HIEKKAA KENGISSÄNI...

perjantai 12. toukokuuta 2023

NEITI KEVÄT ON TULLUT KAUPUNKIIN (Sunshine State osa 4)

Minulla on ollut paha tapa kirjoitella facebookissa eräänlaisia ”viikkoraportteja” tai lähetellä ainakin perjantai-illan omia "musiikkipostauksia" kaikkien kauhuksi, mutta nyt on kyllä paljon enemmän kuin viikko ehtinyt kulunut edellisestä viikkoraportista... Itse asiassa jo paljon enemmän kuin kuukauden päivät. Tämä johtui aluksi enimmäkseen siitä, että USA-talven jälkeen pari päivää sekosi matkusteluun ja muun ajan olin aluksi taas vähän sekaisin ajan ja paikan suhteen. Kun nuo perjantain ”viikkopostaukset” sosiaalisessa mediassa ovat nyt jääneet puuttumaan niin pitkältä ajalta, niin nyt siirränkin tämän kevään ensimmäisen raporttini suoraan blogiini ja kirjoittelen vielä muutaman sanan Atlantin takaa ja sitten muutaman sanan Suomen puolelta. Vain joitakin hajanaisia, mieleen juolahtavia juttuja.

Tällä kertaa tämä Suomeen paluu oli suoraan sanoen pieni kulttuurishokki ja ilmastoshokki ja shokkishokki… Ihmiset, ihmisten tavat, ihmisten käytös, puhe, kaupat, autot, talot ja kadut... Kännyköitä zombieina hypnoottisesti tuijottavat nuoret naiset. Törmäilevät, epäkohteliaat ihmiset. Ihan KAIKKI on kuitenkin niin kovin erilaista täällä. Autot ovat pieniä ja kuraisia. Ihmiset kummallisia. Tai oikeastaan ihmiset Floridassa olivat kummallisia, mutta kun niihin tottui, niin nyt ihmiset Suomessa ovat kummallisia. Olen pitkään yrittänyt pitää mielessäni sellaista mielikuvaa, että Suomessa ja USA:ssa (noin yleistäen) ei olisi kovinkaan suurta eroa, mutta eihän se tietenkään ole totta. Tai oikeastaan minun yllätyksekseni se ei ole totta. Ihmisissä ja monissa jutuissa on paljon samaakin, mutta enimmäkseen ihan kaikki on kyllä niin kovin erilaista. No, kaikkeen tottuu, sanotaan… Jet lag sentään pysyi tällä kertaa melko hyvin aisoissa kun heti ensimmäisenä yönä (ja päivällä) nukuin 17 tuntia(!) ja pidin siitä lähtien tiukasti kiinni normaalista päivärytmistä ja Suomen ajasta.

Palatessani reilu kuukausi sitten lähes koko pahimman talven kestäneeltä USA:n matkalta (joka nyt ei tosiaan enää ole mikään ”matka”, vaan arkielämää toisessa kodissa) kylmyys ei tuntunut tällä kertaa ihan hirveän pahalta. Säät suosivat minua ja talvi alkoi muuttua kevääksi juuri minun paluuni jälkeen. Vaikkakin oikean kevään tulo nyt on tosin kestänyt ihan hirveä kauan. Kaiken värittömyys ja "visuaalinen kylmyys" tuntui taas pahalta: missään ei ollut vihreää, eikä mitään muitakaan värejä pitkään aikaan. No, toisaalta Jätkäsaaren "betonihelvetissä" ei nyt muutenkaan ole harmaan eri sävyjen lisäksi paljon muita värejä, kuin noita hirveitä kirkuvia sävyjä joidenkin sekavien, kulmikkaiden ja teräväsärmäisten talojen seinissä ja niiden talojen katoille rakennetuissa hökkelikylissä... Okay... Stop. Lopetan jo ennen kuin edes aloitan: Nyt riittää sarkastinen negatiivisuus ja yritän siirtyä elämässä eteenpäin ja pelata niillä korteilla, mitkä minulle nyt on jaettu.

