TILINPÄÄTÖS 2022 (YSTÄVYYDESTÄ)

On taas aika kirjoittaa menneen vuoden tilinpäätös; perinne, jota jonakin vuonna noudatan ja toisena taas en. Aika summata lyhyesti omasta näkökulmastani vuoden 2022 tapahtumat ja aika miettiä, miksi tämä vuosi oli niin kovin vaikea.

 

Koko vuosi lähti alkuun väärällä jalalla: totesin Yhdysvalloissa kotitestin avulla juuri sopivasti uuden vuoden aattona saaneeni korona-tartunnan, joten uusi vuosi lähti liikkeelle sairaana. Koronan pahin vaihe kesti pari viikkoa ja lopullisen toipumisen kanssa sairasteluun meni reilut kolme viikkoa. Palasin Suomeen maaliskuun loppupuolella ja heti paluuta seuraavana päivänä tunsin, että kaikki ei ole kunnossa; oireista päättelin jo saaneeni laskimoveritulpan pohkeeseeni. Kaksi päivää paluun jälkeen minulla todettiin laskimotukos ja siitä alkoi kolme kuukautta kestänyt pillereiden popsiminen. Laukaiseva tekijä oli pitkä lento Miamista Helsinkiin. Lento, jonka aikana en juurikaan liikkunut ja juominenkin taisi jäädä vähiin. Omissa ajatuksissani on käynyt myös se, että oliko koronalla vaikutusta asiaan, vaikka lääkärit sitä vähättelivätkin.

 

Näin alkoi siis tämä vuosi terveysongelmien kanssa ja jatkoa seurasi nopeasti. Pian sen jälkeen kun laskimotukoksen oireet olivat poistuneet, sain jonkinlaisen polvivamman juoksulenkillä. Tätä kirjoittaessa ei täyttä varmuutta vamman sijainnista ja laadusta edelleenkään ole, mutta fysioterapeutin ja nyt myös lääkärin mukaan kaikki viittaa oikean polven sisempään nivelkierukkaan. Ensimmäiset viikot onnuin tippa silmäkulmassa ja siitä eteenpäin elämä jollakin tavalla rikkoutuneen polvikierukan kanssa on ollut yhtä ylä- ja alamäkeä. Toisinaan pystyn kävelemään monta kilometriä ilman mitään ongelmia. Toisinaan joudun parin päivän kävelylenkkien jälkeen olemaan muutaman päivän kotona paikallani. Jo kahdeksan kuukautta kipu on vaihdellut lievän ja kovan kivun välillä ja toisinaan tuntui kuin joku työntäisi puukon polven sisälle. Kaikkien näiden vaivojen lisäksi olen syksyllä ollut jo kaksi kertaa flunssassa ja sairaana yhteensä kuukauden verran. Tämä vuosi on mennyt siis niin, että en ole montaa päivää ollut täysin terve. Koko ajan jotain ja se on tietysti vaikuttanut koko elämään ja aktiivisuuteen ja myös yleiskuntoon kun kuntoilu sellaisena mihin olen tottunut on pitänyt jättää (syksyllä tein yhden juoksulenkin, ja jouduin sen jälkeen olemaan paikallani koko seuraavan viikon).

 

Näin olen saanut purettua tähän blogiin terveyteen liittyvät henkilökohtaiset murheeni… Tämän ei nyt kuitenkaan ollut tarkoitus olla oma henkilökohtainen epikriisi. Kaikista terveyshuolista huolimatta suurin henkinen murhe tänä vuonna lienee ollut Venäjän järjetön hyökkäys Ukrainaan ja pian jo vuoden jatkunut sota Ukrainassa. Sota, mihin ei ollut minkäänlaista tarvetta, ei minkäänlaista hyvää syytä ja missä ei millään tavalla ole pienintäkään järkeä. 24. helmikuuta vuonna 2022 olin USA:ssa sodan syttyessä. Olin vielä hereillä myöhään tuona iltana ja melkein aamuun asti seurasin CNN:n katkeamatonta uutislähetystä Ukrainasta. Tämä sota on varmasti vaikuttanut kaikkiin meistä jollakin tavalla. Se on vaikuttanut meidän ajatuksiimme ja myös ihan käytännön asioihin. Se on vaikuttanut normaaliin arkipäivään ja se on vaikuttanut todella paljon politiikkaan. Se on hetkessä kääntänyt Suomen kansan mielipiteet NATO:n suhteen ja vienyt onneksi lopultakin maamme siihen pisteeseen, että Suomen hyväksyminen NATO:n täysjäseneksi on hyvin lähellä toteutumista. Omasta mielestäni tämän olisi pitänyt tapahtua ja kauan sitten, mutta toisaalta olemme ilman täysjäsenyyttäkin olleet NATO:n kumppaneina todella läheisissä suhteissa jo vuosikausia.

