maanantai 11. marraskuuta 2019

MUTKIKAS MATKA JATKUU (OSA 2)


Todella huonosti nukutun yön jälkeen herään herätyskellon soittoon klo 05.00 laivan lähestyessä Tukholmaa. Käyn syömässä aamiaisen buffetissa, koska tiedän pystyväni tankkaamaan sillä tavalla ravintoa koko päivän varalle. Seuraava ruokailu tulee olemaan vasta ilalla lentokoneessa matkalla kohti Miamia. Aamiais-buffet Viking Gracella maksaa 12€ ja hyvin äkkiä olisin käyttänyt tuon 12€ paljon vaatimattomampaan aamiaiseen jossakin muualla. Aamiainen on muutenkin hyvin miellyttävä kokemus: Gracen buffet-sali on oikein viihtyisä ja todella hiljainen. Laivalla taitaa olla enimmäkseen vain risteilymatkustajia, jotka ovat vielä nukkumassa. Kovinkaan paljon ihmisiä ei ole jäämässä Tukholmaan. Reipas kolmen kilometrin aamukävely läpi Tukholman kestää reilut puoli tuntia ja sen jälkeen on vuorossa matkani 4. legi: junamatka Arlanda Expressillä lentokentälle. Lentokenttäjunasta minun pitää nyt kyllä jo lopulta oppia se, että lippujen hinnassa säästää paljon, jos ne ostaa netin kautta vähintään seitsemän päivää ennen matkaa. Tällä kertaa en siis ole ostanut lippua etukäteen, mutta sen saa kätevästi rautatieasemalta lippuautomaatista. Juna on todella nopea ja vaivaton tapa siirtyä Tukholman keskustasta lentokentälle. Juna lähtee Central Stationilta ja seuraava pysähdyspaikka on Arlandan lentokenttä. Matka kestää noin 20 minuuttia. Tämä juna on huomattavasti kalliimpi kuin Helsinki-Vantaan lentokenttäjuna, mutta myös huomattavasti nopeampi ja mukavampi.

Kuvat voi suurentaa klikkaamalla.
Ollessani Tukholman lentokentällä olen oikeastaan vasta matkani alussa. Varsinainen lentomatkani alkaa täältä Arlandasta. Tai oikeastaan en ole vieläkään alussa, koska tämä matka jatkuu nyt lähtöruudun kautta… Palaan siis lentäen Helsinkiin ja oikeastaan vasta sitten olen matkani alussa… Olen lentokentällä hyvissä ajoin ja minulla ei ole minkäänlaista kiirettä minnekään. Yleensä olen jäänyt lentokenttäjunasta pois ensimmäisellä pysäkillä (terminaalit 2, 3 ja 4) ja olen joutunut kävelemään terminaalille 5. Nyt jään pois terminaalilla 5 ja joudun kävelemään terminaalille 2. Asiaa tietysti helpottaisi, jos vaivautuisi lukemaan mitä lentolipuissa lukee tai ottamaan selvää asiasta nettisivuilta. Nyt tällä seikalla ei tosin ole mitään merkitystä, matka ei ole kävellenkään mikään pitkä ja aikaa minulla riittää… Teen lähtöselvityksen automaatilla Finnairin ja EasyJetin valtaamassa aulassa terminaalien 2 ja 3 välissä ja siirryn sitten kakkosterminaalin puolelle. Turvatarkastuksen läpäisyyn minulta kuluu aikaa ehkä noin kymmenen minuuttia, josta yhdeksän menee siihen kun odottelen täysin asiaan valmistautumattomien ihmisten sähläämistä… Tiedättehän ne ihmiset, jotka turvatarkastushihnalla alkavat kaivella kaikkia kassejaan. Ja taskujaan. Ja muita vaatteitaan. Ja heiltä kestää ikuisuuden saada hihnalla oleviin laatikoihin kaikki mikä sinne kuuluu ja virkailijat joutuvat melkein itse tyhjentämään ihmisten taskut ja reput… Eli: noin minuutissa olen läpi turvatarkastuksesta ja odottelen konetta melko pienessä terminaalissa.