Viimeinen viikko USA:ssa jäi raportoimatta ja näin olkoon. Otan sieltä esimerkiksi vain yhden upean tapahtuman, jossa kävimme vaimoni perheen kanssa. Tuo tapahtuma oli ”Native American Pow Wow” St. Lucie County Fairgroundsissa, Ft. Piercen kaupungissa. Tapahtuma kerää yhteen niin Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen edustajia kuin myös heidän kulttuuriaan harrastavia muita ihmisiä. Koko tapahtuma rakentuu ”intiaanimusiikin” (lähinnä rummut ja laulu) ja tanssin ympärille. Huomattava osa osallistujista on pukeutunut eri heimojen upeisiin perinneasuihin, joskaan se ei ole mitenkään pakollista; tanssimaan voi mennä kuka tahansa ja missä asussa tahansa. Tanssiareenan ympärillä on melkoinen määrä erilaisia kojuja, joista voi ostaa erilaisia ”intiaanien” (alkuperäiskansojen) perinne-esineitä, tekstiilejä, vaatteita ym. Kaiken tämän lisäksi näistä tapahtumista löytyy myös yllättävä kytkös veteraaneihin. Tilaisuus on alkuperäiskansojen kulttuuria esille tuova tilaisuus, mutta myös veteraanitilaisuus. Joistakin kojuista löytyy mm. veteraaniorganisaatioiden infoa ja tanssiareenan ympärillä liehuvat USA:n ja POW/MIA -lippujen lisäksi kaikkien puolustushaarojen liput. Minäkin liityin tapahtuman alkupuolella pienen vastustelun jälkeen appiukkooni ja kiersin ”intiaanirumpujen” soidessa pari kierrosta areenaa veteraanin ominaisuudessa, kun kaikki veteraanit kutsuttiin mukaan. Olipa yllätysten yllätys!

Ennen Suomeen lähtöä ehdin käydä vielä yhden kerran rannalla. Aika vähiin jäi rantalomailu tällä kertaa, niin kuin se on jäänyt jo vuosia. Rantalomailun, teemapuistojen tai muiden turistijuttujen sijaan elämässä ja ajatuksissa pyöriviä asioita ovat nyt enemmänkin: ”Tänään järjestän autotallin.” tai ”Pitäisi maalata vessan seinä.” tai ”Autokin pitäisi viedä huoltoon.” Teemapuistossa olen muuten käynyt viimeksi... 17 vuotta sitten!! Pari kertaa kävimme illalla kävelyllä ja olemme nyt huomanneet, kuinka Palm Beach Shoresin pienestä kaupungista Singer Islandilla on tullut meidän suosikki kävelykohteena. Siis sellaisena kävelypaikkana, jonne ei ole kuin noin 10 minuutin ajomatka. Tuon rauhallisen pikku kylän läpi kulkee kiva pieni kävelytie, joka päättyy ”Palm Beach Inletiin”, kanavaan, joka yhdistää Atlantin valtameren ja Intracoastal waterwayn. Takaisin palaamme yleensä hiekkarannan lähellä kulkevaa tietä, jota reunustavat kymmenet resort-tyyppiset hotellit ja loma-asunnot. Kaupunki mainostaa itseään sloganilla: "The best little town in Florida".

Suomeen matkustelin huhtikuun alussa Miamin ja New Yorkin kautta. Matkani ensimmäinen ”legi” oli Tri-Rail -junamatka Mangonia Parkista Miamin lentokentälle. Tuo matka kestää noin kaksi tuntia. Olen aina kehunut, kuinka lähellä suomalaista paikallisjunamatkustamista Tri-Rail -junalla kulkeminen on, mutta jostain syytä tällä kerralla junassa oli hyvin levoton meininki. Juna oli täynnä toinen toistaan omituisempia ihmisiä… Olo ei missään nimessä ollut turvattoman tuntuinen, mutta hieman kiusaantunut kaikkien näiden kummallisten hyypiöiden vuoksi. Miamin lentokentällä minulla oli hyvin aikaa istuskella kultapossukorttini turvin American Airlinesin Flagship-loungessa, josta ei ole mitään pahaa sanottavaa. American Airlinesilla Finnairin Gold-kortti vastaa Platinum-korttia. Toinen ”legini” oli American Airlinesin lento New Yorkiin, JFK:n kentälle. Koneena tällä reitillä oli tällä kertaa Boeing B737MAX. Tuosta lennosta ei ole juurikaan kerrottavaa; tavallinen, melko hajuton ja mauton lento pitkin USA:n itärannikkoa. Keskellä Atlanttia sijaitsevien Bahama-saarten jälkeen ei näkynyt kovin paljon muuta kuin pilviä. Laskeutuessa kiersimme pikkuisen pohjoisen kautta ja istuessani koneen oikealla puolella ikkunan vieressä, minulle avautui kaunis näkymä suoraan Manhattanille. Sen verran hyvä näkyvyys oli, että tutut Empire State Buildingin, Chrysler Buildingin ja WTC:n hahmot ja valot oli helppo löytää jo pimeäksi muuttuneesta maisemasta. New Yorkin pysähdys kesti vain vajaat kaksi tuntia, mutta koneenvaihto siellä ulospäin USA:sta on nykyään niin nopea, että ehdin hyvin poiketa vielä sielläkin Americanin Loungessa. Kolmas ja viimeinen ”legi” oli Finnairin lento Helsinkiin. Lentokone oli vaihtunut alkuperäisestä Airbus A350XWB -koneesta vanhempaan A330-koneeseen, jonka koko sisustus oli juuri uusittu. Sain taas upgradattua economy-paikkani premium economyksi ja oli kyllä taas niin mukavaa... Jos monen tunnin lennosta nyt koskaan voi niin sanoa.Edellisessä blogikirjoituksessani olen kuvaillut paremmin tätä uutta premium economy -luokkaa.

