PITKÄ JA HANKALA MATKA

Tämä matka alkaa erikoisella tavalla. Huono tuurini jatkuu: nyt minulta on peruttu jo kaksi viimeistä lentoa. Mikäli olen asian oikein ymmärtänyt (en ole kovin tarkasti tätä asiaa jaksanut uutisista seurata), Finnairin työntekijät ovat ilmoittaneet kaksi lakkopäivää, mutta lakon lisäksi voimassa on myös lentäjien varallaolokielto, joka sekoittaa lentoja myös niinä päivinä kun varsinainen lakko ei ole päällä. Alkuperäisen suunnitelman mukaan minun piti lentää ensin Finnairilla Lontooseen ja vaihtaa siellä Heathrowssa Americanin Miamin koneeseen. Uskoin hyvään onneeni ja sijoitin lähtöpäiväni ilmoitettujen lakkopäivien ulkopuolelle, mutta niinhän siinä sitten kuitenkin kävi että Finnairin lentoni Lontooseen peruutettiin. Lento peruutettiin kun lähtöselvitys oli jo alkanut, noin 14 tuntia ennen lennon suunniteltua lähtöaikaa. Tämän seurauksena en voinut enää perua hotellivaraustani Helsinki-Vantaan lentoaseman Comfort-hotellissa. Se olisi pitänyt perua klo 15.00 mennessä ja ilmoitus lennon peruuntumisesta tuli vasta 17.30. Olin jo matkalla hotelliin kun ilmoitus lennon peruuntumisesta tuli ja todettuani hotellin peruuttamisen mahdottomaksi lähdin matkaan kohti lentoasemaa, toivoen, että uusi lento olisi jo samana päivänä kuin alkuperäisen lennon piti olla. Kovin kauaa minun ei tarvinnut odottaa: jo junassa sain uuden viestin, jossa kerrottiin, että uusi lentoni lähtee seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan aikaisen aamun sijaan. Myös molemmat lennot ovat vaihtuneet ja nyt lennänkin ensin Finnairilla Dallasiin ja sieltä Americanilla Miamiin. Tämä kuulostaa muuten hyvältä, mutta olen heti huolissani vaihdosta Dallasissa: normaalisti 1h 35min vaihtoon USA:ssa ei ole tarpeeksi, koska jo maahantulomuodollisuudet voivat viedä tuon ajan. Edellisellä kerralla seisoin Miamin maahantulotarkastuksen jonossa kaksi tuntia!

* * * * *

Helsinki-Vantaan lentokentän Comfort-hotelli on uusi ja hyvä hotelli. Yleiset tilat ovat hyvässä kunnossa ja huone on mukava. Hotellin aamiainen tarjoillaan vielä hienommassa Clarion-hotellissa seinän takana. Clarionin aamiainen on yksi parhaista, mitä olen koskaan nähnyt. Ainoastaan Etelä-Eurooppalaiset saattavat hieman pettyä, koska tarjolla ei ole juuri mitään makeaa… Moitteen sana hotellin suhteen tulee nyt ainoastaan rakennuksen suunnittelijoille ja suunnitelmien hyväksyjille: hotellissa on kivat ikkunat, josta näkyy hienosti kiitoradalle asti, mutta sitten ne on päätetty peittää osittain kammottavilla reitetyillä teräslevyillä.

Hotellilta on lentokentän terminaaliin noin 3 minuutin matka. Minun ei tarvitse tehdä tänään lähtöselvitystä, koska kävin tekemässä sen jo illalla. Yhdysvaltoihin matkustettaessahan lähtöselvitys pitää tehdä aina tiskillä. Turvatarkastuksessa ei ole oikeastaan lainkaan jonoa. Useampi tarkastuspiste on avoinna ja kaikkiin niihin on menossa muutama ihminen. Suurta päänvaivaa ihmisille tuntuu kuitenkin tuottavan ”uusi” (muutama vuosi sitten uusi) tapa jakaantua tarkastukseen tultaessa neljään eri pisteeseen laittamaan tavaroita laatikoihin. Ihmiset eivät osaa toimia oikein, vaan seisovat kiltisti jonossa, vaikka edempänä olisi paikkoja vapaana. Lentokenttä on hiljainen. Non-Schengen puoli lähes aavemaisen hiljainen ja hämmästyksekseni huomaan, että käytännössä kaikki kaupat ovat kiinni! Matkani varrella vain yksi ravintola ja R-kioski ovat auki. Uudelleenreitityksen vuoksi Finnair on antanut minulle käytettäväksi 17 euron lahjakortin terminaaliin, mutta sitä ei voi käyttää muuhun kuin juomisiin ja syömisiin muutamassa tietyssä paikassa. Koska minulla ei hotelliaamiaisen jälkeen ole yhtään nälkä, ostan tuolla rahalla pari järkyttävän kallista suklaarasiaa tuliaisiksi.