Eilen yllätyin, kuinka VR:n juna lähti ihan tarkalleen aikataulun mukaisesti. Tänään yllätyn, kun huomaan Finnairin lentokoneen liikahtavan taaksepäin jo 10 minuuttia ennen aikataulun mukaista lähtöaikaa. Taidamme olla ilmassa jotakuinkin minuutilleen lähtöaikaan. Tämä Finnairin Airbus A320 -kone on lähes täysi. Matka Tukholman Arlandasta Helsinkiin kestää tänään 45 minuuttia ja se on kaikin puolin aika tavallinen ja tasainen matka. Finnair on tehnyt pitkää pitkää liukua kohti halpalentoyhtiötä, mutta positiivisena seikkana on nyt mainittava, että tällä näinkin lyhyellä lennolla tarjotaan sentään kahvia tai mehua. Esimerkiksi Norwegianin vastaavilla Euroopan sisäisillä lennoilla ei saa mitään ilman maksua. Lennämme saman meren yli, jonka juuri viime yönä ylitin laivalla toiseen suuntaan ja laskeudumme kohti Helsinkiä melkein samaa reittiä, kuin mitä juna vei minua eilen vastakkaiseen suuntaan. Näen selvästi Hankoniemen. Katselen niemeä, jonka kärjessä olen asunut ja saarta, jolla olen ollut töissä. Hetkeä myöhemmin ylitämme Lohjan. Sitten erotan selvästi Upinniemen ja Porkkalanniemen ja niiden jälkeen Espoon länsireunat: Kivenlahden ja Saunalahden. Sitten kaarrammekin jo jyrkästi vasempaan ja kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää.

Helsinki-Vantaan lentokenttä on kasvanut valtaviin mittoihin. Ainakin ollakseen pienen maan lentokenttä, se on kasvanut uskomattomiin mittoihin. Ulkona on rivi koneita, niin kuin ennenkin. Ehkä pari isompaa enemmän kuin ennen. Mutta se mikä ei ole muuttunut, on koneiden väritys: lähes jokainen kone on valkoinen ja niiden kyljessä lukee suurilla kirjaimilla Finnair. Tämä on Finnairin lentokenttä. Miamin kone odottelee tutussa paikassa kaukana Schengen alueen ulkopuolella. Se mikä on minulle uutta, on tapa tehdä ”USA-haastattelu”. Tähän asti sitä on tehty kaikilla lentokentillä boarding-jonoissa, mutta nyt sen voi tehdä joko boardingin yhteydessä tiskillä tai jo etukäteen Finnairin ”Transfer Deskilla”. Itse teen sen jo etukäteen ja se helpottaa kyllä boardingia kun ei enää tarvitse pysähtyä vastaamaan kysymyksiin. Tein samalla pienen testin ja kokeilin voiko itse vaikuttaa siihen, joutuuko portilla pistokokeena suoritettavaan ylimääräiseen turvatarkastukseen vai ei. Vastaus on kyllä, siihen voi vaikuttaa. Pistokoetarkastuksen pystyy halutessaan todella helposti välttämään oikealla ajoituksella. Tämä on tosin ensimmäinen kerta, kun itse näen tämän ylimääräisen tsekin toimivan näin helposti ennalta aavistettavasti.

Lento AY7 HEL-MIA lennetään tuttuun tyyliin Finnairin vanhempaan kalustoon kuuluvilla Airbus A330 -koneilla. Näitä koneita on käytetty tällä välillä kymmenkunta vuotta, MD-11 -koneen poistumisesta asti. Koneiden ikä ja kuluneisuus tuppaa välillä näkymään, mutta ymmärtääkseni nämä koneet ovat kuitenkin edelleen ajanmukaisia ja hyväkuntoisia. Parhaiten ikä näkyy ehkä koneiden viihdejärjestelmissä, jotka tuntuvat oikuttelevan vähän väliä ja jotka ovat muutenkin jo melko vanhentuneen oloisia nykytekniikkaan verrattuna. Minua tämä ei tosin haittaa, koska yleensä katselen näytöltä vain lennon etenemistä. Kovasti silti odottelen, että myös USA:n reiteille saataisiin uusia Airbus A350 XWB -koneita, joita on jo jonkin aikaa lentänyt Aasian reiteillä. En tosin tiedä onko tällaista edes suunnitelmissa ihan lähitulevaisuudessa. Uusia koneita Finnairilla on joka tapauksessa tilauksessa.

