MIAMISTA HELSINKIIN (KESÄJUTTUJA)

Talven ja kesän viikkoraporttini Atlantin takaa katkesivat kuin kananlento ja muutenkin olen ollut yllättävän hiljaa viime aikoina... Kirjoittelin kesän ja viime kuukausien aikana vaihteeksi facebookin puolelle jonkinlaista blogia, josta käytin nimeä viikkoraportti. Raporteissa mentiin matkakertomus- tai matkablogi-linjalla ja nämä höpinät olivat samalla selityksiä valokuviin, joita jaoin sosiaalisessa mediassa taas totuttuun tapaan riittävästi... Nyt julkaisen tässä ”omaelämäkerrallisessa matkablogissani” muutamia satunnaisia juttuja viime kesän ja tämän syksyn väliltä.

*******

Kesä on kallista aikaa lentää. On ollut aina ja nyt lennot ovat muutenkin kallistuneet jonkin verran. Onneksi sain tänä kesänä vähän "sponsoritukea" päästäkseni osallistumaan suureen sukukokoukseen Miamissa. Tällä kertaa [heinäkuussa] valinta lentojen osalta osui Finnairin lentoihin, mutta British Airwaysin lipuilla. Tai tarkemmin sanoen pitkät lennot lensin Finnairilla ja USA:n sisäiset lennot American Airlinesilla. USA:n suuntaan lensin ensin Helsingistä Chicagoon ja sieltä edelleen koneenvaihdon ja maahantulomuodollisuuksien jälkeen Miamiin. Suomen suuntaan lähdin Miamista New Yorkiin ja sieltä suoraan Helsinkiin. Finnair lentää näitä välejä taas vanhemmilla Airbus A330-300 -koneilla, joskin niiden sisustus, penkit ja viihdejärjestelmät on uusittu ihan hetki sitten. Matkustajaa ilahduttaa varmasti eniten uusi viihdejärjestelmä; lähinnä museotavaraa olleista vanhoista laitteista on lopulta päästy eroon. Viimeksi lensin Atlantin yli edestakaisin huippumukavassa premium economy luokassa, mutta ihan kohtuullisen mukavat ovat nämä uudet economy-luokan istuimetkin ja minulle käy taas hyvä tuuri (pienen oman taktikoinnin avustamana) kun vieressäni oleva paikka jää tyhjäksi.

Saapuessani Miamiin selviän keskellä yötä lähes autiosta terminaalista ulos parissa minuutissa ja pian vaimoni saapuu noutamaan minua. Hänellä on takanaan pitkä ajomatka South Carolinasta ja minä taas olen vähän "pönttö sekaisin" pitkän lennon ja aikaeron vuoksi (Suomessa on jo aamupäivä) ja me jäämme yöksi lentokentän kupeessa olevaan Regency-hotelliin. Hotelliin sapuessamme kello on jo lähes 3.00 aamulla. Tätä hotellia voin suositella, jos teillä on tarve yöpymiselle heti lennon jälkeen tai ennen lentoa Miamin lentokentän läheisyydessä. Seuraavana päivänä ajelemme Miamin keskustaan ja sitä kautta ylös pohjoiseen. Tällä kertaa hitaampaa US1 Highwayta pitkin. Sää on kaunis ja kuuma. Kuuma ja kostea. Tästä reissusta ei sen kummempia kertomisia ole; matkanteko on paljon hitaampaa kuin I-95 -tietä pitkin, mutta myös huomattavasti leppoisampaa ja mukavampaa ja matkalla riittää kaikenlaista katseltavaa. 

Tämä heinäkuun ensimmäinen tiistai on 4. päivä eli USA:n itsenäisyyspäivä. Ajamme vielä illalla West Palm Beachin kaupungin keskustaan katsomaan ilotulitusta. Flagler Streetillä eli kaupungin rantakadulla Intracoastal Waterwayn varrella olisi kaikenlaisia juhlallisuuksia, mutta sinne emme nyt ehdi. Ajan automme toiselle rannalle Palm Beachin kaupungin puolelle ja jäämme katselemaan ilotulitusta kaupunkeja yhdistävältä sillalta. Ilotulitus kestää 17 minuuttia ja päätyy melko hurjaan paukkeeseen. Happy 4th! Seuraavan päivän tavallisten arkirutiinien välissä käymme kävelyllä Palm Beach Gardensin alueella olevalla luonnonsuojelualueella. Tämä "Frenchman's Forest" alue on tyypiltään "pine flatwood" ja se on melko kuivaa metsäistä aluetta. Mitään ihmeellisiä eläimiä en täällä ole koskaan nähnyt mutta tällä kerralla näemme kaksi isoa maakilpikonnaa (Gopher tortoise) ja muutaman Blue jay -linnun.

Tänä vuonna tuli kuluneeksi 11 vuotta siitä kun kävimme poikani kanssa katsomassa asuntoa West Palm Beachin kaupungissa ja kauppojen lukkoon lyömisestä tulee kuluneeksi tuo 11 vuotta elokuussa. Lähes koko tuon ajan suunnitelmissani on ollut käydä tutustumassa Yesteryear Villageen South Florida Fairgroundsin alueella ja vasta nyt se toteutui. Tätä paikkaa voin todella suositella, jos näillä nurkilla sattuisitte liikkumaan. Alueella on paljon vanhan ajan rakennuksia, joista suurin osa on autenttisia, alkuperäisiä rakennuksia, jotka on siirretty muualta tänne. Paikka on mukava aikakone entisaikojen elämään ja mukaan mahtuu myös vähän kummitusjuttuja... Ihan kaikkea emme ehtineet kahdessa tunnissa kiertää, joten suunnitelmissa on vielä toinen käynti.

*******

Syntymäpäivät voivat joskus olla vaikeita ja vähän niin asia oli tänä vuonna. Aamu on jotenkin, jostain määrittelemättömästä syystä pikkuisen apea ja kun iltapäivällä lopulta pääsen käymään rannalla alkaa sataa. Ehdimme olla rannalla ehkä 15 minuuttia ennen pienen ukkosmyrskyn ilmaantumista alueelle. Siirrymme toiseen paikkaan, pieneen puistoon syömään eväitämme, mutta sade tulee perässämme myös sinne ja lopulta syömme eväämme autossa. Sää on ollut nyt koko ajan tällaista tyypillistä Floridan kesää: lämpötila lähellä +40 astetta, älyttömän kosteaa ja melkein joka päivä lyhyitä ukkoskuuroja.

