PÄIVÄ PÄÄKAUPUNGISSA: WASHINGTON, D.C.

Lauantaiaamu valkenee USA:n pääkaupungissa aurinkoisena. Heräilen rauhassa jättikokoisessa sängyssäni Hampton Inn White House -hotellissa. Tänään saan nauttia pian heräämisen jälkeen vaihteeksi hieman parempitasoisesta hotelliaamiaisesta. Se poikkeaa laadullisesti jonkin verran alkuviikon alempitasoisesta hotellista ja itse pidän USA:ssa erityisesti näistä aamiaispöydistä, joissa saa itse paistaa itselleen vohvelit vohveliraudalla. Tätä paremman aamiaisen tunnelmaa tosin pilaa jonkin verran se, että myös tässä hotellissa aamiainen nautitaan pahvilautasilta, muovisilla ruokailuvälineillä… Hyvin amerikkalaista… Aamiaispöydässä minulla on myös aikaa miettiä tulevaa päivää. Vaikka olen jo moneen kertaan nähnyt National Mallin puistoalueen ja muistomerkit, päätän kuitenkin käydä katsomassa ne jälleen kerran.

Kävelen tämän päivän lähtöpisteeseen, aivan National Mallin päähän, George Washington Universityn kampus-alueen kautta. Tämä kampus ei eroa millään tavalla muusta ympäristöstä ja se on vain osa kaupunkia. Sotamuistomerkit löytyvät Mallin puistoalueen länsipäästä, läheltä Lincoln Memorialia, joka on noin neljä kilometriä pitkän puistoalueen läntinen päätepiste. Täältä löytyvät kaikki tärkeimmät sotamuistomerkit: World War II Memorial, Vietnam Veterans Memorial ja Korean War Veterans Memorial. Nämä kaikki ovat nähtävyyksiä, jotka Washingtonin kävijän on ”pakko” nähdä. Ehkä kaikkein koskettavin näistä on Vietnam War Memorial ja sen pitkä, musta kiviseinä, johon on hakattu sodassa kaatuneiden nimet. Myös Korean sodan muistomerkki on vaikuttava ja siellä omasta mielestäni hienointa on katukiveykseen hakattu mietelause: ”Our nation honors her sons and daughters, who answered the call to defend a country they never knew and a people they never met.” Tuolla lauseella on tietysti muitakin merkityksiä, mutta minulle se kertoo kaikkein eniten tuon(kin) sodan turhuudesta… Tällä maalla on aina riittänyt nuoria miehiä heitettäväksi milloin mihinkin turhanpäiväisiin lihamyllyihin. Toki myös tarpeellisiin ja välttämättömiinkin. ”Maailmanpoliisi” on ollut suureksi avuksi monessa kriisissä, mutta on se myös tapattanut omia nuoriaan aivan täysin tarpeettomasti ja turhaan. Kiitos joka tapauksessa kaikille hyville ja tehtävänsä parhaansa mukaan täyttäneille veteraaneille.

Vuosien 1914-22 välillä valmistunut Lincoln Memorial on tällä hetkellä remontissa. Se on kyllä avoinna, eikä remontti estä sisällä vierailua, mutta massiiviset portaat sen etupuolella on osin suljettu. Tässä portaiden alapuolella aukeaa näkymä vesialtaalle ja siitä eteenpäin yli koko pitkän National Mallin, aina Capitol Hillille asti. Juuri tällä paikalla Dr. Martin Luther King Jr. piti kuuluisan ”I Have a Dream” -puheensa. Ja tietysti myös Forrest Gump oman puheensa… Jos olette käymässä Washingtonissa, on tämä mielestäni yksi ihan ykköskohteita, älkääkä unohtako portaiden päässä olevan suuren hallin ja Lincolnin patsaan lisäksi käydä katsomassa myös memorialin alakerrassa. Itse unohdun siellä pitkäksi aikaa katselemaan valokuvia joistakin merkittävimmistä tapahtumista Lincoln Memorialin ympäristössä. Tämä paikka on ollut monessa mukana. Abraham Lincoln itse oli muuten lakimies, poliitikko, valtiomies ja Yhdysvaltain 16. presidentti. Hän johti kunnioitettavasti Unionin joukot voittoon USA:n sisällissodan aikana. Etelän konfederaation joukot lyötiin kevääseen 1865 mennessä ja sen seurauksena voimme huokaista ja todeta onnellisina, että orjuus on lakkautettu USA:ssa ja ”south” is never gonna rise again… Eläköön USA!

