perjantai 16. marraskuuta 2018

MARRASKUUN ENSIMMÄINEN VIIKONLOPPU


Kuten tuli jo edellisessä blogi-kirjotuksessa todettua, Ft Lauderdalen lentokenttä on tähän asti ollut lähes joka suhteessa yksi huonoimpia näkemiäni lentokenttiä. Oikein mikään ei tahtonut toimia kentällä ja järjestelyt kaikessa sekavuudessaan olivat ihan omaa luokkaansa. Nyt kentällä on kuitenkin menossa jonkinlainen kasvojenkohotus; toivottavasti se johtaa sekä kentän ja sen toimintojen järjestelyiden, että myös henkilökunnan osalta parempaan suuntaan. Ainakin vielä kehitys näyttää hyvältä. Selviän maahantulotarkastuksesta kuitenkin tälläkin kertaa erittäin nopeasti ja myös laukut tulevat poikkeuksellisesti juuri sille hihnalle, minne pitikin ja vieläpä nopeasti… Saatuani laukkuni kävelen ulos paikkaan, josta vaimoni kertoi tulevansa minut hakemaan. Ehdin odotella korkeintaan pari minuuttia kun hän jo saapuukin ja huomaan pian istuvani auton kyydissä. On vuosi 2018, marraskuun ensimmäinen viikonloppu ja minä olen matkalla toiseen kotiini kaukana Atlantin takana. Home far away from home...

Kuvat voi suurentaa klikkaamalla.
Muutamassa minuutissa olemme selviytyneet todella ruuhkaiselta lentokenttäalueelta parin ison risteyksen kautta tielle I-95 ja olemme matkalla pohjoiseen, kohti kotia. On myöhäinen lauantai-ilta, mutta leveä, monikaistainen tie on täynnä autoja. Välillä vauhti on kova ja välillä taas matelemme eteenpäin. Pian alkaa sataa ja edessä onkin varsinainen Florida-kuuro: kuuro on lyhyt, mutta sen aikana taivaalta tulee vettä aivan kaatamalla. Näkyvyys katoaa täysin ja tie muuttuu leveäksi puroksi. Autojen nopeus putoaa lähes kävelyvauhtiin. Veden kovaääninen ropina kuuluu aina kun ajamme isomman lammikon läpi. Yhtä pian kuin sade alkoi, se myös loppuu. Sateen jälkeen edessä on kuitenkin onnettomuusalue, jonka läpi pääseminen ottaa aikansa. Tiellä on autonromua sekä palo- ja poliisiautoja ja 6-kaistainen tie kapenee tällä kohdalla 2-kaistaiseksi. Liikennettä on niin paljon, että joudumme välillä pysähtymään kaikkien autojen yrittäessä mahtua noille kahdelle kaistalle. Tervetuloa Floridaan...

Pian olemme taas vauhdissa, suma purkautuu ja liikenne etenee vauhdilla täysin kuivalla ja avoimella tiellä. Normaalisti tähän matkaan menisi aikaa vajaa tunti, nyt kulutamme siihen kuitenkin 1,5 tuntia. Meillä ei kuitenkaan ole mikään kiire, koska on lauantai-ilta ja seuraavana aamuna saamme nukkua pitkään. Normaaliaikaan siirtyminenkin antaa meille vielä tunnin lisäaikaa.

Olemme pian perillä paikassa, joka on ollut minulle jo pitkää jonkinlainen kolmosasunto. Nyt siitä saattaa kuitenkin hyvinkin tulla minun ykkösasunto, kunhan vaan kaikki järjestelyt saadaan kuntoon. Tähänastinen ykkösasunto on ollut jo lähes 20 vuotta Suomenlinnassa, Helsingissä ja kakkosasunto täällä Floridassa, West Palm Beachin kaupungissa. West Palmin asunto on nyt kuitenkin laitettu vuokralle ja tämä on nyt ensimmäinen kerta kuuteen vuoteen, kun täällä ollessani en käy siellä, enkä juuri tule edes niillä kulmakunnilla liikkumaan.


