TURBULENSSIA ILMASSA JA MAANKAMARALLA (HELSINKI - NEW YORK)

Lento etenee hyvää vauhtia. Noin 900km/h. Silti tuntuu kuin se ei etenisi lainkaan. Yhdeksän tunnin lento on useinkin ollut lopulta noin kahdeksan tunnin lento, mutta tänään vastatuuli on niin voimakas, että koneen kapteeni kertoo matkaan menevän nyt tasan tuo yhdeksän tuntia. Lähtö myöhästyy noin 10-15 minuuttia toiselta lennolta kiirehtivien matkustajien ja lentokoneen kesken olevan lastauksen vuoksi, mutta se nyt ei ole vielä mitään. Tähän on jo totuttu. Matkaa Helsingistä New Yorkiin on 6600km ja jopa minä pystyn matemaattisilla lahjoillani laskemaan, että New Yorkista olisi vielä 1600km West Palm Beachin lentokentälle Floridaan. Sinne en kuitenkaan ole nyt matkalla.

Minä harrastin taas kerran tämän lennon kanssa omaa kikkailuani, jota olen harrastanut jo toistakymmentä vuotta. Minun kultakorttini ominaisuuksiin kuulu se, että saisin varata istumapaikan etukäteen, mutta en kuitenkaan tee sitä, vaan päinvastoin jätän sen aivan viime tinkaan. Viikkoa ennen lähtöä seurailen silloin tällöin koneen täyttymistä ja istuimien varaamista. Pari päivää ennen saatan varata itselleni paikan alustavasti jonnekin, missä näyttää olevan hyvin tilaa. Lopullisen paikan varauksen käyn tekemässä vasta edellisenä iltana ja vielä seuraavana aamuna tarkastan onko minun viereinen paikka vielä tyhjä ja jos ei ole, vaihdan sen sellaiseen, jossa vieressä ei ole ketään. Tällä kerralla jätin sen niin viime tinkaan, että tein viimeisen tarkastuksen lentokentän ala-aulassa vain pari minuuttia ennen kuin kävelin check-in -tiskille (Yhdysvaltoihin matkustettaessa ei check-in onnistu pelkän automaatin avulla). Mutta tämä helppo ja melko vaivaton peli kannatti tälläkin kerralla: minulla on ikkunapaikka, viereinen penkki on tyhjä ja sitten seuravana onkin käytävä. Tämä on yhdeksän tunnin lennolla valtavan suuri etu ja matkanteko on paljon mukavampaa kun on väljempää. Erityisesti syödessä asiat helpottuvat. Tämä kikkailu toimii vähintään 50% todennäköisyydellä, ehkä jopa useamminkin. Silloin tällöin yksin matkustavalle osuu ihan oma rivi ilman kikkailujakin. Tällä kertaa koneessa ei näytä olevan juuri muita tyhjiä penkkejä kuin tämä yksi.

Joskus olisi tietysti kiva kun olisi matkaseuraa. Usein olen katsellut käytävää pitkin tulevia ihmisiä ja toivonut, että jos viereeni tulee joku, niin kunpa hän olisi joku mukava ja sopivan puhelias tyyppi. Nyt olen kyllä tullut siihen tulokseen, että on parempi yrittää pitää vaan se viereinen paikka tyhjänä, koska minulla ei ole ollut tuuria ihmisten kanssa. Joko vieressäni istuneet ihmiset ovat olleet sitä tyyppi, joka laittaa heti istuttuaan napit korviin ja ottaa ne pois kun kone pysähtyy määränpäässä. Tai sitten sellaisia, jotka eivät osaa puhua hyvin englantia ja/tai eivät haluan kommunikoida millään tavalla. Ne ihmiset, joiden kanssa on ollut ilo jutella, ovat olleet mukavia, mutta harvinaisia poikkeuksia.

Toinen, paljon pienempi kikkailu on lähtöportille tulo. Muutamasta kerrasta oppineena en koskaan kiirehdi Schengen-alueen ulkopuolella oleville ”lähtöalueille”. Näillä kaukolennoilla ihmiset otetaan ensin sisään ”lasikoppiin”, jossa on yleensä tukalaa ja ahdasta, eikä siellä ole edes vessaa. Taas pääsisin priority-lippuni turvin ihan ensimmäisten joukossa odottamaan, mutta panttaan sitäkin hyvin pitkään. Minulla ei ole kiire odottamaan… Kävelen edestakaisin pitkin ison lähtöaulan käytäviä ja käyn vielä vessassa juuri ennen kuin siirryn tarkastuksen kautta sisään akvaarioon (tai terraarioon). Mutta niin vain käy tälläkin kertaa, vaikka pitkään portille menoa venytänkin, joudun silti seisomaan ihan liian pitkän ajan priority-puolen todella ahtaassa tilassa. Nämä tilat on tehty ihmisten kiusaamiseksi sanon minä. Eivätkä ne juuri koskaan ole ainakaan boardingia juurikaan nopeuttaneet tai millään tavalla parantaneet, jos se on niiden tarkoitus.

