HIEKKAA KENGISSÄNI...

perjantai 17. helmikuuta 2023

AUTORETKIÄ JA ARKIPÄIVÄÄ (Sunshine State osa 2)

Voiko helmikuu olla todellakin jo yli puolen välin… Eihän vuodenvaihteesta ole vielä aikaa kuin ihan pieni hetki. Ihan joku aika sitten vuosi 2022 päättyi Suomenlinnassa ja vuosi 2023 alkoi niin ikään Suomenlinnassa. Ja sitten olikin jo tammikuu ja äkkiä se tammikuukin loppui . Tammikuu loppui USA:ssa ja helmikuu alkoi samassa paikassa. Viikot kuluvat nyt taas todella hurjaa vauhtia. Tänä talvena olen ehtinyt olla reilun kuukauden USA:ssa, eikä loppua vielä näy. Keväämmällä sitten… Tai näin ainakin toivon; pieniä mutkia on nyt ilmaantunut tielle ja muutama synkkä pilvi taivaalle…

Ensin pikainen tiivistelmä edellisestä blogikirjoituksesta: Vaikka Finnairin hinnat Yhdysvaltoihin eivät olekaan erityisen kilpailukykyiset ja sähköiset palvelut (varsinkin internet sivujen toiminta ja toiminnallisuus) ovatkin täysin ala-arvoisia, niin siitä huolimatta annan edellisten lentojeni perusteella Finnairillle vahvan hyvän arvosanan. Ihan kiitettävän reunalla se heiluu. Tämä perustuu paljolti luotettavaan imagoon, mutta myös tietynlaiseen varmuuteen ja täsmällisyyteen. Kaikkein eniten hyvään arvosanaan vaikuttaa nyt kuitenkin kultakortin edut ja asiakaspalvelu sekä uusi ”premium economy” -luokka, jota pääsin nyt kultakorttini avulla ensimmäistä kertaa käyttämään. Näille viimeksi mainituille annan arvosanaksi ehdottomasti vahvan kiitettävän, mutta surkea nettisivujen toiminta ja asiakaspalvelu (varsinkin se kirottu chatbotti…) sekä kalliit lippujen hinnat laskevat kokonaisarvosanan hyvän puolelle.

Teliasta ja Telian reissupaketista lupasin kirjoitella tarkemmin, mutta olen edelleen, monta viikkoa myöhemmin, niin kiukkuinen kokemastani, että on parempi lykätä juttua edelleen eteenpäin. Lyhyesti todettuna kadun syvästi, että koskaan vaihdoin Telian liittymään ja tulen tämän asiakassuhteen purkamaan välittömästi Suomeen saavuttuani. Reissupaketti (ja myös sen laskutus) oli täysi fiasko ja minulle tuo datapaketti oli kuitenkin yksi merkittävimmistä asioista liittymää vaihtaessani.

Nyt jätän arvioinnit ainakin toistaiseksi ja siirryn muihin uuden mantereen asioihin. Tämän talven ensimmäinen kuukausi Yhdysvalloissa kului siis nopeasti. Kuten aina. Heti ensimmäisenä viikonloppuna tammikuussa teimme parin päivän reissun Miamiin ja Miami Beachille. Alun perin meidän oli tarkoitus käydä neuvottelemassa eräässä hotellissa tulevan kesän mittavan perhekokoontumisen asioista, mutta tämän neuvottelun peruunnuttua päätimme ottaa kahden päivän Miami-loman. Minulla oli valmiina tätä tarkoitusta varten yksi hotels.comin palkintoyö (jotenkin varausta tehdessä kävi kuitenkin niin, että maksoin täyden hinnan ja palkintoyö jäi edelleen käyttämättä). Hotelliksi valitsimme South Beachin alueella, Lincoln Roadin varrella olevan hotelli Albionin. Hotelli on muuten erittäin hyvä, mutta nyt siellä on menossa mittava kunnostustyö, enkä sen vuoksi sitä juuri nyt uskalla suositella. Hinta tosin oli nyt oikein sopiva, koska siinä oli ilmeisesti otettu huomioon työmaan aiheuttamat (pienet) haitat. Miami Beachin kaupunki jäi tällä kertaa toissijaiseksi ja melkein heti saavuttuamme lähdimme Miamin puolelle Baysiden ostoskeskukseen. Varasimme illaksi risteilyn Miamin edustalla ja sitä odotellessamme ehdimme vähän kierrellä ostoskeskuksessa. Risteily oli nimeltään ”Miami Mansions” ja netissä sitä kaupattiin auringonlaskuristeilynä ja myös nimellä Miami 90 min Skylinen Sunset Cruise of South Beach and Venetian Islands. Me lähdimme matkaan heti auringonlaskun jälkeen ja mennessä saimme ihailla punaisena ja oranssina hehkuvaa taivasta Miamin keskustan pilvenpiirtäjien takana ja pimeän jo laskeuduttua palatessa, saimme katsella samaa paikkaa iltavalaistuksessa. Risteily kiertelee Miamin edustan saarien ympäri ja ohitamme lukuisien kuuluisien ja rikkaiden ihmisten kartanot. Jos kuuluisat ja rikkaat kiinnostavat sinua, on tämä risteily juuri sinulle tarkoitettu… Itse nautin enemmän keskustan valoista ja auringonhehkusta taivaalla sekä meri-ilmasta ja maisemista. Risteily on hintansa arvoinen ($63.98 / 2 aikuista) ja voin suositella sitä niin ensimmäistä kertaa täällä olevalle matkailijalle kuin myös jo enemmänkin aikaa täällä viettäneille.

Toinen viikonloppuretkemme suuntautui Floridan länsirannikolle Ft. Myersin kaupungin liepeille. Matkan varsinainen kohde oli lauantain Rockabillaque-festivaali Immokaleen Seminole-reservaatissa sijaitsevan kasinohotellin alueella. Meille tämä oli jo toinen Rockabillaque-festivaali. Tästä tapahtumasta tulen kirjoittamaan oman juttunsa ja jätän tämän aiheen tällä kertaa tähän. Majapaikaksi koko viikonlopuksi vaimoni oli valinnut Lehigh Acressa olevan airbnb-paikan. Lehigh Acre on oma kaupunkinsa Ft. Myersin kyljessä ja Immokaleeta ajatellen sijainniltaan sopiva. Majapaikkamme oli melko epämääräisen oloisella alueella, mutta kaikin puolin ihan ok. Airnbnb-huone oli rakennettu entiseen kahden auton autotalliin, mutta se oli tästä huolimatta oikein siisti ja mukava eikä sen entistä käyttötarkoitusta huomannut sisällä mistään.