Syntymäpäiväni iltana vaimoni vie minut syömään synttäri-illallista Jupiteriin. Ravintolan nimi on "Topside at the Beacon" ja se sijaitsee upealla paikalla Jupiter Inletin rannalla. Toisen kerroksen avoimesta ravintolasta on hyvät näköalat rantaan ja toisella puolella vettä on ikoninen Jupiterin majakka (joka koreilee nyt myös meidän automme uudessa rekisterikilvessä). Ruoka on hyvää ja ilta on kaikinpuolin mukava, mutta ehkä hieman amerikkalaisen tapaan ravintolassa soiva konemusiikki niin kovalla, että liikutaan lähellä korvan kipurajaa... Keskustelu on lähinnä huutamista. Mutta ihan kiva ilta siis siitä huolimatta.

Vajaan kilometrin päähän asunnoltamme on rakennettu uusi paloasema: Fire Station 88. Lauantaina 8.7. asemalla vietetään avajaisia ja mekin päätämme kävellä katsomaan millainen uusi paloasema on. Paikalla on valtava määrä ihmisiä ja ajoittain jopa pienen tungoksen seassa kiertelemme läpi koko suuren ja upean uuden aseman. Tiloissa on todella panostettu henkilöstön viihtyvyyteen ja sanovat suunnittelun lähteneen mm. post traumaattisten stressireaktioiden minimoinnista. Yhteiset tilat ovat hienot mukavine tuoleineen ja tiloista löytyy jopa pari pientä saunakoppia. Näillä uusilla asemilla on myös eri teemat: tämän aseman teema on 9/11. Paloasema on samalla 9/11 memorial lukuisine pienine ja suurine, kaikkialla näkyvissä olevine yksityiskohtineen.

Sunnuntaina on aika vierailla appivanhempien luona Port St. Lucien kaupungissa. Käymme syömässä Jensen Beachin puolella Cracker Barrel -ravintolassa. Tämä on ravintolaketju, joka mainostaa itseään sanoilla ” Cracker Barrel Old Country Store, Inc. An American chain of restaurant and gift stores with a Southern country theme.”  Suosittelen, jos haluatte syödä amerikkalaista ”etelän” ruokaa. Myös Port St. Luciessa käymme vilkaisemassa paikallisen 9/11 muistomerkin kun olemme syöneet.

Tällaista siis heinäkuun ensimmäisellä viikolla. Kotona neljä kissaa pyörii jaloissa (no on ne ihania kaikki) ja arkijutut on arkijuttuja. Soittimiakin on tullut taas jonkin verran räplättyä, mutta ikävä kyllä basson esivahvistin tai tallan mikki taisi nyt lopettaa toimintansa ja paikka josta se on hankittu (asennettuna: esivahvistin plus mikit tallaan ja otelaudan alle) on nyt pari viikkoa kesälomalla. Voihan sitä toki soittaa myös ihan "unplugged", mutta se ei ole ollenkaan yhtä kivaa...

*******

Viikko alkaa taas maanantailla, kuten ennenkin, vaikka täällä jotkut yrittävätkin edelleen väittää, että viikko alkaa sunnuntaista. Täällä tosin moni väittää myös maapallon olevan litteä ja salaliittoteorioita riittää joka lähtöön, menemättä niihin sen syvemmälle... Heinäkuun toisen viikon maanantai on kuitenkin niin joutokäyntipäivä, että silloin ei tapahdu suoraan sanoen yhtään mitään. Tiistaina käymme pitkästä aikaa DuBois Parkissa Jupiterissa. Tätä puistoa suosittelen kaikille, jos tänne ikinä eksytte, mutta varsinkin suosittelen sitä lapsiperheille. DuBois Park sijaitsee siis Jupiterin kaupungissa vähän West Palm Beachin pohjoispuolella. Se on vanhan, historiallisen talon ja sen pihapiirin sekä mangrove-laguunien muodostama alue Jupiter inletin varrella. Alueella voi uida inletin varrella, matalissa laguuneissa tai ihan perinteiseen tapaan Atlantin rannalla. Alue on myös mukava paikka ihan vaan oleilla, kävellä tai vaikkapa grillata tai pitää pick-nickiä (omat hiilet mukaan. Oleilla voi myös "oma pullo mukaan" -periaatteella, mutta muistakaa laittaa se ruskeaan paperipussiin; näin kukaan ei tiedä, että juotte alkoholia julkisella paikalla.). Myös vanhaan historialliseen DuBoisin perheen taloon pääsee tutustumaan, mutta se on auki vain pari tuntia keskiviikkoisin ja torstaisin tai erikseen sovittaessa. Suosittelen kaikkea tätä.

Keskiviikkona teen reippaan kävelylenkin asuinalueen aitojen sisäpuolella. Gated community, sellaisen sisällä on niin oma asuntoni kuin tämä vaimoni asuntokin. Lämpötila lähentelee +40 astetta, mutta minua se ei haittaa. Totta puhuakseni minä juoksisin, jos voisin... (Naapurien tuijotuksesta huolimatta.) Nyt yritän sopeutua nykyiseen tilanteeseen ja juoksun sijaan teen ensimmäistä kertaa suunnitelmallisen nopean kävelylenkin. Se tarkoittaa sitä, että en enää yritä saavuttaa tiettyjä aikasuorituksia juosten, enkä enää edes haaveile niistä, vaan luovutan ja siirryn juoksusta reippaaseen kävelyyn [It’s not over till the fat lady sings…]. Kotona teen vielä normaalin jumppani lisättynä muutamilla fysioterapeutin opastamilla liikkeillä (sain muuten myös elokuulle Suomeen uuden ajan fyssarille ja saan silloin jumppaohjeet päivitettyä uuden, masentavan diagnoosin tasalle).