Tämän lennon merkittävin negatiivinen seikka lienee wifi-ongelma. Suuri osa viihdejärjestelmän informaatiosta puuttuu ja myöskään henkilökohtaista wifi-yhteyttä ei voi tilata. Viihdelaitteisto, joka käyttää ilmeisesti koneen järjestelmiä toimii kyllä ja esimerkiksi elokuvia voi katsella. Tai voisi katsella, jos ei järjestelmää olisi wifi-yhteyden palauttamiseksi tarvetta ajaa alas ja ylös jatkuvasti. Se tehdään ainakin viisi kertaa lennon alkupuolella ja jokainen käynnistys kestää uskomattoman kauan. Lopulta wifi alkaa toimia kun lento on kestänyt noin kolme tuntia! Toivottavasti tämä lentokone toimii muuten teknisesti paremmin kuin mitä sen viihdejärjestelmä toimii. Matka sujuu enimmäkseen laskevan auringon viime kajossa. Aluksi tuntuu, että emme saa sitä millään kiinni, mutta se ei myöskään muutu täydeksi pimeydeksi. Tämä on tuttua ainakin kahdelta viime lennolta. Saavuttuamme Grönlannin lähistölle hämärä muuttuu kuitenkin kirkkaaksi päivänvaloksi ja näin lentelemme aina Kanadaan ja USA:n pohjoisrajalle asti.

Luulin jo että wifin puuttuminen olisi ainoa negatiivinen seikka tällä lennolla, mutta ei kuitenkaan… Kun olemme ylittämässä Grönlantia ravistelu alkaa. Jonkin aikaa kestäneen ravistelun jälkeen turbulenssi pahenee ja kone tuntuu heittelehtivän ylös ja alas ja sivuille ja joka suuntaan. Alan vaistomaisesti puristaa käsinojia, ikään se auttaisi konetta pysymään ilmassa… Olen ollut tätä ennen hieman pahemmassa turbulenssissa vain pari kertaa ja niistäkin on aikaa yli kymmenen vuotta. Kovin usein tämä ei siis kohdalle satu, vaikka nyt jonkin verran sentään lennänkin. Tämä turbulenttinen vaihe lennosta kestää noin 45 minuuttia ja tuosta ajasta 15 on melkoista vuoristorataa. Kukaan ei vielä huuda matkustamossa, mutta sieltä täältä kuuluu välillä huokaisuja isoimpien pomppujen kohdalla. Tilanne rauhoittuu alle tunnissa mukavaksi ja tasaiseksi ja matka jatkuu näin pitkälle USA:n puolelle asti. Viimeiset röykytykset saamme koneen jo lähestyessä New Yorkia. Nytkin ravistelu ja heilahtelu on voimakasta, mutta kestää vain melko vähän aikaa. Kone lähestyy JFK:n lentokenttää suoraan Manhattanin päältä, mutta paksun pilvet roikkuvat niin matalalla, että kaupungista ei näy valonpilkahdustakaan. Käymme kääntymässä meren päällä ja lopulta laskeudumme noin 20 minuuttia aikataulusta jäljessä.

Maahantulo New Yorkin JFK:n kentällä on surkea! Se on ehkä surkeampi kuin koskaan missään! Minulla on kuitenkin melko paljon kokemusta USA:n rajatarkastuksista ja takana jo kymmeniä saapumisia tänne, mutta tämä kerta on todellakin ihan pohjanoteeraus. Ensinnäkin ahtaaseen ja sekavaan tuloaulaan saapuu yhtä aikaa useamman koneen matkustajat ja valtavassa palvelutiskien rivissä on tavallisille matkustajille avoinna vain kolme tiskiä. Hyvällä hetkellä kolme tiskiä, mutta silloin tällöin virkailijat katoavat jonnekin ja pitkiä aikoja satoja matkustajia varten on vain yksi tiski! Koko homma aulassa näyttää täysin sekavalta, huolimattomalta ja ammattitaidottomalta. Itselleni jää sellainen tunne, että työtekijöitä koko homman sujuvuus ei tunnu kiinnostavan pätkän vertaa. Lopulta 1h 45min jonossa seisomisen jälkeen minut ja muutama muu matkustaja ohjataan kaukana alussa olevalle tiskille, joka sulkee luukut hoidettuaan yhden matkustajan! Me yritämme sen jälkeen päästä seuraavana olevalle ”diplomaatti-luukulle”, joka ehtii olla hetken vapaana. Tällä tavoin yksi meistä pääsee läpi ja sitten saapuu uusi kone ja tuo linja täyttyy ihmisistä. Siinä me sitten seisomme jonossa, joka ei johda enää minnekään… Tässä vaiheessa todella toivon, että minulla olisi vielä ”erikoisviisumini” passin välissä. 10 minuutin päästä ihmisiä ohjaava virkailija huomaa virheensä ja ottaa meidät takaisin lähimmille tiskeille. Tämän jälkeen lopulta pääsen itse hoitamaan asioitani ja minun osaltani tarkastus on jälleen kerran tehty alle kahdessa minuutissa.