Vietettyäni reilun vartin Lincolm Memorialilla jatkan matkaani. Tai oikeastaan aloitan matkani kohti National Mallin itäpäätä. Jotakuinkin keskellä valtavaa puistoaluetta seisoo 1800-luvun puolenvälin jälkeen eri osissa rakennettu, noin 170 metriä korkea Washington Monument. Tämä maailman suurin obeliski ehti olla 1800-luvun loppupuolella muutaman vuoden maailman korkein rakennus. Tähän korkeaan kivitorniin on mahdollista päästä myös sisälle, mutta pieni hissi ja pieni sisätila ylhäällä tornin huipulla mahdollistavat vain pienen ihmismäärän vierailun päivän aikana. Hissimatkassa on sellainen mielenkiintoinen yksityiskohta, että hissin lasiseinän läpi voi ihailla osaa lähes koko tornin mitalta seinillä olevasta 194 kivitaulusta eli muistokivestä. Olen käynyt tuossa tornissa noin 10 vuotta sitten ja ainakin silloin ilmaiset liput jaettiin puiston rangerien vartiokopissa, noin 100 metriä Capitol Hillin suuntaan. Alhaalla monumettia ympäröi 50 USA:n lippua. Tämä monumentti on luonnollisesti rakennettu USA:n ensimmäisen presidentin George Washingtonin muistoa kunnioittaen.

Tarkoituksenani oli jo toista kertaa mennä kiertämään ”National Museum of African AmericanHistory and Culture”, mutta jo toista kertaa törmään samaan asiaa: museo on niin suosittu, että sinne on varattava liput hyvissä ajoin etukäteen. Tarkastin tilanteen jo hotellilla edellisenä iltana ja totesin, että seuraavat vapaat ajat olisivat tulevana maanantaina [ja se eilinen oli siis perjantai]. Kulkiessani nyt sen ohi päätän mennä sen lähellä olevaan toiseen museoon eli National Museum of American History museoon. Olen käynyt siellä jo aikaisemminkin, mutta silloin en ehtinyt enkä jaksanut kiertää ihan koko museota ja museosta jäi niin hyvä kuva, että päätän nyt käväistä siellä uudestaan. Washingtonin museoissa on se etu, että kaikki Smithsonian instituutin museot ja monet muutkin museot ovat ilmaisia. Sen lisäksi suurin osa isoista ja merkittävistä museoista sijaitsee joko National Mallin laidalla tai ainakin hyvin lähellä sitä. Nytkin on siis helppo poiketa tähän ”yleismuseoon”, jonne päästäkseen ei tarvitse maksaa, eikä jonottaa. Teen museossa melko kevyen kierroksen ja pysähdyn katselemaan vain kaikkea sellaista, mikä todella kiinnostaa minua juuri sillä hetkellä. Ja nyt minua kiinnostavat esimerkiksi 1800- ja 1900-lukujen taitteen koneet, musiikki- ja elokuvahistoria, Gunboat Philadelphia ja sotien historia. Suureksi pettymyksekseni kulkuvälineosasto on remontissa ja kokonaan suljettu. Tämä harmittaa minua, koska junineen ja autoineen se on koko museon kiinnostavin osasto.

Toiseksi museoksi valitsen museon, jossa en ole käynyt aikaisemmin: ”National Museum of the American Indian” Mallin toisella laidalla. Olen käynyt New Yorkin vastaavassa museossa jopa kolme kertaa, mutta en tästä olen vain kävellyt ohi. Tämä vuonna 2004 avattu museo on arkkitehtonisesti upea! Todella hieno rakennus niin ulkoa kuin sisältäkin. Sisätilojen näytteillepanossa joku asia jää jotenkin vaivaamaan tai häiritsemään minua, mutta en oikein osaa sanoa mikä se asia on. Ehkä punainen lanka jää jotenkin puuttumaan tai sitten minä vain en saa siitä kiinni. Lopulta tämä museo osoittautuu yhdeksi niistä museoista, joista minun on melkeinpä pakko poistua sen vuoksi, että alkaa tuntua niin pahalta. Suuri osasto, jossa esitellään alkuperäiskansojen ja valkoihoisten siirtolaisten välisiä sopimuksia ja sitä kuinka valkoihoiset rikkoivat kaikki nuo sopimukset ja alistivat, orjuuttivat ja aiheuttivat alkuperäiskansojen ahdingon ja lähes häviämisen saavat minut lähes voimaan pahoin. Ikävä kyllä totuus on se, että iso osa Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen historiasta perustuu ihmisten orjuuttamiseen, alistamiseen, elinolojen tuhoamiseen, kaiken tiellä olevan hävittämiseen ja väkivaltaan ja jopa tappamiseen. Kaikesta negatiivisesta huolimatta tämä museo on ihan Washingtonin ykköskohteita ja suosittelen lämpimästi vierailua täällä.