Käymme jonakin iltana vaimoni kanssa kävelyllä Singer Islandilla, Palm Beach Shoresin kaupungin alueella. Nimeä ei ole muutettu ja se liittyy tiukasti siihen tunnettuun ompelukonemerkkiin. Ja pitää kai se minunkin rehellisesti tunnustaa, että onhan täällä lämmin (kuuma) ja ilman kosteus on melkoinen ja kyllähän se kaikki tietysti vähän minuunkin vaikuttaa. Mutta niin kauan kuin muistan juoda, on kaikki ok. Palm Beach Shoresin läpi kulkee kaunis kävelytie, jonka varrella on melkoinen määrä jo siellä kauan kasvaneita että myös uudempia, istutettuja puita. Palm Beach inletin rannassa olen nähnyt manaatteja parikin kertaa ja melkein aina siellä näkee isoja rapuja (Blue crab) kiipeilemässä rantavallien kivikossa.

Teemme viikon aikana myös lyhyen luontokävelyn Winding Watersin "luonnonsuojelualueella" West Palm Beachin kaupungin puolella. Täällä olemme nähneet lukuisia kertoja alligaattoreita ja käärmeitä ja myös yhden uteliaan bobcatin. Tälläkin kerralla edessämme polulla luikertelee parimetrinen musta käärme; ilmeisen selvä incredibly deadly viper (joka on nähnyt Lemony Snickettin surkeiden sattumusten sarjan tietää mistä on kyse) tai sitten se on vain harmiton Black racer. Veikkaan vahvasti tuota viimeistä... Ukkosmyrsky pääsee vähän yllättämään meidät ja yksi hyvin lähelle iskenyt salama pakottaa meidät kiirehtimään takaisin autolle. Florida on muuten paljon muutakin kuin vain Sunshine state: se sijoittuu USA:ssa aivan kärkisijoille lasketun salamoinnin määrässä ja esimerkiksi West Palm Beachin kaupungissa on keskimäärin 76.8 ukkosmyrskypäivää vuodessa.

Lauantaina ajamme taas pohjoiseen appivanhempia tapaamaan ja viettämään lisää synttäripäivällisiä. Sunnuntaina käyn jälleen kävelylenkillä ja teen jumppani kävelyn perään. Näin toivon päässeeni uudenlaisen kuntoilun rytmiin ja toivon sen jatkuvan myös kun olen Suomessa. Sunnuntai ja koko alkuviikko kuluvat sateisissa merkeissä. Sää on edelleen hyvin tyypillistä tropiikin kesäsäätä: kuumaa, kosteaa, aurinkoista ja joka päivä sadekuuroja ja lyhyitä ukkosmyrskyjä. Odottelen vain ensimmäistä trooppista myrskyä tai hurrikaania; Atlantin pintalämpötilan on pakko olla jo otollisen korkea niiden muodostumiseksi...

*******

Uutisista tulee seurattua Suomen tapahtumia... Ikävä kyllä. Eli lähinnä sitä hallitukseen liittyvää jatkuvaa sekoilua, sikailua ja parodiaa... Lyhyt johtopäätökseni on, että Suomessa on ehdottomasti koko sen itsenäisen historian ajan surkein, epäpätevin ja noloin hallitus ja eduskunta. Ja se siitä. En aio jatkaa tästä sen enempää, ettei ala verenpaine nousta liikaa... Myös USA:n politiikkaa tulee väkisinkin seurattua, ja sehän on ihan samaa naurettavan surkeaa tasoa Suomen kanssa. Ainoana viihdyttävänä ja hauskana täällä saa seurata kahden pölvästin keskenäistä riitelyä [Trump/DeInsantis]. Se on hauskaa. Ukaraina on tietysti vielä yksi puheenaihe noiden edellisten rinnalla, mutta en kajoa siihenkään tässä sen enempää. Ja kiitos vielä kaikille teille lukuisille fb-kavereille (laidasta laitaan), jotka osallistuitte keskiviikon jättisuureen mielenosoitukseen! Teette tärkeää työtä paremman Suomen puolesta. Kiitos.

Keskiviikkona ei tapahdu mitään sen ihmeempiä. Käytämme auton pesussa ja siivoamme myös sisätilat ja ajelemme sen jälkeen  Arrigon autoliikkeeseen West Palm Beachin kaupungin alueelle. Meillä on sovittuna uuden Dodge Durango SRT:n tsekkaus ja koeajo, mutta jonkin väärinkäsityksen vuoksi auto ei olekaan täällä vaan Margatessa, lähempänä Miamia. Tarkoituksena oli käydä vähän kokeilemassa kepillä jäätä ja haistella voisimmeko vaihtaa muutaman vuoden ikäisen 360 hevosvoimaisen Durango RT:n tämän vuoden 475 hevosvoimaiseen SRT-malliin... No, se jää nyt myöhemmälle.

Seuraavaksi suuntana on Miami Beach ja lähes 200 hengen "family reunion"! Niissä merkeissä meneekin sitten koko pitkä viikonloppu Miami Beachillä ja sunnuntaina on taas aika palata kotiin. Näyttää siltä, että tämä pitkä viikonloppu Miami Beachillä tulee olemaan minun tämän vuoden kesälomareissuni.

*******

Tämän kesän tärkein iso tapahtuma minulle on valtava USA:n perheen kokoontuminen Miami Beachin kaupungissa 20.-23.7. Tämä tapahtuma järjestetään Mid-Beachin alueella, Collins Avenuen varrella sijaitsevassa Hilton Cabana Miami Beach -hotellissa. Tilaisuuteen osallistuu hieman yli 200 ihmistä. Tapahtuman ohjelmaan kuuluu rekisteröitymisen ja vastaanoton lisäksi mm. muutama luento, pick-nick -tyyppinen lounas, iltavastaanotto, yhteinen aamiainen, surffaus-opetusta, pelejä, gaala-illallinen ja sunnuntaiaamun hartaus ja muistotilaisuus. Näihin kaikkiin saa osallistua oman mielensä mukaan. Mieleenpainuvin juttu on ilman muuta gaala-tilaisuus Miami Shores Country Clubilla lauantai-iltana. Vapaa-aikaakin jää mukavasti ja ehdimme hyvin viettämään aikaa ulkona auringossa ja uimaan sekä hotellin altaassa että meressä. En ole tainnut koskaan uida näin lämpimässä merivedessä: veden lämpötila on lauantaina peräti +30,6 celsius-astetta. [Heinäkuun lopun meriveden lämpötila Floridan Key-saarilla kohosi jopa 37,8 asteeseen!]