Immokaleen ja Ft. Myersin reissulla ajelimme sunnuntaina noin tunnin matkan päähän kauniille ja rauhalliselle Sanibelin saarelle. Itse olen käynyt tuossa paikassa ensimmäisen kerran vuonna 2005 ja edellisen kerran kolme vuotta sitten. Nyt käyntimme syy on hieman ikävämpi ja tiesimme menevämme keskelle hävityksen kauhistusta… Meksikonlahden ranta Ft. Myersin alueella oli se paikka, jonne hurrikaani Ian rantautui viime vuoden syyskuussa. Hirmumyrskyn tuuli ja varsinkin valtava, nopea vedenpinnan nousu (storm surge) saivat täällä pahaa vahinkoa aikaan. Käydessämme nyt saarella voimme vain todeta, että toipuminen on vielä alkuvaiheessa. Käytännössä koko saari palveluineen on suljettu. Pääteillä voi ajaa, mutta esimerkiksi kaikki rannat on suljettu ja samoin on myös ravintoloiden, kauppojen ja muiden palveluiden laita. Suurin osa liikehuoneistoista on kokonaan tyhjillään ja monesta puuttuvat niin ovet kuin ikkunatkin. Monista maan tasossa olevista rakennuksista tulva-aalto on huuhtonut alimmat kerrokset mennessään niin, että vain seinät ovat jääneet jäljelle ja rakennusten katot ovat vaurioituneet. Saaren puusto on niin ikään kokenut kovia ja erilaista roskaa ja jätettä on kaikkialla. Kaikkein pahiten lienee vaurioitunut saaren eteläkärjen majakka-alue. Teräsrakenteinen majakka on menettänyt yhden neljästä jalastaan ja kaikki majakan juurella olleet historialliset rakennukset ovat huuhtoutuneet mereen. Myös eroosio saaren rannoilla on valtavaa. Mantereen ja saaren yhdistävä pitkä tiekaistale ja korkea silta vaurioituivat nekin pahasti hurrikaanin aikana, mutta ne on nyt saatu jo liikennöitävään kuntoon, vaikka työ onkin vielä kesken. Tästä voin todeta, että jos olette matkalla tällä suunnalla, älkää turhaan menkö Sanibelin tai Captivan saarille. Ft. Myersin pieni, historiallinen keskusta sen sijaan on ehdottomasti pysähtymisen arvoinen.

Kolmas viikonloppuajelumme suuntautui appivanhempien luo Port St. Lucien kaupunkiin, reilun tunnin matkan päähän West Palm Beachiltä. Tämä oli tosin vain yhden sunnuntain pikku ajelu. Muuten aika onkin kulunut ihan tässä lähinurkilla. Pari kertaa pääsen käymään rannalla ja pari kertaa käymme yhdessä luonnossa pikku kävelylenkeillä Juno Dunesin ja Winding Watersin alueilla ja kerran teen yksin vähän pitemmän kävelylenkin Arthur R. Marhall Loxahatchee National Wildlife Refuge alueella. Muuten elämä onkin sitten pelkkää tavallista arkea. Omalta osaltani tähän arkeen kuuluu pikku lenkkejä, basson ja kitaransoittoa, valokuvia ja muitakin pikku harrastuksia. Kai tuo (epä)sosiaalinen mediakin on nykyään jonkunlainen harrastus, kun sinne tulee päivittäin kuvia lisättyä ja välillä myös videoita ja muita juttuja. Ja sitten on tietysti myös tämä kirjoittaminen, joka kuitenkin nyt edelleen vähän ontuu. Viime päiviin on kuulunut myös pientä remppaa kotona ja vähän auton ”pimppausta”. Uima-altaallakin ehdin käymään pari-kolme kertaa viikossa. Sää on ollut alun muutamaa kylmää päivää lukuun ottamatta pääosin kaunis ja lämmin ja aurinko on paistanut lähes koko ajan.

Nyt ihan parin viime päivän kuulumiset ovat tosin huonoja: viime vuoden keväällä juostessa satuttamani polvi on nyt alkanut yllättäen oireilla pahasti. Olen ollut nyt pari päivää käytännössä täysin liikuntakyvytön ja kivusta ja särystä kärsivä. Välillä hyvin tuskainen… Juuri nyt odottelen vakuutusyhtiön vastausta voinko mennä täällä lääkäriin vai joudunko odottamaan siihen asti että olen taas Suomessa. Tai joudunko jopa palaamaan Suomeen ennen aikojani… Tilanne on paha ja täällä en voi lääkäriin mennä, ennen kuin on täysin varmaa, että vakuutus korvaa sen; hoitokulut kun voivat äkkiä muodostua jopa viisinumeroisiksi… Ja vakuutuskaan ei välttämättä korvaa, koska kyseessä ei ole kokonaan uusi vamma, vaan vanhan vamman paheneminen tai uusiutuminen. No, tämä tästä epikriisistä tällä kertaa…

Ja lopuksi vielä vinkkiosastolle… Tänne tuloa suunnitteleville tai jo matkan varanneille: Suurin yllätys ainakin täällä aikaisemminkin vierailleille lienee valtava hintojen nousu. Se ei koske aivan kaikkia tuotteita tai kaikkia paikkoja, mutta yleisesti inflaatio on ollut kovaa ja se näkyy hinnoissa. Esimerkiksi ennen niin edullisessa Walmartissa pitää jo ruokatarvikkeita ostaessa hyvin vakavasti miettiä mitä ostaa ruoaksi ja minkä jättää ostamatta. Bensan hinta on laskenut takaisin lähes siihen mitä se oli reilu vuosi sitten, mutta melko kallista on sekin. Myös muualla hintojen nousu näkyy ja se on tullut nyt vastaan myös esimerkiksi erityisen korkeina hotellihintoina. Yöpyminen täällä on nyt todella kallista! En ole vuosiin tarkkaan seurannut matkapakettien hintoja, mutta voisin kuvitella, että nyt kannattaa ehkä ostaa valmis pakettimatka ja pitää sen ulkopuoliset hotelliyöpymiset minimissä. Hintojen nousu ei ole kuitenkaan uskoakseni pelkästään inflaatiosta tai maailman tilanteista johtuvaa, vaan uskon täällä käyneen saman kuin osittain Suomessakin: monia hintoja on nostettu vain koska niin voi tehdä ja sen voi nyt selittää inflaatiolla, öljyntuotannon heilahteluilla, Ukrainan sodalla ja monella muulla syyllä. Ihan oikeaa tarvetta kaiken kallistumiseen ei ehkä oikeasti olisi ja tästä kertoo hyvin ehkä esimerkkinä se, että joissakin paikoissa hinnat eivät ole nousseet juuri lainkaan. Esimerkiksi meidän toinen ”lähikauppamme” Aldi (heti Walmartin vieressä) ei ole juurikaan nostanut hintoja. Walmartista taas voi sanoa, että moni ”ei kovinkaan hyvälaatuinen” ruokatavara on nyt yhtä kallista kuin Publixin hyvä ruokatavara. Kananmunien hinnannoususta on täällä herännyt melkoinen kalabaliikki (tai kanabaliikki?) ja meemi-tulva. Onhan se totta, että kananmunat ovat nyt täällä kalliita, mutta eivät kuitenkaan ehkä ihan niin kalliita kuin kaikki meemit antavat ymmärtää. Summa summarum: elämä täällä on nyt huomattavasti kalliimpaa kuin vuosi tai kaksi sitten ja esimerkiksi ruokatarvikkeiden osalta hinnat alkavat olla jo Suomen tasolla, jos ei jopa hieman ylikin.

