KOHTI KOTIA KAUKANA KOTOA

Sunnuntain lentoni Washington D.C.:n Ronald Reaganin kansalliselta lentokentältä lähtee vasta iltapäivän päätteeksi, joten minulla on myös tänään hyvin rauhallinen aamu. Tässä hotellissa check-out -aikakin sattuu olemaan vielä tuntia normaalia pitempi (noon) ja senkään vuoksi minulla ei ole kiire minnekään. Syön tänään erityspitkän aamiaisen (tai brunssin) ilman kiirettä. Hampton Inn White House -hotellille annan nykytermien mukaisen vahvan suosituksen.. Tämä hotelli on ollut oikein hyvä. Huone on mukava, tilava ja siisti ja koko hotelli on hyvässä kunnossa. Myös aamiainen on ollut ihan kohtuullisen hyvä (muoviastioita lukuun ottamatta). Ei toki lähelläkään suomalaisten hotellien normaalia perustasoa. Huonoimpana seikkana lienee se, että vaikka hotelli on hyvällä alueella, läheltä on vaikea löytää ruokapaikkoja tai kauppoja. Ruokapaikkoja on kyllä joitakin, mutta ne pitää osata löytää… Suosittelen kuitenkin hyvillä mielin tätä hotellia. Nyt huonehinta oli noin 200€/yö. Melko kallista, mutta jotenkin covid-ajan jälkeen USA:n hotellihinnat tuntuvat nousseen aivan valtavaa vauhtia kaikkialla USA:ssa. Hotelleissa yöpyminen on nykyään todella kallista ja airbnb-paikoista taas en ole ottanut selvää. Pitäisi ehkä siirtyä enemmän käyttämään niitä.

Olen jo tilaamassa Uber-kyytiä lentokentälle, kun mieleeni muistuu yhtäkkiä kaupungin hyvin toimiva ja melko hyvin itse pääkaupungin ja osan Virginian lähiseutuja kattava metro (täällä subway on tosiaankin metro). Hylkään saman tien ajatuksen Uberista ja lähden kävelemään lähellä näkemäni Farragut West -metroaseman suuntaan (nimetty David Farragutin mukaan). Edellisestä metromatkastani pääkaupungissa on kulunut jo viisi vuotta, mutta silti onnistun nopeasti ostamaan lipun automaatista ja melkein yhtä nopeasti onnistun selvittämään tarvittavat metrolinjat ja paikan, jossa vaihtaa junaa. Pieniä ongelmia ja pari kirosanaa tuottaa tosin nykyajan vitsaus: digitaaliset näyttöruudut. Hyvin usein nykyään käy niin, että tavatessaan ruudulta tarvittavaa tietoa saa melkein kaiken selville, kunnes se kaikki häviää näytöstä ja tilalle ilmestyy mainos tai jotakin muuta tarpeetonta. Sitten ei auta kuin odottaa koska tuo tarvittava tieto palaisi näytölle ja samalla on valmistauduttava lukemaan tai katsomaan se nopeasti. Ja se on melko ärsyttävää… Tällä kerralla tarvitaan kolme kierrosta metrokartan kanssa, ennen kuin kaikki tarvittava selviää. Tämä melko lyhyt metromatkani kulkee ensin Farragut West -asemalta L’Enfantin asemalle, jossa vaihdan toiseen junaan risteävälle radalle. Täältä matka jatkuu vielä jonkin matkaa maan alla, kunnes nousemme ylös päivänvaloon juuri ennen Potomac-joen ylittävää siltaa. Pian sillan jälkeen saavumme Pentagonin asemalle ja sen jälkeen Pentagon Cityn asemalle. Sitten olemmekin jo perillä määränpäässäni, joka on hieman pienempi, mutta silti vilkas Ronald Reagan Washington National Airport. Se sijaitsee tarkalleen ottaen Arlingtonin kaupungin puolella Virginiassa. Metrojuna jatkaa matkaa edelleen Alexandriaan asti (kaunis, historiallinen kaupunki, suosittelen…).