Itse hotellia voisi kai kuvailla keskitason hotelliksi, vaikka minun mittapuuni mukaan hotelli oli kallis. Hilton Cabana on neljän tähden hotelli, mutta ihan kauheasti en kyllä sen palveluita alkaisi kehumaan. Ollakseen hotelli, jossa yöpyminen tällä kyseisellä aikavälillä maksoi yli 200 dollaria / yö, hotellissa oli yllättävän monia pikku puutteita ja ongelmia. Esimerkiksi ovet ja lukot eivät tahtoneet toimia kunnolla ja lukitsimme itsemme mm. sisään huoneeseen ja allasalueen ulkopuolelle rannalta tullessamme. Ja erityismaininnan ansaitsee sänkymme patja: se oli ehkä huonompi kuin missään muussa hotellissa aikaisemmin koko minun elämäni aikana. Lisäksi neljä tähteä näkyy myös hotellin ravintolassa ja pikku myymälässä. Ainakin hinnoissa. Hotelli ei siis ole mielestäni ehkä ihan hintansa arvoinen, mutta kuitenkin ihan kelpo paikka yöpymiseen ja suuren juhlan viettämiseen. Tarkoitukseensa se sopii nyt hyvin, mutta en kyllä tätä kaukana South Beachilta sijaitsevaa hotellia muuten voi suositella: Miami Beachin alueelta löytyy yhtä hyviä majapaikkoja puolta halvemmalla ja ehkä jopa paremmalla sijainnilla. Kiva, pitkä viikonloppu joka tapauksessa!

Tunnustan, että joskus kuvani ja juttuni eivät ihan täysin vastaa todellisuutta. Hyvänä esimerkkinä torstain kuvat Miami Beachilta [some]: kuvissani näkyy hiekkarantaa ja kauniin turkoosia vettä. Todellisuus on se, että katselin tätä näkyä silloin vajaat kaksi minuuttia. Kuvissa näkyy myös toinen hotellin uima-altaista. Todellisuudessa en käynyt vielä uimassa sen enempää altaassa kuin meressäkään. Kuvissa näkyy myös kaunis iltanäkymä altaalta. Todellisuudessa en käynyt nytkään uimassa, vaan kävelin ainostaan altaan ohi. Säälittävää, eikö totta? Kauniit kuvat voivat joskus olla niin kovin kaukana todellisuudesta... Onneksi nämä mainitsemani asiat tuli korjattua moneen kertaan viikonlopun aikana.

*******

Heinäkuun loppu sujuukin sitten enimmäkseen kotimaisemissa, joskin käymme vielä kolmannen kerran Port St. Luciessa appivanhempia tapaamassa. Paluumatkalla ajelen takaisin Palm Beachin alueelle pienempää US1 Dixie Highwayta pitkin ja poikkeamme samalla viehättävässä Stuartin pikkikaupungissa. Täällä jos liikutte, käykää kokemassa "Confusion Corner": seitsemän tien risteys, jossa on lisäksi liikenneympyrä ja risteyksen läpi kulkee vielä kaksiraiteinen rautatie. Juuri ennen lähtöni tulee taas kerran ilmoitus, että takaphamme lammessa on jälleen nähty alligaattori. Tämä taitaa olla jo neljäs tai viiden kerta. Itse sain kerran seurailla viikon ajan reilut kaksi metriä pitkän kaverin päiviä takapihalla.

Matka Suomeen kulkee jo normaaleja latuja: Ensin American Airlinesilla Miamista New Yorkiin ja sieltä suoralla Finnairin lennolla yön yli Helsinkiin. American on tavallista "lähiliikennettä" eikä siinä sen ihmeempää. Matka kestää kolme tuntia ja sen päätteeksi koen kyllä sellaisen uuden asian kuin tappelu koneen matkustamossa juuri kun kone on tulossa finaaliin John F. Kennedyn kentälle. Melkoista touhua... Finnairin lento onkin sitten rauhallisempi ja ihan liian pitkään matkustelemme taas seuraavana päivän umpimaisessa putkessa. En voi kovin sanoa pitäväni tästä nykyisestä tyylistä, kun ikkunaverhot pidetään suljettuina tai himmennettyinä suurin osa lennosta. Tylsää ja jos joku vielä maksaa ikkunapaikasta menee kyllä rahat hukkaan. Menomatkalla Finnair tarjosi enää yhden aterian ja toisen aterian korvasi... muffinsi! No, paluumatkalla ei tulee enää edes sitä muffinsia... 

******

Tämän elokuun jälkeen olen tänä vuonna ollut neljä kuukautta USA:ssa ja vain kolme kuukautta Suomessa [Lopputulema tulee olemaan noin 50/60, sic]. Suomeen paluussa eniten taitaa nyt harmittaa Suomen politiikka. Politiikka, josta persut ja muu äärilaitaoikeisto ovat tehneet ihan täyttä pelleilyä. Enkä edelleenkään voi käsittää, miten niin pahat, umpirasistiset ja yksinkertaisesti tyhmät ihmiset voivat olla kansanedustajia ja ministereitä ja johtaa tätä maata. Yli 50 vuotta minulla on ollut aina jonkinlainen luottamus ja usko Suomen politiikkaan ja siihen miten maata johdetaan, mutta nyt se on kyllä murentunut ihan täysin muutamassa viikossa. Kaikki kunnioitus alkaa olla mennyttä.

Nyt kun tämä likapyykin pesu on jatkunut jo kuukausia alkavat myös ne "tolkun ihmiset" väsyä ja kyllästyä ja kääntää katseitaan pois rasismista ja muusta syrjinnästä ja muuttua välinpitämättömiksi. Ja se on nyt kaikista pahin asia. Ihmiset alkavat (taas) ajan kuluessa hiljaa hyväksyä rasismin ja syrjinnän kun he vaikenevat ja katsovat muualle. Osa on alkanut jopa vastustaa rasismin ja syrjinnän vastustamista. Olen taas kerran aika pettynyt ihmisiin tässä suhteessa. Ihminen ei muutu ja historiasta ei koskaan opita. Näin kai se menee. Tämä on ollut tässä mielessä aika kamala kesä. Fiksujen ja hyvien ihmisten asuttamasta hyvästä maasta, josta sain olla ylpeä koko tähänastisen elämäni, on nyt lopulta tullut tyhmien, ikävien ja vihamielisten ihmisten maa, jota saa ulkomaillakin häpeillä.

