ROCKABILLAQUE FLORIDA 2022

Menneen talven lumia... Jos niin voi näillä leveysasteilla sanoa...

 

ROCKABILLAQUE FLORIDA 2022

Rockabillaque musiikki- ja autotapahtuma järjestettiin helmikuussa 2022 toista kertaa Floridassa, Immokaleen kylässä. Charlestonissa (SC) samaa Rockabillaque-nimeä kantava tapahtuma järjestetään tänä syksynä [2022] jo yhdeksättä kertaa. Ensimmäinen vuosittaiseksi suunniteltu Floridan tapahtuma järjestettiin vuonna 2019, mutta kaksi seuraavaa vuotta (2020 ja 2021) jäi väliin koronan vuoksi. Nykyisellään tapahtuma on kaksi päivää kestävä ilmainen, rockabilly-musiikin ympärille rakennettu keskisuuri tapahtuma, johon kuuluu lukuisien bändien lisäksi mm. autonäyttely, moottoripyöränäyttely, pin-up -kilpailu ja suuri määrä erilaisia myyntikojuja ja muuta oheistoimintaa. Tapahtumapaikkana on Seminole Casino Hotel Immokaleen kylässä Floridassa.

 

FLORIDAN POIKKI MEKSIKONLAHDELLE

Lähdemme vaimoni kanssa perjantai-iltana matkaan Floridan itärannikolta, Riviera Beachin kaupungista. Tämän viikonlopun teemaan soveltuvaa harrasteautoa minulla ei ole ollut enää vuosiin, mutta uudehkon R/T Dodge Durangon Hemi-veekasin ääni kuulostaa sekin ihan mukavalta ja iso auto auttaa edes jonkin verran tunnelman luomisessa. Auton stereoissa soi soittolista, jolla on viikonlopun Rockabillaquen esiintyjien musiikkia. Meillä on ajettavanamme noin 130 mailin matka Floridan länsirannikolle, Meksikonlahden rannalle, Ft. Myersin kaupunkiin. Googlemapsin mukaan matka tulee kestämään noin 2h 40min, ruokatauon kanssa ehkä hieman reilut kolme tuntia. Olemme varanneet airb'n'b-majoituksen Ft. Myersista, koska tapahtumapaikan lähistöllä olevat harvat majoituspaikat olivat jo täynnä. Suurin osa tapahtuman kävijöistä majoittunee Ft. Myersissa ja jotkut matkaavat molempina tapahtumapäivinä edestakaisin kodin ja Immokaleen välillä.

Matkamme kulkee melko suoraan poikki Floridan ja melko suoraan poikki lähestulkoon ei minkään… Matkasta suurin osa on täysin asumatonta viljelysseutua ja osittain myös suota (josta ison osan ihminen toimillaan on ikävä kyllä onnistunut pilaamaan). Ajamme läpi pienen Belle Gladen kaupungin ja sieltä edelleen vielä pienempien South Bayn ja Lake Harborin kylien kautta Clewistonin kaupunkiin. Clewiston on jotakuinkin matkan puolivälissä ja siellä me poikkeamme syömään paikalliseen Wendy’s -ravintolaan ja vaihdamme samalla myös kuljettajaa. Tästä eteenpäin illan jo pimennyttyä minä ajan automme lähes viivasuoria teitä pitkin täysin asumattomien alueiden läpi. Oikeastaan ensimmäinen merkki ”sivistyksestä” on La Bellen kaupunki ja silloin olemme jo melko lähellä Ft. Myersia.

Saavumme perille Ft. Myersiin hieman kello 20 jälkeen (joka täällä on tietysti 8pm). Vaimoni on onnistunut majapaikan valinnassa täydellisesti: tulemme viettämään kaksi yötä todella kodikkaassa pikku talossa Ft. Myersin Historical Districtin alueella. Suuren puutalon omistajat ovat muuttaneet vanhan piharakennuksen todella mukavaksi ja viihtyisäksi airb'n'b-huoneistoksi. He käyttävät tästä pikku mökistä nimeä ”Carney Carriage House” ja talon takana olevista isoista ovista ja talon nimestä päättelemme sen todella olleen aikanaan hevosten vetämien vaunujen talli. Tähän asuntoon kuuluu pieni keittiö, olohuone, makuuhuone (queen size) sänkyineen sekä erillinen vessa ja suihku. Yhden yön hinta viikonloppuna on noin $117, mutta kun siihen ”cleaning fee” ja ”service fee” loppusumma onkin $169/yö (noin 150€)! Eli aluksi näyttää hyvältä ja tähän tarttuu helposti, mutta loppuhinta saattaa sitten ollakin iso yllätys… No, hinta-/laatusuhde tässä majapaikassa on silti todella hyvä ja voin lämpimästi suositella tätä paikkaa.

 

IMMOKALEE

Immokalee sijaitsee Floridan niemimaan länsireunalla, noin 50 kilometrin päässä Ft. Myersin kaupungista. Se on nk. ”unincorporated community”, eli se ei ole virallisesti kaupunki tai kunta, eikä sillä myöskään ole kunnallishallintoa. Alueella asuu noin 20 000 ihmistä. Heistä valtaosa on espanjankielisiä. Immokalee (ih-MOK-(ə)-lee) on alkuperäiskansojen kieltä (Miccosukee/Mikasuki) ja se tarkoittaa ”Minun kotini”. Immokalee Seminole Casino Hotel sijaitsee Seminole -reservaatin alueella heti Immokaleen kylän ulkopuolella. Maa on siis ”intiaanien” maata ja tällä maalla he saavat hyvin vapaasti ja yksinoikeudella hoitaa ja kontrolloida pelitoimintaa. Hotellista tulee mieleen Las Vegasin alkuajat: iso hotelli- ja pelikompleksi keskellä ei mitään. Itse hotelli on keskikokoinen, melko tavallisen näköinen amerikkalainen hotelli. Kasino on sen toisessa päässä oleva valtava tila, jossa on satoja pelikoneita ja pelipöytiä. Kasino on tyrmäävän kokoinen ollakseen paikassa, jonka lähistöllä ei ole mitään muuta kuin Immokaleen hajanainen ja hiljainen pikku kylä.

