PALUU ATLANTIN TAAKSE (MATKALLA KESKELLÄ KORONA-AIKAA)

Mustarastaat laulavat kirkkaalla äänellä jossakin Espan puiston puissa ja Keskuskadun talojen katoilla, kun noin klo 02.20 talvisena aamuyönä kävelen Kauppatorilta Rautatientorille. On vuoden 2021 tammikuun ensimmäinen maanantai ja minä olen matkalla Yhdysvaltoihin! Lopultakin! Tai ainakin yritys on kova… Perillepääsystä ei lähtiessä ole mitään varmuutta, vaikka uskonkin todennäköisyyden olevan yli 90%. Näinä aikoina en kuitenkaan uskalla luottaa helppoon USA:n rajan ylitykseen ja matkalla minun on vieläpä koukattava Saksan kautta. Edellisestä käynnistäni USA:ssa on kulunut aikaa lähes vuosi! Se tuntuu uskomattomalta. Viimeisen kahdeksan vuoden aikana olen käynyt USA:ssa muutaman kuukauden välein viettäen siellä ison osan vuodesta ja muutenkin olen matkustellut paljon. Tämä yli 11 kuukauden tauko on ollut todella pitkä… Ja ehdottomasti pahinta tässä tilanteessa on ollut se, että monen koronaan liittyvän seikan summana olen ollut eristyksissä vaimostani ja siitä kun näimme viimeksi on kulunut aikaa lähes vuosi! Olemme nähneet viimeksi viime vuoden tammikuussa. Lähtiessäni silloin Floridasta en olisi koskaan voinut uskoa, että paluuseeni kuluu näin paljon aikaa ja ehtii kulua melkein vuosi ennen kuin näemme toisemme.

Tulin kaupunkiin yön viimeisellä lautalla. Se lähtee Suomenlinnasta klo 02.00 (viimeinen lautta saareen lähtee Kauppatorilta klo 02.20). Minulla oli valittavana kaksi vaihtoehtoa: joko ottaa hotellihuone mantereelta, mieluiten lentokentän läheltä tai lähteä lentokentälle kotoa keskellä yötä. Ensimmäinen vaihtoehto olisi maksanut 110-130 euroa ja olisin hotellissakin joutunut heräämään jo heti neljän jälkeen aamuyöllä, joten valitsin tuon toisen vaihtoehdon. Sain illalla nukuttua hieman kotona ja lähdin kotoa matkaan hieman ennen kahta yöllä. Tämä vaihtoehto maksaa minulle vain 4,10 euroa ja hieman joutilasta aikaa lentokentällä. Kun pääsen Rautatientorille rauhallisen pikku kävelyn jälkeen, on minulla enää hyvin lyhyt odotus, ennen kuin puolen tunnin välein kulkeva lentokenttäbussi 615 lähtee jo Vantaata kohti. Bussissa on minun lisäkseni neljä matkustajaa, jotka kaikki jäävät jonnekin työpaikoille matkan varraelle. Kukaan heistä ei käytä maskia.

Linnut laulavat myös lentokentän vessoissa. Aivan kuten ovat taukoamatta laulaneet jo useamman vuoden. Olen täysin autiolla lentokentällä puoli neljän aikaan aamuyöllä. Ulkona on yllätyksekseni melkoinen työmaa ja bussikin saapuu lentokentälle aivan päinvastaisesta suunnasta kuin ennen. Kakkosterminaalissa en näe yhtäkään ihmistä. Kuljen läpi koko yläkerran ja sitten alakertaan ja huomaan olevani terminaalissa aivan yksin. Koska minulla on aikaa, päätän aikani kuluksi kävellä ykkösterminaaliin ja takaisin. Terminaalien välisellä käytävällä näen ensimmäiset ihmiset: noin parikymmentä ihmistä lepää käytävää reunustavilla penkeillä. Päivän ensimmäiset koneet lähtevät vasta seitsemän jälkeen aamulla, eikä niitä lähteviä koneita kovin montaa ole koko aamun aikana. Kuten tulen myöhemmin päivän aikana oppimaan, matkustelu jatkuu kaikkialla muualla, paitsi täällä. Se tuntuu todellakin loppuneen vain Suomessa…