My linktree: Linkit valokuva- ja videosivuille

Viimeisimmät yli 200 blogikirjoituksesta:

torstai 2. helmikuuta 2023

GREETINGS FROM THE SUNSHINE STATE (osa 1)

Ihmiset toivottelevat toisilleen hyvää lomaa. Joku toivottaa sitä perheen kesken, toinen taas ilmiselvästi uudelle tuttavuudelle. Minä herään taas tähän toiseen todellisuuteen ja siihen, että suurin osa tämän lennon matkustajista on tosiaankin matkalla lomalle Floridaan. Vaikka kyseessä on Finnairin normaali (kausittainen) reittilento, niin silti varmasti yli 90% matkustajista on matkalla viikon tai parin lomalle. Minussa se herättää ajatuksen ”Ai niin… Niinkin voi tehdä.” Miami ja Florida ovat kai mukavia kohteita lämmintä talvilomakohdetta etsiville, vaikka itse en asiaa osaakaan enää ajatella niin. Itse olen vain normaalilla kotimatkalla. Matkalla toiseen kotiin vaimoni luo. Lomamatkojen hohto on jäänyt taakse vuosia sitten, mutta toki tunnen hyvää oloa siitä, että taas pitkän tauon jälkeen näen pian vaimoni ja pääsen niihin toisiin kotiympyröihin, joita en ole nähnyt pitkään aikaan.

Raha saneli tämän talven matkan. Se pakotti minut lykkäämään matkan joulun ja uuden vuoden jälkeiselle ajalle, kun matkojen hinnat taas korkean sesongin jälkeen laskivat. Hain lentoja pitkään ja hartaasti Momondon ja lentoyhtiöiden sivujen kautta ja olin jo varautunut ottamaan halvimmat mahdolliset lennot ilman matkatavaroita ja olin varautunut myös useampaankin koneen vaihtoon. Hain erillisiä matkoja alkaen Helsingistä ja Tukholmasta, päätyen Miamiin, West Palm Beachille, New Yorkiin ja Chicagoon. Joko yhdellä tai useammalla lipulla. Olin jo päätymässä halvimpiin KLM:n, SAS:n tai Deltan lippuihin, mutta lopulta päätin kuitenkin ottaa kaiken hyödyn irti syksyllä saamastani Finnairin kulta-jäsenyydestä. Varasin samalle lipulle Finnairin suoran lennon Helsingistä Miamiin ja paluun kevään korvilla New Yorkin kautta Americanilla ja Finnairilla. Laskin tässä myös sen varaan, että saisin ”upgradattua” lentoni ilmaiseksi yhtä luokkaa ylemmäs. Varasin lopulta suoraan Finnairin sivuilta halvimmat mahdolliset ”Economy Light” -luokan liput. Liput maksoivat tällä kertaa noin 800€. Halvimmillaan lippuja olisi saanut muilla yhteyksillä noin 500€ hintaan. Kovasti puhutaan lentohintojen isosta hinnannoususta, mutta ainakaan Suomen ja USA:n välillä hinnat eivät ole nousseet mitenkään merkittävästi. Keskihinta on kyllä noussut, mutta hyviä tarjouksia voi edelleen saada ja silloin hinnat voivat olla ihan samaa luokkaa kuin joitakin vuosia sitten. Eniten hinnanousu näkyy ehkä siinä, että perushintaan ei enää juuri koskaan kuulu matkatavaroita, vaan niistä veloitetaan erikseen. Perushintainen lippu saattaa olla saman hintainen kuin vuosia sitten, mutta nyt siihen ei ehkä kuulu enää kuin matka ja ateriat. Norsella ateriatkin pitää maksaa erikseen, jos haluaa syödä sen mitä koneessa on tarjolla.

Koska minulla oli tuore Finnair Gold (One World Sapphire) jäsenyys, siihen kuului joko neljä ”upgradea” Euroopan lennoille tai 2 mannerten välisten lentojen ”Premium Economy” -luokkaan tai ”Business” -luokkaan. Euroopan lennoilla korotuksista ei juurikaan ole iloa, mutta mannerten välisillä lennoilla jo ”Premiun Economy” on hintansa väärti. Varsinkin kun sen hinta on 0€. Ostin siis ”Economy Light” liput (ilman matkatavaroita), mutta Gold-jäsenyydellä sain paljon ekstraa: varattuani liput sain automaattisesti matkatavarat kaikille lennoille: HEL-MIA sekä MIA-JFK ja JFK-HEL. Sain myös ilmaisen istumapaikan varauksen. Paikanvarausta en voinut kuitenkaan heti käyttää, koska ilmoittauduin heti upgrade-jonotuslistalle molemmille mannertenvälisille lennoille. Tähän ei vaadittu kuin yksi ainoa valinta Finnairin sovelluksessa. JFK-HEL välin A350-koneeseen upgradaus hyväksyttiin heti, mutta väli HEL-MIA jäi odottamaan pitkäksi aikaa. Välillä sain jo ilmoituksen, että käytössä on vanha kone (ilman melko uutta Premium Economy -luokkaa), mutta lopulta konetyypiksi varmistui uusittu Airbus A330 -kone ja myös upgrade meni läpi. Matkatavaroiden ja upgradien lisäksi kultapossukerhon jäsenyys toi mukanaan Gold-jäsenten puhelinpalvelun (jota sitäkin jo tarvitsin), priority check-inin (check-in tarvitaan USA:n lennoilla, omatoiminen ei riitä) ja priority turvatarkastuksen. Valtavan suuri etu on myös mahdollisuus käyttää loungea; tässä tapauksessa erittäin hyvää Schengen-alueen ulkopuolista Finnairin loungea lähellä lähtöporttia 52. Etu koskee varsinaista jäsentä ja yhtä vierasta (Finnair/One World -lennot).

Finnairin sähköisten sovellusten kanssa oli pieniä ongelmia, kuten aina… En vieläkään ymmärrä, miten näinkin suurella ja arvostetulla toimijalla voi olla niin surkeat sähköiset palvelut: välillä mikään ei tahdo toimia ja sellaista kertaa, että kaikki toimisi, ei ole (huvittavimpana kaikista ”Sisu”-botti, joka on pelkkä suuri ja huono vitsi). Nyt sain niin paljon ristiriitaista tietoa sähköpostissa, e-lipuissa, nettisivuilla ja puhelinsovelluksessa, että lopulta minun oli pakko soittaa puhelinpalveluun ja selvittää lippuni yksityiskohdat. Toinen syy soittamiseen oli se, että halusin kysyä saanko vaihdettua minulle arvotun istumapaikan, koska en enää pystynyt vaihtamaan nettisivuilla tai sovelluksessa. Erittäin ystävällisen ja asiansa osaavan virkailijan kanssa asia tuli hoidettua nopeasti ja sain vielä sen haluamani istumapaikankin.