Atlantin yli lentoja on nyt kertynyt "joitakin"... En todellakaan ala edes laskea. Ja seuraava lienee edessä kesällä, kun pitäisi matkustaa Miamiin valtavaan sukukokoukseen... Toisaalta kiva, mutta toisaalta se repii nyt tämän kesän vähän hajalle ja suunnitelmia on nyt hieman hankala tehdä. Lisäksi kesä on ehdottomasti aikaa, mikä meidän pitäisi viettää Suomessa ja Euroopassa. Omissa suunnitelmissani oli lähteä kuudetta kertaa Italiaan Summer Jamboree -festareille heinä- elokuun vaihteessa. Saattaa olla, että Italia joudutaan nyt tuon sukukokouksen vuoksi perumaan tältä vuodelta ja festarikaupungin (Senigallia) läheisyyteen (Fano) varattu hotellihuone pitää ehkä peruuttaa.

Jokin aika sitten ystävien kesken tuli puheeksi lentokenttien ryöstöhinnoittelu. Uskoakseni monet ihmiset kuvittelevat edelleen, että tax free -myymälät ovat jotenkin aivan hirveän halpoja, mutta eivät ne aina ole. Kannattaa aina tsekata hintoja myös kohdemaassa ja ainakaan itselleni ei tulisi mieleenkään ostaa esimerkiksi hajuvesiä tai alkoholia minkään lentokentän tax free-myymälöistä, koska saan niitä paljon halvemmalla esimerkiksi Yhdysvaltojen tai vaikkapa Italian maaperältä. Jotkut tuotteet saattavat joskus ollakin edullisia tax free -myymälöissä, mutta sitten kun mennään lentokenttien kahviloihin tai ravintoloihin tai kioski-tyyppisiin pikku myymälöihin on varauduttava ns. kaivamaan kuvetta… Näissä paikoissa hinnat saattavat olla melko hurjia. Tämä pätee etenkin Helsinki-Vantaalla, joka on yksi kalleimpia ostospaikkoja, missä olen itse käynyt, mutta kyllä kaikki on kallista lähes kaikilla maailman lentokentillä. Otan tähän yhden esimerkin tältä vuodelta: Vaikka en yleensä osta lentokentiltä mitään, päätin nyt Suomeen tullessani ostaa lentokoneeseen karkkipussin John F. Kennedyn lentokentältä New Yorkista. Pieni karkkipussi, jonka hinta Walmartissa olisi ehkä 2-3 dollarin välillä, maksoi lentokentällä $8,70! Silloisella kurssilla jotakuinkin yhtä paljon euroissa… No, tähän joku varmasti jo viisastelisi, että nyt et ollutkaan Walmartissa… Nuo karkit säilyivät kotiin asti avaamattomassa pussissa ja hetken ajattelin, että ehkä ne pitäisi syödä hitaasti nauttien lautaselta, veitsellä ja haarukalla ja nauttia niiden kanssa lasillinen punaviiniä kynttilänvalossa.

Lupasin aikaisemmassa blogi-tekstissäni kirjoitella myöhemmin jotakin tammikuun Rockabillaque Florida 2023 -festareista Floridan Immokaleessa. En nyt sitä kuitenkaan tee, en ainakaan vielä, koska tuo minun juttuni on nyt julkaistu ”Big Beat” -lehden vuoden 2023 ensimmäisessä numerossa. Eli nyt vaan lehteä tilaamaan tai ostamaan tuo yksi irtonumerona (kestotilaus ja irtonumero tilaus). Saattaa olla, että julkaisen tuon kirjoituksen myöhemmin tässä blogissa, mutta nyt se saa pysyä ”hygienia-syistä” toistaiseksi vain lehden sivuilla, vaikka minulla siihen edelleen täydet oikeudet onkin.

Tämä tapahtuma tuo jälleen kerran mieleeni erään hieman erikoisen asian minua koskien. Vuosia ja vuosikymmeniä sitten olin todella innokas Drag Racing -fani Suomessa. Samoin olin innokas käymään erilaisilla rockabilly ja muilla vastaavilla keikoilla. Mutta en enää… Enää vuosiin en ole käynyt auto- enkä rockabilly-tapahtumissa muuten kuin vain ulkomailla. Jo useita vuosia olen käynyt katselemassa drag racingia Yhdysvalloissa ja vanhoja amerikkalaisia autoja Yhdysvalloissa ja Italiassa. Samoin rockabilly-festareilla olen käynyt vain Yhdysvalloissa ja Italiassa. Tiedän tämän olevan ikävä kyllä osaltaan poliittista: menen paikkoihin, joissa tunnen oman ja vaimoni olon turvalliseksi ja menen vain paikkoihin, joissa meillä molemmilla on hyvä ja mukava olo ja joissa voimme rentoutua ja pitää hauskaa. Menen vain paikkoihin, joissa on mukavia ja hyviä ihmisiä. Sen lisäksi tämän vuoden kalenteri Suomessa näyttää kyllä sekin melko huonolta: bänditarjonta ei näytä hyvältä ja kiihdytyskisat on viety kauas pois minun ulottuviltani. Silti kuitenkin toivon, että mekin pääsisimme näistä vielä joskus täällä Suomessakin nauttimaan. Aion ainakin vähän korjata tätä tilannetta omalta osaltani lähtemällä seuraavaksi Juttutupaan katsomaan pitkästä aikaa ”Whistle Baitin” keikkaa.