En ole koskaan aikaisemmin ollut näin hermostunut ja jännittynyt matkaan lähtiessäni. Matkan varrella on niin monta pistettä, joissa matkanteko voi loppua syystä tai toisesta. Kaikki mahdolliset keskeytymisen syyt ovat korona-pandemiasta aiheutuvia. Ensimmäiseksi esteeksi on vähällä nousta jo check-in Helsinki-Vantaalla. Matkani on todellakin lähellä katketa jo melkein lähtöruutuun. Vaikka olin viime päivien aikana tutkinut nettisivuja tuntikausia, löytääkseni kaikki matkaani koskevat säännöt ja rajoitukset, on eräs oleellinen seikka jäänyt huomaamatta. Tai sitten sellaista ei edes ole yleisesti nähtävillä… Ei ainakaan helposti. Minulla on mukanani dokumentteja USA:n tämän hetken säännöksistä ja myös USA:n suurlähetystön vastaus kysymykseeni ”Olenko varmasti oikeutettu saapumaan Yhdysvaltoihin?”. Vastaus on yksiselitteinen kyllä ja perään ainoastaan toivotus ”Safe travels”. Minulla on mukanani varmuuden vuoksi myös avioliittotodistus ja kopio vaimoni ajokortista ja sosiaaliturvakortista, mutta yksi oleellinen dokumentti puuttuu: kopio vaimoni passista…! En itse kyllä mistään lähteestä ollut edes nähnyt, että minulla pitäisi sellainen olla. Ennen kuin se muodostuu ongelmaksi, virkailijat huomaavat passissani olevan viisumin ja vaikka nyt olenkin matkustamassa ESTA:lla, enkä viisumilla, heidän mielestään homma on hoidettu sillä ja pian minulla on kädessäni kolme boarding cardia päivän lennoille Helsingistä Floridaan. (Pian lähtöselvityksen jälkeen minulla on puhelimessani myös kopio vaimoni passista…)

Matkustan light-lipulla ilman ruumaan meneviä matkatavaroita. Mukanani on vain pieni selkäreppu ja ”personal item” eli olkalaukku, johon mahtuu pieni kannettava tietokoneeni. Turvatarkastuksessa on rauhallista, jonoja ei ole ja se onkin hyvä koska minun on yllätyksekseni opeteltava uusia sääntöjä. Vielä viimeksi matkustaessani Yhdysvalloista Suomeen puhelin ja muut pienet laitteet, kuten pieni kamera, saivat kaikki olla sisällä laukussa tai repussa, mutta nyt kaikki elektroniset laitteet on otettava ulos ja laitettava laatikkoon läpivalaisua varten. Olen yleensä super-sujuva matkustaja ja helppo asiakas, mutta nyt joudun hieman kaivelemaan ja etsimään ennen kuin saan kaikki ulos matkatavaroistani. (Myöhemmin USA:n päässä mennään edelleen vanhoilla säännöillä: jätän kamerani ja puhelimeni repun sisälle läpivalaisun ajaksi.)

Lentokentän lähtöporttialueella on rauhallista. Muutama kahvi- ja ostospaikka on auki jo varhain aamulla, mutta suurin osa on kiinni ja kaikki eivät kai aukea päivän aikana lainkaan. Seitsemän jälkeen aamulla on lähdössä muutama kone ja ihmisiä on käytävillä jo jonkin verran, mutta tilaa on silti todella reilusti. Ihmiset noudattavat kuuliaisesti ohjeita turvaväleistä ja kaikki käyttävät maskia. Myöhemmin huomaan, että välillä Helsinki – Frankfurt – Newark – West Palm Beach en nähnyt ainuttakaan ihmistä ilman maskia (paitsi syödessä tai juodessa). Koneeseen siirtyminen sujuu rauhallisesti ja melko väljästi: vaikka olen suomalaisten korona-tohelontia ihmetellyt ja sanonut hyvän selviytymisen koronan suhteen johtuvan vain puhtaasta tuurista, niin kyllä nyt ainakin lentokentällä näyttää siltä, että sääntöjä totellaan ja ihmiset osaavat käyttäytyä ja ottaa muut huomioon. Tosin myös asiakaskunta näillä lennoilla lienee selvästi "valikoitunutta"...