Osasin jo aavistaa, että ”Premium Economy” saattaisi olla jotain todella hyvää. Kirjaimellisesti ennen kokematonta. Aavistuksistani huolimatta yllätyin positiivisesti huomatessani kuinka lähellä businesta se oli. Jos teillä on käytössä korotusetuja, pisteitä tai rahaa, niin suosittelen tätä vaihtoehtoa ehdottomasti. Jos lähdetään liikkeelle istuimista: tässä uusitussa Airbus A330-300 -koneessa ”Premium Economy” -luokassa oli muusta matkustamosta erotetussa osastossa vain kolme penkkiriviä, joissa oli rinnakkain 2+3+2 penkkiä; yhteensä siis seitsemän (tavallisessa economy-luokassa on kahdeksan penkkiä rinnakkain). Penkit ovat siis normaalia leveämpiä ja kussakin penkissä on oma leveä käsinoja. Jalkatila on huomattavasti normaalia suurempi: yli 96m ja penkeissä on säädettävä jalka tuki koko jalan mitalle nilkkaan asti; lyhyemmällä siihen mahtunee koko jalka. Kun jalkatuen ja penkin kallistuksen säätää äärimmilleen, ollaan jo aika mukavassa vaaka-asennossa vaikkapa nukkumista ajatellen. Jokaiseen istumapaikkaan kuuluu tukeva pöytä (joka oli kylläkin hieman vinossa) ja pikkuinen juomapöytä (joka oli niin vinossa, ettei sitä voinut käyttää mihinkään). Sähköä on saatavilla sekä USB- että verkkovirtapistokkeista. Myös viihdejärjestelmä on uusittu ja ikivanhat laitteet kosketusnäyttöjen esihistoriasta ovat saaneet väistyä modernien, suurikokoisten laitteiden tieltä. Tämä muutos koskee myös normaalia economy-luokkaa, jossa sielläkin koko penkit on vaihdettu uusiin.

Premium Economyn edut eivät kuitenkaan jää tähän. Istumapaikkojen tuoman suuren lisämukavuuden lisäksi lipun hintaan kuuluu Marimekko-kuosinen matkapaketti aivan kuten business-luokassakin. Myös juomia aletaan tarjoilla heti koneen noustua ilmaan ja kaikki juomat shampanjaa lukuun ottamatta ovat ilmaisia. Ensin tarjoillaan ”aperitiivi” -kierros ja pian sen jälkeen ruokajuomat. Myös ruoka on jotain muuta kuin tavallisessa economy-luokassa: ruoka on eräänlainen kolmen ruokalajin ateria, joka tarjoillaan oikeilta posliiniastioilta ja ne syödään oikeilla ruokailuvälineillä. Jälleen kuten business-luokassa. Myös palvelu on sujuvaa ja lähes yhtä henkilökohtaista kuin business-luokassa. Istuimia lukuun ottamatta ”Premium Economy” -luokassa päästään siis hyvin lähelle business-luokkaa ja todella lämpimästi suosittelen tätä käyttämään; paljon lisää matkustusmukavuutta ilman business-luokan järkyttävän kallista hintaa.

Jo ennen lentokentälle saapumista Finnairin ”sähköisen toiminnan” epäloogisuuden ja toimimattomuuden lisäksi aikaa kuluu tietysti jonkin verran moniin muihin asioihin. Vaikka en pakkaamiseen tai muihinkaan valmisteluihin kovin paljon aikaa ole koskaan uhrannut, pitempi poissaolo vaatii joidenkin asioiden etukäteen suunnittelua. Yksi niistä on tietysti laskujen maksu, jonka minä olen onneksi hoitanut jo pian 10 vuotta lähes kokonaan verkkolaskuilla. Siirryin tähän järjestelyyn jo vuonna 2014 asuessani yli puoli vuotta Kreikassa. Tällä kertaa mietin myös – lähes olemattoman – postini edelleenlähetystä poikani osoitteeseen, mutta jätin sen tekemättä. Postin määräaikainen edelleenlähetys olisi maksanut kolmelta kuukaudelta noin 40 euroa!!! Minun kohdallani tämä olisi tarkoittanut sitä, että todennäköisesti se yksi ainoa, edes jollakin tavalla merkittävä kirje tuona aikana olisi maksanut 40 euroa!

Lennämme tänään hyvin pohjoista reittiä. Itse asiassa en ole koskaan ennen lentänyt Yhdysvaltoihin näin paljon pohjoisen puolelta. Suuntaamme Helsingistä lähes suoraan luoteeseen, lennämme Sastamalan ja Tampereen välistä kohti Pohjanlahtea ja poistumme Suomen mantereen päältä Kristiinankaupungin lähellä. Lennämme edelleen kaukaa Islannin pohjoispuolelta ja lähes keskeltä Grönlantia edelleen kohti Kanadaa. Kun olemme jossakin Grönlannin ja Kanadan välillä aikaa lähdöstä on kulunut 5 tuntia 10 minuuttia ja meillä on tasan saman verran matkaa jäljellä. Tämän päivän lentoaika on siis 10h 20min ja matkaa Helsingistä Miamiin kertyy lähes 8 200km. Kun lähdimme Helsingistä noin viiden aikaan illalla oli jo pimeää. Matkan aikana olemme saaneet auringonlaskun kiinni, ainakin melkein: useamman tunnin ajan saan katsella pilvien takana horisontissa kajastavaa punaista auringonlaskua (ja tämä taas tuo mieleeni erään vastakkaiseen suuntaan suuntautuneen matkan, kun sain ihailla pari-kolme tuntia upeita revontulia pohjoisella taivaalla). Taivaanrannassa kajastava auringonlasku jatkuu ja jatkuu, mutta emme saavuta kuitenkaan päivänvaloa; maapallon täytyy pyöriä aika kovaa vauhtia. Kaarrettuamme ympäri pohjoista pallonpuoliskoa on lentosuuntamme muuttunut ensin luoteesta länteen, sitten lounaaseen ja loppumatkan lennämme lähes etelään. Silti lentoreitti on melko suora. Kummallinen tämä maapallo…

Lento sujuu mukavasti: meno on tasaisen mukavaa, istuimet ovat mukavat ja palvelu toimii. Vasta Etelä-Carolinan ja Georgian yläpuolella meno on jonkin aikaa kuoppaisempaa, mutta pian matkanteko taas tasoittuu. Saapuessamme mereltä lähemmäs Miamia Ft. Lauderdale on ensimmäinen paikka jonka selvästi tunnistan taivaalta käsin. Voin erottaa selvästi Port Evergladesin sataman ja kauas pimeälle "suolle" katoavan Alligator Alley -maantien. Lennämme yli Miami Beachin ja Miamin ja laskeudumme jotakuinkin aikataulussa Miamin kansianväliselle lentokentälle. Kaikenkaikkiaan oikein mukava matka. Ainoan ison harminaiheen Yhdysvaltoihin saapumiseen aiheuttaa Telia, mutta tähän aiheeseen palaan tarkemmin myöhemmin.

Lentokentän maahantulotarkastuksesta selviän taas ennätysnopeasti. Tarkastuspisteelle ei ole käytännössä lainkaan jonoa ja maahantuloon osaltani ei tälläkään kertaa tarvita juuri muuta kuin passin vilautus. Laukkuni saapumista joudun odottelemaan melko auan, mutta se on ihan tavallista arkipäivää kaikilla lentokentillä; nykyään jopa Helsingissä. Saatuani laukkuni totean sekä viimeisen Tri-Rail -junan että Greyhound-bussin jo menneen ja otan taksin Miamin Brightline-junan asemalle ja sieltä matkaan noin 1,5 tunnin matka pohjoiseen West Palm Beachin asemalle, josta vaimoni noutaa minut. Pitkä matkareittini on ollut: raitiovaunu, juna, lentokone, taksi, juna ja auto. Olen ollut matkalla hieman reilut 20 tuntia, joka on melko hyvä suoritus tällä välillä. Lopputalvi onkin sitten minun osaltani kuitattu ja kevääseen asti saan nauttia paikasta, jossa ei ole (oikeasta) talvesta tietoakaan.