 

Tämä Venäjän järjetön hyökkäyssota on tietysti kaiken pohjalla ja se on myös NATO-hakemuksen taustalla vaikuttanut suhtautumiseemme Venäjää ja venäläisiä kohtaan. Totuus Venäjästä ja venäläisistä on lopultakin, vuosikymmenten jälkeen paljastettu ja se totuus on nyt ollut lupa sanoa ääneen. Turhat kuvitelmat ja usko ja luottamus ovat nyt lopulta kokonaan karisseet ja myös ne, jotka halusivat uskoa Venäjän olevan luottamuksen ja uskon arvoinen ja ”pohjimmiltaan hyvä” ja hyvää tarkoittava, ovat lopulta ymmärtäneet miten asia oikeasti on. Olemme tulleet siihen pisteeseen, että totuus on lopulta meille kirkastunut ja ainakaan meidän sukupolviemme aikana tämä asia tuskin tulee enää muuttumaan. Omassa kotimaassamme meillä on mennyt kuitenkin kaikesta huolimatta kohtuullisen hyvin. Hinnat nousevat, sähkö on kallista jne., mutta kaikesta tästä huolimatta meillä on kaikki vielä todella hyvin. Suomea on niin koronan kuin Ukrainan sodan aikakin johtanut sellainen voimakolmikko, että meidän ei tule koskaan unohtaa kuinka onnekkaita olemme olleet  kun Suomea on varsinkin tämän meneillään olevan kriisin aikana johtanut kolmikko: Niinistö, Marin ja Haavisto. Ja meidän on oltava kiitollisia myös siitä, että (lähes) koko Suomen poliittinen kenttä on ollut yksimielinen ja samalla sivulla Ukrainan sodan ja Suomen suhteen. Kiitos.

 

Tämä minun blogini on alkanut matkablogina ja vaikka juttuni ovatkin sittemmin alkaneet rönsyillä sinne tänne, yritän aina aika ajoin palauttaa blogin vanhoille raiteilleen. Kuten olen jo useaan kertaan aikaisemmin kirjoitellut, en koe enää jatkuvia USA:n reissuja ”matkoina”. Ne eivät ole minulle lomaa. Ne eivät ole minulle matkoja. Ne ovat vain siirtymisiä kodista toiseen ja elämää toisessa kodissa sen virallisen Suomen kodin sijasta. No, niin tai näin, niin vajaat kolme vuoden ensimmäistä kuukautta olin USA:ssa. Matkustin sinne joulupäivänä ja palasin Suomeen maaliskuun lopulla. USA:ssa ollessani teimme pari lyhyttä autoreissua Floridan sisällä: vietimme yhden viikonlopun Miamissa ja toisen viikonlopun FT. Myersissa ja Immokaleessa festareilla. Muuten olimme enimmäkseen kotinurkilla ja reissut rajoittuivat lähiluontoon, joka on todella näkemisen ja kokemisen arvoista ja kuuluu ehkä kategoriaan: ”aina ei tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan…”

 

Kesän alussa tein taas yhden työmatkan kauas Aasiaan. Tuolla reissulla tuli jälleen nähtyä ja koettua yhtä jos toistakin, opittua paljon lisää maailmasta ja erilaisista paikoista sekä ihmisistä ja ainakaan tylsää ei ollut. Työmatka on kuitenkin aina työmatka ja se siitä ainakin tällä kertaa.