Jotenkin onnistun tottuneesti hamstraamaan (ja juomaan) aterian yhteydessä ammattilaisen (tai alkoholistin?) ottein peräti kolme lasia punaviiniä ja tilaan vielä lisäksi yhden oluen. Finnairin kaukolennoillahan miedot alkoholijuomat ovat ilmaisia aterian yhteydessä, mutta ennen sitä ja sen jälkeen ne maksavat. En yleensä tykkää tällaisesta hamstraamisesta (enkä käy jonottamassa ilmaisia ämpäreitä), mutta tällä lennolla suon sen itselleni. Kaikki mahdolliset virikkeet 11 tunnin lennon helpottamiseksi on käytettävä hyväksi. Jotenkin aika on saatava kulumaan... Ja kuten koneen purseri sanoi toisella puolella käytävää istuville naisille heidän kysyessään saisivatko he lasin sekä valko- että punaviiniä: ”Mitä vaan saa tilata niin kauan kuin tämä ateria kestää…” Finairin Atlantin ylittävillä lennoillahan kaikki alkoholittomat virvoitusjuomat ovat maksuttomia koko lennon ajan. Muuten tämän lennon ateriat ovat aika tavallista lentokoneruokaa. Ensimmäisellä aterialla otan lihapullia ja perunamuusia ja mietin, että ehkä sittenkin olisi pitänyt ottaa pastaa ja kanaa. Lihapullia en suositte... Toisesta, ennen laskeutumista tarjottavasta ruoasta en edes tiedä mitä se oli... Luultavasti jonkinlainen kasviksilla höystetty kohokas? Munaa ja kasviksia paistettuna ja tarjottuna kammottavan tomaattikastikkeen kanssa. Tämä oli ehkä omasta mielestäni huonoimpia lentokoneessa tarjottavia ruokia koskaan.

Lentokoneessa jossakin Grönlannin yläpuolella mietin, että päästyäni Miamiin, edessäni on vielä viimeinen eli 7. ”legi”: matka Riviera Beachin kaupunkiin, reilut sata kilometriä Miamista pohjoiseen. Jos minua tullaan hakemaan (kuten ilmeisesti tullaan), se tulee olemaan automatka Interstate I-95 -tietä pohjoiseen ja jos minua ei noudeta, teen tuon matkan todennäköisesti Tri-Rail -junalla. Tri-Rail -junalla matka tulisi olemaan pääteasemalta pääteasemalle eli Miamin lentokentältä Mangonia Parkiin. Tämä vanhempi paikallisjuna pysähtyy jokaisessa isommassa kaupungissa ja matka reitin päästä päähän kestää kaksi tuntia. Toinen vaihtoehto on ottaa paikallisjuna Miamin keskustaan ja jatkaa sieltä uudella, nopealla Brightline/Virgin -junalla West Palm Beachin asemalle.Brightline-junalla matka kestää ainoastaan tunnin ja 15 minuuttia. Lisäksi Brightline junat ovat todella mukavia matkustaa. Ainoana miinuksena kuitenkin edelleen totean, että 2010-luvun lopulla ei enää pitäisi perustaa junareittejä sähköistämättömille radoille... Molempia junia, sekä Tr-Railia että Brightlinea vetää edelleen diesel-veturi. Päästöjä on tosin ainakin Brightline-junan osalta pyritty pienentämään.

Ennen kuin pääsen jatkamaan matkaani kohti Palm Beach Countyn aluetta, minun on kuitenkin selvittävä läpi rajamuodollisuuksista. Ja tällä kertaa se on lähes helvetti maan päällä. Back to the 90’s… Todellakin joskus 90-luvulla muistan viimeksi Yhdysvaltoihin saapuessani seisoneeni näin pitkän ajan, näin valtavassa jonossa!! Automaateille (joilla suoritetaan pääosa "maahantuloprosessia") pääsee vielä hyvin lyhyen jonotuksen jälkeen ja siitä selviä todella salamannopeasti, mutta tämän jälkeen kaksi eri suunnista tulevaa jonoa yhdistyy ja kun tästä siirrytään jonottamaan virkailijan tiskille, siihen homma pysähtyy. Kun katselen näyttötaulua, jossa näkyy tässä päässä hallia tarkastettavat saapuvat lennot huomio kiinnittyy heti siihen, että listalla taitaa olla kaikki Väli- ja Etelä-Amerikan maat ja niiden seassa yksi ainoa paikka Euroopassa: Helsinki!! Välillä liikumme ihan hyvääkin vauhtia, mutta välillä jono ei liiku pitkään aikaan mihinkään. Maahantulijoiden papereita näyttää aluksi olevan tarkastamassa kuusi eri virkailijaa. Pian kolme heistä kuitenkin katoaa jonnekin ja kolme jatkaa. Minun lähestyessäni tiskiä joillakin maahan yrittävillä miehillä on jotain epäselvyyksiä ja tämä sitoo kaikkien kolmen virkailijan huomion ja jono ei liiku pitkään aikaan lainkaan. Kun miehet viedään paikalta pois, on jäljellä enää yksi virkailija ja koko valtava halli on täynnä ihmisiä; satoja ihmisiä ja pitkä pitkä jono… Tämän kuuman ja hiostavan salin läpi jonossa kulkeminen vei aikaa noin tunnin! Tämä mahdollisuus kannattaa varsinkin huonokuntoisten ja lapsiperheiden ottaa huomioon. Yleensä olen viime aikoina päässyt rajamuodollisuuksista läpi nopeasti ja helposti, mutta näinkin voi käydä.