Päivän aikana muotoutuneissa suunnitelmissani oli suorittaa tämän päivän aikana kolmen museon maraton ja kolmanneksi valitsin ”National Air & Space” museon Washington D.C.:n rakennuksen (toinen osasto on Virginian puolella, lähellä Dullesin lentokenttää). Täällä käy kuitenkin vanha tuttu juttu: yhtään lippua ei ole saatavissa enää tälle päivälle. No, olen tämänkin museon joskus aikaisemmin jo nähnyt, ei siinä mitään, mutta nyt minun vaan olisi keksittävä vielä jotain tekemistä muutamaksi tunniksi. Kävelen National Mallin varrelle ja istun penkille miettimään ja pitämään juomataukoa. Selaillessani karttaa huomaan, että aivan selkäni takana on ”National Gallery of Art”, ilmainen ja mielenkiintoiselta kuulostava museo sekin. Päätän siis jatkaa reissuani vielä toisella suurella taidemuseolla New Yorkin MoMA:n lisäksi.

Aloitan ilmaisen National Gallery of Art -kierrokseni kahviosta. Olen kävellyt liikaa lämpimässä säässä ulkona ja sisällä museoissa, enkä ole juonut juuri mitään. Kahvio on upea. Koko vuonna 1941 valmistunut West Buildingin rakennus on upea. Sitä voisi ehkä hyvinkin verrata Helsingin Ateneumiin, mutta kooltaan se on ehkä kymmenen kertaa isompi kuin Ateneum. Aloitan kierrokseni siinä mielessä väärästä päästä, että tavallaan tuhlaan aikaani ja energiaani minulle tuntemattomampien ja ei niin kiinnostavien teosten parista. Tässä vaiheessa päivää, kahden museon jälkeen sitä voi jo pitää jonkinlaisena virheenä. Kuljen huoneesta toiseen vailla sen tarkempaa suuntaa ja katselen upeita, vanhoja maalauksia, oppimatta tai muistamatta niistä kuitenkaan jälkeenpäin kovinkaan paljoa. Olen kyllä suoraan sanoen enemmän nykytaiteen ystävä, mutta ovathan nämä vanhat maalauksetkin todella upeita.

Kun alan olla päärakennuksen kierrokseni loppupuolella, silmäni lopulta avautuvat kunnolla, kun vastaan alkaa tulla tuttuja, suuria nimiä ja myös tuttuja maalauksia. Aivan upeita ovat merimaalaukset, mutta vielä enemmän minua kiehtovat sellaisten suurten taiteilijoiden kuten Vincent van Goghin, Paul Cezannen, Paul Gauguinin, Claude Monet’n, Henri de Toulouse-Lautrecin, Salvador Dalin ja Auguste Renoirin teokset. Kierrettyäni päärakennuksen tajuan, että maanalaista käytävää pitkin pääsee vielä toiseen rakennukseen (East Building, 1978). Minulla on juuri sopivasti aikaa kierrellä katsomassa mm. Andy Warholin, Rene Magritten, Joan Miron, Jackson Pollockin ja Fernand Legerin maalauksia siellä ennen museon sulkemista. Ihan kaikkea en tässä valtavassa museossa ehdi nähdä ja mm. italialaiset mestarit jäävät valitettavasti tällä kertaa kokonaan näkemättä.  [Selaillessani kotona museon sivuja huomaan, että minulta on jäänyt melkoinen osa teoksista kokonaan näkemättä.] Jos taide vähääkään kiinnostaa, on tämän ehdottomasti näkemisen arvoinen museo ja moni muukin näyttää olevan kanssani samaa mieltä: museo on toiseksi eniten vierailtu museo koko Yhdysvalloissa!