Rockabillaque-tapahtuma on levittäytynyt lähes koko kompleksin alueelle: päälava, myyntikojut ja autonäyttely ovat ulkona asfalttialueilla ja parkkipaikalla hotellin sivulla ja takana. Sisältä löytyy pienempi lava ja tietysti ruokaa ja juomista sekä myös hotellihuone niille harvoille onnekkaille, jotka ovat sellaisen onnistuneet saamaan. Hotellin edessä, sen välittömässä läheisyydessä on valtava parkkipaikka-alue. Saapuessamme hotellille meidät ottaa vastaan liikenteenohjaajien ketju ja ilman isompaa jonottamista pääsemme ajamaan parkkipaikalle, jossa on vielä runsaasti tilaa. Ensimmäinen bändi on aloittanut jo klo 10.00 aamulla ja meidän saapuessa kello on noin 12.00. Tiesimme jo aamulla, että emme tule päivän ensimmäistä bändiä näkemään, mutta halusimme aloittaa päivän hyvin rennosti ja rauhallisesti ja tiesimme, että edessä tulee olemaan pitkä päivä ja paljon nähtävää, vaikka emme heti alusta asti paikalla olisikaan.

 

CAR SHOW

Olen odottanut autonäyttelyn olevan ainakin kohtuullisen suuri ja korkeatasoinen, mutta paikan päällä minua odottaa yllätys. Olen jo tottunut täällä kaikenlaisiin melko tyhjänpäiväisiin autotapahtumiin ja kokoontumisiin, joihin saapuu aina ne samat parikymmentä autoa. Sisäänpäin kääntyneet kuppikunnat ajavat autonsa paikalle ja kiirehtivät avaamaan konepellit ja takaluukut ja kaiken mahdollisen. Sitten äijät levittävät retkituolinsa autojensa eteen ja istuvat päivän siinä… Olen nähnyt jo monia todella masentavia ”autonäyttelyitä”, joissa autoista ei voi ottaa edes valokuvia niiden edessä istuvien äijien tai avoimien konepeltien vuoksi; konepellit kun täyttävät ison osan kuva-alasta ja autot eivät muutenkaan näytä siltä, miltä niiden pitäisi näyttää. No, tällä kertaa yllätys on kuitenkin monella tapaa positiivinen! Autoja on paljon: koko iso parkkipaikka on täynnä. Lisäksi kalusto on korkeatasoista ja avoimia konepeltejä tai muita auki repsottavia luukkuja ei juurikaan näe. Kalusto on pääosin väliltä 1930-1961. Tätä uudempiakin autoja on paikalla, mutta suurin osa on kuitenkin vanhoja klassikoita 30-, 40- ja 50-luvuilta.

Omasta mielestäni parhaimpiin klassikoihin kuuluu mm. täysin virheettömältä näyttävä turkoosin värinen 1957 avoauto ja 1955 Chevrolet Bel Air -avo sekä matala vuosimallin 1954 GMC Suburban. Myös Kustom-kalustoa on saapunut paikalle kiitettävissä määrin ja sieltä nousee esiin mm. mattamusta 1949 Mercury, chopattu 1950 Chevrolet sekä chopatttu 1951 Ford Sedan. Hot Rodeista mielenkiintoni herättää ahdettu vuosimallin 1933 Ford sekä early Hemi-koneella varustettu Ford Model-T. Innokkaana valokuvaajana pidän tässä näyttelyssä erityisesti siitä, että saan otettua paljon hienoja kuvia autoista sellaisina kuin ne on tarkoitettu nähtäväksi ja juuri sellaisina kuin ne kadulla liikkuvat.

Kuten jo mainitsin, autoja on paikalla paljon ja virallisen autonäyttelyn ja bändien esiintymisen limittymisestä johtuen osa autoista jää meiltä näkemättä. Kun meillä lopulta olisi aikaa katsella rauhassa autoja, on niistä osa jo poistunut kun virallinen autonäyttelyn osuus on päättynyt. Näkemistä ja kuunneltavaa on joka tapauksessa niin paljon, että ihan kaikkea ei ehdi millään nähdä.

 

BÄNDIT

Aloitan bändeillä, jotka jäivät meiltä syystä tai toisesta näkemättä. Lauantaina, ensimmäisenä tapahtumapäivänä esiintyivät mm. Jared Petteys & the Headliners, Deke Dickerson & Bloodshot Bill, Oak Hill Drifters, The Swayzees sekä Nik Flagstar & His Dirty Mangy Dogs. Kolme viimeistä bändiä meiltä jäi näkemättä, koska ne esiintyivät meidän poistumisemme jälkeen myöhään illalla ja yöllä kasinon pienellä sisälavalla ja ensimmäinen jäi näkemättä aikaisen esiintymisajan vuoksi.

Saapuessamme paikalle puoliltapäivin päälavalla ulkona esiintyy minulle täysin tuntematon Matchstick Johnny. Lavalla on vain mies ja sähkökitara ja rumpali rumpusetteineen. Tämä ”bändi” ei herätä juuri minkäänlaisia tunteita ja kun ainoat instrumentit ovat sähkökitara ja rummut koko äänimaailma on kovin ”ohuen” tuntuinen. Tämä diskanttivoittoinen musiikki ei juuri sytytä itseäni, siitä kun puuttuu se mikä minulle on tässä musiikissa ehkä se kaikkein tärkein tekijä: pystybasson ja rumpujen yhdessä aikaansaama voimakas rytmi! Seisomme päälavan luona jonkin aikaa, mutta seisoskelu johtuu enemmänkin paikkaan ”orientoitumisesta” kuin musiikin kuuntelusta. Musiikki soi jossain taustalla kun katselemme tarkemmin minne olemme tulleet. Pian jatkamme matkaa ja menemme katsomaan autonäyttelyä seuraavalla parkkipaikalla.