 

Kesällä vaimoni ollessa Suomessa pääsimme tekemään vihdoin, pitkän tauon jälkeen ihan oikean lomareissun. Lensimme heinäkuun loppupuolella Bolognaan, Italiaan ja kiertelimme Italiassa 10 päivää ennen paluuta Suomeen. Bolognasta matkustimme junalla Napoliin  ja vietimme siellä kaksi päivää. Toisesta päivästä tosin suurin osa kului Pompeijin raunioilla käyntiin. Napolista matkasimme taas junalla Salernoon ja sieltä edelleen Vietri sul Maren kaupunkiin Amalfin rannikolle. Olimme Vietri sul Maressa kaksi päivää, joista toinen kului tosin veneretkellä Amalfin kaupungissa. Vietri sul Maren jälkeen vuorossa oli pikapysähdys Roomassa. Rooma on meille molemmille jo niin tuttu paikka, että tyydyimme vain yhden iltapäivän ja illan kävelykierrokseen Roomassa ja aamulla jatkoimme taas matkaa. Roomasta matkustimme Falconara Marittimaan ja sieltä edelleen Senigalliaan. Senigallia ja siellä järjestettävä Summer Jamboree -festivaali oli tavallaan matkamme pääkohde. Minulle jo viidettä kertaa ja yhdessäkin tämä oli meille jo kolmas kerta. Senigalliassa viivyimme neljä yötä ja sen jälkeen päätimme kierroksemme Bolognaan, jossa vietimme vielä yhden illan ja yön. Kaiken kaikkiaan matka oli kiva ja todella onnistunut. Itseeni suurimman vaikutuksen teki ehdottomasti erikoinen Napoli (tekisi mieleni sanoa groteski Napoli): tuo rumankaunis, kiehtova, kapeiden kujien kaupunki. Siihen ihastuin välittömästi. Samaa ei taas voi sanoa vaimostani: hän piti koko Napolia synkkänä ja jopa pelottavana. Napoli ei kai jätä ketään kylmäksi… Vaimolleni kohokohta oli Amalfin rannikko ja pakko sanoa, että paikka näytti kyllä niin kovin kauniilta Napolin ”rumuuden” jälkeen. Joulukuussa tein vielä tämän vuoden neljännen matkan. Se suuntautui Thessalonikiin Kreikkaan, enkä kerro siitä nyt tässä tämän enempää, koska siitä reissusta on pian tulossa tänne oma kertomuksensa.

 

Olen siis tänä vuonna tauon jälkeen (kuten niin moni muukin) päässyt taas kiertämään jonkin verran maailmaa: olen matkustellut USA:ssa, Aasiassa, Italiassa ja Kreikassa. Seuraava pätkä toisessa kodissa USA:ssa on ollut jo pitkään suurissa suunnitelmissa ja lähes päivittäin mielessä. Tarkoitus oli lähteä sinne jo aiemmin, mutta pääsen lähtemään vasta tammikuun alkupuolella. Koko lopputalvi meneekin sitten siellä ja palaan Suomeen vasta kevään jo koittaessa. 

 

Ensimmäinen vuosi Helsingin kantakaupungissa tuli täyteen joulukuun alussa. Kun lopulta pitkän pyristelyn jälkeen jouduin lähtemään Suomenlinnasta, minulla kävi hyvä tuuri asunnon suhteen. Löysin Helsingin hinnat huomioon ottaen verrattain edullisen asunnon uudesta kantakaupungista. Asunnossa on enemmän kuin riittävästi tilaan minulle ja myös vaimolleni hänen ollessaan Suomessa. Asunto on uusi ja ikkunasta ja parvekkeelta näkyy meri! Jos ei voi asua Suomenlinnassa, tämä on erittäin hyvä vaihtoehto sen jälkeen. Mutta kuitenkin… En voi sanoa viihtyväni Jätkäsaaressa. Pidän kaupunkimaisuudesta ja siitä, että alue on vielä Helsingin kantakaupunkia ja hyvien kulkuyhteyksien varrella. Metro ja kolme raitiovaunulinjaa tekevät kulkemisen helpoksi ja voin myös helposti kävellä Helsingin keskustaan ja takaisin. Muuten en Jätkäsaaresta alueena pidä. Se on ruma. Se on ulkoasultaan rikkonainen, rauhaton, sotkuinen, sekava ja kirjava. Jos en olisi koskaan asunut Suomenlinnassa, viihtyisin Jätkäsaaressa varmasti hyvin, mutta minulle muutto idyllisestä Suomenlinnasta ja sen vanhoista, kodikkaista asunnoista upouuteen kerrostaloon upouudella asuinalueella on ollut melkoinen kulttuurishokki. 21 vuotta Suomenlinnassa on vaikuttanut minuun niin syvästi, että Jätkäsaaressa tulen tuskin koskaan viihtymään ja aina tulen kaipaamaan Suomenlinnaan.