My linktree: Linkit muille sivuille

Viimeisimmät yli 200 blogikirjoituksesta:

keskiviikko 18. tammikuuta 2023

ROCKABILLAQUE FLORIDA 2022

Menneen talven lumia... Jos niin voi näillä leveysasteilla sanoa...

ROCKABILLAQUE FLORIDA 2022

Rockabillaque musiikki- ja autotapahtuma järjestettiin helmikuussa 2022 toista kertaa Floridassa, Immokaleen kylässä. Charlestonissa (SC) samaa Rockabillaque-nimeä kantava tapahtuma järjestetään tänä syksynä [2022] jo yhdeksättä kertaa. Ensimmäinen vuosittaiseksi suunniteltu Floridan tapahtuma järjestettiin vuonna 2019, mutta kaksi seuraavaa vuotta (2020 ja 2021) jäi väliin koronan vuoksi. Nykyisellään tapahtuma on kaksi päivää kestävä ilmainen, rockabilly-musiikin ympärille rakennettu keskisuuri tapahtuma, johon kuuluu lukuisien bändien lisäksi mm. autonäyttely, moottoripyöränäyttely, pin-up -kilpailu ja suuri määrä erilaisia myyntikojuja ja muuta oheistoimintaa. Tapahtumapaikkana on Seminole Casino Hotel Immokaleen kylässä Floridassa.

FLORIDAN POIKKI MEKSIKONLAHDELLE

Lähdemme vaimoni kanssa perjantai-iltana matkaan Floridan itärannikolta, Riviera Beachin kaupungista. Tämän viikonlopun teemaan soveltuvaa harrasteautoa minulla ei ole ollut enää vuosiin, mutta uudehkon R/T Dodge Durangon Hemi-veekasin ääni kuulostaa sekin ihan mukavalta ja iso auto auttaa edes jonkin verran tunnelman luomisessa. Auton stereoissa soi soittolista, jolla on viikonlopun Rockabillaquen esiintyjien musiikkia. Meillä on ajettavanamme noin 130 mailin matka Floridan länsirannikolle, Meksikonlahden rannalle, Ft. Myersin kaupunkiin. Googlemapsin mukaan matka tulee kestämään noin 2h 40min, ruokatauon kanssa ehkä hieman reilut kolme tuntia. Olemme varanneet airb'n'b-majoituksen Ft. Myersista, koska tapahtumapaikan lähistöllä olevat harvat majoituspaikat olivat jo täynnä. Suurin osa tapahtuman kävijöistä majoittunee Ft. Myersissa ja jotkut matkaavat molempina tapahtumapäivinä edestakaisin kodin ja Immokaleen välillä.

Matkamme kulkee melko suoraan poikki Floridan ja melko suoraan poikki lähestulkoon ei minkään… Matkasta suurin osa on täysin asumatonta viljelysseutua ja osittain myös suota (josta ison osan ihminen toimillaan on ikävä kyllä onnistunut pilaamaan). Ajamme läpi pienen Belle Gladen kaupungin ja sieltä edelleen vielä pienempien South Bayn ja Lake Harborin kylien kautta Clewistonin kaupunkiin. Clewiston on jotakuinkin matkan puolivälissä ja siellä me poikkeamme syömään paikalliseen Wendy’s -ravintolaan ja vaihdamme samalla myös kuljettajaa. Tästä eteenpäin illan jo pimennyttyä minä ajan automme lähes viivasuoria teitä pitkin täysin asumattomien alueiden läpi. Oikeastaan ensimmäinen merkki ”sivistyksestä” on La Bellen kaupunki ja silloin olemme jo melko lähellä Ft. Myersia.

Saavumme perille Ft. Myersiin hieman kello 20 jälkeen (joka täällä on tietysti 8pm). Vaimoni on onnistunut majapaikan valinnassa täydellisesti: tulemme viettämään kaksi yötä todella kodikkaassa pikku talossa Ft. Myersin Historical Districtin alueella. Suuren puutalon omistajat ovat muuttaneet vanhan piharakennuksen todella mukavaksi ja viihtyisäksi airb'n'b-huoneistoksi. He käyttävät tästä pikku mökistä nimeä ”Carney Carriage House” ja talon takana olevista isoista ovista ja talon nimestä päättelemme sen todella olleen aikanaan hevosten vetämien vaunujen talli. Tähän asuntoon kuuluu pieni keittiö, olohuone, makuuhuone (queen size) sänkyineen sekä erillinen vessa ja suihku. Yhden yön hinta viikonloppuna on noin $117, mutta kun siihen ”cleaning fee” ja ”service fee” loppusumma onkin $169/yö (noin 150€)! Eli aluksi näyttää hyvältä ja tähän tarttuu helposti, mutta loppuhinta saattaa sitten ollakin iso yllätys… No, hinta-/laatusuhde tässä majapaikassa on silti todella hyvä ja voin lämpimästi suositella tätä paikkaa.

IMMOKALEE

Immokalee sijaitsee Floridan niemimaan länsireunalla, noin 50 kilometrin päässä Ft. Myersin kaupungista. Se on nk. ”unincorporated community”, eli se ei ole virallisesti kaupunki tai kunta, eikä sillä myöskään ole kunnallishallintoa. Alueella asuu noin 20 000 ihmistä. Heistä valtaosa on espanjankielisiä. Immokalee (ih-MOK-(ə)-lee) on alkuperäiskansojen kieltä (Miccosukee/Mikasuki) ja se tarkoittaa ”Minun kotini”. Immokalee Seminole Casino Hotel sijaitsee Seminole -reservaatin alueella heti Immokaleen kylän ulkopuolella. Maa on siis ”intiaanien” maata ja tällä maalla he saavat hyvin vapaasti ja yksinoikeudella hoitaa ja kontrolloida pelitoimintaa. Hotellista tulee mieleen Las Vegasin alkuajat: iso hotelli- ja pelikompleksi keskellä ei mitään. Itse hotelli on keskikokoinen, melko tavallisen näköinen amerikkalainen hotelli. Kasino on sen toisessa päässä oleva valtava tila, jossa on satoja pelikoneita ja pelipöytiä. Kasino on tyrmäävän kokoinen ollakseen paikassa, jonka lähistöllä ei ole mitään muuta kuin Immokaleen hajanainen ja hiljainen pikku kylä.

Rockabillaque-tapahtuma on levittäytynyt lähes koko kompleksin alueelle: päälava, myyntikojut ja autonäyttely ovat ulkona asfalttialueilla ja parkkipaikalla hotellin sivulla ja takana. Sisältä löytyy pienempi lava ja tietysti ruokaa ja juomista sekä myös hotellihuone niille harvoille onnekkaille, jotka ovat sellaisen onnistuneet saamaan. Hotellin edessä, sen välittömässä läheisyydessä on valtava parkkipaikka-alue. Saapuessamme hotellille meidät ottaa vastaan liikenteenohjaajien ketju ja ilman isompaa jonottamista pääsemme ajamaan parkkipaikalle, jossa on vielä runsaasti tilaa. Ensimmäinen bändi on aloittanut jo klo 10.00 aamulla ja meidän saapuessa kello on noin 12.00. Tiesimme jo aamulla, että emme tule päivän ensimmäistä bändiä näkemään, mutta halusimme aloittaa päivän hyvin rennosti ja rauhallisesti ja tiesimme, että edessä tulee olemaan pitkä päivä ja paljon nähtävää, vaikka emme heti alusta asti paikalla olisikaan.