Lennän tänään ensimmäisen ”legini” Lufthansan uudehkolla Airbus A321 NEO:lla. Näin amatöörin silmin se NEO ei juurikaan eroa edeltäjästään. Kone on ”buukattu” aivan täpötäyteen; taitaa olla niin, että ainoa tyhjä paikka sattuu olemaan juuri minun ja samalla penkkirivillä istuvan miehen välissä. Aamulento Frankfurtiin sujuu rauhallisesti ja mukavasti. En jaksa lukea, enkä tehdä juuri mitään muutakaan. Tuijotan vain ulos ikkunasta ja katselen auringonnousun kaunista punaisen oranssia hehkua pilvien reunassa. Taidan matkan aikana nähdä reitistä johtuen parikin auringonnousua tai oikeastaan koko lento yhtä pelkkää auringonnousua. Maisema on tänään todella kaunis. Lentokoneemme on Lufthansan ”paikallisbussi” ja siinä ei ole minkäänlaisia monitoreja missään, viihdelaitteista puhumattakaan. Lufthansa kuitenkin tarjoaa matkalla edes kupillisen kahvia pikkuruisen pussin suolaista syömistä.

Kone on lähtiessään lähes tunnin myöhässä ja "de-icing" aiheuttaa vielä lisää myöhästymistä. Myöhässäolo tuntuu olevan nykyään (jo ennen ”korona-aikaa”) enemmän sääntö kuin poikkeus. Ainakin omien kokemusteni perusteella voisin sanoa kaikille, että älkää ihmeessä koskaan ottako lentoja, joissa vaihtoaika on alle tunnin. Se tulee todennäköisesti epäonnistumaan tai ainakin aiheuttamaan hikikarpaloita otsalle ja lisäämään sydämen lyöntitiheyttä. Juoksu pitkin lentoaseman terminaalia ei sekään ole mikään mukava harrastus. Ja varsinkin alle tunnin vaihdot pitää unohtaa, jos välissä on vielä uusi turvatarkastus, passintarkastus tai molemmat.

Minulle jää Frankfurtissa aikaa juuri sopivasti. Ei yhtään liikaa, mutta ei liian vähääkään. Kävelen reipasta vauhtia tuloportilta passintarkastukseen ja sitä kautta USA:n koneen lähtöporttia kohti. Passintarkastuksessa on pitkä jono ”ei EU-kansalaisille” tarkoitetuille tiskeille, mutta EU-kansalaisten automaatille ei ole jonoa lainkaan. Automaatilla ihmettelen hetken miksi se ei suostu ottamaan minusta kuvaa, kunnes tajuan, että maski on syytä ottaa pois kuvan ottamisen ajaksi… Lähtöporteilla USA:n ”esitarkastus” näyttää olevan monella tekemättä ja myös minut käytävän varrella seisova virkailija neuvoo menemään tarkastuspisteiden ohi suoraan portille. Häneltä jää tosin kertomatta, että se suoraan portille tarkoittaakin portin vieressä olevaa ennakkotarkastuspistettä. Niin monta USA:n reissua on nyt joka vuosi tullut tehtyä, että ymmärrän heti kysyä ennakkotarkastuksesta (lyhyt ”haastattelu”) ja pian minut ohjataankin ystävällisesti oikeaan paikkaan. Paljon olisi opasteissa ja opastuksessa kuitenkin parantamisen varaa. Tällä tarkastuspisteellä normaalien matkatavarakysymysten ja vierailun syytä ja paikkaa koskevien kysymysten lisäksi kysytään nyt syytä ja lupaa matkustaa Yhdysvaltoihin. Painotan uudestaan matkustavani tänään ESTA:lla ja ojennan pyydettäessä avioliittotodistuksen ja näytän myös vaimoni passikopion puhelimestani. Passikopio onneksi kelpaa hyvin puhelimessa olevana kuvanakin ja olen taas hymyn saattelemana yhtä pykälää lähempänä uutta mannerta. Jo toinen kriittinen tarkastuspiste on ohitettu onnistuneesti, mutta edessä on vielä se tiukin ja tärkein…