Sunnuntaiaamuna iskee laiskuus ja kotiaamiaisen sijaan päätämme lähteä syömään aamiaista lähellä olevaan Ihop-ravintolaan. Suuntaamme ensimmäiseksi Highway US1:n varrella olevaan Ihopiin, joka on mukavalla paikalla veden äärellä ja joka on muutenkin viihtyisin kaikista lähialueen Ihopeista. Negatiivinen seikka on kuitenkin se, että se on pieni… Niinpä meille käy tällä kertaa niin, että nähtyämme jonon ovien sisäpuolella käännymme pois ja ajamme 45th Streetin varrella olevaan toiseen Ihopiin. Sieltä saamme pöydän heti. Muutenkin käynti osoittautuu oikein mukavaksi: juteltuamme tovin iloisen ja hymyilevän tarjoilijan kanssa, hän sanoo, että ilman muuta saamme ”military-alennusta” aamiaisen hinnasta. Ja joka kahvikin on hyvää… Ihopin kahvi on ollut tähän asti minusta melkeinpä huonointa, mitä tältä planeetalta saa, mutta nyt tällä kertaa se onkin yhtäkkiä erittäin hyvää. Myös pikku kahvikannut, joissa kahvi tarjoillaan, ovat erilaisia kuin ennen eli ehkä tässä on nyt tapahtunut joku tietoinen parannus kahvin osalta. Minä syön ”Breakfast Samplerin”, johon kuuluu: makkaraa, kinkkua, pekonia, munia (scrambled for me) sekä pari pannukakkua. Niiden lisäksi otan kahvia ja tuoremehua. Tätä voi siis taas tänäänkin kutsua enemmän brunssiksi kuin aamiaiseksi; sekä ajankohdan että määrän osalta.

Aamiaisen jälkeen suuntaamme West Palm Beachin keskustaan, jossa järjestetään tänään viikkoa etuajassa Veterans’ Day Parade. Olemme kaupungissa hyvissä ajoin ja toivomme sen helpottavan parkkipaikan löytämistä, mutta se osoittautuu jälleen haastavaksi. Parkkihallit ovat tänään juhlapäivän kunniaksi käytössä ilmaiseksi, mutta kierrettyämme yhden täynnä olevan parkkihallin päädymme takaisin kadulle. Meillä on kuitenkin uskomattoman hyvä tuuri, sillä löydämme tyhjän parkkiruudun vain kahden korttelin päästä kaupungin eräänlaisesta pääkadusta, Clematis Streetista, jolla myös paraati järjestetään.

Kiertelemme West Palmin pienessä keskustassa odotellessamme paraatin alkamista. Käymme katsomassa veden äärellä olevia autoja ja arvelemme kyseessä olevan paraatiin liittyvä autoshow. Paikalla on kuitenkin vain kolme hienoa vanhaa autoa ja muutama maastoajoneuvo… Myöhemmin luen ilmoituksesta, että rannassa piti olla yli sadan ajoneuvon näyttely… Hieman jäi vajaaksi tavoitteesta? Kävelemme takaisin Clematis Streetille ja pyörähdämme parissa kaupassa odotellessamme. Jatkamme sitten matkaa uudelle kadunpätkälle, joka on juuri muutettu jonkinlaiseksi kävelykaduksi. Sain internetin  avajaiskuvien perusteella sen käsityksen, että katu ja ympäristö olisi muuttunut merkittävästi, mutta muutos näyttää olevan hyvin kosmeettinen ja lähes huomaamaton.

Kahden palokunnan nostolava-auton väliin on pingotettu valtava USA:n lippu. Ihmisiä on kerääntynyt paljon kadunvarteen, mutta ei läheskään niin paljon kuin olin odottanut. Pian paraati alkaa ja ensimmäisenä meitä lähestyy kaksi moottoripyöräpoliisia ja heidän perässään jonkinlainen merijalkaväen lippuvartio. Tai ei ihan… Tässä paraatissa esiintyy paljonkin sotilaspukuisia ihmisiä, mutta he eivät ole ”oikeita sotilaita”. He eivät ole varsinaisia aktiivipalveluksessa olevia sotilaita. Ei oikeita upseereja, ei aliupseereja, ei värvättyjä… Enemmänkin sanoisin, että lapsia sotilaspuvuissa: JROTC, Junior Reserve Officer Training Corps… Eli tässä suhteessa tämä paraati poikkeaa aivan täysin Suomen vastaavista, joissa Puolustusvoimat marssii ja esittelee kalustoaan. Nyt kyseessä ovat nämä ”nuorisojärjestöt” ja muut järjestöt, lukiot soittokuntineen ja myös ihan oikeat veteraanit ja sotaveteraanit. Sotaveteraaneja näyttää olevan Toisesta Maailmansodasta lähtien jokaisesta sodasta, joissa USA on ollut mukana.