CAR SHOW

Olen odottanut autonäyttelyn olevan ainakin kohtuullisen suuri ja korkeatasoinen, mutta paikan päällä minua odottaa yllätys. Olen jo tottunut täällä kaikenlaisiin melko tyhjänpäiväisiin autotapahtumiin ja kokoontumisiin, joihin saapuu aina ne samat parikymmentä autoa. Sisäänpäin kääntyneet kuppikunnat ajavat autonsa paikalle ja kiirehtivät avaamaan konepellit ja takaluukut ja kaiken mahdollisen. Sitten äijät levittävät retkituolinsa autojensa eteen ja istuvat päivän siinä… Olen nähnyt jo monia todella masentavia ”autonäyttelyitä”, joissa autoista ei voi ottaa edes valokuvia niiden edessä istuvien äijien tai avoimien konepeltien vuoksi; konepellit kun täyttävät ison osan kuva-alasta ja autot eivät muutenkaan näytä siltä, miltä niiden pitäisi näyttää. No, tällä kertaa yllätys on kuitenkin monella tapaa positiivinen! Autoja on paljon: koko iso parkkipaikka on täynnä. Lisäksi kalusto on korkeatasoista ja avoimia konepeltejä tai muita auki repsottavia luukkuja ei juurikaan näe. Kalusto on pääosin väliltä 1930-1961. Tätä uudempiakin autoja on paikalla, mutta suurin osa on kuitenkin vanhoja klassikoita 30-, 40- ja 50-luvuilta.

Omasta mielestäni parhaimpiin klassikoihin kuuluu mm. täysin virheettömältä näyttävä turkoosin värinen 1957 avoauto ja 1955 Chevrolet Bel Air -avo sekä matala vuosimallin 1954 GMC Suburban. Myös Kustom-kalustoa on saapunut paikalle kiitettävissä määrin ja sieltä nousee esiin mm. mattamusta 1949 Mercury, chopattu 1950 Chevrolet sekä chopatttu 1951 Ford Sedan. Hot Rodeista mielenkiintoni herättää ahdettu vuosimallin 1933 Ford sekä early Hemi-koneella varustettu Ford Model-T. Innokkaana valokuvaajana pidän tässä näyttelyssä erityisesti siitä, että saan otettua paljon hienoja kuvia autoista sellaisina kuin ne on tarkoitettu nähtäväksi ja juuri sellaisina kuin ne kadulla liikkuvat.

Kuten jo mainitsin, autoja on paikalla paljon ja virallisen autonäyttelyn ja bändien esiintymisen limittymisestä johtuen osa autoista jää meiltä näkemättä. Kun meillä lopulta olisi aikaa katsella rauhassa autoja, on niistä osa jo poistunut kun virallinen autonäyttelyn osuus on päättynyt. Näkemistä ja kuunneltavaa on joka tapauksessa niin paljon, että ihan kaikkea ei ehdi millään nähdä.

BÄNDIT

Aloitan bändeillä, jotka jäivät meiltä syystä tai toisesta näkemättä. Lauantaina, ensimmäisenä tapahtumapäivänä esiintyivät mm. Jared Petteys & the Headliners, Deke Dickerson & Bloodshot Bill, Oak Hill Drifters, The Swayzees sekä Nik Flagstar & His Dirty Mangy Dogs. Kolme viimeistä bändiä meiltä jäi näkemättä, koska ne esiintyivät meidän poistumisemme jälkeen myöhään illalla ja yöllä kasinon pienellä sisälavalla ja ensimmäinen jäi näkemättä aikaisen esiintymisajan vuoksi.

Saapuessamme paikalle puoliltapäivin päälavalla ulkona esiintyy minulle täysin tuntematon Matchstick Johnny. Lavalla on vain mies ja sähkökitara ja rumpali rumpusetteineen. Tämä ”bändi” ei herätä juuri minkäänlaisia tunteita ja kun ainoat instrumentit ovat sähkökitara ja rummut koko äänimaailma on kovin ”ohuen” tuntuinen. Tämä diskanttivoittoinen musiikki ei juuri sytytä itseäni, siitä kun puuttuu se mikä minulle on tässä musiikissa ehkä se kaikkein tärkein tekijä: pystybasson ja rumpujen yhdessä aikaansaama voimakas rytmi! Seisomme päälavan luona jonkin aikaa, mutta seisoskelu johtuu enemmänkin paikkaan ”orientoitumisesta” kuin musiikin kuuntelusta. Musiikki soi jossain taustalla kun katselemme tarkemmin minne olemme tulleet. Pian jatkamme matkaa ja menemme katsomaan autonäyttelyä seuraavalla parkkipaikalla.

Ihailemme upeita vanhoja autoja, mutta ehdimme käydä läpi vain alkupään, koska pian kuulemme jo seuraavan bändin, the Screaming Rebel Angelsin tekevän sound checkiä päälavalla ja he ehtivät aloittaa jo varsinaisen settinsäkin ennen kuin olemme lavan luona. Haluan ehdottomasti nähdä tämän bändin, vaikka tunteeni sitä kohtaan ovatkin hieman ristiriitaiset. Olen kuullut muutaman kappaleen auton radiosta ja Tidal-suoratoistopalvelusta ja todennut, että he todella ansaitsevat nimensä: naissolisti todella osaa tarvittaessa kirkua ja karjua… Ja henkilökohtaisesti en pidä sitä pelkästään positiivisena asiana. Tämä bändi osoittautuu kuitenkin livenä paljon paremmaksi kuin olin uskonut ja kirkuminenkin jää lopulta vähemmälle. Bändin valovoimainen keulakuva on vuoroin kitaraa ja vuoroin pystybassoa soittava punatukkainen Laura Palmer. Hänen ansioihinsa kuuluu mm. Ameripolitan Music Awardsin ”2020 Best Rockabilly Female”. Bändin kappaleet ovat suurimmaksi osaksi outoja minulle ja oudoiksi ne jäävät tämän keikankin jälkeen, mutta aion kyllä tutustua bändiin paremmin Tidalissa.