Suomeen palattuani elämä on kulkenut melko normaaleissa uomissa. Pieniä kävelylenkkejä (vain yhden pitemmän olen uskaltanut kipeän polveni kanssa tehdä), Suomenlinnavierailuja milloin mistäkin syystä (niitä syitä riittää), perheen kanssa oleilua ja muuta ihan tavallista ajankulua. Muutamassa taidenäyttelyssäkin on tullut käytyä. Olen käynyt katsomassa Jörn Donnerin valokuvia Hakasalmen huvilassa, ”Being Black” -näyttelyn Helsingin Kaupunginmuseossa, Ateneumin uuden ”perusnäyttelyn”, Amos Rexin nuorten taiteilijoiden näyttelyn ja viimeiseksi vielä Helsingin taidemuseossa. Näistä kehun ja suosittelen erityisesti ”Jörkan” valokuvanäyttelyä. Lahjakas mies on näköjään kenenkään tietämättä ollut myös todella lahjakas valokuvaaja.

Toukokuun alkupuolella saan nauttia viiden päivä Suokki-terapiasta, kun minulle tarjoutuu tilaisuus viettää neljä yötä Suomenlinnassa ystäväni asunnolla hänen poissa ollessaan. Talonmiehen tehtäviin kuuluu vain kukkien kastelu. Näiden viiden päivän aikana aika kuluu kuin siivillä. Minulla on seuraa lähes koko ajan ja ystäväni asunnolla käyn lähinnä nukkumassa. Löydän ystäviä ”kylänraitilta”, pihamaalta, Linna Barista, kerholta, venekerholta ja jopa laitureilta ja veneistä. Tästä viidestä päivästä muodostuu hyvin ”seuraelämäpainotteinen” viikonloppu lukuisien ystävien kanssa. Vietän aikaa ja juttelen ensin joidenkin ihmisten kanssa pari tuntia ja jatkaessani matkaa törmään jo seuraaviin ja vietän taas pitkän ajan heidän kanssaan. Näin kuluu mukavasti koko viikonloppu. Kiitos taas kerran Suomenlinna ja kaikki ystävät!

Lopettelen tämänkertaisen tarinani Jätkäsaaren Huutokonttorissa. Minulla on usein tapana lähteä jonnekin pois kotoa kun haluan kirjoittaa. Siitä kun ei vaan tahdo tulla mitään kotona. Useimmiten minut löytää keskustakirjasto Oodin ylimmän kerroksen pyöreiltä tuoleilta, koska niillä on hyvä istua läppäri sylissä ja jotenkin kirjastossa edelleen tunnen kuinka sanat jotenkin virtaavat tuhansien kirjojen sivuilta minun kirjoituksiini. Tällä kertaa valitsin kuitenkin Huutokonttorin, koska halusin istua rauhallisemmassa paikassa. Aivan oikein: Huutokonttorin kanttiini on yleensä iltapäivisin ja alkuillasta paljon rauhallisempi kuin Oodi.

Kiitos taas kaikille, jotka jaksoitte tänne asti lukea ja vielä suurempi kiitos kaikesta vähästä palautteesta mitä tulee tätä kautta tai sosiaalisen median kautta. Nyt on hyvä toivottaa hyvää kevättä kaikille, koska ainakin itsestäni tuntuu siltä, että kevät alkoi vasta nyt, melkein puolivälissä toukokuuta.

My linktree: Linkit valokuva- ja videosivuille

Viimeisimmät yli 200 blogikirjoituksesta:

perjantai 31. maaliskuuta 2023

TALVESTA KEVÄÄSEEN (Sunshine State osa 3)