Ihailemme upeita vanhoja autoja, mutta ehdimme käydä läpi vain alkupään, koska pian kuulemme jo seuraavan bändin, the Screaming Rebel Angelsin tekevän sound checkiä päälavalla ja he ehtivät aloittaa jo varsinaisen settinsäkin ennen kuin olemme lavan luona. Haluan ehdottomasti nähdä tämän bändin, vaikka tunteeni sitä kohtaan ovatkin hieman ristiriitaiset. Olen kuullut muutaman kappaleen auton radiosta ja Tidal-suoratoistopalvelusta ja todennut, että he todella ansaitsevat nimensä: naissolisti todella osaa tarvittaessa kirkua ja karjua… Ja henkilökohtaisesti en pidä sitä pelkästään positiivisena asiana. Tämä bändi osoittautuu kuitenkin livenä paljon paremmaksi kuin olin uskonut ja kirkuminenkin jää lopulta vähemmälle. Bändin valovoimainen keulakuva on vuoroin kitaraa ja vuoroin pystybassoa soittava punatukkainen Laura Palmer. Hänen ansioihinsa kuuluu mm. Ameripolitan Music Awardsin ”2020 Best Rockabilly Female”. Bändin kappaleet ovat suurimmaksi osaksi outoja minulle ja oudoiksi ne jäävät tämän keikankin jälkeen, mutta aion kyllä tutustua bändiin paremmin Tidalissa.

Kun Screaming Rebel Angels lopettaa soittamisen, me päätämme mennä hetkeksi sisälle ilmastoituihin tiloihin. Ulkona aurinko paistaa täydeltä terältä ja lämpötila lienee lähellä +30C astetta. Kiertelemme hetken valtavaa peliluolaa ja yritämme etsiä sisällä olevaa toista esiintymislavaa. Sisätila on yllättävän suuri. Lopulta löydämme etsimämme jotakuinkin keskeltä kasinoa ja huomaamme jo kerran kulkeneemme siitä ohi, mutta lava on niin pieni ja huomaamaton, että se on jäänyt meiltä näkemättä. Tällä pienellä ravintolapöytien ympäröimällä lavalla seuraava bändi aloittaa juuri soittamisen. Bändin (tai keulahahmon?) nimi on Skinny Jimmy Stingray. Paikalla kehkeytyy myös ex tempore pienimuotoinen kuvaussessio, kun saamme Ft. Lauderdalesta kotoisin olevan teeman mukaan pukeutuneen joukon naisia poseeraamaan kameralle. Tämän tuiki tuntemattoman bändin musiikkia kuuntelisimme mielellämme enemmänkin, mutta yhtäkkiä havahdumme siihen, että Tammi Savoy on nousemassa lavalle reilun viiden minuutin kuluttua. Luovimme siis Ft. Lauderdalen jengin kanssa takaisin ulkoilmaan.

Tammi Savoy on ehkä koko tämän tapahtuman eniten odottamani artisti. Immokaleen lavalle nousee the Chris Casello Combo. Chris Casello Combo ilman Chris Caselloa… Kitarassa tuuraajana on tänään Pat Keiner. Basisti on pitkän kokoonpanossa soittanut Jesse Woelfel ja myös rumpali on bändistä ennestään tuttu St. Rose LaFerrari. Olisin mielelläni kuullut taitavan kitaristin Chris Casellon soittoa, mutta aivan yhtä taitava tuntuu olevan myös tämä ”viransijainen”. Setti alkaa vauhdikkaasti kappaleella ”This Little Girl’s Gone Rockin” ja sitä seuraa kavalkadi vanhoja klassikoita sellaisina versioina, kuin vain Tammi voi ne esittää. Tammi Savoy esittää suurimman osan hänen tunnetuimmistaan lauluistaan (cover) ja hän on selvästi ensimmäinen esiintyjä, joka saa jo yleisöönkin hieman liikettä. Esiintymisajankohta ja -paikka ovat tietysti hieman epäkiitolliset oikeanlaiseen tunnelmaan virittäytymiseen (iltapäivän alkupuoli, ulkona kuumassa auringonpaisteessa), mutta hyvin Tammi tuossa tehtävässä onnistuu. Tammi Savoy on kaikin puolin lähes täydellinen: hänellä on upea ääni, hän on kaunis ja tyylikäs ja koko hänen esiintymisensä on todella vaikuttavaa pienine eleineen ja ilmeineen. Häikäisevä energisyys ja iloisuus tarttuu myös yleisöön.

Tammi Savoyn jälkeen otamme hieman pitemmän breikin ja käymme taas kiertelemässä auto-osastolla. Käymme myös juomassa, sillä meillä molemmilla alkaa olla sellainen tunne, että kuuma päivä ja tanssiminen on saanut aikaan lievän nestehukan… Tämän tauon aikana alamme miettiä myös iltapäivän päätteeksi käynnistyvää pin-up kilpailua ja vaimoni päättää vielä viime hetkellä osallistua siihen. Neljältä iltapäivällä tutustumme taas uusiin mukaviin ihmisiin ja sitten minä jäänkin yksin kiertelemään kun naisväki lähtee valmistautumaan pin-up -kisaan.