 

Sivuhuomautuksena tähän on pakko mainita, että kun ensimmäisen kerran jouduin lähtemään Suomenlinnasta (lopulta vain lyhyeksi aikaa) vuonna 2019, muutin Töölöön ja sopeuduin välittömästi. Minulla ei ollut silloin lainkaan niin kova ikävä takaisin Suomenlinnaan ja viihdyin hyvin Töölössä. Niinpä vanha kantakaupunki missä tahansa Helsingin keskustan ympärillä saattaisi olla yksi ratkaisu viihtymisongelmiin, mikäli en enää saa asuntoa Suomenlinnasta. Tai sitten se tulevaisuuden koti ei ehkä ole Suomessa lainkaan …

 

Summa summarum: Tämä mennyt vuosi on ollut minulle melko vaikea niin henkisesti kuin myös terveysongelmien vuoksi fyysisesti. Mennyt vuosi on ollut ihan selkeästi huonoimpia vuosia koko elämäni aikana. Sota, terveysongelmat, omat ja muiden rahaongelmat, muutto pois Suomenlinnasta jne.; kaikki tämä on nyt kasautunut tälle vuodelle. Äärioikeiston ja muiden populistien sekä kirjaimellisesti kansan syvien (mutta pienten) rivien öyhötys ja vihapuhe jatkuu sosiaalisessa mediassa ihan kuten ennenkin; ehkä muuttuen vain pahemmaksi vuosi vuodelta ja vuosi vuodelta "paremmin" ihmiset sen sulattavat ja hiljaa hyväksyvät. Suomi on edelleen maailman rasistisin ei rasistinen maa... Jotenkin ihan liian usein tuntuu siltä, että kaikkea pitää vihata ja kaikesta pitää kiukustua, eikä kukaan tai mikään saisi olla ja elää rauhassa. Hyvästä tehdään pahaa ja valkoinen maalataan mustaksi. Siihen nykyelämä tuntuu entistä enemmän keskittyvän. Toisinaan voisi luulla, että vihapuhe on elämän tarkoitus, mutta onneksi suurimmalla osalla meistä on (ainakin vielä) ihan muita asioita päällimmäisenä mielessä.

 

Tässä vuodessa on ollut paljon hyvääkin. Tietysti ennen kaikkea oma perhe, jonka kanssa olen saanut viettää paljon aikaa täällä Suomessa. Myös ystävät, joista nostan nyt esiin ne ystävät, jotka ovat positiivisuudellaan ja huomiollaan jaksaneet kannustaa minua oman tieni kulkemisessa ja myös harrastuksissani, kuten esimerkiksi valokuvauksessa ja musiikissa. Valokuvaus osaltani on harmillista kyllä muuttunut yhä enemmän "turistiräpsimiseksi" tai some-kuvaamiseksi kännykällä. Musiikin saralla taas tulen aina olemaan ikuinen aloittelija niin basson- kuin kitaransoitonkin suhteen. Isot kiitokset kuitenkin niille, jotka ovat jaksaneet sitä kuunnella ja jopa tukea. Se on ollut tärkeää. Muuten tunnen olevani shadowbannattu niin facebookissa kuin instagramissakin.