Tällä Washingtonin vierailulla en jatka koko National Mallin puistoa päästä päähän (olen se muutama vuosi sitten tehnyt ja jatkanut vielä Arlingtonin hautausmaalle ja US Marine Corps Iwo Jima -muistomerkille asti) vaan aloitan paluumatkani hotellille. Tämä paluumatka kestää melkoisen tovin, johtuen lähinnä pro-Palestiina -mielenosoituksesta, jolla on lähes sama reitti kuin minullakin. Katselen tuota valtavaa mielenosoitusta useammassakin paikassa ja joudun kävelemään sen läpi kolme kertaa. Se ei minua kuitenkaan harmita, koska olen kyllä oikeastaan hengessä mukana ja ymmärrän hyvin tämän mielenosoituksen syyn. Siihen on täysi oikeutus ja olen hyvilläni, että he sen tekevät. Täysin järjettömän siviilien, naisten ja lasten tappamisen ja elinympäristön totaalisen tuhoamisen on loputtava! Siihen ei ole olemassa mitään oikeutusta. Minä yritän tässä mielenosoituksen lomassa löytää kaupan, josta saisin ostettua pari pulloa vettä ja ehkäpä pari oluttakin, mutta se osoittautuu mahdottomaksi. Ensimmäinen kauppa on laittanut ovensa säppiin mielenosoituksen vuoksi ja seuraava kauppa (kaukana) on taas niin täynnä janoisia mielenosoittajia, että en jaksa jäädä jonottamaan. Ja kolmas kauppa on niin ikään kiinni… Näin ollen joudun palaamaan hotellille ilman ostoksia. Käyn vielä myöhemmin yrittämässä kauppareissua uudestaan, mutta parin kilometrin kierroksen jälkeen joudun palaamaan tyhjin käsin hotellille. Hotelliin saapuessani muistan, että onhan täälläkin jotain pientä myytävää ja lopulta saan kylmäkaapista kaksi pulloa Samuel Adamsia ja olen hyvin tyytyväinen.

Tämän viimeisen ”pohjoisten alueiden” päivän kävelylenkin pituudeksi tulee melko tasan 10 mailia eli 16 kilometriä. Koko viikolle, viidelle päivälle tiistaista lauantaihin, kertyi matkaa yhteensä mielestäni hyvinkin kunnioitettavat 51.3 mailia eli 83 kilometriä! Pidän tätä varsinkin polveni heikko tila huomioon ottaen melkoisena saavutuksena…

 *******

Tämä oli nyt jo seitsemäs hyvin lyhyellä aikavälillä kirjoitettu tarina tästä yhdestä reissusta. Reissusta, jonka suunnitelmat syntyivät ja myös muuttuivat reissun edetessä. Enää ei ole jäljellä kuin yksi matkustuspäivä ja sitten ollaankin jo kotona Floridassa. Tuhannet kiitokset kaikille teille, jotka olette jaksaneet näitä lukea; yhden tai useamman jutun. Tilastot kertovat kävijöistä tällä hetkellä seuraavaa: Eilen 7, tässä kuussa 118, viime kuussa 440 ja koko ajalla 84 324.

 

AIEMMIN TÄSSÄ BLOGISSA:
Vihreä vinttikoira
Empire State of Mind
Alone in New York: Tenement Museum & Lower Manhattan
New York City: MoMA & Village Halloween Parade
Turbulenssia ilmassa ja maankamaralla
Kohti Gotham Cityä 
Miamista Helsinkiin (kesäjuttuja)
Rockabillyä reservaatissa - Rockabillaque Florida 2023

 

 

NEITI KEVÄT ON TULLUT KAUPUNKIIN (Sunshine State osa 4)

Minulla on ollut paha tapa kirjoitella facebookissa eräänlaisia ”viikkoraportteja” tai lähetellä ainakin perjantai-illan omia "musiikkipostauksia" kaikkien kauhuksi, mutta nyt on kyllä paljon enemmän kuin viikko ehtinyt kulunut edellisestä viikkoraportista... Itse asiassa jo paljon enemmän kuin kuukauden päivät. Tämä johtui aluksi enimmäkseen siitä, että USA-talven jälkeen pari päivää sekosi matkusteluun ja muun ajan olin aluksi taas vähän sekaisin ajan ja paikan suhteen. Kun nuo perjantain ”viikkopostaukset” sosiaalisessa mediassa ovat nyt jääneet puuttumaan niin pitkältä ajalta, niin nyt siirränkin tämän kevään ensimmäisen raporttini suoraan blogiini ja kirjoittelen vielä muutaman sanan Atlantin takaa ja sitten muutaman sanan Suomen puolelta. Vain joitakin hajanaisia, mieleen juolahtavia juttuja.