Odotellessani (itsekin hieman jännittyneenä) pin-up -kisan käynnistymistä jään kuuntelemaan seuraavia esiintyjiä, jotka ovat Suomessakin vierailleet Jittery Jack & Amy Griffin taustabändeineen. Tämä duo basistin ja rumpalin muodostaman rytmiryhmän tukemana osoittautuu seuraavaksi positiiviseksi yllätykseksi. Musiikki rullaa hienosti eteenpäin ja ennakkotietojeni mukaisesti Amy Griffin osoittautuu loistavaksi kitaristiksi! Kunnon jykevää perus-rockabillyä taitavan kitaroinnin saattelemana ja välillä mennään jopa polkan puolelle sekä osoitetaan kunnioitusta alueen alkuperäiskansoja kohtaan soittamalla vanha rautalankaklassikko ”Apache”. Ennen tämän setin loppumista lähden kiireesti hakemaan itselleni olutta, koska nestevajaus alkaa taas tuntua… Ulkona olevista myyntipisteistä ei tosin saa muuta kuin Budweiseria joko normaalina tai light-versiona, mutta hyvälle sekin maistuu kuumana iltapäivänä.

Jittery Jackin poistuttua lavan valtaa 24 pin-up -kaunotarta. Kukin naisista (tai tarkalleen ottaen kuin 23 naisesta ja yhdestä miehestä) kävelee paikalleen riviin pikku pyörähdyksen (tai kuka minkäkin tempun) tehtyään. Yksi seisoo hetken käsillään, toinen heittää käsilaukustaan tikkareita yleisölle… Jokaiselta kysytään myös yksi ennalta annettu kysymys. Yleisön huutoäänestyksen perusteella tytöistä valitaan yksi yleisön suosikki ja tuomaristo valitsee varsinaisen ”Miss Rockabillaque Floridan” ja kaksi runner-uppia. Miss Rockabillaque Floridaksi kruunataan Millie Rose Mitchell.

Pin-up -tyttöjen poistuttua vuorossa on ehdottomasti koko päivän kovin show: The Delta Bombers Las Vegasista, Nevadasta! Olen odottanut Delta Bombersia yhtä paljon kuin Tammi Savoytakin ja nyt tuo odotus palkitaan. Jo pari vuotta sitten ajattelin, että kaikista maailman bändeistä ehkä eniten haluaisin nähdä Delta Bombersin ja nyt se toive on käymässä toteen. Ilta alkaa pimentyä juuri sopivasti bändin noustessa lavalle, värivalot syttyvät lavalle ja tiivis yleisömassa täyttää lavan edustan. Tämä show on täyttä tykitystä alusta loppuun. Tiukkaa modernia rockabillyä, jykevän rytmin ja hienojen kitarariffien ja mahtavan laulun kera. Hienon soitannon lisäksi bändi osaa ottaa yleisön haltuun ja tehdä tästä esiintymisestä kaikkien yhteisen juhlan, jossa tuntuu siltä, kuin bändi olisi osa yleisöä. Omaan mieleeni parhaiten jäävät kappaleet ”Smokestack Lightning”, ”15 to Life”, ”Pressure and Time” ja tietysti aivan keikan loppupuolella kuultu ”Wolf”. Tässä bändissä toimii kaikki: Chris Moinichenin kantava, persoonallinen laulu, Andrew Himmlerin hieno kitaransoitto, Gregorio Garcian tiukka bassokomppi ja todella siihen yhdistyvä tiukkaakin tiukempi, uuden rumpalin PJ Francon rumpujen soitto. Rumpali on kuin mistäkin heavy metal -bändistä ja… istuu aivan mahtavan hyvin tähän bändiin!

Delta Bombersin poistuttua lavalta alkaa itselläkin olla jo takki tyhjä ja kaikki se minkä vuoksi tänne tulimme on nyt nähty. Reilun tunnin ajan pyörimme vielä alueella ja syömme ulkona myyntikojuista ostettua ruokaa. Itse syön 12 dollarin pekonijuustohampurilaisen, joka on erinomainen! Tämän maan hyviä puolia on se, että ostatpa hampurilaisesi mistä tahansa, se on yleensä aina hyvin valmistettu. Hampurilaiseni kanssa ostan vielä toisesta kojusta hieman lisää olutta hampurilaisen alas huuhtomiseksi. Kävelemme vielä ulkolavan läheisyyteen kuuntelemaan hetkeksi illan viimeistä tällä lavalla esiintyvää bändiä, joka on jälleen minulle suuri tuntemattomuus: Reverend Peyton’s Big Damn Band. Bändi soittaa jonkinlaista, ehkä hieman vaikeasti määriteltävää ”juurimusiikkia”. Eräänlaista hieman hypnoottista rhythm and bluesia se ehkä lienee. Bändi on nimestään huolimatta enemmänkin ”Little Damn Band”, sillä siihen kuuluu ainoastaan kolme henkeä: kitaristi/laulaja, rumpali ja laulava pyykkilaudan soittaja. Musiikki on omalla tavallaan kiehtovaa, mutta Delta Bombersien lähes tajunnan räjäyttävän esiintymisen jälkeen se ei enää jaksa innostaa. Päätämme suunnata Dodgen keulan öiselle maantielle ja kohti Ft. Myersia.

 

MATKALLA KOTIIN

Lauantain jälkeen olemme jättäneet itsellemme option palata festareille sunnuntaina. Sunnuntaina tapahtumassa esiintyisivät vielä Reverend Horton Heat, Slim Jim Phantom, Lara Hope & the Ark-tones ja Hillbilly Casino sekä muutama muu tuntemattomampi bändi. Myös moottoripyöränäyttely järjestetään sunnuntaina. Olemme kuitenkin viettäneet pitkän lauantaipäivän festareilla ja nähneet jo kaiken tärkeimmän (Tammi Savoy, the Delta Bombers ja autonäyttely), joten päätämme viettää sunnuntain Ft. Myersin kaupungissa. Lähdemme airb'n'b yömajastamme check-out -aikaan kello 11.00 ja suuntamme muutaman minuutin ajomatkan päähän Ft. Lauderdalen keskustaan. Toteamme kaupungin keskustan olevan todella viihtyisä. Paljon pieniä kauppoja ja ravintoloita vanhoissa historiallisissa rakennuksissa. Käymisen arvoinen paikka. Näemme kadulla liikkeellä muutaman vanhan auton ja käännyttyämme Caloosahatchee joen rantaan meitä odottaa yllätys: mikäpä muukaan kuin autonäyttely! Rantaa lähellä olevilla kaduilla on melkoinen määrä upeita vanhoja autokaunottaria. Kyseessä on ”Edison Festival of Light” -tapahtumaan liittyvä avoin autonäyttely.