 

Minun osaltani vuosi 2022 päättyi Suomenlinnassa ja vuosi 2023 alkoi Suomenlinnassa. Vuoden 2022 pelasti minun kohdallani Suomenlinna ja siellä olevat ystävät ja entiset naapurit. Vuoden 2022 pelastivat Suomenlinnan venekerho, toisen kerhon tiistai-illat ja Linna-baari sekä lukemattomat ihmiset. Kaikki ne ihmiset, joita siellä tänä vuonna tapasin ja joiden kanssa vietin paljon aikaa. Vanhat tutut ja myös uudet ystävät. Kiitos teille. Ilman tuttua ja turvallista Suomenlinnaa ja hyviä ystäviä tämä vuosi olisi ollut täydellinen fiasko. Ystävyys on tänä vuonna merkinnyt minulle todella paljon.

Päätän nyt tämän tajunnanvirran tähän ja palaan ihan pian erilaisten matkajuttujen merkeissä. Nyt toivotan (melkein) kaikille oikein hyvää uutta vuotta 2023!

 

 My linktree: Linkit muille sivuille

Viimeisimmät yli 200 blogikirjoituksesta:

• Greetings from the Sunshine State (osa 1)
• Rockabillaque Florida 2022
• Lumimyrskypakolainen (Kreikka, osa 1) 

• Matkalla yli Atlantin valtameren
  
• Autojuttuja uima-altaalta
• Kun korona iskee
• Lähestyvän lähdön tunnelmaa
  
  
• Saaresta saareen
• Kiitos ja näkemiin (Kun lähden näiltä saarilta)
• Päiväkävelyllä Tallinnassa
• Laivamatkailua ja suunnitelmia talven varalle
• Kesän päättyessä (Korona-kesä 2021)
  
  
• Matkalla Korona-Suomeen
• Kohti uutta Korona-kevättä
• Sunshine State ja Suomi - Sukkulointia kahden maan välillä
• 10 päivää karanteenissa
• Paluu Atlantin taakse (Matkalla keskellä Korona-aikaa)

KIITOS JA NÄKEMIIN (KUN LÄHDEN NÄILTÄ SAARILTA)

“I live all over the place” answered Snufkin, and put the coffee pot on the fire. “Today I happen to be here. Tomorrow I will be somewhere else." (Snufkin/Tove Jansson)

---------------------------------------

Lähtö kotisaarilta lähenee. Pitäisi ehkä täydentää fraasi sanalla uhkaavasti… Tunnelmat ovat melko ristiriitaiset: ¾ minusta tuntee haikeutta ja myös suurta harmia lähestyvän Suomenlinnasta lähdön vuoksi ja ¼ iloitsee uudesta asunnosta ja uudesta asuinalueesta. Tämä saari, nämä talot, nämä ihmiset… Tulen tätä paikkaa paljon kaipaamaan. Paljon tuttuja hymyileviä kasvoja ja kivoja ja hyviä ihmisiä, joita tulee ikävä. Ja silti myös ihmisiä, joita minulla ei ole mitään syytä kaivata ja lisäksi ne vaikeasti selitettävät pienen paikan haitat, mitä tulee ”yhteisöllisyyteen”. Kaikkia tai kaikkea minun ei tule ikävä. Nyt kun yritän summata tätä kaikkea mielessä hieman sekavana pyörivää ristiriitaisuutta, voisin kai sanoa, että eniten tulen kaipaamaan ystävällisiä tuttuja kasvoja ja ystäviä, vanhojen rakennusten ja linnoituksen henkeä ja ilmapiiriä sekä luontoa, tarkoittaen sillä merta ja merenrantoja. Tulen kaipaamaan vilkkaita ja täynnä elämää olevia kesän hetkiä ja tulen kaipaamaan talven rauhaa ja hiljaisuutta (tosin sitä samaa talven hiljaisuutta kuin 2000-luvun alussa, ei Suomenlinnassa enää ole).