Ikävästä ystävänpäivästä on kulunut jo reilusti yli kuukausi. Ystävänpäivä oli ikävä siksi, että silloin polveni vanha vamma uusiutui äkillisesti ja nyt entistä pahempana. Polvi oli antanut merkkejä ja varoitellut minua jo edellisenä viikonloppuna, mutta enpä uskonut… Päätin kävellä parin kilometrin matkan Targetin myymälään ja sinne sitten jäinkin; jäin seisomaan irvistellen keskelle kaupan käytävää, kykenemättä liikkumaan minnekään. Lopulta pääsin melkein itkua vääntäen ulos kaupasta ja Uberilla kotiin (tämä vaati muutamia pikku toimenpiteitä, kuten esimerkiksi Uberin sovelluksen asentamisen ja pikaisen käyttöön tutustumisen…). Tästä alkoikin sitten parin viikon ajanjakso, jolloin liikkumiskykyäni voi kuvata aluksi sanalla liikuntakyvytön ja myöhemmin liikuntarajoitteinen. Saatuani kyynärkepit pääsin liikkeelle ja pystyin aluksi liikkumaan lyhyitä matkoja ja sitten vähän pitempiä ja nyt kuukautta myöhemmin olen jo voinut jättää kepit pois ja pystyn (varovasti) kävelemään muutamia satoja metrejä. On kuitenkin selvää, että Suomeen päästyäni tulen tarvitsemaan ortopedia ja magneettikuvausta [tieto lähetteestä ortopedille tulikin jo Maisaan.]. Kyseessä lienee 90% todennäköisyydellä revennyt nivelkierukka, mutta asiaan on saatava varmuus ja toivon mukaan se voidaan lopultakin, nyt noin 11k alkuperäisen vammautumisen jälkeen, myös korjata.

Kirjoitin viimeksi, että otin tuon edellä mainitun asian tiimoilta yhteyttä vakuutusyhtiööni kysyäkseni mahdollisesta hoidosta USA:ssa. Olen tällä hetkellä Yhdysvalloissa matkavakuutuksen varassa. Matkavakuutuksen olen ottanut OP/Pohjolasta, koska heiltä sain 90 päivää voimassa olevan vakuutuksen (hinta noin 130€/vuosi). Pohjolan nettisivut ohjasivat minut asentamaan puhelimeeni ”Terveysmestari” -nimisen sovelluksen, josta ei minun tilanteessani ollut pienintäkään hyötyä. Mutta tulipahan tuhrattaua aikaa senkin kanssa… Lopulta päädyin lähettämään kyselyn Osuuspankin sivuilta vakuutusasioita koskeviin kyselyihin vastaaville henkilöille. Muutaman päivän kuluttua sain samaan paikkaan vastauksen, että vakuutus korvaa ensiavun/vastaavan hoidon seitsemän päivän ajalta hoidon alusta laskettaessa. Hyvä näin, edes jotain… Kategoria on ennalta arvaamaton vanhan vamman paheneminen. Mietin vain mitä tämä tällainen ensiapu voisi minun kohdallani olla… Ibuprofeenia…? Tai jopa opioideja, jos paha kipu olisi jatkunut aina lentokoneeseen asti? No, varsinainen hoito on nyt pakko jättää Suomeen paluuseen ja onneksi kipu on nyt hellittänyt aika paljon, vaikka se ei poissa olekaan ja onneksi pystyn nyt liikkumaan. Öitä en vieläkään pysty nukkumaan ilman särkylääkettä.

Tästä kirjoituksesta uhkaa tulla nyt jonkinlainen oma, henkilökohtainen epikriisi, mutta ehkäpä tästä kokemuksesta ja näistä tiedoista on jotain hyötyä joillekin muillekin pitkin maailmaa matkaaville. Nyt kuitenkin riittää tämä sairaskertomuksen kirjoittaminen eli muihin aiheisiin...

Muutama viikko sitten pääsimme lopulta tekemään pikku veneretken erään perheenjäsenen veneellä. Tai oikeastaan pitäisi kai jo melkein sanoa jahdilla… Lähdimme liikkeelle Lantanan kaupungissa olevasta venesatamasta ja ajelimme pitkin Intracoastal Waterwayta pohjoiseen, aina Riviera Beachille asti, jossa kävimme kiertämässä Peanut Islandin ennen paluuta Lantanaan. Ajelimme enimmäkseen hiljaista risteilyvauhtia Lantanan, Lake Worthin, West Palm Beachin, Palm Beachin ja Riviera Beachin kaupunkien maisemissa. Ohitimme matkalla neljä nostosiltaa (yksi Lake Worthissa ja kolme West Palm Beachin kaupungin alueella), jotka kaikki avattiin meitä varten joko aikataulun mukaan tai pyynnöstä. Takaisin tullessa veneen pitkät ”outriggerit” laskettiin alas ja mahduimme näin alittamaan viimeisen sillan. Sää ei olisi voinut olla paljon parempi veneilyyn: päivä oli aurinkoinen ja lämmin ja tuulikin melko heikkoa. Pitkästä aikaa minäkin pääsin ohjastamaan isoa venettä. Menomatkalla vain hetken, mutta paluumatkalla sain ajaa pitkän matkan ihan itsekseni auringonlaskun jälkeen. Aluksi vielä laskevan auringon valossa ja loppumatkan pimeyden jo laskeuduttua. Tästä samalla myös vinkki täällä lomaileville: vuokravene ja ajelu Intracoastalia pitkin tai kalastusreissu charter-veneellä ulommaksi merelle. Varokaa törmäämästä manaatteihin...