On pakko tunnustaa, että saapuessani tällä kerralla Yhdysvaltoihin olen melko uupunut päästessäni ulos maahantulotarkastuksesta... Vaimoni on onneksi minua vastassa ja onneksi saan istua suoraan autoon kun lähdemme kohti kotia. Tällä kerralla olemme kuitenkin molemmat hieman nälkäisiä ja ennen lähtöä käymme syömässä vähän roskaruokaa lentokentän Burger Kingissä.Tämä omituinen, mutkikas matkani on kestänyt tällä kertaa kotiovelta Miamiin noin 34 tuntia ja edessä on vielä vajaan kahden tunnin automatka pohjoiseen.






lauantai 9. marraskuuta 2019

MUTKIKKAAN MATKAN ALKU (OSA 1)

Muuttaminen on rankaa puuhaa. Ainakin yleensä. Tällä kerralla en ollut siitä kuitenkaan ihan varma. Olinhan palaamassa takaisin kotiin... Ainakin joksikin aikaa. Tulevaisuudesta ei tiedä kukaan ja minun elämässäni ei mikään tunnu nyt olevan kovin vakaata, joten enpä nytkään uskalla veikkailla kuinka tätä asumista kestää. Melko lyhyeksi jäi minun töölöläisyyteni, ainakin tällä erää. Vaan kukapa tietää: ehkä vielä jonain päivänä palaan sinne. Tai jonnekin muualle vanhaan kantakaupunkiin. Ihmismieli on kyllä välillä… tai oikeastaan aika useinkin melko kummallinen. Nyt kun olin lähdössä Töölöstä, huomasin, että minunhan tulee ikävä tätä paikkaa. Tämä lyhyeksi jäänyt Helsingin kantakaupungissa asuminen osoitti todeksi sen, minkä kyllä jo tiesinkin: olen kaupunki-ihminen ja viihdyn kaupungissa. Mitä isompi kaupunki, sen parempi. Mitä lähempänä keskustaa, sen parempi. Siinä mielessä Töölö oli minulle hyvä paikka asua. No, onneksi suomenlinnalaisuus on melko lähellä samaa ideaa; siellä on aina vain reilun kymmenen minuutin matkan päässä Helsingin keskustasta.

Kuvat voi suurentaa klikkaamalla.
Olen nyt asunut Helsingissä pitkälti yli 20 vuotta: ensi kesänä tulee täyteen 24 vuotta. Sinä aikana olen ehtinyt asua kaikkiaan yhdeksässä eri asunnossa. Näistä asunnoista seitsemän on ollut Suomenlinnassa. Kun muutin Helsinkiin reilut 23 vuotta sitten asuin ensin melkein neljä vuotta itäisessä Helsingissä ja nyt asuin hieman vajaat puoli vuotta Töölössä. Koko muuan ajan olenkin sitten asunut Suomenlinnassa. Olen siis asunut pian 20 vuotta näillä city-saarilla ja se on tietysti muokannut minun helsinkiläisyyttäni hyvinkin paljon. Olen ennen kaikkea suokkilainen, mutta myös hyvinkin helsinkiläinen ja minun Helsingissäni lähestulkoon kaikki on keskittynyt kantakaupunkiin ja ydinkeskustaan. Tunnen toki alueet Helsingin laitamilla eri lähiöissä ja myös Vantaan ja Espoon. Toiset alueet vähän paremmin, suurimman osan hieman huonommin…

Tavallaan olen ollut kuitenkin jo pitemmän aikaa jollakin tavalla koditon… Juureni ovat irronneet maasta, eivätkä ne ole löytäneet uutta kasvualustaa. Ja samaan aikaan olen jo ihan liian pitkään asunut muuttolaatikoiden keskellä; koko ajan joko menossa tai tulossa. Viimeisten parin vuoden aikana minulla on ollut kaksi kotia Yhdysvalloissa ja neljä eri kotia Helsingissä. Se on aivan liikaa kahden vuoden ajalle.