Kun suljen tämän kahdeksannen ja samalla viimeisen Suomenlinnan asuntoni oven, tulee loppusaldoksi kahdeksan asuntoa, viisi eri taloa ja 21 vuotta ja 3 kuukautta ”suokkilaisena”. Se on pitkä aika. Se on niin pitkä aika, että minun on ihan mahdoton käsittää mihin se aika on yhtäkkiä kadonnut. Ja ajatusteni ainakin osittain hetkellisesti selkiytyessä ymmärrän myös sen, että eniten minulle tulee ikävä jotain sellaista, mitä en enää koskaan voisi saada: tulen luultavasti kuitenkin eniten kaipaamaan niitä ihan ensimmäisiä vuosia Suomenlinnassa. Aikaa 15-21 vuotta sitten. Tulen kaipaamaan eniten vuosia 2000-2005 ja ensimmäistä asuntoamme Suomenlinnassa. Kaipaan jo nyt sitä aikaa, kun itse olin vielä paljon nuorempi ja kanssani asunut poikani oli vasta reipas ekaluokkalainen. Tulen ikävöimään kauan sitten menneitä aikoja, joita en enää saisi takaisin, vaikka asuisin täällä maailmanloppuun asti.

Tieni on kulkenut Noakin arkin ylimmästä kerroksesta (ne hyvät vuodet) lyhytaikaisesti Kurtiinitaloon ja siitä edelleen Bastoni Bielkeen (kummatkin yhdessä tunnetaan nimellä Sadanmetrin talo). Sadanmetrin talosta muutin Aliupseeritaloon, joka tosin kulkee useimmiten rakennuksen numeron (C58) nimellä. Sieltä palasin takaisin Noakin arkkiin, jonka alakerrassa olevasta asunnosta tuli minun pitkäaikaisin kotini Suomenlinnassa. Myös tästä kodista minulla on enimmäkseen vain hyviä muistoja. Tässä vaiheessa jäinkin sitten asumaan yksin pojan aikuistuttua ja muutin pienempään asuntoon Aliupseeritaloon. Kun jouduin vuonna 2019 luopumaan tästä asunnosta, ajauduin hetkeksi Töölöön. Pidin Töölöstä paljon, mutta asuntoni oli todella pieni ja heti kun minulle vinkattiin Suomenlinnassa mahdollisesti tarjolla olevasta asunnosta päätin muuttaa samantien takaisin Suomenlinnaan. Kyseessä oli asunto numero seitsemän, viidennessä talossa. Myös tämä oli mukavaa aikaa, siitäkin huolimatta, että Korona rajoitti elämää ja piti myös minut ja vaimoni erillään melkein vuoden! Kahdeksas ja viimeinen asuntoni onkin ollut sitten taas siellä, mistä lähdin liikkeelle eli Noakin arkissa. Huvittavinta tässä karusellissa on ollut se, että paljon samaa varastotavaraa, mitä säilytimme alussa Noakin arkin ullakolla, kannettiin sinne takaisin 20 vuotta kestäneen pitkä kierroksen jälkeen.

Suomenlinna on minun koko elämäni pitkäaikaisin asuinpaikka ja se tulee aina olemaan minun kotini. Se on niin syvällä minussa, niin ajatuksissa kuin sydämessäkin ja minä olen kietonut kuin mustekala lonkeroni sen ympärille monesta eri suunnasta. Minulla tulee olemaan useita hyviä syitä vierailla täällä usein ja sen aion tehdäkin. Tärkeimmät näistä syistä ovat tietysti saareen jäävät ystävät ja kuulumineen kahteen paikalliseen yhdistykseen. Ja toki Suomenlinna tulee muutenkin edelleen olemaan niin rakas paikka, että siellä pitää vierailla säännöllisesti. Haluan nähdä vielä jatkossakin niitä tuttuja, hyvmyileviä kasvoja, joista osan tunnen hyvin ja osan vain "hyvänpäivän tuttuina". Nyt en tulee enää täällä asumaan ja tulen katselemaan tätä kaikkea hieman eri näkökulmasta (sekä ajatuksissa, että myös ihan käytännön tasolla), mutta Suomenlinnan ja myös suomenlinnalaisten suuri merkitys minun elämässäni tulee säilymään.