Kun Screaming Rebel Angels lopettaa soittamisen, me päätämme mennä hetkeksi sisälle ilmastoituihin tiloihin. Ulkona aurinko paistaa täydeltä terältä ja lämpötila lienee lähellä +30C astetta. Kiertelemme hetken valtavaa peliluolaa ja yritämme etsiä sisällä olevaa toista esiintymislavaa. Sisätila on yllättävän suuri. Lopulta löydämme etsimämme jotakuinkin keskeltä kasinoa ja huomaamme jo kerran kulkeneemme siitä ohi, mutta lava on niin pieni ja huomaamaton, että se on jäänyt meiltä näkemättä. Tällä pienellä ravintolapöytien ympäröimällä lavalla seuraava bändi aloittaa juuri soittamisen. Bändin (tai keulahahmon?) nimi on Skinny Jimmy Stingray. Paikalla kehkeytyy myös ex tempore pienimuotoinen kuvaussessio, kun saamme Ft. Lauderdalesta kotoisin olevan teeman mukaan pukeutuneen joukon naisia poseeraamaan kameralle. Tämän tuiki tuntemattoman bändin musiikkia kuuntelisimme mielellämme enemmänkin, mutta yhtäkkiä havahdumme siihen, että Tammi Savoy on nousemassa lavalle reilun viiden minuutin kuluttua. Luovimme siis Ft. Lauderdalen jengin kanssa takaisin ulkoilmaan.

Tammi Savoy on ehkä koko tämän tapahtuman eniten odottamani artisti. Immokaleen lavalle nousee the Chris Casello Combo. Chris Casello Combo ilman Chris Caselloa… Kitarassa tuuraajana on tänään Pat Keiner. Basisti on pitkän kokoonpanossa soittanut Jesse Woelfel ja myös rumpali on bändistä ennestään tuttu St. Rose LaFerrari. Olisin mielelläni kuullut taitavan kitaristin Chris Casellon soittoa, mutta aivan yhtä taitava tuntuu olevan myös tämä ”viransijainen”. Setti alkaa vauhdikkaasti kappaleella ”This Little Girl’s Gone Rockin” ja sitä seuraa kavalkadi vanhoja klassikoita sellaisina versioina, kuin vain Tammi voi ne esittää. Tammi Savoy esittää suurimman osan hänen tunnetuimmistaan lauluistaan (cover) ja hän on selvästi ensimmäinen esiintyjä, joka saa jo yleisöönkin hieman liikettä. Esiintymisajankohta ja -paikka ovat tietysti hieman epäkiitolliset oikeanlaiseen tunnelmaan virittäytymiseen (iltapäivän alkupuoli, ulkona kuumassa auringonpaisteessa), mutta hyvin Tammi tuossa tehtävässä onnistuu. Tammi Savoy on kaikin puolin lähes täydellinen: hänellä on upea ääni, hän on kaunis ja tyylikäs ja koko hänen esiintymisensä on todella vaikuttavaa pienine eleineen ja ilmeineen. Häikäisevä energisyys ja iloisuus tarttuu myös yleisöön.

Tammi Savoyn jälkeen otamme hieman pitemmän breikin ja käymme taas kiertelemässä auto-osastolla. Käymme myös juomassa, sillä meillä molemmilla alkaa olla sellainen tunne, että kuuma päivä ja tanssiminen on saanut aikaan lievän nestehukan… Tämän tauon aikana alamme miettiä myös iltapäivän päätteeksi käynnistyvää pin-up kilpailua ja vaimoni päättää vielä viime hetkellä osallistua siihen. Neljältä iltapäivällä tutustumme taas uusiin mukaviin ihmisiin ja sitten minä jäänkin yksin kiertelemään kun naisväki lähtee valmistautumaan pin-up -kisaan.

Odotellessani (itsekin hieman jännittyneenä) pin-up -kisan käynnistymistä jään kuuntelemaan seuraavia esiintyjiä, jotka ovat Suomessakin vierailleet Jittery Jack & Amy Griffin taustabändeineen. Tämä duo basistin ja rumpalin muodostaman rytmiryhmän tukemana osoittautuu seuraavaksi positiiviseksi yllätykseksi. Musiikki rullaa hienosti eteenpäin ja ennakkotietojeni mukaisesti Amy Griffin osoittautuu loistavaksi kitaristiksi! Kunnon jykevää perus-rockabillyä taitavan kitaroinnin saattelemana ja välillä mennään jopa polkan puolelle sekä osoitetaan kunnioitusta alueen alkuperäiskansoja kohtaan soittamalla vanha rautalankaklassikko ”Apache”. Ennen tämän setin loppumista lähden kiireesti hakemaan itselleni olutta, koska nestevajaus alkaa taas tuntua… Ulkona olevista myyntipisteistä ei tosin saa muuta kuin Budweiseria joko normaalina tai light-versiona, mutta hyvälle sekin maistuu kuumana iltapäivänä.

Jittery Jackin poistuttua lavan valtaa 24 pin-up -kaunotarta. Kukin naisista (tai tarkalleen ottaen kuin 23 naisesta ja yhdestä miehestä) kävelee paikalleen riviin pikku pyörähdyksen (tai kuka minkäkin tempun) tehtyään. Yksi seisoo hetken käsillään, toinen heittää käsilaukustaan tikkareita yleisölle… Jokaiselta kysytään myös yksi ennalta annettu kysymys. Yleisön huutoäänestyksen perusteella tytöistä valitaan yksi yleisön suosikki ja tuomaristo valitsee varsinaisen ”Miss Rockabillaque Floridan” ja kaksi runner-uppia. Miss Rockabillaque Floridaksi kruunataan Millie Rose Mitchell.

Pin-up -tyttöjen poistuttua vuorossa on ehdottomasti koko päivän kovin show: The Delta Bombers Las Vegasista, Nevadasta! Olen odottanut Delta Bombersia yhtä paljon kuin Tammi Savoytakin ja nyt tuo odotus palkitaan. Jo pari vuotta sitten ajattelin, että kaikista maailman bändeistä ehkä eniten haluaisin nähdä Delta Bombersin ja nyt se toive on käymässä toteen. Ilta alkaa pimentyä juuri sopivasti bändin noustessa lavalle, värivalot syttyvät lavalle ja tiivis yleisömassa täyttää lavan edustan. Tämä show on täyttä tykitystä alusta loppuun. Tiukkaa modernia rockabillyä, jykevän rytmin ja hienojen kitarariffien ja mahtavan laulun kera. Hienon soitannon lisäksi bändi osaa ottaa yleisön haltuun ja tehdä tästä esiintymisestä kaikkien yhteisen juhlan, jossa tuntuu siltä, kuin bändi olisi osa yleisöä. Omaan mieleeni parhaiten jäävät kappaleet ”Smokestack Lightning”, ”15 to Life”, ”Pressure and Time” ja tietysti aivan keikan loppupuolella kuultu ”Wolf”. Tässä bändissä toimii kaikki: Chris Moinichenin kantava, persoonallinen laulu, Andrew Himmlerin hieno kitaransoitto, Gregorio Garcian tiukka bassokomppi ja todella siihen yhdistyvä tiukkaakin tiukempi, uuden rumpalin PJ Francon rumpujen soitto. Rumpali on kuin mistäkin heavy metal -bändistä ja… istuu aivan mahtavan hyvin tähän bändiin!