Seuraava lentoni on lähes kahdeksan tuntia kestävä lento New Yorkin Newark Liberty -lentokentälle. Kuten nimikin jo kertoo, lentokenttä ei ole New Yorkissa, vaan Hudson-joen toisella puolella, New Jerseyn osavaltiossa sijaitsevan Newarkin kaupugin alueella. New Yorkisssa on kolme kansainvälistä ”päälentokenttää”: John F. Kennedy (JFK), La Guardia (LGA) ja Newark (EWR). Alueen neljäs lentokenttä on Islip Long Islandilla (ISP). Kone, jolla lennämme Atlantin yli on United Airlinesin Boeing 787 Dreamliner. Koneeseen nousu tapahtuu penkkiriveittäin, ”social distancing” huomioiden, mutta jotenkin tämä touhu tuntuu lähinnä ”kosmeettiselta” ja sen todellinen hyöty lienee aika lähellä nollaa. Pian olen kuitenkin omalla penkilläni istumassa ja havaitsen, että Unitedilla on aivan erilaiset ”korona-toimet” kuin Lufthansalla. Dreamlinerissa penkit on jaettu kolmen penkin ryhmiin: vierekkäinen on kolme kolmen penkin ryhmää joiden välissä kulkee kaksi käytävää. Kone täytetään nyt niin, että jokaisessa kolmen penkin ryhmässä keskipenkki on tyhjä! Tyhjien keskipenkkien lisäksi maskin käyttöä valvotaan ja ihmisiä huomautetaan välittömästi, jos jonkun huomataan olevan liian kauan ilman maskia. Koneessa on muuten rauhallista, mutta koko matkan ajan käytävällä on melko paljon liikennettä. Kuten yleensä aina, se on kuitenkin vain muutaman ihmisen ”aikaansaannosta”.

 

Lento yli Atlantin menee mukavasti ja jotenkin kummasti tällä kerralla aikakin tuntuu kuluvan jotenkin melko nopeasti. Omaan tuttuun tapaani en taaskaan katso mitään elokuvaa koneen viihdelaitteella; näytössäni on vain kartta ja lentotiedot. Melko suuren osan matkasta nuokun silmät kiinni penkilläni. En nuku (en juuri koskaan saa nukuttua), mutta vaivun aina välillä hetken horrokseen. Vaikka en istu ikkunapaikalla, vilkaisen silloin tällöin ulos sähköisesti tummennetusta ikkunasta. Tämä on Dreamliner-koneen huonoin seikka: matkustamohenkilökunta voi tummentaa ikkunat yhdellä napinpainalluksella. Tosin nykyään myös aika monessa perinteisen ”verhon” omaavissa koneissa pyydetään verhot laittamaan alas kun ruoka on syöty. Sen jälkeen koko matka sujuukin sitten umpinaisessa putkessa, josta ei näe lainkaan ulos… Hyvä niille, jotka nukkuvat, mutta huono meille, jotka mieluummin tuijottelisimme jonnekin kaukaisuuteen. Ja erittäin huono niille, jotka maksavat saadakseen ikkunapaikan… Näen nyt kuitenkin jotain tumman, sinertävän ikkunan läpi. Palan taivasta. Palan siipeä. Ihmettelen taas, kuinka valtavan paljon Dreamlinerin siivet taipuvat ylöspäin kun se on ilmassa.