Tästä eteenpäin pääsenkin etenemään sulavasti. Minulla ei ole ruumassa kulkeneita matkatavaroita lainkaan, joten pääsen kävelemään (tullipisteen läpi) suoraan ulos maahantuloalueelta ja koko terminaalista. Päätän ottaa virallisen keltaisen taksin välttääkseni huijareita, koska tiedän näillä keltaisilla takseilla olevan vakio ”flat rate” Manhattanille. Hieman toisin kuitenkin käy: huomaan lopulta kuskin huijanneen minulta muutaman ylimääräisen dollarin ja todennäköisesti ottaneen vieläpä maksun ”pimeänä” käyttäen vanhaa kunnon ”maksupääte ei toimi” -kikkaa. Flat rate Manhattanille on tällä hetkellä $52, mutta lisämaksuineen ja tippeineen se voi nousta jopa noin $20 korkeammaksi. Maksaessani matkaa määränpäässä olen kuitenkin niin onnellinen ollessani hengissä, että en jaksa jäädä ihmettelemään… Matka New Yorkiin on ollut pikkuisen jännittävä pomppuisen lennon vuoksi ja myös melkoisen taksimatkan vuoksi: Kun olemme lähestymässä Midtown Tunnelia ja Manhattania ymmärrän miksi taksikuski halusi varmistaa, että minulla on turvavyö kiinnitettynä… Tunne turbulenssissa lentämisestä jatkuu myös maanpinnalla. Olen ennenkin ollut hurjissa taksikyydeissä New Yorkissa, mutta tämä kaveri on ihan omaa luokkaansa. Vauhti, ohjausliikkeet ja muiden autojen ja kaiken matkan varrella olevan väistely on kuin formula-kisoista. En näe nopeusmittaria, mutta meno on hurjaa ja toisinaan mutkittelemme autojen väleistä kovalla nopeudelle niin, että olen jo useamman kerran varma, että nyt rysähtää. Kun katselen upeana pimeyden keskellä loistavaa Manhattanin siluettia ja sieltä erottuvaa World Trade Centerin korkeinta rakennusta, Empire State Buildingia ja Chrysler Buildingia, en voi olla ajattelematta sarkastisesti, että jos nyt kuolen tässä tänään, kuolen ainakin upeissa maisemissa…

Saavuttuani Holiday Inn -hotelliin Manhattanin 29. kadulle Chelseassa, totean jälleen kerran että pitäisi aina pitää mielessä, että mainosten kuvat hotelleissa on otettu kun hotellit olivat uusia tai juuri remontoituja ja kaikki on laitettu hienoksi kuvausta varten… Todellisuus ei useinkaan vastaa niitä mainoskuvia. Hotellini on hieman kulahtanut, mutta kuitenkin ihan ok. Ehkä melko tyypillistä Manhattanin keskitasoa. Pääasia on kuitenkin, että se on ihan siisti ja kaikin puolin ok ja lisäksi sijainti on erittäin hyvä. Sijainti on niin hyvä, että vaikka olen väsynyt lennosta, Suomessa on jo aamu ja täällä lähes keskiyö, lähden vielä pienelle kävelylle Midtown Manhattanin lähikortteleihin katselemaan vain parin korttelin päässä olevan Empire State Buildingin valoja ja hieman kauempana siintävän Times Squaren valoja.

 

 

VIIMEISIMMÄT KIRJOITUKSET TÄSSÄ BLOGISSA:

• Kohti Gotham Cityä 

• Miamista Helsinkiin 

• Rockabillyä reservaatissa
  

• Neiti Kevät on tullut kaupunkiin (Sunshine State osa 4) 
  

• Talvesta kevääseen (Sunshine State osa 3)

• Autoretkiä ja arkipäivää (Sunshine State osa 2) 

• Greetings from the Sunshine State (osa 1)

 VALOKUVAT YMS.:

• Omat linkkini: videoita, valokuvia, tarinoita