Kävelemme takaisin puhelimelle selvittämään asiaa. Pian hotellin omistaja saapuu paikalle pahoitellen tuhanteen kertaan tapahtunutta. Lopulta selviää, että joku vastaanotossa on antanut meidän huoneistomme jollekin pariskunnalle ja heidän huoneensa on siirtynyt meille. Johtaja saa asiat kuitenkin oikaistua ja pian olemme huoneistossamme, josta löytyy ylimääräinen huone ja pikku keittiö ja sängyt kaikille. Olemme tyytyväisiä ja olemme erittäin tyytyväisiä myös johtajan hienoon toimintaan. Kaiken lisäksi saamme nyt ”vaivanpalkkana” viettää tämän yön hotellissa ilmaiseksi. Ainoa harmi on se, että meidän pitää lähteä aikaisin aamulla; tämä olisi ollut kiva paikka viettää vaikka muutama päivä.

Seuraavana aamuna pakkaamme taas tavaramme ja lähdemme auringon paistaessa ajelmaan kohti Sanibelin saarta. Saarelle on hotelliltamme noin puolen tunnin matka. Saari sijaitsee Caloosahatchee-joen suulla ja se on leveydeltään 1-3km ja pituudeltaan noin 17km. Sanibel on ehkä juuri sellaista Floridaa, jota moni turisti odottaa tai toivoo näkevänsä. Sellaista, jota ei juuri ikävä kyllä itärannikolla Palm Beachin korkeudella näe. Sanibelin saari on melko suurelta osalta puuston ja kasvillisuuden peittämä ja suurin osa sitä kiertävistä hiekkarannoista on autiota. Autiolla tarkoitan sitä, että siellä ei ole rakennuksia. Ihmisiä rannoilla kyllä on. Me etsimme saaren päästä paikkaa, josta pääsimme helposti rannalle etsimään simpukoita. Tämä paikka tunnetaan rannalta löytyvistä simpukoista ja mekin haluamme niistä osamme. Päädymme lopulta Bowman's Beachille, jossa yleinen ranta ja siihen liittyvä infrastruktuuri, kuten parkkipaikat, suihkut, vessat ja leikkipuisto. Vietämme pari tuntia tällä rannalla, emmekä tulleet turhaan: mukaan lähtee pari purkillista kauniita simpukoita. Uskaliaimmat käyvät uimassakin; Meksikonlahden pohjoisosien vesi on jääkylmää verrattuna Palm Beachin seutuun.

Rannalta lähdettyämme ajelemme takaisin päin etsien ruokapaikka. Valitsemme lounaspaikaksemme Schnapper’s -nimisen hot dog ja hampurilaispaikan. Paikka on ihan hyvä, mutta kuten tällaisella eksoottisella saarella voi arvatakin, hinnat ovat melko korkeat. Mitään pikaruokaketjujen ”ravintoloita” täältä ei löydy. Koska meillä ei vielä ole kiirettä minnekään, ajamme aivan saaren kärkeen majakalle. Sanibel Lighthouse, rautarakenteinen majakka (1884) on näkemisen arvoinen. Kiertelemme vielä pitkin todella vilkasta rantaa ja poimimme muutaman simpukan mukaamme. Tällä rannalla on myös huomattavan paljon kuolleita rapuja (Blue Crab), tai oikeastaan niiden tyhjiä kuoria. Sanibelissa ei ole teemapuistoja, eikä edes pikaruokaketjuja. Siellä ei ole isoja kauppoja, eikä suurta valikoimaan erilaisia huvituksia, mutta silti, tai juuri siksi, se on kauneudessaan ja rauhallisuudessaan omaa luokkaansa ja käymisen arvoinen paikka.

Aloitamme kotimatkamme ylittämällä Sanibelin ja Ft. Myersin välissä olevan ison sillan. Kierrämme Ft. Myersin keskustan esikaupunkialuetta kiertävää tietä pitkin ja käännymme sitten itään tielle SR80. Edessämme on viimeinen ”legi” tällä kohtuullisen pitkällä viikonlopun automatkalla. Länsirannikolta itärannikolle koko Floridan niemimaan halki kulkeva State Road 80 on lyhyesti kuvattuna karu ja koruton. Ja suora. Se lienee joskus aikoinaan piirretty viivoittimen avulla suoraan Evergladesin suoalueen halki. Vajaan tunnin ajomatkan jälkeen saavumme La Bellen kaupunkiin ja ajamme pysähtymättä sen läpi. Tie yhdistyy matkan varrella tiehen US27 ja vajaan kahden tunnin päästä olemme Clewistonissa. 

Clewistonissa ajamme katsomaan Floridan suurinta järveä, joka on nimeltään Lake Okeechobee tai "Lake O", kuten paikalliset sitä kutsuvat. Ajamme rannassa olevalle levähdysaluelle Lake Okeechobeen rantavallien eli Herbert Hoover Diken toiselle puolelle. Itse järveä emme täältä tosin näe… Näemme kyllä veden, mutta sata metriä leveän vesikaistaleen jälkeen alkaa vielä todella leveä ”wetland” ja sen puuston ja ruohon läpi emme itse varsinaista järveä näe. Tämän pysähdyksen jälkeen minä hyppään ratin taakse vielä kerran ja ajamme edelleen suoraan itään Lake Harboriin. Ohitamme Lake Harborin ja saavumme pian sen jälkeen Belle Gladesin kaupunkiin, jossa tie kääntyy kohti pohjoista. Me käännymme pian Belle Gladen jälkeen itään tielle US98, joka vie meidät vajaan tunnin ajon jälkeen suoraan West Palm Beachin kaupunkiin, Southern Boulevardille.

Saapuessamme highway US98:n jatkeena olevalle Southern Boulevardille on jo pimeää. Käymme vielä Walmartissa hakemassa illallistarpeet ennen kotiinpaluuta ja päätämme tämän todella aktiivisen ja kivan viikonlopun koti-illalliseen. Maileja ja autossa istumista tuli paljon, mutta kaikki oli sen arvoista ja tämäntyyppistä matkaa ja näitä paikkoja voin suositella.
 
(Photo: Fun2Dive, Dec 14, 2019)