Saavumme Newarkin kentälle hieman aikataulusta edellä. Jännitys alkaa tiivistyä. Olemme laskeutuneet Yhdysvaltoihin ja maan raja on periaatteessa suljettu. Kävellessäni lentokoneesta terminaalin puolelle ja kohti maahantulotarkastusta tunnen olevani jonkin verran hermostunut, vaikka minulla pitäisi olla hyvin selvä oikeus saapua maahan rajojen sulkemisesta huolimatta. Olen itsensä presidentin allekirjoittaman julistuksen perusteella oikeutettu saapumaan maahan (olkoonkin, että tuon ”presidentin” allekirjoituksilla ei taida olla pennin vertaa arvoa ja koko presidenttiys tuntuu olevan vain huonoa pilaa). Aikaisemmat tarkastukset tämän matkan varrella ovat menneet melko kivuttomasti ja nytkin minulla on kaikki muu kunnossa, mutta minulta puuttuu se paperille printattu kopio vaimoni passista; se on minulla vain kuvana puhelimessa. Joskus yksi, mitättömältäkin tuntuva puuttuva paperi voi pysäyttää matkalaisen…

Newarkin Libertyn lentokentällä maahantulo ja passintarkastus tapahtuu vielä vanhalla, perinteisellä tavalla. Koneita ja automaatteja ei välissä ole, vaan jono kulkee suoraan virkailijoiden tarkastuspisteille. Jono kulkee yllättävän nopeasti ja pian minutkin ohjataan jo virkailijan luo. Minulla käy ehkä tavallaan hyvä tuuri, sillä ihan sattumalta ajaudun juuri vapautuneen virkailijan luo luukulle, jossa tarkastetaan diplomaattipasseja. Vaikka kysyttäessä kerron tulevani vaimoni luo ja matkustavan ESTA:lla, niin virkailija jää silti katsomaan vanhaa A2-viisumiani. Hän katsoo minua ja viisumiani ja toteaa sitten vain ”You are good to go!”. Se pelkäämäni maahantulotarkastus kestää osaltani ehkä reilun minuutin ja yhtäkkiä minä olen Yhdysvalloissa! Enpä ole vuosiin ollut näin riemastunut ja myös helpottunut kun olen taas täällä! Lähes vuosi lähtöni jälkeen! Vaikka kukaan ei sitä maskini takaa näekään, kävelen leveä hymy kasvoillani kohti uloskäyntiä.

Koska minulla ei ole matkatavaroita, voin kävellä suoraan ohi matkalaukkukarusellien ja myös suoraan ohi ”baggage re-check-in ” pisteen. Yhdysvaltoihin saavuttaessahan matkustajan pitää noutaa laukkunsa, viedä ne tullin ohi ja sitten kirjata ne uudestaan jatkolennolle. Nyt ohitan nämä toimenpiteet ja pian olenkin jo lentokenttäjunassa, joka vie minut toiseen terminaaliin. Olen todella hyvällä mielellä junan saapuessa ison lentokentän C-terminaaliin, josta seuraava lentoni lähtee. Täällä joudun taas kulkemaan läpi passin- ja lipuntarkastuksen ja myös turvatarkastuksen. Nämä sujuvat kuitenkin joutuisasti ja pian olen jo löytänyt seuraavan lennon lähtöportin. Yhtä asiaa saapuessani kummastelen: Koko matkan aikana lentokoneesta terminaaliin ja siitä tarkastusten ja junien kautta toiseen terminaaliin, en ole törmännyt minkäänlaiseen ”korona-infoon” tai ainakaan en ole niitä huomannut. Todella olematonta näyttää ohjeistus ja valvonta olevan. En ainakaan huomaa ohjeita, eikä kukaan minua ohjeista tai edes kysy mitään koko tästä aiheesta. Terminaalissa lähes kaikki kaupat ja ruokapaikat ovat auki ja ihmisiä on todella paljon. Ainoa ero aikaan ennen koronaa näyttävät olevan maskit, joita 100% ihmisistä käyttää täälläkin.