Otan tässä esiin ihan pintapuolisesti, yksityiskohtiin menemättä myös yhden hyvin ikävän ja surullisen asian: valheelliset huhut, jotka levitessään (tarkoituksella levitettynä) muuttuvat joidenkin hyväuskoisten ihmisten mielissä todeksi... On niitä ihmisiä, jotka uskovat kaiken todeksi, jos se on jossain kirjoitettuna. Erityisesti, jos se on kirjoitettu someen. Mutta on myös niitä ihmisiä, jotka uskovat kaiken mikä on sanottu, varsinkin jos sen sanoo joku ystävä tai tuttu. Tai tutun tuttu. Se, jonka nimeä ei muisteta, mutta joka kuuli jossain siitä puhuttavan... Joku oli siitä ihan varma, koska oli sen ihan itse kuullut. Näitä ihmisiä, jotka nielaisevat millaisen syötin tahansa koukkuineen päivineen kyllä riittää. Tämän olen itsekin saanut ihan henkilökohtaisesti karvaasti kokea...

Suomeen tulon jälkeen elämä on ollut taas enemmän tai vähemmän tyhjäkäynnillä ja ihmetellessä missä nyt taas olen ja "kuka olen tällä kertaa?" Isoimpana juttuina mielessä on pyörinyt hyvinkin epäselvä kuva tulevaisuudesta. Tämän kesän jälkeen voin kylmästi todeta, että tietyt asiat ovat minun kohdaltani tässä elämässä ohi. Muutama minulle tärkeä asia on nyt vaan pakko jättää taakse ja unohtaa. Myös muutama minulle tärkeä haave on pakko jättää taakse ja unohtaa ja hyväksyä se tosiseikka, että ne eivät koskaan tule toteutumaan. Joidenkin asioiden kohdalla eteen on vain tullut se aika, että on pakko luovuttaa. Suunnitelmat elävät ja muuttuvat. Jos nyt mitään varsinaisia suunnitelmia on edes ollut. Mutta maapallo jatkaa matkaansa ja pyörimistään ja karavaani kulkee koirien haukkuessa.

Parempina asioina voi mainita vaikkapa työtilanteen; monetkin asiat ovat nytkähtäneet eteenpäin ja osittain ”maailmantilanteen” vuoksi osa-aikatöitä näyttäisi nyt riittävän ihan mukavasti. Välillä lähes kokopäivätyöksi asti. Jatkan siis edelleen valitsemallani uralla... Tavaallaan. Nyt kuluneiden 1,5 vuoden jälkeen minulta on lisäsksi kysytty useita kertoja olisinko halukas palaamaan 1-2 vuodeksi takaisin ja joka kerta olen sanonut: "Kyllä, kun vaan saatte paikan järjestymään." No, sitä paikkaa ei ole tähän päivään mennessä kyetty järjestämään ja aika alkaa ajaa siitä jo ohi ja pian voin todeta, että siitä ei näytä koskaan tulevan mitään. Nyt on siis lopulta aika kääntää selkänsä menneille vuosikymmenille ja on aika unohtaa tuo mahdollisuus, johon kyllä jo olin orientoitumassa. Tämä lopputulos ei toisaalta todellakaan ollut mikään yllätys... Jatkossa työjutut pyörivät siis nykyisen työnantajani ajoittaisten töiden parissa ja miksipä kyseeseen ei voisi tulla työ kokonaan ulkomaillakin, riippuen nyt vähän miten ja minne suuntaan erinäiset asiat ja ”perheasiat” etenevät... Sekin on ollut mielessä. Se työasioista. Nyt olen lomalla.

Toinen erittäin positiivinen asia oli loppukesän käynti Ruoholahden terveysaseman fysioterapeutilla (Mehiläinen). Jo osin epätoivoiseksi muuttunut mieliala polviongelmieni vuoksi muuttui yhden aamun aikana paljon valoisammaksi. Niin paljon hyvää tietoa, hyviä vinkkejä, jumppaohjeita ja ennen kaikkea kannustusta ja tsemppaamista sain, että lähdin fysioterapeutin vastaanotolta ihan eri miehenä kuin sinne menin. Vaikka vammani eivät enää koskaan parane ja minulla tulee olemaan polveni kanssa hyviä päiviä ja huonoja päiviä, on tilanne nyt kuitenkin ollut ihan kohtuullisen hyvä. Olen jopa aloittanut varovasti juoksuharrastuksen uudestaan. Tai oikeastaan totta puhuakseni… Se varovaisuuskin on välillä vähän unohtunut, kun on taas päässyt juoksemaan ja ollut siitä niin iloinen! En minä juoksusta koskaan suuresti nauttinut ole, mutta nautin suunnattomasti siitä, että ylipäätään pystyn sittenkin vielä juoksemaan.

 

Aika paljon tuli taas juttua kesästä syksyyn… Toivottavasti myös paljon mielenkiintoisia vinkkejä ja linkkejä. Palaan tähän blogiini hyvinkin pian, koska seuraavat seikkailut odottavat jo minua.

 

VIIMEISIMMÄT KIRJOITUKSET TÄSSÄ BLOGISSA:

• Rockabillyä reservaatissa
  
• Neiti Kevät on tullut kaupunkiin (Sunshine State osa 4) 
  
• Talvesta kevääseen (Sunshine State osa 3)
• Autoretkiä ja arkipäivää (Sunshine State osa 2) 
• Greetings from the Sunshine State (osa 1)

 VALOKUVAT YMS.:

• Omat linkkini: videoita, valokuvia, tarinoita  
• Valokuvia

 

NEITI KEVÄT ON TULLUT KAUPUNKIIN (Sunshine State osa 4)

Minulla on ollut paha tapa kirjoitella facebookissa eräänlaisia ”viikkoraportteja” tai lähetellä ainakin perjantai-illan omia "musiikkipostauksia" kaikkien kauhuksi, mutta nyt on kyllä paljon enemmän kuin viikko ehtinyt kulunut edellisestä viikkoraportista... Itse asiassa jo paljon enemmän kuin kuukauden päivät. Tämä johtui aluksi enimmäkseen siitä, että USA-talven jälkeen pari päivää sekosi matkusteluun ja muun ajan olin aluksi taas vähän sekaisin ajan ja paikan suhteen. Kun nuo perjantain ”viikkopostaukset” sosiaalisessa mediassa ovat nyt jääneet puuttumaan niin pitkältä ajalta, niin nyt siirränkin tämän kevään ensimmäisen raporttini suoraan blogiini ja kirjoittelen vielä muutaman sanan Atlantin takaa ja sitten muutaman sanan Suomen puolelta. Vain joitakin hajanaisia, mieleen juolahtavia juttuja.