Olisi niin kiva kirjoittaa tähän, että lento lähtee ajallaan kohti Dallasia, mutta se ei lähde ajallaan. Lentoni ei lähtenyt ajallaan viimeksi, eikä sitä ennen, eikä juuri koskaan. Ainoa lentoyhtiö, jonka lennot oman kokemukseni mukaan yleensä lähtevät ajallaan on Lufthansa. Tänään boarding on valmis ajallaan, niin kuin Finnairilla on tapana. Käsittääkseni myös lentokone ja henkilökunta olisivat valmiita, mutta lastaus on kesken. Lastaus kestää vielä jonkin aikaa ja kun lentokoneen jäänpoisto on tehty, olemme lopulta myöhässä noin 40 minuuttia. Lentoaika tänään on vastaavasti noin 40 minuuttia aikataulua lyhyempi ja tästä summattuna lentotiedoissa koneen viihdejärjestelmässä näkyy lopulta, että saavumme Dallasiin noin viisi minuuttia myöhässä.

Minä istun koneen toiseksi viimeisellä penkkirivillä, ikkunapaikalla. Matka sujuu pääosin rauhallisesti, vaikka vieressäni istuu pieni tyttö ja edessäni poika, joka pelaa hyvin äänekästä peliä tabletillaan, siihen asti kunnes hänen vieressään istuva nuori mies pyytää häntä hiljentämään peliään. Tyttö katselee videoita ja touhuilee jotain omiaan lähes koko matkan. Vasta päästyämme perille huomaan, että käytäväpaikalla istuva nuorehko nainen on näiden molempien lasten äiti. Koko noin 10 tunnin matkan aikana äiti ei kiinnitä juuri mitään huomiota näihin pieniin lapsiin ja koko matkan aikana he eivät syö eivätkä juo mitään. Äiti nukkuu lähes koko matkan. Hetken jo mietin pitäisikö minun yrittää puhua jotain tytölle, mutta jätän heidät kuitenkin sitten omaan rauhaansa. Tuskin juttelu olisi edes onnistunut, koska he puhuvat keskenään espanjaa. Ne kymmenen sanaa mitä he matkan aikana puhuvat… Minun matkani sujuu joka tapauksessa hyvin ja lennettyämme todella pohjoista reittiä yli Grönlannin pohjoisosan ylitämme Kanadan ja USA:n pohjoisosat. Tämä vaihe matkasta tuntuu aina todella pitkältä.

Finnairin tämänkertaisesta ruokatarjoilusta on mainittava sen verran, että ensimmäinen varsinainen ruoka ei ole mitenkään erikoinen; tavallista lentokoneruokaa, mutta toinen ruoka ennen laskeutumista yllättää. Tämä toinen ateria on kevyt-ateria ja tällä kertaa se on linssilasagne. Arvaan jo etukäteen, että nyt mennään jommassa kummassa ääripäässä: joko se on erittäin hyvä tai lähes syömäkelvotonta. Kun avaan laatikon, arvaan jo, että nyt edessäni on jotain hyvää. Tämä linssilasagne on aivan erinomaista! Todella hyvää. Toivoisin vaan, että sitä olisi ainakin kaksinkertainen annos. Olisi kai pitänyt pyytää lentoemänniltä jäännösateriaa...