Minulla piti olla noin 2,5 tunnin vaihtoaika Newarkissa, mutta se venyy lopulta yli viiteen tuntiin. Aluksi varsinaisesta syystä ei ole selvyyttä ja lähtöaika siirtyy parikin kertaa eteenpäin. Lopulta syykin selviää: Floridan lentoliikenne on pysähdyksissä Floridan Jacksonvillessa sijaitsevan alueellisen lennonjohdon sulkemisen vuoksi. Koko Floridan pohjoisosaa ja Georgian sekä Alabaman eteläosia hallitsevan lennonjohdon sulkemisen syynä on edellisenä päivänä havaittu koronatapaus…! Sunnuntaina havaittu työntekijän sairastuminen on johtanut koko paikan sulkemiseen pari tuntia kestävän puhdistuksen ajaksi ja tästä on lähtenyt liikkeelle valtava ketjureaktio! Minun kuvani koronan hallinnasta täällä alkaa muotoutua selkeämmäksi: korona on karannut käsistä ja hallinnasta lähes kokonaan, eikä sille oikeasti edes olla tekemässä mitään, mutta joku pikku asia saattaa kerrannaisvaikutuksineen kohota lähes naurattaviin mittasuhteisiin.

Odottelu lentokentällä ei haittaa minua lainkaan! Olen nyt USA:ssa ja joka tapauksessa pian Floridassa vaimoni luona. Yli 300 päivää kestänyt odotus on nyt loppumaisillaan, joten muutaman tunnin viivästys ei nyt haittaa. Olen toisaalta melkeinpä iloinen pikku viivästyksestä, koska vietän mielelläni hetken lentokenttäterminaalissa, jonka isoista ikkunoista aukeaa näkymä suoraan Manhattanille. Muistan tämän näkymän jo aiemmilta reissuiltani ja sen on juuri niin upea kuin muistinkin. New York on lähellä ja koko Manhattan näkyy terminaalille. Erotan selvinä "saarekkeina" Midtown Manhattanin ja Lower Manhattanin ja muiden pilvenpiirtäjien seasta on helppo erottaa Empire State Building ja One World Trade Center sekä muutamia muita isoja rakennuksia. Näkymä muuttuu iltapäiväm aikana kun valo tulee eri kulmasta ja lopulta aurinkokin valaisee osan pilvenpiirtäjien ylimmistä kerroksista. Aivan uusi upea näkymä aukeaa illalla auringonlaskun jälkeen, kun miljoonat valot loistavat pimeyden keskellä. Katsellessani New Yorkia minulle tulee löhes sietämätön tarve päästä ulos kävelemään tuon kiehtovan suurkaupungin kaduille. Monesti siellä olen käynyt ja uskon, että pian taas sinne palaan.

Noin kolme tuntia aikataulusta myöhässä kone on viimein valmiina lähtöön. Minä istun ikkunapaikalla ja kaksi vieressäni olevaa penkkiä on tyhjänä. Jo kolmas lento, kun kukaan ei istu vieressäni. Se on varmasti hyvä koronan leviämistä ajatellen, mutta myös muuten. Tyhjä paikka vieressä antaa uskomattoman paljon lisää tilantuntua. Katselen nousun aikana ikkunasta avautuvaa, lähes henkeäsalpaavaa näkyä. Kone nousee pohjoisen suuntaan ja kääntyy heti nousun jälkeen jyrkästi itään, suoraan kohti Hudson Riveria ja Lower Manhattania. Kun WTC:n Freedom Tower tulee näkyviin käännymme taas jyrkästi pohjoiseen niin, että koko Manhattan on lähes allani koneen oikealla puolella. Näen nyt Lower Manhattanin lisäksi Midtown Manhattanin alueen, jossa paras kiintomerkki on Empire State Building. Aivan uskomattoman upea näky, mutta filmille sitä en saa, koska sählään kamerani kanssa sekä kuvat että videon pilalle. Ei siis kuvia, mutta omasta muistista se upea kuva suurkaupungin pilvenpiirtäjistä iltavalaistuksessa ei tule koskaan häviämään.