 

Tällä kertaa tämä Suomeen paluu oli suoraan sanoen pieni kulttuurishokki ja ilmastoshokki ja shokkishokki… Ihmiset, ihmisten tavat, ihmisten käytös, puhe, kaupat, autot, talot ja kadut... Kännyköitä zombieina hypnoottisesti tuijottavat nuoret naiset. Törmäilevät, epäkohteliaat ihmiset. Ihan KAIKKI on kuitenkin niin kovin erilaista täällä. Autot ovat pieniä ja kuraisia. Ihmiset kummallisia. Tai oikeastaan ihmiset Floridassa olivat kummallisia, mutta kun niihin tottui, niin nyt ihmiset Suomessa ovat kummallisia. Olen pitkään yrittänyt pitää mielessäni sellaista mielikuvaa, että Suomessa ja USA:ssa (noin yleistäen) ei olisi kovinkaan suurta eroa, mutta eihän se tietenkään ole totta. Tai oikeastaan minun yllätyksekseni se ei ole totta. Ihmisissä ja monissa jutuissa on paljon samaakin, mutta enimmäkseen ihan kaikki on kyllä niin kovin erilaista. No, kaikkeen tottuu, sanotaan… Jet lag sentään pysyi tällä kertaa melko hyvin aisoissa kun heti ensimmäisenä yönä (ja päivällä) nukuin 17 tuntia(!) ja pidin siitä lähtien tiukasti kiinni normaalista päivärytmistä ja Suomen ajasta.

 

Palatessani reilu kuukausi sitten lähes koko pahimman talven kestäneeltä USA:n matkalta (joka nyt ei tosiaan enää ole mikään ”matka”, vaan arkielämää toisessa kodissa) kylmyys ei tuntunut tällä kertaa ihan hirveän pahalta. Säät suosivat minua ja talvi alkoi muuttua kevääksi juuri minun paluuni jälkeen. Vaikkakin oikean kevään tulo nyt on tosin kestänyt ihan hirveä kauan. Kaiken värittömyys ja "visuaalinen kylmyys" tuntui taas pahalta: missään ei ollut vihreää, eikä mitään muitakaan värejä pitkään aikaan. No, toisaalta Jätkäsaaren "betonihelvetissä" ei nyt muutenkaan ole harmaan eri sävyjen lisäksi paljon muita värejä, kuin noita hirveitä kirkuvia sävyjä joidenkin sekavien, kulmikkaiden ja teräväsärmäisten talojen seinissä ja niiden talojen katoille rakennetuissa hökkelikylissä... Okay... Stop. Lopetan jo ennen kuin edes aloitan: Nyt riittää sarkastinen negatiivisuus ja yritän siirtyä elämässä eteenpäin ja pelata niillä korteilla, mitkä minulle nyt on jaettu.

 

Viimeinen viikko USA:ssa jäi raportoimatta ja näin olkoon. Otan sieltä esimerkiksi vain yhden upean tapahtuman, jossa kävimme vaimoni perheen kanssa. Tuo tapahtuma oli ”Native American Pow Wow” St. Lucie County Fairgroundsissa, Ft. Piercen kaupungissa. Tapahtuma kerää yhteen niin Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen edustajia kuin myös heidän kulttuuriaan harrastavia muita ihmisiä. Koko tapahtuma rakentuu ”intiaanimusiikin” (lähinnä rummut ja laulu) ja tanssin ympärille. Huomattava osa osallistujista on pukeutunut eri heimojen upeisiin perinneasuihin, joskaan se ei ole mitenkään pakollista; tanssimaan voi mennä kuka tahansa ja missä asussa tahansa. Tanssiareenan ympärillä on melkoinen määrä erilaisia kojuja, joista voi ostaa erilaisia ”intiaanien” (alkuperäiskansojen) perinne-esineitä, tekstiilejä, vaatteita ym. Kaiken tämän lisäksi näistä tapahtumista löytyy myös yllättävä kytkös veteraaneihin. Tilaisuus on alkuperäiskansojen kulttuuria esille tuova tilaisuus, mutta myös veteraanitilaisuus. Joistakin kojuista löytyy mm. veteraaniorganisaatioiden infoa ja tanssiareenan ympärillä liehuvat USA:n ja POW/MIA -lippujen lisäksi kaikkien puolustushaarojen liput. Minäkin liityin tapahtuman alkupuolella pienen vastustelun jälkeen appiukkooni ja kiersin ”intiaanirumpujen” soidessa pari kierrosta areenaa veteraanin ominaisuudessa, kun kaikki veteraanit kutsuttiin mukaan. Olipa yllätysten yllätys!

 

Ennen Suomeen lähtöä ehdin käydä vielä yhden kerran rannalla. Aika vähiin jäi rantalomailu tällä kertaa, niin kuin se on jäänyt jo vuosia. Rantalomailun, teemapuistojen tai muiden turistijuttujen sijaan elämässä ja ajatuksissa pyöriviä asioita ovat nyt enemmänkin: ”Tänään järjestän autotallin.” tai ”Pitäisi maalata vessan seinä.” tai ”Autokin pitäisi viedä huoltoon.” Teemapuistossa olen muuten käynyt viimeksi... 17 vuotta sitten!! Pari kertaa kävimme illalla kävelyllä ja olemme nyt huomanneet, kuinka Palm Beach Shoresin pienestä kaupungista Singer Islandilla on tullut meidän suosikki kävelykohteena. Siis sellaisena kävelypaikkana, jonne ei ole kuin noin 10 minuutin ajomatka. Tuon rauhallisen pikku kylän läpi kulkee kiva pieni kävelytie, joka päättyy ”Palm Beach Inletiin”, kanavaan, joka yhdistää Atlantin valtameren ja Intracoastal waterwayn. Takaisin palaamme yleensä hiekkarannan lähellä kulkevaa tietä, jota reunustavat kymmenet resort-tyyppiset hotellit ja loma-asunnot. Kaupunki mainostaa itseään sloganilla: "The best little town in Florida".