 

Tällä kertaa tämä Suomeen paluu oli suoraan sanoen pieni kulttuurishokki ja ilmastoshokki ja shokkishokki… Ihmiset, ihmisten tavat, ihmisten käytös, puhe, kaupat, autot, talot ja kadut... Kännyköitä zombieina hypnoottisesti tuijottavat nuoret naiset. Törmäilevät, epäkohteliaat ihmiset. Ihan KAIKKI on kuitenkin niin kovin erilaista täällä. Autot ovat pieniä ja kuraisia. Ihmiset kummallisia. Tai oikeastaan ihmiset Floridassa olivat kummallisia, mutta kun niihin tottui, niin nyt ihmiset Suomessa ovat kummallisia. Olen pitkään yrittänyt pitää mielessäni sellaista mielikuvaa, että Suomessa ja USA:ssa (noin yleistäen) ei olisi kovinkaan suurta eroa, mutta eihän se tietenkään ole totta. Tai oikeastaan minun yllätyksekseni se ei ole totta. Ihmisissä ja monissa jutuissa on paljon samaakin, mutta enimmäkseen ihan kaikki on kyllä niin kovin erilaista. No, kaikkeen tottuu, sanotaan… Jet lag sentään pysyi tällä kertaa melko hyvin aisoissa kun heti ensimmäisenä yönä (ja päivällä) nukuin 17 tuntia(!) ja pidin siitä lähtien tiukasti kiinni normaalista päivärytmistä ja Suomen ajasta.

 

Palatessani reilu kuukausi sitten lähes koko pahimman talven kestäneeltä USA:n matkalta (joka nyt ei tosiaan enää ole mikään ”matka”, vaan arkielämää toisessa kodissa) kylmyys ei tuntunut tällä kertaa ihan hirveän pahalta. Säät suosivat minua ja talvi alkoi muuttua kevääksi juuri minun paluuni jälkeen. Vaikkakin oikean kevään tulo nyt on tosin kestänyt ihan hirveä kauan. Kaiken värittömyys ja "visuaalinen kylmyys" tuntui taas pahalta: missään ei ollut vihreää, eikä mitään muitakaan värejä pitkään aikaan. No, toisaalta Jätkäsaaren "betonihelvetissä" ei nyt muutenkaan ole harmaan eri sävyjen lisäksi paljon muita värejä, kuin noita hirveitä kirkuvia sävyjä joidenkin sekavien, kulmikkaiden ja teräväsärmäisten talojen seinissä ja niiden talojen katoille rakennetuissa hökkelikylissä... Okay... Stop. Lopetan jo ennen kuin edes aloitan: Nyt riittää sarkastinen negatiivisuus ja yritän siirtyä elämässä eteenpäin ja pelata niillä korteilla, mitkä minulle nyt on jaettu.

 

Viimeinen viikko USA:ssa jäi raportoimatta ja näin olkoon. Otan sieltä esimerkiksi vain yhden upean tapahtuman, jossa kävimme vaimoni perheen kanssa. Tuo tapahtuma oli ”Native American Pow Wow” St. Lucie County Fairgroundsissa, Ft. Piercen kaupungissa. Tapahtuma kerää yhteen niin Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen edustajia kuin myös heidän kulttuuriaan harrastavia muita ihmisiä. Koko tapahtuma rakentuu ”intiaanimusiikin” (lähinnä rummut ja laulu) ja tanssin ympärille. Huomattava osa osallistujista on pukeutunut eri heimojen upeisiin perinneasuihin, joskaan se ei ole mitenkään pakollista; tanssimaan voi mennä kuka tahansa ja missä asussa tahansa. Tanssiareenan ympärillä on melkoinen määrä erilaisia kojuja, joista voi ostaa erilaisia ”intiaanien” (alkuperäiskansojen) perinne-esineitä, tekstiilejä, vaatteita ym. Kaiken tämän lisäksi näistä tapahtumista löytyy myös yllättävä kytkös veteraaneihin. Tilaisuus on alkuperäiskansojen kulttuuria esille tuova tilaisuus, mutta myös veteraanitilaisuus. Joistakin kojuista löytyy mm. veteraaniorganisaatioiden infoa ja tanssiareenan ympärillä liehuvat USA:n ja POW/MIA -lippujen lisäksi kaikkien puolustushaarojen liput. Minäkin liityin tapahtuman alkupuolella pienen vastustelun jälkeen appiukkooni ja kiersin ”intiaanirumpujen” soidessa pari kierrosta areenaa veteraanin ominaisuudessa, kun kaikki veteraanit kutsuttiin mukaan. Olipa yllätysten yllätys!