Kävelemme autonäyttelyyn tutustumisen jälkeen vielä jonkin matkan päähän tutustumaan Thomas Edisonin ja Henry Fordin talvikoteja. Todella mielenkiintoinen museo ja toki sieltä Fordin asunnon puolelta löytyy katoksesta myös muutama varhainen Ford. Olemme nyt nähneet autoja riittävästi yhdelle viikonlopulle ja tämän kulttuurikäynnin jälkeen olemmekin jo valmiita lähtemään kotiin ja suuntaamme lähes suoraan itään, yli koko Floridan niemimaan. Ohittaessamme La Bellen pienen kylän totean, että meillä olisi vielä tilaisuus kääntyä siitä suoraan etelään ja takaisin Immokaleen festareilla. Ehtisimme vielä nähdä jopa Reverend Horton Heatin ennen yötä. Lauantai festareilla oli kuitenkin niin hyvä ja meillä oli niin kivaa, että haluamme pitää sen hyvän fiiliksen ja jatkamme matkaa kohti kotia.

Kotimatkalla auton stereoissa soi Tammi Savoy ja the Delta Bombers. Juttelemme koko matkan ajaessamme Floridan länsirannikolta itärannikolle ja käymme läpi lähinnä lauantaipäivää ja sitä, mikä jäi parhaiten mieleen ja mikä päivässä oli parasta. Olemme täysin yksimielisiä siitä, että tapahtuma oli ehdottomasti käymisen arvoinen! Itselleni päivä oli yksi parhaita tässä maassa koskaan viettämiäni päiviä (ja niitä päiviä on kaikkiaan aika monta…).  Olemme yksimielisiä siitä, että autonäyttely oli paras koskaan Floridassa näkemämme: sekä laatu että määrä olivat hyvät. Bändit olivat niin ikään hyviä ja olemme taas yhtä mieltä parhaista: ne olivat ehdottomasti Tammi Savoy ja the Delta Bombers.

Ja vielä on yksi asia, joka oli omalla tavallaan koko päivän paras asia: mahtavat ihmiset! Aivan upeat ihmiset! Kivat, mukavat ja hymyilevät ihmiset ja koko aikana en nähnyt yhtä ainuttakaan kertaa ihmisillä tai autoissa minkäänlaisia arveluttavia tunnuksia tms. Vain teeman mukaan pukeutuneita ihmisiä, upeasti laittautuneita naisia ja tietysti myös ihan tavallisia ihmisiä tavallisissa asuissaan. Tutustuimme moniin ihmisiin ja juttelimme ties kuinka monen ihmisen kanssa ja satoja kertoja vaimoni (ja välillä minä itsekin siinä vaimoni siivellä) sai vastaanottaa kehuja ulkoasunsa ja pukeutumisensa vuoksi. Ihmiset olivat todella ystävällisiä. Kun saa viettää päivän auringossa mukavien ihmisten kanssa, upeita autoja katsellen ja hyvää musiikkia kuunnellen, ei voi olla muuta kuin todella iloinen ja tyytyväinen. Tänne tulemme palaamaan taas ensi vuonna!

Valokuvat: Rockabillaque Florida 2022
Valokuvat: Rockabillaque Florida 2022 Car Show

                                            ----------------------------------------------

 

VUODEN 2023 ROCKABILLAQUE FLORIDA järjestetään samassa paikassa eli Immokaleen Seminole Casino hotellissa lauantaina, tammikuun 21. päivänä. Esiintyjälistalta löytyy seuraavat bändit: The Delta Bombers, Los Straitjackets, Squirrel Nut Zippers, Legendary Shack Shakers, Lara Hope & the Ark-Tones, Hot Rod Walt & the Psycho-Devilles, Eddie Clendening & the Blue Ribbon Boys, Jane Rose & the Deadends, The Swayzees, The Patina Turners, Jared Pettey & the Headliners, Little Sheba & the Shamans, The Kreepy Tikis, Black Valley Moon, Lone Wolf ja Six Foor Swell. Jo perjantaina hotellilla järjestetään kick-off party ja sunnuntaina pool party.        

     

 My linktree: Linkit muille sivuille

Viimeisimmät yli 200 blogikirjoituksesta:

• Greetings from the Sunshine State (osa 1)
• Tilinpäätös 2022 (Ystävyydestä)  
• Lumimyrskypakolainen (Kreikka, osa 1) 

• Matkalla yli Atlantin valtameren
  
• Autojuttuja uima-altaalta
• Kun korona iskee
• Lähestyvän lähdön tunnelmaa
  
  
• Saaresta saareen
• Kiitos ja näkemiin (Kun lähden näiltä saarilta)
• Päiväkävelyllä Tallinnassa
• Laivamatkailua ja suunnitelmia talven varalle
• Kesän päättyessä (Korona-kesä 2021)
  
  
• Matkalla Korona-Suomeen
• Kohti uutta Korona-kevättä
• Sunshine State ja Suomi - Sukkulointia kahden maan välillä
• 10 päivää karanteenissa
• Paluu Atlantin taakse (Matkalla keskellä Korona-aikaa)

 

TILINPÄÄTÖS 2022 (YSTÄVYYDESTÄ)

On taas aika kirjoittaa menneen vuoden tilinpäätös; perinne, jota jonakin vuonna noudatan ja toisena taas en. Aika summata lyhyesti omasta näkökulmastani vuoden 2022 tapahtumat ja aika miettiä, miksi tämä vuosi oli niin kovin vaikea.