Käännymme yhä lisää vasemmalle ja kierrämme täyden ympyrän jatkaaksemme matkaa kohti etelää. Koneessa on lähes täysin hiljaista. Hiljaista ja hämärää. Myös tämä kone on tavallinen ”paikallisbussi” ilman mitään hienouksia. Kulutan suuren osan 2,5 tunnin matkasta katsellen alas maahan. Sää on todella kirkas ja alhaalla olevat kaupungit loistavat kirkkaina ja terävinä pimeyden keskellä. Lennämme suurimman osan maan päällä, mutta jossakin Etelä-Carolinan tai Georgian kohdalla oikaisemme meren yli kohti Floridan niemimaata. Palaamme mantereen yläpuolelle kun olemme jo melko lähellä Palm Beach Countyä. Tunnistan helposti Stuartin kaupungin, joka jää juuri ja juuri koneen oikealle puolelle kun saavumme mantereen päälle. Kierrämme vielä kierroksen asumattomien alueiden yli rannikkoa reunustavien kaupunkien länsipuolella ja laskeudumme sitten West Palm Beachin lentokentälle (Palm Beach International Airport, PBI). Matka on mennyt kaikin puolin oikein mukavasti ja aika on kulunut nopeasti, vaikka siitä kun suljin oven Suomenlinnassa on kulunut aikaa jo 27 tuntia!

Lentokentälle saapumisen jälkeen kävelen ulos. Se on niin yksinkertaista. Terminaali ja on hiljainen, kaikki paikat on suljettu ja tie ulos on lähes suora. Yritän etsiä katseellani kaikkialta koronaa koskevia ohjeita Floridan osavaltioon saapuville, mutta en löydä mitään. Ei sanaakaan koronasta, johon pelkästään Floridassa sairastuu tällä hetkellä yli 15 000 ihmistä päivässä! Me olemme toki ottaneet säännöistä selvää jo ennen tänne tuloamme ja kaikki on siltä osin kunnossa. Kävelen siis vain ulos... Terminaalin ulkopuolella on todella paljon kansaa odottamassa kyytiä. Juuri ennen meitä on laskeutunut todennäköisesti useampikin kone. Pian olen kuitenkin vaimoni kyydissä ja olemme matkalla muutaman mailin päässä sijaitsevaan Floridan kotiimme.  

Minä tulen viettämään seuraavat 10 päivää jonkinasteisessa omaehtoisessa karanteenissa. Kotonakin meillä on edessämme vielä toinen hankala vaihe tämän yli 300 päivää kestäneen eron jälkeen: olemme nimittäin päättäneet noudattaa karanteenisäännöksiä myös kotona ihan niin kuin kuuluukin. Vältämme turhaa koskettelua ja turhaa läheisyyttä. Käytämme kasvomaskia ja kun syömme olemme erillämme toisistamme… Tämä ei ole helppo osuus… Kun edellisestä tapaamisesta on kulunut lähes vuosi, on tämä ”social distancing” välillä melkein hermoja raastavaa. Toisaalta se menee helpostikin, kun muistaa, että nyt olemme ainakin jo saman katon alla ja pian tämäkin karanteeni päättyy.

 

Kaikki kuvat voi suurentaa klikkaamalla.

 

 

Tämä talven 2021 osa blogiani on jonkinlainen ”kehittyvä tarina”, linkit alla:

1. Paluu Atlantin taakse (Matkalla keskellä korona-aikaa) 

2. 10 päivää karanteenissa

3. Sunshine State ja Suomi – Sukkulointia kahden maan välillä

4. Kohti uutta koronakevättä 

5. Matkalla Korona-Suomeen