 

Ennen Suomeen lähtöä ehdin käydä vielä yhden kerran rannalla. Aika vähiin jäi rantalomailu tällä kertaa, niin kuin se on jäänyt jo vuosia. Rantalomailun, teemapuistojen tai muiden turistijuttujen sijaan elämässä ja ajatuksissa pyöriviä asioita ovat nyt enemmänkin: ”Tänään järjestän autotallin.” tai ”Pitäisi maalata vessan seinä.” tai ”Autokin pitäisi viedä huoltoon.” Teemapuistossa olen muuten käynyt viimeksi... 17 vuotta sitten!! Pari kertaa kävimme illalla kävelyllä ja olemme nyt huomanneet, kuinka Palm Beach Shoresin pienestä kaupungista Singer Islandilla on tullut meidän suosikki kävelykohteena. Siis sellaisena kävelypaikkana, jonne ei ole kuin noin 10 minuutin ajomatka. Tuon rauhallisen pikku kylän läpi kulkee kiva pieni kävelytie, joka päättyy ”Palm Beach Inletiin”, kanavaan, joka yhdistää Atlantin valtameren ja Intracoastal waterwayn. Takaisin palaamme yleensä hiekkarannan lähellä kulkevaa tietä, jota reunustavat kymmenet resort-tyyppiset hotellit ja loma-asunnot. Kaupunki mainostaa itseään sloganilla: "The best little town in Florida".

 

Suomeen matkustelin huhtikuun alussa Miamin ja New Yorkin kautta. Matkani ensimmäinen ”legi” oli Tri-Rail -junamatka Mangonia Parkista Miamin lentokentälle. Tuo matka kestää noin kaksi tuntia. Olen aina kehunut, kuinka lähellä suomalaista paikallisjunamatkustamista Tri-Rail -junalla kulkeminen on, mutta jostain syytä tällä kerralla junassa oli hyvin levoton meininki. Juna oli täynnä toinen toistaan omituisempia ihmisiä… Olo ei missään nimessä ollut turvattoman tuntuinen, mutta hieman kiusaantunut kaikkien näiden kummallisten hyypiöiden vuoksi. Miamin lentokentällä minulla oli hyvin aikaa istuskella kultapossukorttini turvin American Airlinesin Flagship-loungessa, josta ei ole mitään pahaa sanottavaa. American Airlinesilla Finnairin Gold-kortti vastaa Platinum-korttia. Toinen ”legini” oli American Airlinesin lento New Yorkiin, JFK:n kentälle. Koneena tällä reitillä oli tällä kertaa Boeing B737MAX. Tuosta lennosta ei ole juurikaan kerrottavaa; tavallinen, melko hajuton ja mauton lento pitkin USA:n itärannikkoa. Keskellä Atlanttia sijaitsevien Bahama-saarten jälkeen ei näkynyt kovin paljon muuta kuin pilviä. Laskeutuessa kiersimme pikkuisen pohjoisen kautta ja istuessani koneen oikealla puolella ikkunan vieressä, minulle avautui kaunis näkymä suoraan Manhattanille. Sen verran hyvä näkyvyys oli, että tutut Empire State Buildingin, Chrysler Buildingin ja WTC:n hahmot ja valot oli helppo löytää jo pimeäksi muuttuneesta maisemasta. New Yorkin pysähdys kesti vain vajaat kaksi tuntia, mutta koneenvaihto siellä ulospäin USA:sta on nykyään niin nopea, että ehdin hyvin poiketa vielä sielläkin Americanin Loungessa. Kolmas ja viimeinen ”legi” oli Finnairin lento Helsinkiin. Lentokone oli vaihtunut alkuperäisestä Airbus A350XWB -koneesta vanhempaan A330-koneeseen, jonka koko sisustus oli juuri uusittu. Sain taas upgradattua economy-paikkani premium economyksi ja oli kyllä taas niin mukavaa... Jos monen tunnin lennosta nyt koskaan voi niin sanoa.Edellisessä blogikirjoituksessani olen kuvaillut paremmin tätä uutta premium economy -luokkaa.