“Minä asun vähän siellä ja täällä. Tänään sattumoisin täällä.”
(Tove Jansson / Nuuskamuikkunen)

-------------------------------------------

Muuttamisen lisäksi tein tässä välissä vielä yhden laivaristeilynkin, kun en muutakaan keksinyt. Tein jo toisen tämän syksyn Viking Linen 2€ hintaisen päiväristeilyn Tallinnaan. Kuluneen vuoden aikana, viime vuoden marraskuun alusta tämän vuoden lokakuun loppuun, olen tehnyt vähän kaikenlaisia matkoja: Viime vuoden lopulla marras-joulukuussa olin USA:ssa 1,5 kuukautta ja taas heti perään talvella 1,5 kuukautta. Kesällä olin ensin USA:ssa 3 viikkoa, sitten käväisin Suomessa ja lähdin parin päivän päästä viikoksi Aasiaan. Heinäkuussa olin peräti kolmisen viikkoa Suomessa, mutta sitten taas viikon Italiassa ja kolme viikkoa USA:ssa. Neljällä eri reissulla olen viettänyt USA:ssa vuoden sisällä 4,5 kuukautta ja olen taas pian lähdössä sinne niin, että olen melkein koko loppuvuoden siellä. Näiden ihan oikeiden matkojen (jo vuosia olen miettinyt, onko matka Yhdysvaltoihin enää ”matka” ollenkaan) lisäksi olen ollut jo neljä kertaa Tallinnassa ja kerran Ruotsissa ja lisäksi matkustanut kaksi kertaa ensin laivalla Ruotsiin ollessani matkalla Yhdysvaltoihin. Kuluneen vuoden aikana olen ollut pois Suomesta hieman yli viisi kuukautta.

Nyt olen taas jo jossain kaukana… ja tarina jatkukoon lähes melkein reaaliajassa tällä kertaa…


-------------------------------------------



Nyt on taas päästy ohi tämän vuoden syyskuun ja myös läpi repaleisen lokakuun… Muuton pahimmat vaiheet on saatu onnellisesti päätökseen ja on taas aika lähteä. Marraskuun pikku käväisyni USA:ssa alkaakin sitten taas jo tutusta paikasta: Suomenlinnasta! Aloitan matkani kylmänä ja tuulisena päivänä lauttamatkalla Suomenlinnasta kaupunkiin. Vajaan puolen vuoden asuminen teki minusta hieman kaupunkilaisemman ja hiukan stadilaisemman kuin ennen, joskin olen pitänyt Helsingin keskusta-aluetta omana kotialueenani jo pitkään. Nyt saan kuitenkin taas palata samaan aikaan myös suokkilaisuuteen ja sehän tietysti sujuu lähes kahden kymmenen vuoden kokemuksella lähes rutiinilla. Jotain kuitenkin jo nyt ehtinyt unohtua. Jotain, erityisesti kaupungissa matkustamiseen liittyen, opin jo tekemään toisin. Yksi uudelleenopeteltava asia on lauttamatkustaminen: minun on taas opittava noudattamaan orjallisesti ja tarkkaan aikatauluja. Varsinkin talven harvavälisiä aikatauluja… Kesällä se ei ole niin tarkkaa. Alku näyttää kuitenkin lupaavalta, ilman ongelmia olen juuri sopivaan aikaan odottelemassa lautan saapumista. Ehdin jo varautua siihen, että suuri osa Suomenlinnassa asuneista yhstävistäni on muuttanut pois ja tulisin näkemään enimmäkseen vieraita kasvoja, mutta onneksi niin hyvänpäivän tuttuja kuin joitakin ystäviäkin vielä löytyy. Tällä lauttamatkalla niin paljon, etten tiedä minne suuntaan kääntyä ja kenen kanssa puhua. Vajaan puolen vuoden poissaolo on tehnyt tavallaan hyvää ja tämä come-back on alkanut hyvin sosiaalisissa merkeissä. Hetken suunnittelin erakoituvano Suomenlinnaan, mutta ainakin näin aluksi tämä hypersosiaalisuus on tuntunut hyvältä. Poissaolon jälkeen puhuttavaa riittää ja olenhan minä tavallaan vähän eri ihminen nyt kun aloitan toista kierrosta Suomenlinnassa.