Ja sitten ihan muihin, yleisiin aiheisiin: Nyt kun olen viettänyt aikaa altaalla enemmän kuin koskaan, tulee taas kerran mieleen ihmisten käytöstavat. Tai niiden puute. Uima-altaalla on hyvin selvät ja selvästi kerrotut säännöt, jotka jo ihan maalaisjärjelläkin ainakin normaali suomalainen voi ymmärtää. Kuitenkin tällä keskiluokkaisella asuinalueella asuville niiden ymmärtäminen tai ainakin noudattaminen on ihan täysi mahdottomuus. Eniten itseäni ihmetyttää se kuinka nämä ihmiset täällä rakastavat uimista toistensa aurinkorasvassa, hiessä ja muissa eritteissä… Ensimmäisenä ohjetaulussa luetellusta säännöstä huolimatta olen nähnyt itseni lisäksi vain yhden perheen käyvän suihkussa ennen altaaseen menoa ja he olivat virolaisia… Ihan oikeasti paikalliset (altaalla päiväsaikaan 10%) ja kanadalaiset ”snow birdit” (90%) eivät koskaan käy suihkussa; eivät ennen, eivätkä jälkeen altaassa käynnin. Toinen ärsyttävä tapa on tupakointi. Täällähän ei juuri kenenkään näe ylipäätään polttavan juuri missään (muuta kuin ”ruohoa”, ihan kaikkialla), mutta nämä samaiset kanadalaiset katsovat olevansa oikeutettuja polttamaan tupakkaa altaalla. Eikä haittaa vaikka altaalla olisi lapsiakin. No, en minä näistä mahahaavaa ota, mutta välillä vaan ihmetyttää… Lähinnä tuo likavedessä uiminen…

Altaalla on ollut yllättävän paljon elämää, mutta niin on ollut elämää takapihallakin. Pari vuotta sitten takapihan lammikossa asusteli jonkin aikaa alligaattori, joka uiskenteli hiljaa edestakaisin ja nousi välillä ihmisten pihanurmikoille lämmittelemään. Jokin aika sitten kuulin naapureilta uudesta alligaattorista, mutta se ehti vaihtaa jo maisemaa ennen kuin ehdin nähdä sitä. Etsin sitä eräänä päivänä eri puolilta lampea, mutta en sitä kuitenkaan koskaan nähnyt. Muuta elämää lammella on kuitenkin aina. Isoja kaloja ja kilpikonnia lammessa näkee päivittäin ja takapihan patio on hyvä paikka myös iguaanien ja isojen lintujen bongailuun. Lammella ja sen ympärillä näkee päivittäin mm. ibiksiä, muskovy ducks [suom.?], erilaisia haikaroita, korppikotkia ja kormorantteja, jotka muuten ovat merimetson läheisiä sukulaisia. Hauskin otus on ollut tänä talvena kesy pupu, jonka on pakko olla jonkun karkuun päässyt (tai päästetty) lemmikki.

Tämä vuosi Floridassa on tähän asti ollut säiden puolesta ok. Paljon enemmän enemmän kuin vain ok (USA:ssa oppii nopeasti, että sanoilla "okay" ja "good" on merkittävä ero ja on syytä miettiä kumpaa niistä käyttää...). Tämä talvi on siis ollut säiden puolesta aivan loistava! Jo kolme kuukautta on pääasiassa ollut aurinkoista ja lämmintä. Vain hyvin harvoin on satanut vähän aikaa ja viileitä päiviä on ollut ehkä 2-3. Farkkuja olen käynntänyt yhtenä päivänä, muuten olen ollut ulkona shortseissa, kellonajasta riippumatta. Hurrikaanikausi alkaa taas parin kuukauden kuluttua; toivotaan että siitä tulee tänä vuonna rauhallinen.

Päivät ovat viime aikoina kuluneet aika paljon altaalla kirjaa lukiessa. Ensi luin Paul Austerin ”In the Country of Last Things” ja nyt olen lukemassa John Irvingin ”The Last Chairlift”. 600 sivua Irvingiä takana ja 280 edessä. Lukemisen lisäksi olen kuluttanut aikaani kotona soitellessa, kirjoitellessa ja pakollisia kotiaskareita harrastaessa. Niin ja taas kerran on ollut myös veroilmoitusten aika: USA/IRS veroilmoituksen kanssa meni taas kaikkiaan kai useita tunteja, vaikka kyse oli hyvin yksinkertaisesta asiasta. Suomen veroilmoituksen korjaaminen kesti noin 5 minuuttia. Eniten aikaa meni kuitenkin asunnon vuokrauksen kirjanpidon viimeistelyyn ja viime vuoden sulkemiseen ennen USA:n veroilmoituksen ja sen liitteiden täyttämistä. Suomen eduskuntavaalien äänestyskin tuli hoidettua kirjeitse ja olen nyt äänioikeuteni käyttänyt.