Kun saavumme Dallasiin, uskon, että minulla saattaisi olla vielä pieni mahdollisuus ehtiä Miamin koneeseen (ja samalla manaan taas sitä, että tulin hyväksyneeksi Finnairin ehdotuksen ihan liian lyhyellä vaihtoajalla). Lähden rauhallisesti paikaltani koneesta kun vuoroni tulee, mutta terminaalin puolella vaihdan jo todella ripeään kävelyyn ja paikoin jopa juoksuun. Ohitan näin ehkä puolet koneen matkustajista, mutta sitten mukaan virtaan liittyy matkustajia muista koneista ja lopulta pahin pelkoni käy toteen: saavun maahantulotarkastusaulaan, joka on aivan tupaten täynnä ihmisiä ja jossa pitkät jonot luikertelevat kohti viranomaisten tiskejä. Nyt olen jo lähes varma, että en tule seuraavalle lennolleni ehtimään. Jonottaminen kestää kauan! Alussa jono liikkuu ainakin näennäisesti hyvää vauhtia, mutta viimeiset metrit tiskille kestävät loputtoman kauan. Kun itse pääsen tiskille, maahantulotarkastus kestää kohdallani minulle tyypilliset 1min 30 sek ja minut toivotetaan tervetulleeksi maahan. Olisi kiva joskus nähdä mitä kaikkea tietoa minusta on heidän koneillaan…

Tässä vaiheessa alkaa varsinainen kilpajuoksu! Hetken olen jo luovuttamaisillani, mutta lähden sitten kuitenkin kiitämään kohti lähtöporttia, joka tietysti on toisessa terminaalissa junayhteyden päässä ja väliin mahtuu vielä turvatarkastuskin! Ja tähän turvatarkastukseen on satojen metrien jono! Kyllähän tässä taas hermoja ja paineensietokykyä koetellaan… Turvatarkastusjono on todella sekava ja niin pitkä, että sen alkupää on kaukana toisen rakennuksen puolella, mutta onneksi jono liikkuu melko nopeasti. Kun lopulta kaiken juoksemisen ja jonossa seisomisen sekä juna-ajelun jälkeen saavun lähtöportille, siellä lukee että portti on suljettu, eikä paikalla ole enää edes henkilökuntaa. Alan etsiä porttia, josta löytäisin jonkun keneltä voisin kysyä mitä pitäisi tehdä seuraavaksi, mutta se ei olekaan ihan helppoa. Lopulta löydän virkailijan, joka neuvoo minut oikeaan paikkaan Americanin asiakaspalvelutiskille ja pääsen selvittelemään jatkoa. Aluksi virkailija ihmettelee miksi en mennyt koneeseen, kun se on vielä lähtöportilla. Hän kävelee jopa käytävälle asti katsomaan mitä monitorit kertovat. Niinhän siellä tosiaan väitetään, että kone ei ole vielä lähtenyt. [Tilanne oli ilmeisesti se, että portti oli jo suljettu, mutta kone seisoi todella pitkään ovet suljettuina portilla ennen kuin se pääsi matkaan ja jostain syystä lentoa pidettiin edelleen odottavana monitoreissa]. Tässä välissä ehtii lähteä vielä toinenkin Americanin kone Miamiin ja tämä aiheuttaa lisää sekaannusta. Lopulta saan uuden boarding cardin sitä seuraavaan koneeseen ja lähden jälleen juoksemaan… Tämänkään koneen lähtöön ei ole pitkä aika ja se on (tietysti) taas toisessa terminaalissa, jonne on (tietenkin) matkustettava junalla. Lisäksi lippuni status on nyt standby eli joudun jäämään viimeiseksi ja katsomaan jäikö koneeseen yhtään tyhjää paikkaa. Onneksi se yksi tyhjä paikka minulle löytyy ja ilmeisesti kaikki 12 paikkaa odottanutta pääsee koneeseen. Osa heistä on samalta Finnairin lennolta kuin minäkin. On tämä ollut melkoista sekoilua ja Finnairille on pakko lähettää sellaisia terveisiä, että älkää edes ehdottako matkoja, joissa Yhdysvaltoihin saavuttua on alle kahden tunnin vaihto!