AmericanAirlinesin lento Boeing B737 -koneella Washingtonista Miamiin on melko ”peruskauraa”… Ihan siitä lähtien, kuinka huvittavaa on taas seurata amerikkalaisten matkustajien ”boardausta”, joka kestää ikuisuuden. Yksi onneton ihminen saattaa tukkia käytävän helposti viideksi minuutiksi tai jopa pitemmäksi aikaa etsiessään ensin paikkaansa, etsiessään sitten tyhjää tilaa matkatavaralokeroista ja yrittäessään tämän jälkeen tunkea sinne väkisin ylisuurta matkalaukkuaan… Tämä on ihan vakio-show USA:n sisäisillä lennoilla. Kerta toisensa jälkeen toistuu tämä sama hermoja raastava show: valtaville pakaaseille etsitään tilaa kun yli puolet koneen matkustajista seisoo odottamassa koneen käytävällä ja osa vielä koneen ulkopuolella. Lopulta kaikki saavat tavaransa sijoiteltua jonnekin ja löytävät jopa omat istuinpaikkansa. Pääsemme lähtemään hieman aikataulusta myöhässä (ihan kuin olisin kirjoittanut tämän ennenkin), mutta matka-aika tulee olemaan lyhyempi kuin mikä on aikataulun mukainen lentoaika. Lennossa itsessään ei ole sen kummempaa kerrottavaa. Tavallinen USA:n sisäinen lento, joka vastaa lähes HSL:n paikallisliikennettä. American tarjoaa tämän reilun kahden tunnin matkan aikana minulle tölkin Ginger Alea ja pari keksiä pienessä paketissa.

Saapuessani Miamin lentoasemalle olen ikionnellinen siitä, että saavuin tänne sisäisellä lennolla ja voin vain kävellä ulos terminaalista. Muistissa on vielä hyvin yksi elämäni tuskaisimmista jonottamisista New Yorkin JFK:n kentällä kun saavuin maahan viikko sitten. En ole vielä ihan varma miten selvitä noin 120 kilometrin päähän pohjoiseen, mutta suuntaan suoraan pysähtymättä lentokentän sisäisen MiaMover -junan pysäkille ja siirryn lentokentän ”maaliikennekeskukseen”. Täältä voi vuokrata auton useiden vuokraamojen valikoimasta, mutta täältä voi jatkaa matkaa myös pitkän matkan Tri-Rail -junalla, Miamin MetroRail -junalla, Amtrakin junalla tai Greyhound-bussilla. Tarkastan pikaisesti toisaalta, Miamin keskustasta lähtevän Brightline-junan aikataulun ja päätän siirtyä MetroRail-paikallisjunalla Brightlinen asemalle. Olen lentokentällä pahaan aikaan siinä mielessä, että edellinen Tri-Rail ehti lähteä noin viisi minuuttia sitten ja seuraavaan on aikaa vielä yli kaksi tuntia. Pääsisin sillä hyvin lähelle kotia, mutta en jaksa jäädä nyt odottamaan.

Ostettuani lipun automaatista hyppään jo asemalla odottavaan MetroRailin paikallisjunaan ja lähden sen kyydissä kohti Downtown Miamia. Yritän heti tilata Brightlinen lippua puhelinsovelluksella ja huomattuani sen toimivan huonosti, yritän samaa myös nettisovelluksella. Kumpikaan ei tahdo toimia. Molemmissa lipun tilaaminen pysähtyy johonkin vaiheeseen, enkä pääse siinä loppuun. Kun juna lähtee liikkeelle Metrorail Transfer Stationilta (ensimmäinen asema lentokentän jälkeen) takaisin tulosuuntaan, jään ihmettelemään mitä oikein on tekeillä… Olemme selvästi matkalla takaisin lentokentälle! Pian osaan ynnätä mielessäni mitä on tapahtunut: tapellessani Brightlinen lippujen kanssa minulta on jäänyt kokonaan rekisteröimättä kuulutus, jossa todennäköisesti kerrottiin, että myöhään sunnuntai-iltana tämä juna kulkee ainoastaan Metrorail Transfer Centerille asti ja siellä on vaihdettava junaa päästäkseen Miamin keskustaan. Niinpä matkustelen tämän välin edestakaisin ja taas uudestaan asemalle, jossa toisella yrittämällä onnistun junan vaihdossa… Myöhäisen illan matkustajien joukossa on monenlaista kulkijaa, mutta en silti tunne oloani turvattomaksi ja vartijoitakin on sentään muutama näkyvästi esillä. Hermoilen hieman kuinka minulla riittää aika junanvaihtoon Miamissa; olen lopulta onnistunut varaamaan lipun seuraavaan Brightline-junaan, mutta aika alkaa käydä tiukaksi.