 

Suomeen matkustelin huhtikuun alussa Miamin ja New Yorkin kautta. Matkani ensimmäinen ”legi” oli Tri-Rail -junamatka Mangonia Parkista Miamin lentokentälle. Tuo matka kestää noin kaksi tuntia. Olen aina kehunut, kuinka lähellä suomalaista paikallisjunamatkustamista Tri-Rail -junalla kulkeminen on, mutta jostain syytä tällä kerralla junassa oli hyvin levoton meininki. Juna oli täynnä toinen toistaan omituisempia ihmisiä… Olo ei missään nimessä ollut turvattoman tuntuinen, mutta hieman kiusaantunut kaikkien näiden kummallisten hyypiöiden vuoksi. Miamin lentokentällä minulla oli hyvin aikaa istuskella kultapossukorttini turvin American Airlinesin Flagship-loungessa, josta ei ole mitään pahaa sanottavaa. American Airlinesilla Finnairin Gold-kortti vastaa Platinum-korttia. Toinen ”legini” oli American Airlinesin lento New Yorkiin, JFK:n kentälle. Koneena tällä reitillä oli tällä kertaa Boeing B737MAX. Tuosta lennosta ei ole juurikaan kerrottavaa; tavallinen, melko hajuton ja mauton lento pitkin USA:n itärannikkoa. Keskellä Atlanttia sijaitsevien Bahama-saarten jälkeen ei näkynyt kovin paljon muuta kuin pilviä. Laskeutuessa kiersimme pikkuisen pohjoisen kautta ja istuessani koneen oikealla puolella ikkunan vieressä, minulle avautui kaunis näkymä suoraan Manhattanille. Sen verran hyvä näkyvyys oli, että tutut Empire State Buildingin, Chrysler Buildingin ja WTC:n hahmot ja valot oli helppo löytää jo pimeäksi muuttuneesta maisemasta. New Yorkin pysähdys kesti vain vajaat kaksi tuntia, mutta koneenvaihto siellä ulospäin USA:sta on nykyään niin nopea, että ehdin hyvin poiketa vielä sielläkin Americanin Loungessa. Kolmas ja viimeinen ”legi” oli Finnairin lento Helsinkiin. Lentokone oli vaihtunut alkuperäisestä Airbus A350XWB -koneesta vanhempaan A330-koneeseen, jonka koko sisustus oli juuri uusittu. Sain taas upgradattua economy-paikkani premium economyksi ja oli kyllä taas niin mukavaa... Jos monen tunnin lennosta nyt koskaan voi niin sanoa.Edellisessä blogikirjoituksessani olen kuvaillut paremmin tätä uutta premium economy -luokkaa.

 

Atlantin yli lentoja on nyt kertynyt "joitakin"... En todellakaan ala edes laskea. Ja seuraava lienee edessä kesällä, kun pitäisi matkustaa Miamiin valtavaan sukukokoukseen... Toisaalta kiva, mutta toisaalta se repii nyt tämän kesän vähän hajalle ja suunnitelmia on nyt hieman hankala tehdä. Lisäksi kesä on ehdottomasti aikaa, mikä meidän pitäisi viettää Suomessa ja Euroopassa. Omissa suunnitelmissani oli lähteä kuudetta kertaa Italiaan Summer Jamboree -festareille heinä- elokuun vaihteessa. Saattaa olla, että Italia joudutaan nyt tuon sukukokouksen vuoksi perumaan tältä vuodelta ja festarikaupungin (Senigallia) läheisyyteen (Fano) varattu hotellihuone pitää ehkä peruuttaa.

 

Jokin aika sitten ystävien kesken tuli puheeksi lentokenttien ryöstöhinnoittelu. Uskoakseni monet ihmiset kuvittelevat edelleen, että tax free -myymälät ovat jotenkin aivan hirveän halpoja, mutta eivät ne aina ole. Kannattaa aina tsekata hintoja myös kohdemaassa ja ainakaan itselleni ei tulisi mieleenkään ostaa esimerkiksi hajuvesiä tai alkoholia minkään lentokentän tax free-myymälöistä, koska saan niitä paljon halvemmalla esimerkiksi Yhdysvaltojen tai vaikkapa Italian maaperältä. Jotkut tuotteet saattavat joskus ollakin edullisia tax free -myymälöissä, mutta sitten kun mennään lentokenttien kahviloihin tai ravintoloihin tai kioski-tyyppisiin pikku myymälöihin on varauduttava ns. kaivamaan kuvetta… Näissä paikoissa hinnat saattavat olla melko hurjia. Tämä pätee etenkin Helsinki-Vantaalla, joka on yksi kalleimpia ostospaikkoja, missä olen itse käynyt, mutta kyllä kaikki on kallista lähes kaikilla maailman lentokentillä. Otan tähän yhden esimerkin tältä vuodelta: Vaikka en yleensä osta lentokentiltä mitään, päätin nyt Suomeen tullessani ostaa lentokoneeseen karkkipussin John F. Kennedyn lentokentältä New Yorkista. Pieni karkkipussi, jonka hinta Walmartissa olisi ehkä 2-3 dollarin välillä, maksoi lentokentällä $8,70! Silloisella kurssilla jotakuinkin yhtä paljon euroissa… No, tähän joku varmasti jo viisastelisi, että nyt et ollutkaan Walmartissa… Nuo karkit säilyivät kotiin asti avaamattomassa pussissa ja hetken ajattelin, että ehkä ne pitäisi syödä hitaasti nauttien lautaselta, veitsellä ja haarukalla ja nauttia niiden kanssa lasillinen punaviiniä kynttilänvalossa.