Istun siis lopulta Americanin koneessa, joka on matkalla Miamiin. Tämä matka sujuu melko mukavasti ja ennen Meksikonlahdelle saapumista tuijottelen ikkunapaikalta ulos pimeyteen yrittäen arvailla minkä kaupungin valot näkyvät missäkin. Loppumatkasta tulemme Evergladesin suoalueen yläpuolelle ja allamme on vain pimeää, kunnes Miamin ympäristön valot tulevat näkyviin ja olemme jo lähes finaalissa. Miamissa kaikki onkin sitten jo helppoa kun maahantulomuodollisuudet on hoidettu jo Dallasissa ja voin vain kävellä suoraan ulos terminaalista. Minulla on nyt vähän liikaakin aikaa ennen junani lähtöä.

Matkustan viiden minuutin matkan MIA Moverilla ”maaliikennekeskukseen”, josta löytyvät kaikki autovuokraamot sekä Tri-Rail -junan, Amtrak-junan, Miamin alueen paikallisjunan ja Greyhoundin bussin lähtöterminaalit. Minä olen jo hyvissä ajoin Tri-Rail -junan lähtölaiturilla odottelemassa junan ovien avautumista. Lipun olen ostanut jo sisältä automaatista. Minulla on edessäni vielä hieman vajaan kahden tunnin matka pääteasemalta pääteasemalle eli Miamin lentokentältä Mangonia Parkiin. Istun ensimmäisessä vaunussa ja edessämme ei ole edes veturia, koska veturi on junassa viimeisenä. Ohittaessamme Miamin alueen lukuisia tasoristeyksiä ensimmäisessä vaunussa on melkoinen meteli: kello soi taukoamatta ja äänekäs torvi soi ennen jokaista ylikäytävää. Istun toisessa kerroksessa muutaman muun matkustajan kanssa ja junassa on tuota äänimerkkimeteliä lukuun ottamatta rauhallista. Uni alkaa painaa silmää, sillä kello on Floridassakin jo kaksi yöllä saapuessamme Mangonia Parkiin ja olen ollut hereillä ja matkassa noin yli 20 tuntia! Onneksi perillä ei ole edessä enää kuin vajaan 10 minuutin automatka.

 

Aiempia kirjoituksia:

Que sera, sera - Osa 8 (Summa summarum)
Que sera, sera - Osa 7 (Bonus-päivä)
Que sera, sera - Osa 6 (Cefalu)
Que sera, sera - Osa 5 (Päivä kuolleille)
Que sera, sera - Osa 4 (Toinen päivä Palermossa)
Que sera, sera - Osa 3 (Cataniasta Palermoon)
Que sera, sera - Osa 2 (Catania)
Que sera, sera - Osa 1 (Sisilia, Italia 2024)

Ja vielä toinen ihan tavallinen laivamatka
Maailman myrskyistä (Milton)
Taas yksi tavallinen laivamatka
Syksyn alati muuttuvia suunnitelmia
Kesästä
Käytännön vinkkejä Yhdysvaltoihin matkustaville
Myötätuulessa Atlantin yli
 

Kohti kotia kaukana kotoa
Päivä pääkaupungissa: Washington, D.C.
Vihreä vinttikoira
Empire State of Mind
Alone in New York: Tenement Museum & Lower Manhattan
New York City: MoMA & Village Halloween Parade
Turbulenssia ilmassa ja maankamaralla
Kohti Gotham Cityä 

Miamista Helsinkiin (kesäjuttuja)
Rockabillyä reservaatissa - Rockabillaque Florida 2023

KOKO BLOGI (259)

QUE SERA, SERA... OSA 8 (SUMMA SUMMARUM)

Viimeinen aamu Sisiliassa. Ainakin tällä erää. En sano, ettenkö palaisi tänne vielä jonain päivänä; sen verran positiivinen kokemus tämä matka on ollut. Otan aamun tänäänkin hyvin rauhallisesti. Menen aamiaiselle vasta hieman ennen sen sulkeutumisaikaa ja syön hyvin hitaasti, ehkä jopa hieman vitkutellen. Minulla ei ole tänä aamuna mitään kiirettä. En kuitenkaan ehtisi tehdä mitään ihmeempiä ennen lentokentälle lähtöä, joten päätän kuluttaa aikaa hotellilla ennen uloskirjautumista. Olen matkassa niin kevyin varustein, että pakkaamiseen ei mene viittä minuuttia enempää. Lähden hotellista juuri check-out -aikaan ja kävelen jo tuttua tietä rautatieasemalle.