 

Koko vuosi lähti alkuun väärällä jalalla: totesin Yhdysvalloissa kotitestin avulla juuri sopivasti uuden vuoden aattona saaneeni korona-tartunnan, joten uusi vuosi lähti liikkeelle sairaana. Koronan pahin vaihe kesti pari viikkoa ja lopullisen toipumisen kanssa sairasteluun meni reilut kolme viikkoa. Palasin Suomeen maaliskuun loppupuolella ja heti paluuta seuraavana päivänä tunsin, että kaikki ei ole kunnossa; oireista päättelin jo saaneeni laskimoveritulpan pohkeeseeni. Kaksi päivää paluun jälkeen minulla todettiin laskimotukos ja siitä alkoi kolme kuukautta kestänyt pillereiden popsiminen. Laukaiseva tekijä oli pitkä lento Miamista Helsinkiin. Lento, jonka aikana en juurikaan liikkunut ja juominenkin taisi jäädä vähiin. Omissa ajatuksissani on käynyt myös se, että oliko koronalla vaikutusta asiaan, vaikka lääkärit sitä vähättelivätkin.

 

Näin alkoi siis tämä vuosi terveysongelmien kanssa ja jatkoa seurasi nopeasti. Pian sen jälkeen kun laskimotukoksen oireet olivat poistuneet, sain jonkinlaisen polvivamman juoksulenkillä. Tätä kirjoittaessa ei täyttä varmuutta vamman sijainnista ja laadusta edelleenkään ole, mutta fysioterapeutin ja nyt myös lääkärin mukaan kaikki viittaa oikean polven sisempään nivelkierukkaan. Ensimmäiset viikot onnuin tippa silmäkulmassa ja siitä eteenpäin elämä jollakin tavalla rikkoutuneen polvikierukan kanssa on ollut yhtä ylä- ja alamäkeä. Toisinaan pystyn kävelemään monta kilometriä ilman mitään ongelmia. Toisinaan joudun parin päivän kävelylenkkien jälkeen olemaan muutaman päivän kotona paikallani. Jo kahdeksan kuukautta kipu on vaihdellut lievän ja kovan kivun välillä ja toisinaan tuntui kuin joku työntäisi puukon polven sisälle. Kaikkien näiden vaivojen lisäksi olen syksyllä ollut jo kaksi kertaa flunssassa ja sairaana yhteensä kuukauden verran. Tämä vuosi on mennyt siis niin, että en ole montaa päivää ollut täysin terve. Koko ajan jotain ja se on tietysti vaikuttanut koko elämään ja aktiivisuuteen ja myös yleiskuntoon kun kuntoilu sellaisena mihin olen tottunut on pitänyt jättää (syksyllä tein yhden juoksulenkin, ja jouduin sen jälkeen olemaan paikallani koko seuraavan viikon).

 

Näin olen saanut purettua tähän blogiin terveyteen liittyvät henkilökohtaiset murheeni… Tämän ei nyt kuitenkaan ollut tarkoitus olla oma henkilökohtainen epikriisi. Kaikista terveyshuolista huolimatta suurin henkinen murhe tänä vuonna lienee ollut Venäjän järjetön hyökkäys Ukrainaan ja pian jo vuoden jatkunut sota Ukrainassa. Sota, mihin ei ollut minkäänlaista tarvetta, ei minkäänlaista hyvää syytä ja missä ei millään tavalla ole pienintäkään järkeä. 24. helmikuuta vuonna 2022 olin USA:ssa sodan syttyessä. Olin vielä hereillä myöhään tuona iltana ja melkein aamuun asti seurasin CNN:n katkeamatonta uutislähetystä Ukrainasta. Tämä sota on varmasti vaikuttanut kaikkiin meistä jollakin tavalla. Se on vaikuttanut meidän ajatuksiimme ja myös ihan käytännön asioihin. Se on vaikuttanut normaaliin arkipäivään ja se on vaikuttanut todella paljon politiikkaan. Se on hetkessä kääntänyt Suomen kansan mielipiteet NATO:n suhteen ja vienyt onneksi lopultakin maamme siihen pisteeseen, että Suomen hyväksyminen NATO:n täysjäseneksi on hyvin lähellä toteutumista. Omasta mielestäni tämän olisi pitänyt tapahtua ja kauan sitten, mutta toisaalta olemme ilman täysjäsenyyttäkin olleet NATO:n kumppaneina todella läheisissä suhteissa jo vuosikausia.

 

Tämä Venäjän järjetön hyökkäyssota on tietysti kaiken pohjalla ja se on myös NATO-hakemuksen taustalla vaikuttanut suhtautumiseemme Venäjää ja venäläisiä kohtaan. Totuus Venäjästä ja venäläisistä on lopultakin, vuosikymmenten jälkeen paljastettu ja se totuus on nyt ollut lupa sanoa ääneen. Turhat kuvitelmat ja usko ja luottamus ovat nyt lopulta kokonaan karisseet ja myös ne, jotka halusivat uskoa Venäjän olevan luottamuksen ja uskon arvoinen ja ”pohjimmiltaan hyvä” ja hyvää tarkoittava, ovat lopulta ymmärtäneet miten asia oikeasti on. Olemme tulleet siihen pisteeseen, että totuus on lopulta meille kirkastunut ja ainakaan meidän sukupolviemme aikana tämä asia tuskin tulee enää muuttumaan. Omassa kotimaassamme meillä on mennyt kuitenkin kaikesta huolimatta kohtuullisen hyvin. Hinnat nousevat, sähkö on kallista jne., mutta kaikesta tästä huolimatta meillä on kaikki vielä todella hyvin. Suomea on niin koronan kuin Ukrainan sodan aikakin johtanut sellainen voimakolmikko, että meidän ei tule koskaan unohtaa kuinka onnekkaita olemme olleet  kun Suomea on varsinkin tämän meneillään olevan kriisin aikana johtanut kolmikko: Niinistö, Marin ja Haavisto. Ja meidän on oltava kiitollisia myös siitä, että (lähes) koko Suomen poliittinen kenttä on ollut yksimielinen ja samalla sivulla Ukrainan sodan ja Suomen suhteen. Kiitos.