Paikallisjuna saapuu Miamin ”keskusasemalle” noin kymmenen minuuttia ennen Brightline-junan lähtöä ja otan muutaman juoksuaskeleen varmistaakseni ehtimiseni kulman takana olevalle Brightlinen asemalle ja siellä odottavaan junaan. Lopulta minulle jää aikaa ihan hyvin, vaikka välissä on vielä turvatarkastus ennen odotusalueelle pääsyä. Lopulta istahdan huojentuneena Brightline-junan leveälle ja mukavalle nahkapenkille. Tilaa näillä muhkeilla penkeillä on runsain mitoin ja vieressänikään ei ole matkustajaa. Nämä Brightlinen junat ovat uusia ja mukavia ja USA:n mittapuun mukaan vieläpä nopeitakin. Vaalea sisustus huokuu puhtautta ja kirkkautta. Jonkun luokituksen mukaan tämä juna pääsee nipannapin nk. ”high-speed train” -junien luokkaan. Niitä on tällä hetkellä koko USA:ssa vain kaksi: Brightline ja Amtrak Acela. Yksi jopa hieman huvittava yksityiskohta on asemalaiturilla seisova heiluttajakaarti; työtekijöille on selvästi opetettu, kuinka matkustajille heilutetaan junan lähtiessä ja kuinka myös junan saapuessa laiturilla pitää olla heiluttajia…

Junista vielä vähän lisää: West Palm Beachin ja Miamin välillä kulkee peräti kolme eri matkustajajunaa! Suurin, mutta samalla vähäisin on Amtrak. Amtrakin kaksi junaa, Silver Star ja Silver Meteor kulkevat molemmat kerran päivässä etelään, Miamiin ja kerran vuorokaudessa pohjoiseen, aina New Yorkiin asti. Tri-Rail -juna kulkee noin tunnin välein aikaisesta aamusta myöhäiseen iltaan kolmen piirikunnan välillä. Pohjoisessa pääteasema on Mangonia Park West Palm Beachin ja Riviera Beachin välissä ja etelässä pääteasema on Miamin lentokenttä. Tämä juna pysähtyy kaikissa tärkeimmissä paikoissa matkan varrella, mutta on syytä muistaa, että asemat ovat I-95 -tien länsipuolella, kaukana kaupunkien keskustoista. Ne ovat jalankulkua ajatellen keskellä ei mitään. Kolmas juna on Brightline, joka pysähtyy Miamin ja West Palm Beachin välillä vain kahdella asemalla: Aventura ja Ft. Lauderdale. Brightlinen asemat ovat keskellä kaupunkeja, pois lukien Aventura. Viimeisin jatko Brightlinelle on Orlando. Samalla junalla voi nyt matkustaa Miamista Orlandoon. West Palm Beachin ja Orlandon välille ollaan suunnittelemassa yhtä asemaa Treasure Coastin alueelle ja näillä näkymine se tulee olemaan Stuartin kaupungissa. Amtrakin junia voisi kai verrata hieman vanhempiin VR:n pikajuniin ja Tri-Railin junat taas ovat kuin kulahtaneita Helsingin lähijunia. Brightline on hieno, valoisa ja siisti. Yksi yhteinen tekijä näillä kaikilla kuitenkin on. Tekijä, joka vie ne historiaan jonnekin viime vuosisadan puolelle: Niitä kaikkia vetää (tai työntää) edelleen diesel-veturi.

Tämä Brightlinen diesel-veturi vie minut nyt yhden tunnin ja 16 minuutin kuluessa Miamista West Palm Beachin asemalle, josta minua tullaan noutamaan pian junan saavuttua. Olen pian taas kotona kodissa, joka on kaukana kotoa… Tämä viikko on nyt onnellisesti takanapäin ja seitsemän päivän pikku seikkailu New Yorkissa (city) ja Washingtonissa (DC) yksin on nyt tehty ja voin vain todeta, että olipa kiva viikko.

 

AIEMMIN TÄSSÄ BLOGISSA:
Päivä pääkaupungissa: Washington, D.C.
Vihreä vinttikoira
Empire State of Mind
Alone in New York: Tenement Museum & Lower Manhattan
New York City: MoMA & Village Halloween Parade
Turbulenssia ilmassa ja maankamaralla
Kohti Gotham Cityä 
Miamista Helsinkiin (kesäjuttuja)
Rockabillyä reservaatissa - Rockabillaque Florida 2023