Osa näistä ryhmistä marssii tiukan sotilaallisesti ja kurinalaisesti. Osa hoippuu miten sattuu. Osa lapsista on silminnähden ylpeitä osastaan paraatissa, osa näyttää iloisilta, osa on ilmeettömiä ja toiset ovat selvästi hyvinkin hämillään ja näyttää siltä, että he varmasti olisivat mieluummin ihan jossain muualla. Sama sekavuus koskee marssivia orkestereita: osaksi musiikki on melko mukavaa kuunneltava ja osaksi melkoista kakofoniaa. Paraatista jää siis hieman kaksijakoinen fiilis monellakin tapaa ja olen ehkä itsekin hieman hämilläni ja mietin, että mitenkähän tähän kaikkeen oikein pitäisi suhtautua… Jätän kuitenkin turhat miettimiset, moralisoinnit tai arvioinnit sikseen ja olen vain tyytyväinen ja totean, että oli hyvä, että päätimme lähteä katsomaan paraatia. Se oli mielenkiintoista.

Ajelemme vielä iltapäivän päätteeksi jonkin matkaa pohjoiseen, Jupiterin kaupunkiin. Ajamme merenrannalle katsomaan Atlantin aaltoja ja käymme myös Jupiter Inletin suulla olevassa DuBois Parkissa, jossa on mukavat uimarannat laguuneineen ja myös paikkoja, jossa voi viettää pick-nickiä ja vaikkapa grillata. Tätä paikkaa suosittelen niin uimiseen, varsinkin pienten lasten kanssa, kuin myös auringonlaskun ihailuun. Maisema on kaunis ja oman hohtonsa maisemaan tuo inletin vastarannalla oleva vanha Jupiter Inlet Lighthouse. Pari oikein hyvää ravintolaakin löytyy kauniilta paikalta läheltä US1 highwayn siltaa. Olemme rannalla auringonlaskuun asti ja ajelemme sitten ilman kiirettä takaisin etelän suuntaan A1A "Scenic Highwayta" eli aivan Atlantin rannalla kulkevaa tietä pitkin.




maanantai 12. marraskuuta 2018

AAMULLA TUKHOLMASSA, ILLAKSI KOTIIN...


Kuvat suurenevat klikkaamalla
Aamulla herään hyvissä ajoin herätyksen soidessa. Heräämistä helpottaa se, että kello on yhden tunnin jäljessä Suomen ajasta. Tämä viikonloppu antaa minulle tavallaan kaksi tuntia ylimääräistä aikaa, kun ensin saan etua Suomen ja Ruotsin aikaerosta ja sen lisäksi Floridassa siirrytään tänä viikonloppuna takaisin normaaliaikaan. Jos lasken tähän vielä lennon aikana ”lisääntyneet” tunnit, niin silloin etua syntyy jo useita tunteja. Takaisin tullessa ne kyllä pitää ikävä kyllä maksaa takaisin. Tämä nyt saavutettu ”lisäaika” on vain lainaa. Aikaeroon tottuminen on muutenkin paljon vaikeampaa takaisin idän suuntaan palatessa. USA:ssa iltaisin tietysti väsyttää aluksi jo hyvinkin aikaisin, mutta aamulla taas vastaavasti on pirteä jo aikaisin aamulla. Suomeen matkustaessa taas koko aikaero on yhtä sekavaa epätietoisuutta siitä, milloin mpitäisi nukkua ja milloin olla hereillä ja toipuminen saattaa aianakin itselläni kestää hyvinkin kokonaisen viikon.

Käyn syömässä aamiaisen laivan seisovasta pöydästä. Samalla 12 eurolla, millä olisin saanut jonkinlaisen välttävän aamiaisen laivan kahvilasta, saan nyt syödä niin paljon, että tiedän pärjääväni sillä hyvin iltapäivään ja lentokonepäivälliseen asti. Matkustan Yhdysvaltoihin Norwegianin lennolla ja minulla on lippu, johon kuuluu yksi selvitettävä matkatavara, istumapaikan valinta ja ateriat. Ateriat, joista sanoisin mieluummin, että yksi ateria lennon alkupuolella ja yksi välipala ennen laskeutumista. Halvimpaan lippuunhan ei Norwegianilla kuulu mikään näistä mainituista asioista. Mutta ennen lentoa ja ateriaa aion kyllä pitää vielä kahvitauon joko lentokentällä tai jo ennen sitä Tukholmassa. Mutkittelemme läpi sokkeloisen Tukholman saariston, jossa ruska on vielä kauneimmilllaan ja saavumme muutamaa minuuttia yli 10 satamaan. Minulla on mielessäni selvä suunnitelma: Aion kävellä kolmen kilometrin matkan vanhan kaupungin läpi juna-asemalle asti. Minulla on pari tuntia aikaa ja se sallii tarvittaessa jo muutaman pikku pysähdyksenkin.