 

Tämä minun blogini on alkanut matkablogina ja vaikka juttuni ovatkin sittemmin alkaneet rönsyillä sinne tänne, yritän aina aika ajoin palauttaa blogin vanhoille raiteilleen. Kuten olen jo useaan kertaan aikaisemmin kirjoitellut, en koe enää jatkuvia USA:n reissuja ”matkoina”. Ne eivät ole minulle lomaa. Ne eivät ole minulle matkoja. Ne ovat vain siirtymisiä kodista toiseen ja elämää toisessa kodissa sen virallisen Suomen kodin sijasta. No, niin tai näin, niin vajaat kolme vuoden ensimmäistä kuukautta olin USA:ssa. Matkustin sinne joulupäivänä ja palasin Suomeen maaliskuun lopulla. USA:ssa ollessani teimme pari lyhyttä autoreissua Floridan sisällä: vietimme yhden viikonlopun Miamissa ja toisen viikonlopun FT. Myersissa ja Immokaleessa festareilla. Muuten olimme enimmäkseen kotinurkilla ja reissut rajoittuivat lähiluontoon, joka on todella näkemisen ja kokemisen arvoista ja kuuluu ehkä kategoriaan: ”aina ei tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan…”

 

Kesän alussa tein taas yhden työmatkan kauas Aasiaan. Tuolla reissulla tuli jälleen nähtyä ja koettua yhtä jos toistakin, opittua paljon lisää maailmasta ja erilaisista paikoista sekä ihmisistä ja ainakaan tylsää ei ollut. Työmatka on kuitenkin aina työmatka ja se siitä ainakin tällä kertaa.

 

Kesällä vaimoni ollessa Suomessa pääsimme tekemään vihdoin, pitkän tauon jälkeen ihan oikean lomareissun. Lensimme heinäkuun loppupuolella Bolognaan, Italiaan ja kiertelimme Italiassa 10 päivää ennen paluuta Suomeen. Bolognasta matkustimme junalla Napoliin  ja vietimme siellä kaksi päivää. Toisesta päivästä tosin suurin osa kului Pompeijin raunioilla käyntiin. Napolista matkasimme taas junalla Salernoon ja sieltä edelleen Vietri sul Maren kaupunkiin Amalfin rannikolle. Olimme Vietri sul Maressa kaksi päivää, joista toinen kului tosin veneretkellä Amalfin kaupungissa. Vietri sul Maren jälkeen vuorossa oli pikapysähdys Roomassa. Rooma on meille molemmille jo niin tuttu paikka, että tyydyimme vain yhden iltapäivän ja illan kävelykierrokseen Roomassa ja aamulla jatkoimme taas matkaa. Roomasta matkustimme Falconara Marittimaan ja sieltä edelleen Senigalliaan. Senigallia ja siellä järjestettävä Summer Jamboree -festivaali oli tavallaan matkamme pääkohde. Minulle jo viidettä kertaa ja yhdessäkin tämä oli meille jo kolmas kerta. Senigalliassa viivyimme neljä yötä ja sen jälkeen päätimme kierroksemme Bolognaan, jossa vietimme vielä yhden illan ja yön. Kaiken kaikkiaan matka oli kiva ja todella onnistunut. Itseeni suurimman vaikutuksen teki ehdottomasti erikoinen Napoli (tekisi mieleni sanoa groteski Napoli): tuo rumankaunis, kiehtova, kapeiden kujien kaupunki. Siihen ihastuin välittömästi. Samaa ei taas voi sanoa vaimostani: hän piti koko Napolia synkkänä ja jopa pelottavana. Napoli ei kai jätä ketään kylmäksi… Vaimolleni kohokohta oli Amalfin rannikko ja pakko sanoa, että paikka näytti kyllä niin kovin kauniilta Napolin ”rumuuden” jälkeen. Joulukuussa tein vielä tämän vuoden neljännen matkan. Se suuntautui Thessalonikiin Kreikkaan, enkä kerro siitä nyt tässä tämän enempää, koska siitä reissusta on pian tulossa tänne oma kertomuksensa.

 

Olen siis tänä vuonna tauon jälkeen (kuten niin moni muukin) päässyt taas kiertämään jonkin verran maailmaa: olen matkustellut USA:ssa, Aasiassa, Italiassa ja Kreikassa. Seuraava pätkä toisessa kodissa USA:ssa on ollut jo pitkään suurissa suunnitelmissa ja lähes päivittäin mielessä. Tarkoitus oli lähteä sinne jo aiemmin, mutta pääsen lähtemään vasta tammikuun alkupuolella. Koko lopputalvi meneekin sitten siellä ja palaan Suomeen vasta kevään jo koittaessa. 

 

Ensimmäinen vuosi Helsingin kantakaupungissa tuli täyteen joulukuun alussa. Kun lopulta pitkän pyristelyn jälkeen jouduin lähtemään Suomenlinnasta, minulla kävi hyvä tuuri asunnon suhteen. Löysin Helsingin hinnat huomioon ottaen verrattain edullisen asunnon uudesta kantakaupungista. Asunnossa on enemmän kuin riittävästi tilaan minulle ja myös vaimolleni hänen ollessaan Suomessa. Asunto on uusi ja ikkunasta ja parvekkeelta näkyy meri! Jos ei voi asua Suomenlinnassa, tämä on erittäin hyvä vaihtoehto sen jälkeen. Mutta kuitenkin… En voi sanoa viihtyväni Jätkäsaaressa. Pidän kaupunkimaisuudesta ja siitä, että alue on vielä Helsingin kantakaupunkia ja hyvien kulkuyhteyksien varrella. Metro ja kolme raitiovaunulinjaa tekevät kulkemisen helpoksi ja voin myös helposti kävellä Helsingin keskustaan ja takaisin. Muuten en Jätkäsaaresta alueena pidä. Se on ruma. Se on ulkoasultaan rikkonainen, rauhaton, sotkuinen, sekava ja kirjava. Jos en olisi koskaan asunut Suomenlinnassa, viihtyisin Jätkäsaaressa varmasti hyvin, mutta minulle muutto idyllisestä Suomenlinnasta ja sen vanhoista, kodikkaista asunnoista upouuteen kerrostaloon upouudella asuinalueella on ollut melkoinen kulttuurishokki. 21 vuotta Suomenlinnassa on vaikuttanut minuun niin syvästi, että Jätkäsaaressa tulen tuskin koskaan viihtymään ja aina tulen kaipaamaan Suomenlinnaan.