Pari viikkoa sitten ehdimme käväisemään Juno Beach Art Fest by the Sea -tapahtumassa ja Grassy Watersin alueella pikku luontokävelyllä. Seitsemän vuoden yhdessäoloa juhlittiin "Golden Corral" -ravintolan buffetissa (kannattaa kokeilla, jos täällä suunnalla liikutte). Marraskuun puolivälin paikkeilla kävimme Juno Beachin kaupungin alueella pikku kävelylenkillä (isoihin en siis edelleenkään kykene) ja pyöräilemässä Grassy Waters Preserven alueella. Autolla on suhailtu milloin minnekin suuntaan erilaisten asioiden vuoksi ja kerran pääsin jopa tunniksi rannalle ja ihan mereen asti! Se oli juhlaa se! Vietin yhden viikonlopun myös ihan vaan yksin itseni kanssa ja yritin olla luova ja saada aikaan niin sanoja, kuvia kuin (epämääräisiä) säveliäkin... Viikonloppu meni yksin grillaillessa ja chillailessa. Ja myös musisoidessa siis. Nyt kun taas jotkut jutut alkavat jo sujua basson kanssa luontevasti ja lihasmuistikin alkaa toimia, on pian taas edessä aika, jolloin unohtaa kaiken ja menettää otteen kun ei ole soitinta, millä jatkaa harjoittelua (Suomi).

Autottomuus on nyt aiheuttanut minulle nyt suuria ongelmia. Ennen meillä oli molemmilla omat autot, mutta nyt vaan yksi yhteinen 50/50. Tai oikeastaan 50/60, koska kyllähän tuo on enemmän vaimon auto kuin minun. Hän tarvitsee sitä joka päivä ja arkipäivisin töissä käyntiin. Minä olen enemmänkin rahoittaja... Ja mitä tulee elämäään USA:ssa ilman autoa... Ehkä New Yorkissa, DC:ssä ja muissa oikeissa isoissa kaupungeissa, mutta ei tosiaankaan muualla. Elämä täällä on lähes mahdotonta ilman omaa autoa. Turosta etsin itselleni pariksi päiväksi laina-autoa, mutta lähistöllä ei ollut kuin ylihinnoiteltuja Tesloja... Olisi löytynyt kaksi jopa tältä asuinalueelta, mutta periaatteesta en enää halua olle enää missään tekemisisssä herra Muskin ja hänen tuotteidensa kanssa: en halua Teslaa ja hintakin oli aivan liikaa. Muuten tuo Turo vaikuttaa aika kivalta: ajoissa kun varaa niin on valtava valikoima ihmisten autoja kohtuuhintaan. Suosittelen tutustumaan.

Myös täällä USA:ssa ollessa tulee silloin tällöin katseltua niitä paljon puhuttuja somen eläinvideoita. Olen kuullut puhuttavan hauskoista kissavideoista, mutta minä näen kyllä enemmän erilaisia eläinten kiusaamis- ja nöyryyttämisvideoita. Masentavaa. Jonkin verran tulee näkyviin myös näitä paikallisen osavaltion alligaattorivideoita ja niistäkin suuri osa on lähinnä ärsyttäviä ja ne herättävät enemmänkin kysymyksen "Miksi?". Ja sitten on näitä turistijuttuja, kuten alligaattoripaini... Vaikka tunnustankin, että 20-30 vuotta sitten itsekin koin ne jännittävinä ja kiinnostavina, niin nyt voi kyllä sanoa sydämensä pohjasta, että eipä voisi juuri vähempää kiinnostaa. Ja jos kiinnostaakin, niin enemmänkin siinä mielessä, että tunnen sääliä ja harmia eläinparkojen puolesta. Ja tietysti omalta kohdaltani voin sanoa... Jos haluan nähdä alligaattoreita, menen ulos kävelylle.

Tuo edellinen kappale tuli mieleen siitä, että Grassy Watersin pyörälenkillä tapasimme taas pari esihistoriallista hirmuliskoa suoalueen rantavedessä. Ensin yksi iso ja sitten vähän kauempana pienempi alligaattori. Näiden lisäksi näimme taas paljon hienoja lintuja: upean vaaleanpunaisia roseate spoonbill -lintuja, limpkinejä, wood storkeja... Yhtään pesukarhua, saukkoa tai valkopäämerikotkaa ei tällä kertaa näkynyt. Pyöräily suon keskellä kulkevalla hiekkatiellä tuntui hyvältä; polveenkaan ei juurikaan sattunut (ennen kuin taas seuravana yönä...).