Sää on tänä marraskuun ensimmäisenä lauantaina oikeastaan oikein mukava. Taivas on lähes täysin pilvessä, mutta sää on tyyni ja lämmin. Kävelen pitkän, keskustaa kohti vaeltavan jonon mukana kohti vanhaa kaupunkia, raahaten mukanani yhtä isoa matkalaukkua ja yhtä pientä matkalaukkua. Selässäni on lisäksi vielä pieni reppu. Minulla on tällä kertaa harvinaisen paljon tavaraa mukanani, kun yritän nyt siirtää Yhdysvaltojen puolelle sellaista vaatetta ja tavaraa, mitä en enää tarvitse Suomessa. Otin nämä kaksi matkalaukkua mukaani myös siksi, että saisin taas Suomeen tullessani mukaani jonkin verran joululahjatuomisia, lähinnä lastenvaatteita.

Kävelen Slussenin kautta vanhaankaupunkiin ja siitä edelleen kohti Sergelin toria ja T-Centralenia. Olen vähän liiankin nopea, mutta päätän kuitenkin jatkaa matkaa junalla suoraan lentokentälle. Nyt minulla on vaan ongelmana se, että en ole ollenkaan varma mistä juna lähtee. Yleensä olen todella huolellinen matkailija ja suunnittelen matkani hyvin, mutta toisinaan taas heitän vähän liiankin rennosti jotkut asiat ”herran haltuun”, kuten olen tehnyt nyt lentokenttäjunan suhteen. Jotenkin kuvittelen, että juna lähtisi T-Centralenilta, mutta hyvin pian minulle selviää, että olen väärässä: T-Centralen on vain metro-junien asema. Joudun turvautumaan googlen apuun ja pian minulle selviää, että olen muutaman korttelin väärässä paikassa. Arlanda Express -juna lähtee Centralstationilta. Reilun viiden minuutin kuluttua olen jo rautatieaseman maanalaisissa tunneleissa ja löydän junan, jonka lähtöön on aikaa vielä 12 minuuttia. Junia lähtee niin usien, että aikatauluista ei juuri tarvitse välittää. Itse junamatka on mukava, nopea ja vaivaton. Juna ajaa koko matkan lähes 200km/h, eikä se pysähdy yhdelläkään väliasemalla (vrt. Helsinki-Vantaalle kulkevat, jokaisella maitolaiturilla pysähtyvät I- ja P-junat). Hieman alle 20 minuutissa olemme jo perillä lentokentällä.

Arlandan lentokentällä jään pois junasta yhtä pysäkkiä liian aikaisin; juna pysähtyy ensin terminaalien 1, 2, 3 ja 4 alueella ja jatkaa sitten vielä lyhyen matkan terminaalille 5. Sillä, millä pysäkillä jää pois, ei kuitenkaan ole kovin suurta merkitystä ja pian olen päässyt ja kävellen perille viitosterminaalille, josta lentoni Yhdysvaltoihin lähtee. Terminaalilla automaatilla tehty check-in hoituu näppärästi ja ilman ongelmia ja pian olen jo jättänyt isomman laukkuni baggage droppiin. USA:han matkustettaessa laukkua ei voi jättää itsepalveluhihnalle, vaan se pitää viedä virkailijan hoitamaan pisteeseen. Jonossa joudun vielä normaaliin haastatteluun: ”Kuka, mistä, minne, miksi, kuinka pitkäksi aikaa, ammatti, kotieläimet, kengännumero ja lempiruoka…” Tämän on USA:n matkaajille tuttua juttua jo parin vuoden ajalta.

Minulla on nyt takanani noin 50 lentoa kuluneiden kolmen vuoden aikana ja näistä 50 lennosta tuskin yksikään on lähtenyt ajallaan… Minusta tuntuu, että lennot ovat nykyään aina myöhässä. Tänään tapahtuu kuitenkin se, ihme, että lentokoneen ”boordaus” on hoidettu jo melkein puoli tuntia ennen koneen lähtöaikaa ja kone todellakin myös lähtee terminaalilta jo hieman ennen lähtöaikaa ja näin olemme olemassa jotakuinkin aikataulun mukaiseen aikaan. Laajarunkoinen Boeing B787 Dreamliner kipuaa taivaalle ja aloittaa 10h 40min pituisen matkansa Yhdysvaltoihin, Floridassa sijaitsevan Fort Lauderdalen kentälle.