 

Atlantin yli lentoja on nyt kertynyt "joitakin"... En todellakaan ala edes laskea. Ja seuraava lienee edessä kesällä, kun pitäisi matkustaa Miamiin valtavaan sukukokoukseen... Toisaalta kiva, mutta toisaalta se repii nyt tämän kesän vähän hajalle ja suunnitelmia on nyt hieman hankala tehdä. Lisäksi kesä on ehdottomasti aikaa, mikä meidän pitäisi viettää Suomessa ja Euroopassa. Omissa suunnitelmissani oli lähteä kuudetta kertaa Italiaan Summer Jamboree -festareille heinä- elokuun vaihteessa. Saattaa olla, että Italia joudutaan nyt tuon sukukokouksen vuoksi perumaan tältä vuodelta ja festarikaupungin (Senigallia) läheisyyteen (Fano) varattu hotellihuone pitää ehkä peruuttaa.

 

Jokin aika sitten ystävien kesken tuli puheeksi lentokenttien ryöstöhinnoittelu. Uskoakseni monet ihmiset kuvittelevat edelleen, että tax free -myymälät ovat jotenkin aivan hirveän halpoja, mutta eivät ne aina ole. Kannattaa aina tsekata hintoja myös kohdemaassa ja ainakaan itselleni ei tulisi mieleenkään ostaa esimerkiksi hajuvesiä tai alkoholia minkään lentokentän tax free-myymälöistä, koska saan niitä paljon halvemmalla esimerkiksi Yhdysvaltojen tai vaikkapa Italian maaperältä. Jotkut tuotteet saattavat joskus ollakin edullisia tax free -myymälöissä, mutta sitten kun mennään lentokenttien kahviloihin tai ravintoloihin tai kioski-tyyppisiin pikku myymälöihin on varauduttava ns. kaivamaan kuvetta… Näissä paikoissa hinnat saattavat olla melko hurjia. Tämä pätee etenkin Helsinki-Vantaalla, joka on yksi kalleimpia ostospaikkoja, missä olen itse käynyt, mutta kyllä kaikki on kallista lähes kaikilla maailman lentokentillä. Otan tähän yhden esimerkin tältä vuodelta: Vaikka en yleensä osta lentokentiltä mitään, päätin nyt Suomeen tullessani ostaa lentokoneeseen karkkipussin John F. Kennedyn lentokentältä New Yorkista. Pieni karkkipussi, jonka hinta Walmartissa olisi ehkä 2-3 dollarin välillä, maksoi lentokentällä $8,70! Silloisella kurssilla jotakuinkin yhtä paljon euroissa… No, tähän joku varmasti jo viisastelisi, että nyt et ollutkaan Walmartissa… Nuo karkit säilyivät kotiin asti avaamattomassa pussissa ja hetken ajattelin, että ehkä ne pitäisi syödä hitaasti nauttien lautaselta, veitsellä ja haarukalla ja nauttia niiden kanssa lasillinen punaviiniä kynttilänvalossa.

 

Lupasin aikaisemmassa blogi-tekstissäni kirjoitella myöhemmin jotakin tammikuun Rockabillaque Florida 2023 -festareista Floridan Immokaleessa. En nyt sitä kuitenkaan tee, en ainakaan vielä, koska tuo minun juttuni on nyt julkaistu ”Big Beat” -lehden vuoden 2023 ensimmäisessä numerossa. Eli nyt vaan lehteä tilaamaan tai ostamaan tuo yksi irtonumerona (kestotilaus ja irtonumero tilaus). Saattaa olla, että julkaisen tuon kirjoituksen myöhemmin tässä blogissa, mutta nyt se saa pysyä ”hygienia-syistä” toistaiseksi vain lehden sivuilla, vaikka minulla siihen edelleen täydet oikeudet onkin.

 

Tämä tapahtuma tuo jälleen kerran mieleeni erään hieman erikoisen asian minua koskien. Vuosia ja vuosikymmeniä sitten olin todella innokas Drag Racing -fani Suomessa. Samoin olin innokas käymään erilaisilla rockabilly ja muilla vastaavilla keikoilla. Mutta en enää… Enää vuosiin en ole käynyt auto- enkä rockabilly-tapahtumissa muuten kuin vain ulkomailla. Jo useita vuosia olen käynyt katselemassa drag racingia Yhdysvalloissa ja vanhoja amerikkalaisia autoja Yhdysvalloissa ja Italiassa. Samoin rockabilly-festareilla olen käynyt vain Yhdysvalloissa ja Italiassa. Tiedän tämän olevan ikävä kyllä osaltaan poliittista: menen paikkoihin, joissa tunnen oman ja vaimoni olon turvalliseksi ja menen vain paikkoihin, joissa meillä molemmilla on hyvä ja mukava olo ja joissa voimme rentoutua ja pitää hauskaa. Menen vain paikkoihin, joissa on mukavia ja hyviä ihmisiä. Sen lisäksi tämän vuoden kalenteri Suomessa näyttää kyllä sekin melko huonolta: bänditarjonta ei näytä hyvältä ja kiihdytyskisat on viety kauas pois minun ulottuviltani. Silti kuitenkin toivon, että mekin pääsisimme näistä vielä joskus täällä Suomessakin nauttimaan. Aion ainakin vähän korjata tätä tilannetta omalta osaltani lähtemällä seuraavaksi Juttutupaan katsomaan pitkästä aikaa ”Whistle Baitin” keikkaa.