Delta Bombersin poistuttua lavalta alkaa itselläkin olla jo takki tyhjä ja kaikki se minkä vuoksi tänne tulimme on nyt nähty. Reilun tunnin ajan pyörimme vielä alueella ja syömme ulkona myyntikojuista ostettua ruokaa. Itse syön 12 dollarin pekonijuustohampurilaisen, joka on erinomainen! Tämän maan hyviä puolia on se, että ostatpa hampurilaisesi mistä tahansa, se on yleensä aina hyvin valmistettu. Hampurilaiseni kanssa ostan vielä toisesta kojusta hieman lisää olutta hampurilaisen alas huuhtomiseksi. Kävelemme vielä ulkolavan läheisyyteen kuuntelemaan hetkeksi illan viimeistä tällä lavalla esiintyvää bändiä, joka on jälleen minulle suuri tuntemattomuus: Reverend Peyton’s Big Damn Band. Bändi soittaa jonkinlaista, ehkä hieman vaikeasti määriteltävää ”juurimusiikkia”. Eräänlaista hieman hypnoottista rhythm and bluesia se ehkä lienee. Bändi on nimestään huolimatta enemmänkin ”Little Damn Band”, sillä siihen kuuluu ainoastaan kolme henkeä: kitaristi/laulaja, rumpali ja laulava pyykkilaudan soittaja. Musiikki on omalla tavallaan kiehtovaa, mutta Delta Bombersien lähes tajunnan räjäyttävän esiintymisen jälkeen se ei enää jaksa innostaa. Päätämme suunnata Dodgen keulan öiselle maantielle ja kohti Ft. Myersia.

MATKALLA KOTIIN

Lauantain jälkeen olemme jättäneet itsellemme option palata festareille sunnuntaina. Sunnuntaina tapahtumassa esiintyisivät vielä Reverend Horton Heat, Slim Jim Phantom, Lara Hope & the Ark-tones ja Hillbilly Casino sekä muutama muu tuntemattomampi bändi. Myös moottoripyöränäyttely järjestetään sunnuntaina. Olemme kuitenkin viettäneet pitkän lauantaipäivän festareilla ja nähneet jo kaiken tärkeimmän (Tammi Savoy, the Delta Bombers ja autonäyttely), joten päätämme viettää sunnuntain Ft. Myersin kaupungissa. Lähdemme airb'n'b yömajastamme check-out -aikaan kello 11.00 ja suuntamme muutaman minuutin ajomatkan päähän Ft. Lauderdalen keskustaan. Toteamme kaupungin keskustan olevan todella viihtyisä. Paljon pieniä kauppoja ja ravintoloita vanhoissa historiallisissa rakennuksissa. Käymisen arvoinen paikka. Näemme kadulla liikkeellä muutaman vanhan auton ja käännyttyämme Caloosahatchee joen rantaan meitä odottaa yllätys: mikäpä muukaan kuin autonäyttely! Rantaa lähellä olevilla kaduilla on melkoinen määrä upeita vanhoja autokaunottaria. Kyseessä on ”Edison Festival of Light” -tapahtumaan liittyvä avoin autonäyttely.

Kävelemme autonäyttelyyn tutustumisen jälkeen vielä jonkin matkan päähän tutustumaan Thomas Edisonin ja Henry Fordin talvikoteja. Todella mielenkiintoinen museo ja toki sieltä Fordin asunnon puolelta löytyy katoksesta myös muutama varhainen Ford. Olemme nyt nähneet autoja riittävästi yhdelle viikonlopulle ja tämän kulttuurikäynnin jälkeen olemmekin jo valmiita lähtemään kotiin ja suuntaamme lähes suoraan itään, yli koko Floridan niemimaan. Ohittaessamme La Bellen pienen kylän totean, että meillä olisi vielä tilaisuus kääntyä siitä suoraan etelään ja takaisin Immokaleen festareilla. Ehtisimme vielä nähdä jopa Reverend Horton Heatin ennen yötä. Lauantai festareilla oli kuitenkin niin hyvä ja meillä oli niin kivaa, että haluamme pitää sen hyvän fiiliksen ja jatkamme matkaa kohti kotia.

Kotimatkalla auton stereoissa soi Tammi Savoy ja the Delta Bombers. Juttelemme koko matkan ajaessamme Floridan länsirannikolta itärannikolle ja käymme läpi lähinnä lauantaipäivää ja sitä, mikä jäi parhaiten mieleen ja mikä päivässä oli parasta. Olemme täysin yksimielisiä siitä, että tapahtuma oli ehdottomasti käymisen arvoinen! Itselleni päivä oli yksi parhaita tässä maassa koskaan viettämiäni päiviä (ja niitä päiviä on kaikkiaan aika monta…). Olemme yksimielisiä siitä, että autonäyttely oli paras koskaan Floridassa näkemämme: sekä laatu että määrä olivat hyvät. Bändit olivat niin ikään hyviä ja olemme taas yhtä mieltä parhaista: ne olivat ehdottomasti Tammi Savoy ja the Delta Bombers.

Ja vielä on yksi asia, joka oli omalla tavallaan koko päivän paras asia: mahtavat ihmiset! Aivan upeat ihmiset! Kivat, mukavat ja hymyilevät ihmiset ja koko aikana en nähnyt yhtä ainuttakaan kertaa ihmisillä tai autoissa minkäänlaisia arveluttavia tunnuksia tms. Vain teeman mukaan pukeutuneita ihmisiä, upeasti laittautuneita naisia ja tietysti myös ihan tavallisia ihmisiä tavallisissa asuissaan. Tutustuimme moniin ihmisiin ja juttelimme ties kuinka monen ihmisen kanssa ja satoja kertoja vaimoni (ja välillä minä itsekin siinä vaimoni siivellä) sai vastaanottaa kehuja ulkoasunsa ja pukeutumisensa vuoksi. Ihmiset olivat todella ystävällisiä. Kun saa viettää päivän auringossa mukavien ihmisten kanssa, upeita autoja katsellen ja hyvää musiikkia kuunnellen, ei voi olla muuta kuin todella iloinen ja tyytyväinen. Tänne tulemme palaamaan taas ensi vuonna!

Valokuvat: Rockabillaque Florida 2022
Valokuvat: Rockabillaque Florida 2022 Car Show

----------------------------------------------

VUODEN 2023 ROCKABILLAQUE FLORIDA järjestetään samassa paikassa eli Immokaleen Seminole Casino hotellissa lauantaina, tammikuun 21. päivänä. Esiintyjälistalta löytyy seuraavat bändit: The Delta Bombers, Los Straitjackets, Squirrel Nut Zippers, Legendary Shack Shakers, Lara Hope & the Ark-Tones, Hot Rod Walt & the Psycho-Devilles, Eddie Clendening & the Blue Ribbon Boys, Jane Rose & the Deadends, The Swayzees, The Patina Turners, Jared Pettey & the Headliners, Little Sheba & the Shamans, The Kreepy Tikis, Black Valley Moon, Lone Wolf ja Six Foor Swell. Jo perjantaina hotellilla järjestetään kick-off party ja sunnuntaina pool party.

My linktree: Linkit muille sivuille

Viimeisimmät yli 200 blogikirjoituksesta:

HIEKKAA KENGISSÄNI...

perjantai 17. helmikuuta 2023

AUTORETKIÄ JA ARKIPÄIVÄÄ (Sunshine State osa 2)

torstai 2. helmikuuta 2023

GREETINGS FROM THE SUNSHINE STATE (osa 1)

keskiviikko 18. tammikuuta 2023

ROCKABILLAQUE FLORIDA 2022

UUDELLE MANTEREELLE, UUTEEN AIKAKAUTEEN (IKÄVÄ KYLLÄ...)

Ilmoita väärinkäytöstä