---------------------------------------

Muutan saaresta saareen. Merenrannalta vastarannalle. Muutan myös eräässä mielessä äärilaidasta toiseen: 1700- ja 1800- lukujen taloista aivan uuteen, juuri valmistuvaan asuntoon. Muutan nykyisestä yli 250 vuotta vanhasta talosta 0 vuotta vanhaan taloon. Mietin miten mahdan viihtyä talossa, jonka seinät eivät ole metrin paksuiset tai missä ei ole yhtäkään holvikaarta tai pikkuruutuista ikkunaa. Ei yhtäkään ikkunasyvennystä. Mietin miten mahdan viihtyä asunnossa, jossa ei ole leveistä lankuista tehtyä vanhaa lattiaa, eikä tulisijaa. Mietin miten tulen viihtymään asunnossa, josta puuttuu yli 200 vuotta vanhan asunnon henki ja ilmapiiri. Tämä vanhojen asuntojen henki on ollut minulle tärkeä ja se on ollut iso viihtyvyystekijä. Tieto siitä, että jo sukupolvien ajan joku on asunut samassa talossa on ollut kiehtovaa ja on ollut kiehtovaa ajatella menneitä ihmisiä, heidän pukeutumistaan, täysin erilaisia elintapoja… Tämä vanhojen seinien ja osittain myös mielikuvituksen mukanaan tuoma henki on jotain mitä nyt tulen menettämään.

Kuten jo melko yksityiskohtaisesti kerroin, olen asunut Suomenlinnassa kahdeksassa eri asunnossa, enkä silti ole koskaan nähnyt ikkunastani kunnolla kirkkoa ja majakkaa. Nyt tulen ne mahdollisesti ikkunastani näkemään… Merikin saattaa hyvällä tuurilla jostakin raosta pilkistää ja meren läheisyys, joka on minulle niin tärkeää, tulee jatkumaan myös uudessa paikassa. Muutin pois kotoa ollessani 20-vuotias. Sen jälkeen olen Suomessa asunut kaikkiaan 13 eri asunnossa, neljällä eri alueella, kahdessa eri kaupungissa. Kaikki nämä 13 kotiani Suomessa ovat olleet hyvin lähellä merta. Merenrantaan on ollut aina matkaa vähemmän kuin 500m. Keskimäärin matkaa rantaan on ollut noin 200m ja näin tulee olemaan jatkossakin. Lähtö Suomenlinnasta tulee olemaan minulle aivan valtava menetys, mutta voin ainakin lohduttautua sillä, että pääsen asumaan Helsingin kantakaupunkiin meren äärelle, aivan valtavan hyvien liikenneyhteyksien ja palvelujen lähelle, tai oikeastaan keskelle.

Uudesta asunnostani tulee viides koti kolmen vuoden sisällä. Se tarkoittaa tietysti samalla sitä, että tämä tulee olemaan neljäs muutto kolmen vuoden sisällä. Tämän muuttoharrastuksen lisäksi minulla on tavallaan koti myös USA:ssa. Oikeastaan kaksikin kotia: sekä omani että vaimoni. Kaikesta tästä johtuen elämä on ollut menneinä vuosina melko repaleista, mitä tulee asuinpaikkaan ja käsitteeseen ”koti”. Nyt tämä uusi paikka saattaa tuoda hieman pysyvyyttä ja varmuutta Suomen kotiin, mutta kokonaisratkaisu meiltä puuttuu edelleen. Toivomme sen löytyvän vuoden 2022 aikana ja siihen asti elämme kahden kotimaan ja kahden kodin elämää.

Nyt alkaa kuitenkin olla pian aika sanoa näkemiin, ei hyvästi, Suomenlinnalle ja pian on lähdettävä kohti uusia kokemuksia ja uutta elämää asuinympäristön suhteen. Helsingin keskusta ja kantakaupunki pysyvät edelleen samoina. Meri on sama ja moni asia pysyy ennallaan. Ja Suomenlinna tulee pysymään lähellä ja helposti tavoitettavissa edelleen. 21 vuoteen on mahtunut suruja ja iloja, onnea ja vastoinkäymisiä, mutta asuinpaikkana Suomenlinna on aina ollut hyvä ja olen iloinen ja kiitollinen siitä, että olen näin pitkän ajan saanut täällä viettää.