 

Suomeen palattuani elämä on kulkenut melko normaaleissa uomissa. Pieniä kävelylenkkejä (vain yhden pitemmän olen uskaltanut kipeän polveni kanssa tehdä), Suomenlinnavierailuja milloin mistäkin syystä (niitä syitä riittää), perheen kanssa oleilua ja muuta ihan tavallista ajankulua. Muutamassa taidenäyttelyssäkin on tullut käytyä. Olen käynyt katsomassa Jörn Donnerin valokuvia Hakasalmen huvilassa, ”Being Black” -näyttelyn Helsingin Kaupunginmuseossa, Ateneumin uuden ”perusnäyttelyn”, Amos Rexin nuorten taiteilijoiden näyttelyn ja viimeiseksi vielä Helsingin taidemuseossa. Näistä kehun ja suosittelen erityisesti ”Jörkan” valokuvanäyttelyä. Lahjakas mies on näköjään kenenkään tietämättä ollut myös todella lahjakas valokuvaaja.

 

Toukokuun alkupuolella saan nauttia viiden päivä Suokki-terapiasta, kun minulle tarjoutuu tilaisuus viettää neljä yötä Suomenlinnassa ystäväni asunnolla hänen poissa ollessaan. Talonmiehen tehtäviin kuuluu vain kukkien kastelu. Näiden viiden päivän aikana aika kuluu kuin siivillä. Minulla on seuraa lähes koko ajan ja ystäväni asunnolla käyn lähinnä nukkumassa. Löydän ystäviä ”kylänraitilta”, pihamaalta, Linna Barista, kerholta, venekerholta ja jopa laitureilta ja veneistä. Tästä viidestä päivästä muodostuu hyvin ”seuraelämäpainotteinen” viikonloppu lukuisien ystävien kanssa. Vietän aikaa ja juttelen ensin joidenkin ihmisten kanssa pari tuntia ja jatkaessani matkaa törmään jo seuraaviin ja vietän taas pitkän ajan heidän kanssaan. Näin kuluu mukavasti koko viikonloppu. Kiitos taas kerran Suomenlinna ja kaikki ystävät!

 

Lopettelen tämänkertaisen tarinani Jätkäsaaren Huutokonttorissa. Minulla on usein tapana lähteä jonnekin pois kotoa kun haluan kirjoittaa. Siitä kun ei vaan tahdo tulla mitään kotona. Useimmiten minut löytää keskustakirjasto Oodin ylimmän kerroksen pyöreiltä tuoleilta, koska niillä on hyvä istua läppäri sylissä ja jotenkin kirjastossa edelleen tunnen kuinka sanat jotenkin virtaavat tuhansien kirjojen sivuilta minun kirjoituksiini. Tällä kertaa valitsin kuitenkin Huutokonttorin, koska halusin istua rauhallisemmassa paikassa. Aivan oikein: Huutokonttorin kanttiini on yleensä iltapäivisin ja alkuillasta paljon rauhallisempi kuin Oodi.

Kiitos taas kaikille, jotka jaksoitte tänne asti lukea ja vielä suurempi kiitos kaikesta vähästä palautteesta mitä tulee tätä kautta tai sosiaalisen median kautta. Nyt on hyvä toivottaa hyvää kevättä kaikille, koska ainakin itsestäni tuntuu siltä, että kevät alkoi vasta nyt, melkein puolivälissä toukokuuta. 

 

 

My linktree: Linkit valokuva- ja videosivuille

Viimeisimmät yli 200 blogikirjoituksesta:

• Talvesta kevääseen (Sunshine State osa 3)
• Autoretkiä ja arkipäivää (Sunshine State osa 2) 
• Greetings from the Sunshine State (osa 1)
  

• Rockabillaque Florida 2022
• Tilinpäätös 2022 (Ystävyydestä)  
• Lumimyrskypakolainen (Kreikka, osa 1)