 

Lupasin aikaisemmassa blogi-tekstissäni kirjoitella myöhemmin jotakin tammikuun Rockabillaque Florida 2023 -festareista Floridan Immokaleessa. En nyt sitä kuitenkaan tee, en ainakaan vielä, koska tuo minun juttuni on nyt julkaistu ”Big Beat” -lehden vuoden 2023 ensimmäisessä numerossa. Eli nyt vaan lehteä tilaamaan tai ostamaan tuo yksi irtonumerona (kestotilaus ja irtonumero tilaus). Saattaa olla, että julkaisen tuon kirjoituksen myöhemmin tässä blogissa, mutta nyt se saa pysyä ”hygienia-syistä” toistaiseksi vain lehden sivuilla, vaikka minulla siihen edelleen täydet oikeudet onkin.

 

Tämä tapahtuma tuo jälleen kerran mieleeni erään hieman erikoisen asian minua koskien. Vuosia ja vuosikymmeniä sitten olin todella innokas Drag Racing -fani Suomessa. Samoin olin innokas käymään erilaisilla rockabilly ja muilla vastaavilla keikoilla. Mutta en enää… Enää vuosiin en ole käynyt auto- enkä rockabilly-tapahtumissa muuten kuin vain ulkomailla. Jo useita vuosia olen käynyt katselemassa drag racingia Yhdysvalloissa ja vanhoja amerikkalaisia autoja Yhdysvalloissa ja Italiassa. Samoin rockabilly-festareilla olen käynyt vain Yhdysvalloissa ja Italiassa. Tiedän tämän olevan ikävä kyllä osaltaan poliittista: menen paikkoihin, joissa tunnen oman ja vaimoni olon turvalliseksi ja menen vain paikkoihin, joissa meillä molemmilla on hyvä ja mukava olo ja joissa voimme rentoutua ja pitää hauskaa. Menen vain paikkoihin, joissa on mukavia ja hyviä ihmisiä. Sen lisäksi tämän vuoden kalenteri Suomessa näyttää kyllä sekin melko huonolta: bänditarjonta ei näytä hyvältä ja kiihdytyskisat on viety kauas pois minun ulottuviltani. Silti kuitenkin toivon, että mekin pääsisimme näistä vielä joskus täällä Suomessakin nauttimaan. Aion ainakin vähän korjata tätä tilannetta omalta osaltani lähtemällä seuraavaksi Juttutupaan katsomaan pitkästä aikaa ”Whistle Baitin” keikkaa.

 

Suomeen palattuani elämä on kulkenut melko normaaleissa uomissa. Pieniä kävelylenkkejä (vain yhden pitemmän olen uskaltanut kipeän polveni kanssa tehdä), Suomenlinnavierailuja milloin mistäkin syystä (niitä syitä riittää), perheen kanssa oleilua ja muuta ihan tavallista ajankulua. Muutamassa taidenäyttelyssäkin on tullut käytyä. Olen käynyt katsomassa Jörn Donnerin valokuvia Hakasalmen huvilassa, ”Being Black” -näyttelyn Helsingin Kaupunginmuseossa, Ateneumin uuden ”perusnäyttelyn”, Amos Rexin nuorten taiteilijoiden näyttelyn ja viimeiseksi vielä Helsingin taidemuseossa. Näistä kehun ja suosittelen erityisesti ”Jörkan” valokuvanäyttelyä. Lahjakas mies on näköjään kenenkään tietämättä ollut myös todella lahjakas valokuvaaja.

 

Toukokuun alkupuolella saan nauttia viiden päivä Suokki-terapiasta, kun minulle tarjoutuu tilaisuus viettää neljä yötä Suomenlinnassa ystäväni asunnolla hänen poissa ollessaan. Talonmiehen tehtäviin kuuluu vain kukkien kastelu. Näiden viiden päivän aikana aika kuluu kuin siivillä. Minulla on seuraa lähes koko ajan ja ystäväni asunnolla käyn lähinnä nukkumassa. Löydän ystäviä ”kylänraitilta”, pihamaalta, Linna Barista, kerholta, venekerholta ja jopa laitureilta ja veneistä. Tästä viidestä päivästä muodostuu hyvin ”seuraelämäpainotteinen” viikonloppu lukuisien ystävien kanssa. Vietän aikaa ja juttelen ensin joidenkin ihmisten kanssa pari tuntia ja jatkaessani matkaa törmään jo seuraaviin ja vietän taas pitkän ajan heidän kanssaan. Näin kuluu mukavasti koko viikonloppu. Kiitos taas kerran Suomenlinna ja kaikki ystävät!

 

Lopettelen tämänkertaisen tarinani Jätkäsaaren Huutokonttorissa. Minulla on usein tapana lähteä jonnekin pois kotoa kun haluan kirjoittaa. Siitä kun ei vaan tahdo tulla mitään kotona. Useimmiten minut löytää keskustakirjasto Oodin ylimmän kerroksen pyöreiltä tuoleilta, koska niillä on hyvä istua läppäri sylissä ja jotenkin kirjastossa edelleen tunnen kuinka sanat jotenkin virtaavat tuhansien kirjojen sivuilta minun kirjoituksiini. Tällä kertaa valitsin kuitenkin Huutokonttorin, koska halusin istua rauhallisemmassa paikassa. Aivan oikein: Huutokonttorin kanttiini on yleensä iltapäivisin ja alkuillasta paljon rauhallisempi kuin Oodi.

Kiitos taas kaikille, jotka jaksoitte tänne asti lukea ja vielä suurempi kiitos kaikesta vähästä palautteesta mitä tulee tätä kautta tai sosiaalisen median kautta. Nyt on hyvä toivottaa hyvää kevättä kaikille, koska ainakin itsestäni tuntuu siltä, että kevät alkoi vasta nyt, melkein puolivälissä toukokuuta. 

 

 

My linktree: Linkit valokuva- ja videosivuille

Viimeisimmät yli 200 blogikirjoituksesta:

• Talvesta kevääseen (Sunshine State osa 3)
• Autoretkiä ja arkipäivää (Sunshine State osa 2) 
• Greetings from the Sunshine State (osa 1)
  

• Rockabillaque Florida 2022
• Tilinpäätös 2022 (Ystävyydestä)  
• Lumimyrskypakolainen (Kreikka, osa 1)