Lennettyämme kolmisen tuntia huomaan olevani tilanteessa, jossa vasemmalla puolellani olevan miehen kännykkä soittaa hälytystä ja mies itse nukkuu sikeästi… Hälytys soittaa monotonista ”pimpelipompelia” muutaman minuutin kerrallaan ja aloittaa muutaman minuutin tauon jälkeen aina uudestaan.. Tämä toistuu uudestaan ja uudestaan… Alan kiristellä hampaita, mutta en silti raaski herättää häntä.  Oikealla puolellani oleva vanhempi mies yskii lähes tauotta, eikä paljon vaivaudu suutaan kädellä peittämään. Hieman minun taakseni on ilmestynyt joku käytävällä notkuja keskustelemaan kaverinsa kanssa ja samalla hän nojaa minun penkkini selkänojaan ja nytkyttää sitä edestakaisin. Muutamaa riviä taaempana noin viisi-vuotia poika saa täysin hillitsemättömiä kiljumiskohtauksia… Ja silti minä olen hyvällä tuulella ja melko onnellinen istuessani tässä kaiken tämän keskellä yli 10km Atlantin Valtameren yläpuolella.

Ennen koneen nousua kapteeni kertoi, että luvassa on ”smooth flight”, vaikkain alkumatkalla saattaa olla pikkuisen turbulenssia. Todellisuudessa kuitenkin alkumatka on hyvinkin tasainen ja mukava, mutta jo ennen puolta väliä alkaa ravistelu, joka jatkuukin sitten isoimman osan loppumatkasta. Jossakin Grönlannin ja Kanadan välillä ravistelu on pienen hetken niin kovaa, että se tuntuu vatsassa asti ja ohitettuamme USA:n pohjoiset osavaltiot Atlantin yläpuolella totean tämän olevan kuoppaisin matka tähän suuntaan ikinä. Sen lisäksi aika ei nyt tunnu kuluvan millään… Lentoaikaan on yhtäkkiä tullut melkein 25 minuuttia lisää (ja minusta jokaisen minuuttin kulumiseen kuluu ainakin kaksi minuuttia). Tämä kai kertoo jotain siitä, miten huonosti ihminen osaa ennustaa yläilmojen säitä ja tässä tapauksessa varsinkin tuulia ja pystyvirtauksia…? Jotain reittisuunnittelussa ja sään arvioimisessa on kuitenkin mennyt varmasti vikaan, koska lopulta lentoaika lisääntyy kokonaisella puolella tunnilla kesken matkan. Olemme jossakin Bermudan kolmion liepeillä; uskon sen imevän laivojen ja lentokoneiden lisäksi sisäänsä myös aikaa…

Vaikka alkuun näytti, että kerrankin olemme perillä aikataulun mukaan, niin olemme kuitenkin vasta lähestymässä Ft Lauderdalea kun meidän pitäisi olla jo perillä. Ft Lauderdalen lentokenttää Norwegian haluaa jostakin syystä nimittää Miami/Ft Lauderdaleksi. Tämä lienee ainoa lentoyhtiö, joka moista nimeä käyttää. Ehkä se on mainosmiesten keksintö ja tarkoituksena on saada se kuulostamaan jotenkin hienommalta? Emme laskeudu Miamiin, emmekä edes sen naapurikaupunkien alueelle, vaan vielä pohjoisemmaksi; Ft Lauderdale on hyvinkin selkeästi oma kaupunkinsa ja vieläpä kohtuullisen iso sellainen. Ihmisille tämä lentokenttä on vain yksinkertaisesti Ft Lauderdale ja virallinen nimi taitaa olla Ft Lauderdale – Hollywood.

Laskeuduttuamme joudumme vielä odottelemaan hyvään tovin, ennen kuin lentokone hinataan terminaalille. Lisää odotusta tulee kun olemme jo kiinni terminaalin "putkessa". Tällä kertaa syynä on ruuhka maahantuloselvityksessä; koneen matkustajia ei saa päästä vielä ulos... Olen joskus valinnut Ft Lauderdalen lentokentän huonoimmaksi lentokentäksi, millä olen koskaan käynyt. Nyt parannusta on tullut sen verran, että ainaisista bussikuljetuksista on päästy eroon ja matkustajat pääsevät kävelemään suoraan sisään terminaaliin, mutta muuten kentän toiminnoista ja järjestelyissä on vielä parantamisen varaa. Hidasta parannusta on kyllä nähtävissä useassakin paikassa. Olen nyt joka tapauksessa perillä. Saan tekstiviestin ja tiedän, että minua ollaan tulossa noutamaan ja pian istun jo autossa kaikkine tavaroineni. Kostea ja kuuma Floridan myöhäisilta tuntuu taas niin mukavalta.


Photo albums:
www.flickr.com/photos/curtainhouse/albums

Facebook:
www.facebook.com/Nuuskamuikkunen

Matkablogi "Hiekkaa kengissäni":
frabjousdaze.blogspot.fi/

Instagram:
markuskivela