Päästyäni Suomenlinnasta mantereelle kävelen läpi Helsingin keskustan tuttujen korttelien ja olen jo pian rautatieasemalla. Seuraava, eli toinen ”legi” on kahden tunnin junamatka Turkuun. InterCity -juna vie minut suoraan Turun satamaan, josta pääsen näppärästi siirtymään laivaan. Näin maanantai-iltana juna on puolillaan matkustajista. Olin ollut hieman huolissani siitä, olisiko juna ajoissa perillä… Junilla kun on vähän tahtonut olla ongelmia aikataulussa pysymisen suhteen ja nyt minulle olisi hyvin tärkeää ehtiä ajoissa laivaan, koska muuten myöhästyisin myös lennoiltani. Olenkin siis todella positiivisesti yllättynyt kun juna lähtee lähes sekunnilleen ajallaan kohti Turkua. Ja jos nyt heittäydyn oikein yltiöpositiiviseksi, niin onhan VR:n kalusto hyvää ja nykyaikaista ja myöskin siistiä. Lippujen hintojakin voi nykyään kehua; Onnibussi teki aivan valtavan palveluksen kaikille Suomen busseja ja junia käyttäville matkustajille aloittaessaan hurjan hintakilpailun vuosia sitten! Kiitos edullisista junalipuista Onnibussi!

Junassa mieleeni tulee taas nuorten naisten jalkaongelmat... Jokin ikävä vaiva, joka pakottaa heidät nostamaan jalat vaakatasoon aina istuessa. Aloin kiinnittää tähän huomiota kun Espoon metro avattiin ja olen pitänyt sitä tähän asti melko espoolaisena ongelmana, mutta ehkä se on nyt päässyt leviämään myös muun väestön keskuuteen. Metron pääteasemalla Espoon Matinkylässä huomasin, kuinka aina junan lähtiessä jollakin nuorella naisella oli jalat (ja likaiset kengät) vastakkaisella penkillä. Ihan joka ainoa kerta. Välillä sattui niin hullunkuriselta näyttäviä juttuja, että kolmella penkillä käytävän toisella puolella, oli joka penkkivälissä jollakin jalat penkillä. Nyt olen nähnyt tätä samaa todella usein Oodissa: nuoret naiset tai tytöt istuvat jalat pöydällä! Samoilla pöydillä, joilla toiset selaavat kirjoja tai lehtiä ja joita toiset käyttävät ”ruokapöytänä” ostaessaan jotain kahvilasta. Tämä jalkaongelma tuli minulle nyt mieleen, kun taas junassa käytävän toisella puolella on noin 20-vuotias nuori nainen jalat penkillä. Olen pitänyt tulevia sukupolvia paljon viisaampina ja parempina kuin omaa sukupolveani, mutta ihan täydellisiä eivät hekään ole…

Tänään Finnairin uusin (negatiivinen) yllätys oli paikkavarauksen muuttuminen Atlantin yli lennon osalta maksulliseksi myös lähtöä edeltävinä tunteina, lähtöselvityksen yhteydessä. Tai ainakin minulle se oli uutta. Vielä tähän asti paikkavarauksen on voinut muuttaa lähtöselvitysaikana ilman kustannuksia. Vanhaan tapaan yritin vaihtaa paikkani koneen takaosaan, mutta käytäväpaikalle olisi tullut hintaa noin 25 euroa ja ikkunapaikalle 30 euroa. Tyydyn siis minulle annettuun, lipun hintaan kuuluvaan paikkaan. Seuraava etappi Finnairilla lienee se, että jos et maksa lisähintaa paikkavarauksesta, saat tyytyä seisomapaikkaan… Muutenkin asenne ”kotimaista” kohtaan on taas kerran vähän huono, kun olen nyt jo useamman kuukauden tapellut saadakseni puuttuvia pisteitä tililleni. Tuloksetta… (linkki aikaismpaan blogi-tekstiin) [Tämä paikan maksuongelma muuttui vielä mielenkiintoisemmaksi Arlandassa, kun painoin automaatin lähtöselvityksessä nappia ”muuta paikkaa”. Nyt automaatti alkoi vaatia minulta 25 euron lisämaksua myös minulle Finnairin toimesta valitusta paikasta! Eli näin on: seisomapaikka ilman maksua… No,, kun keskeytin koko paikanvaihtotoimenpiteen, ei minulle langennut laskuakaan omasta penkistäni.]