Yhtenä negatiivisen seikkana mainittakoon vielä se, että suomalaisen (Osuuspankin) luottokorttini numeroa käytettiin väärin marraskuun puolivälissä. Kantapään kautta sain huomata, että Visa debit/credit kortti lakkasi toimimasta. Ensimmäisellä kerralla perjantaina en vielä siitä välittänyt kaupan kassalla, koska kortin kanssa oli aiemminkin ollut häiriöitä, mutta seuraavan kerran tiistaina alkoi jo epäilyttää kun kortti ei taaskaan toiminut. Kaupassakäynnin jälkeen menin suoraan pankkiautomaatille, joka kertoi parin kokeilun jälkeen "siruvirheestä". Tässä välissä olin jo ehtinyt käydä Op:n sovelluksessa tsekkaamassa että katetta on ja kaikki on kunnossa. Asia kun jäi kaivelemaan (vaikka vika näyttikin olevan kortin sirussa) niin vielä illalla selasin nettipankin sivuja ja siellähän se oli: kun avasi kortin tiedot, niin sieltä löytyi suluista hyvin huomaamaton teksti "lukittu". Mitään ilmoitusta lukitsemisesta ei tullut mistään. Seuraavana päivänä soittelin sitten taas ”halpoja” puheluita Suomeen ja sieltä selvisi, että korttinumerollani oli yritetty maksaa Amazonissa ja jotain oli yritetty maksaa Paypalin avulla. Oli vaan käynyt niin, että ainakin vanhenemispäivä oli väärin ja lopulta systeemi oli automaattisesti lukinnut kortin. Ja sehän oli sitten lopulta kortin sulkemisen paikka. Kun utelin pystyisinkö jotenkin käyttämään uutta credit-korttia ennen kuin saan varsinaisen kortin käsiini Suomessa, virkailija pyysi odottamaan hetken ja parissa minuutissa hän sulki vanhan kortin ja loi uuden. Eli pian nettipankkiin ja appiin ilmestyi uusi kortti. Hän neuvoi vielä lisäksi käyttämään sitä applepayn tai googlen walletin kautta, mutta... Miten käyttää kun uuden kortin koko numerosarjaa ei saa mistään selville?! Se on vain osittain näkyvissä ja loppu on xxxx... Ja ohje kertoo, että sitä ei näe digitaalisissa palveluissa, eikä sitä voi kysyä asiakaspalvelusta... Ja tänne Yhdysvaltoihin ei enää muovista korttia kannata lähettää, kun saan sen pian Suomessa käsiini. Tämä oli toinen kerta elämässäni kun korttini tiedot joutuivat rosvojen käsiin. Molemmat kerrat USA:ssa. Mitään suurta ongelmaa tästä ei itselleni aiheutunut. Varmistin nyt rahallisen toimeentuloni kikkailemalla tältä heti käyttöön tulleelta (vaikka koko numerosarja ei ollutkaan selvillä) uudelta kortiltani nettipankissa mutkan kautta lisää rahaa amerikkalaiselle debit-kortille, niin että minulla on edelleen käytössä kaksi korttia: yksi luottokortti ja amerikkalainen debit-pankkikortti. Mutta summa summarum: matkoilla ja varsinkin pitkään pois Suomesta ollessa mukana on syytä olla 2-3 luottokorttia.

Tiettyjä asioita Suomessa alkaa olla ikävä ja on hetkiä, kun olisi jo ihan valmis palaamaan Suomeen. Mutta... Kun se säätila ei oikein innosta. Ei vaikka olisi kuinka kauniita kuvia. Ja vaikka kuinka kevät (joskus) tulossa. Ja kun selaa vähän aikaa somen mainosten ja ilmoitusten viidakkoa ja näkee kaikki viha- ja naurunaamat ja eksyy pieneksi hetkeksi kommenttiketjuihin, niin ei tee enää koskaan mieli palata Suomeen. Eikä tuo vaalimainonta ja -uutisointi ole tätä tunnetta ainakaan parantanut. Mitä sitten kaipaan Suomessa? Kaipaan Helsinkiä ja Suomenlinnaa. En kovin paljon muuta. Jätkäsaari on käynyt ajatuksissa, epämääräisenä ja sumuisena, kestäen noin 0,5 sekuntia. Kaipaan myös Suomen kesää; toivon vaan, että se tulee tänä vuonna ja toivottavasti se tulee yhtä hyvänä kuin viime kesä. No joo ja totta kai: ihan ensimmäisenä kaipauslistalla on Suomen perhe ja ystävät, niitä nyt ei tarvitse edes erikseen mainita. Mutta siinäpä se sitten olikin. Toisaalta tilanne on nyt kuitenkin se, että kun on viettänyt melkein koko talven Floridassa, on siis jo tavallaan ihan valmis palaamaan taas Suomeen.

Noin... Olipa melkoinen sillisalaatti tällä kertaa. Iso kiitos kaikille teille, jotka jaksoitte lukea ja vielä isompi kiitos niille, jotka tähän jotenkin reagoivat. Tänä vuonna tätä blogia on käyty lukemassa (tai ainakin katsomassa) 1220 kertaa, noin 400 kertaa kuukaudessa. Kiitos myös siitä.