 

Sivuhuomautuksena tähän on pakko mainita, että kun ensimmäisen kerran jouduin lähtemään Suomenlinnasta (lopulta vain lyhyeksi aikaa) vuonna 2019, muutin Töölöön ja sopeuduin välittömästi. Minulla ei ollut silloin lainkaan niin kova ikävä takaisin Suomenlinnaan ja viihdyin hyvin Töölössä. Niinpä vanha kantakaupunki missä tahansa Helsingin keskustan ympärillä saattaisi olla yksi ratkaisu viihtymisongelmiin, mikäli en enää saa asuntoa Suomenlinnasta. Tai sitten se tulevaisuuden koti ei ehkä ole Suomessa lainkaan …

 

Summa summarum: Tämä mennyt vuosi on ollut minulle melko vaikea niin henkisesti kuin myös terveysongelmien vuoksi fyysisesti. Mennyt vuosi on ollut ihan selkeästi huonoimpia vuosia koko elämäni aikana. Sota, terveysongelmat, omat ja muiden rahaongelmat, muutto pois Suomenlinnasta jne.; kaikki tämä on nyt kasautunut tälle vuodelle. Äärioikeiston ja muiden populistien sekä kirjaimellisesti kansan syvien (mutta pienten) rivien öyhötys ja vihapuhe jatkuu sosiaalisessa mediassa ihan kuten ennenkin; ehkä muuttuen vain pahemmaksi vuosi vuodelta ja vuosi vuodelta "paremmin" ihmiset sen sulattavat ja hiljaa hyväksyvät. Suomi on edelleen maailman rasistisin ei rasistinen maa... Jotenkin ihan liian usein tuntuu siltä, että kaikkea pitää vihata ja kaikesta pitää kiukustua, eikä kukaan tai mikään saisi olla ja elää rauhassa. Hyvästä tehdään pahaa ja valkoinen maalataan mustaksi. Siihen nykyelämä tuntuu entistä enemmän keskittyvän. Toisinaan voisi luulla, että vihapuhe on elämän tarkoitus, mutta onneksi suurimmalla osalla meistä on (ainakin vielä) ihan muita asioita päällimmäisenä mielessä.

 

Tässä vuodessa on ollut paljon hyvääkin. Tietysti ennen kaikkea oma perhe, jonka kanssa olen saanut viettää paljon aikaa täällä Suomessa. Myös ystävät, joista nostan nyt esiin ne ystävät, jotka ovat positiivisuudellaan ja huomiollaan jaksaneet kannustaa minua oman tieni kulkemisessa ja myös harrastuksissani, kuten esimerkiksi valokuvauksessa ja musiikissa. Valokuvaus osaltani on harmillista kyllä muuttunut yhä enemmän "turistiräpsimiseksi" tai some-kuvaamiseksi kännykällä. Musiikin saralla taas tulen aina olemaan ikuinen aloittelija niin basson- kuin kitaransoitonkin suhteen. Isot kiitokset kuitenkin niille, jotka ovat jaksaneet sitä kuunnella ja jopa tukea. Se on ollut tärkeää. Muuten tunnen olevani shadowbannattu niin facebookissa kuin instagramissakin.

 

Minun osaltani vuosi 2022 päättyi Suomenlinnassa ja vuosi 2023 alkoi Suomenlinnassa. Vuoden 2022 pelasti minun kohdallani Suomenlinna ja siellä olevat ystävät ja entiset naapurit. Vuoden 2022 pelastivat Suomenlinnan venekerho, toisen kerhon tiistai-illat ja Linna-baari sekä lukemattomat ihmiset. Kaikki ne ihmiset, joita siellä tänä vuonna tapasin ja joiden kanssa vietin paljon aikaa. Vanhat tutut ja myös uudet ystävät. Kiitos teille. Ilman tuttua ja turvallista Suomenlinnaa ja hyviä ystäviä tämä vuosi olisi ollut täydellinen fiasko. Ystävyys on tänä vuonna merkinnyt minulle todella paljon.

Päätän nyt tämän tajunnanvirran tähän ja palaan ihan pian erilaisten matkajuttujen merkeissä. Nyt toivotan (melkein) kaikille oikein hyvää uutta vuotta 2023!

 

 My linktree: Linkit muille sivuille

Viimeisimmät yli 200 blogikirjoituksesta:

• Greetings from the Sunshine State (osa 1)
• Rockabillaque Florida 2022
• Lumimyrskypakolainen (Kreikka, osa 1) 

• Matkalla yli Atlantin valtameren
  
• Autojuttuja uima-altaalta
• Kun korona iskee
• Lähestyvän lähdön tunnelmaa
  
  
• Saaresta saareen
• Kiitos ja näkemiin (Kun lähden näiltä saarilta)
• Päiväkävelyllä Tallinnassa
• Laivamatkailua ja suunnitelmia talven varalle
• Kesän päättyessä (Korona-kesä 2021)
  
  
• Matkalla Korona-Suomeen
• Kohti uutta Korona-kevättä
• Sunshine State ja Suomi - Sukkulointia kahden maan välillä
• 10 päivää karanteenissa
• Paluu Atlantin taakse (Matkalla keskellä Korona-aikaa)