Entäpä positiiviset asiat? Yksi ehdottoman positiivinen asia on ainakin tämän matkan hinta! Minun ei ollut tarkoitus tehdä tätä matkaa lainkaan, mutta sitten löysin facebookkiini ilmoituksia suoltavan Lentodiilit-sivuston kautta tämän matkan. Muistaakseni ohjauduin Lentodiilien kautta Skyscannerin sivuille ja sitä kautta lopullisen matkantarjoajan ticket.fi:n sivuille. Ajauduin sivuille valmiiden päivämäärien mukaan, mutta pystyin hyvin hienosäätämään matkan alku- ja loppuaikoja. Lopulta sain nämä lennot Miamiin ja takaisin hintaan 268€!!! Näin halpoja Miamin lentoja en ole nähnyt koskaan. En lähellekään. Joudun tekemään nyt hyvin omituisen ”reitityksen”, mutta se ei haittaa minua lainkaan, koska minulla on aikaa… Lentomatkani alkaa Tukholmasta Arlandan lentokentältä ja lennän sieltä aamupäivällä… Helsinkiin! Ja Helsingistä jatkan matkaa vajaan kahden tunnin vaihdon jälkeen Finnairin suoralla lennoilla Miamiin. Paluumatka tapahtuu samaa reittiä: Finnairin non-stop Miamista Helsinkiin ja sieltä Tukholmaan. Saattaa kuitenkin olla, että koen äkillisen muistinmenetyksen Helsinki-Vantaan lentoasemalla ja unohdan mennä palatessa Tukholman koneeseen… Alku oli tietysti tehtävä niin, että ensin Tukholmaan, muuten en olisi päässyt matkaan lainkaan. Eli omituinen reitti ensin Ruotsiin ja sieltä takaisin Suomeen, mutta hinta vaan oli niin hyvä! Tarkastin pelkät Finnairin lennot Helsingistä Momondon kautta ja samat HEL-MIA-HEL -lennot olisivat maksaneet lähes 700 €!

Laivaterminaalissa Turussa on yllättävän paljon ihmisiä. Vanhoja ihmisiä. Eipä näillä eläkeläisillä taida olla paljon muuta tekemistä kuin risteillä? Taidan olla yksi harvoista alle 70-vuotiaista… En ole aikaisemmin matkustanut Viking Gracella ja ainakin laivan lähtö satamasta tekee vaikutuksen. Olen ulkona kannella katselemassa Turkua kun laiva lähtee, enkä edes huomaa sen liikkeellelähtöä. Ei meteliä. Ei värinää. Ei tärinää. Potkurit eivät kavitoi lainkaan laivan irrottaessa laiturista ja lipuessa äänettömästi ulos satamasta. Hienoa. Roottoripurjeen pyörimisestä aiheutuva pieni hurina on ainoa ääni, jonka kuulen. Tämä kaunis ajatus täysin hiljaisesta laivasta tosin kariutuu siinä vaiheessa, kun kiinnitämme yöllä Maarianhaminaan. Laivan kääntäminen 180 astetta ja peruuttaminen laituriin aiheuttaa niin paljon tärinää, että on hyvä kun pysyn sängyssäni putoamatta lattialle. Mutta takaisin kehuihin… Laiva on myös sisältä hieno. Erityisesti pidän laivan valaistuksesta. Muutenkin laiva on siisti ja tyylikäs, vaikkakin joissakin paikoissa ja pienissä yksityiskohdissa käytännöllisyys, helppo siistittävyys ja kestävyys ovat selvästikin ajaneet tyylin ohi. Mutta kaiken kaikkiaan laiva on oikein hieno. Ehkä tätä pitäisi tullakokeilemaan joskus risteilyn tai ruotsinmatkan merkeissä, vaikka laivamatkustaminen ei juuri minkäänlaista huvia itselleni olekaan. Nyt olen kuitenkin reittimatkalla yhteen suuntaan eli Ruotsiin. Kolmas legini tällä mutkikkaalla matkalla on siis laivareissu Turusta Tukholmaan.