Paikallisjuna Palermon lentokentälle lähtee ajallaan Palermo Centralen asemalta. Juna lähtee ensin täysin päinvastaiseen suuntaan, mutta kääntyy pian jyrkästi etelän kautta ja sukeltaa tunneliin kaupungin alle. Matkan varrella sen kilometrejä pitkässä tunnelissa ja sen ulkopuolella on monta asemaa kaupungin alla ja sen ulkopuolella. Monta asemaa, aivan kuten meillä Suomessakin on lentokentän ja Helsingin välillä (voi kunpa siihen saataisiin nopea express-juna kuten esim. Tukholmassa tai Roomassa). Junassa on hyvin tilaa ja matkustajien joukossa näyttää olevan huomattavasti enemmän paikallisia kulkijoita kuin lentokentälle menijöitä.

ITA:n kone Roomaan on myöhässä. Tätä juuri pelkäsinkin. Minulla on boarding card vain Palermosta Roomaan ja jatko minun pitäisi selvittää uudelleen reityksen ohjeiden mukaisesti Roomassa, eikä aikaa muutenkaan olisi tuhlattavaksi. Kun kone lopulta saapuu reilut puoli tuntia myöhässä, seuraa todennäköisesti hitain koskaan näkemäni koneesta poistuminen. Se tuntuu toki vielä hitaammalta, kun tämä myöhästyminen alkaa huolestuttaa seuraavaan koneeseen ehtimisen suhteen. Jo moneen kertaan luulen koneen jo olevan tyhjä, kun jostain pitkän tauon jälkeen ”putkeen” ilmestyy taas lisää matkustajia. Kun kone lopulta on tyhjä, koneeseen nousu alkaa sujua uskomattoman mallikkaasti ja vauhdikkaasti, kunnes… kunnes huomaan seisovani kaikkien muiden ihmisten kanssa paikallani siellä ”putkessa”. Yhtäkään ihmistä ei ole vielä päässyt koneeseen asti. Päästyämme lopulta sisään alkaa mieletön ”välimerellinen” säätäminen. Luulin kreikkalaisten olevan tämän sekoilun mestareita, mutta ei, kyllä tämä on tänään ihan omaa luokkaansa. Ihmiset seisovat keskellä käytävää, touhuavat kuka mitäkin ja puhua pälättävät lentoemännille taukoamatta. He istuvat väärillä paikoilla, yrittävät tunkea ylisuuria pakaasejaan matkatavarahyllyille ja pian he seisovat taas tukkona keskellä käytävää. Jos oli edellisten matkustajien poistuminen koneesta hidasta, niin tämä se vasta kestää. Nyt myös lentoemännillä on osuutensa asiaan: he kuluttavat ajan kaikenlaiseen pikku touhuiluun ja jutteluun matkustajien kanssa ja heidän tekemisissään ei näytä olevan minkäänlaista päättäväisyyttä ja määrätietoisuutta. Lopulta kun yksi matkatavarahyllyn luukku on saatu rikki ja kymmenkunta ihmistä edelleen etsii paikkojaan käytävällä kone lähtee liikkeelle! Vasta koneen liikkuessa jo portilta taaksepäin lentoemännät havahtuvat siihen, että pitäisi kai tehdä jotain…

Kone lähtee lopulta noin 50 minuuttia myöhässä ja saapuu Roomaan jotakuinkin saman verran myöhässä. Ja kuten arvata saattaa, sekoilu saa jatko-osan koneen laskeuduttua. Koneen pysähdyttyä hetkeksi, ilmeisesti saamaan ohjeita tuloportille ajamisesta, silmänräpäyksessä kaikki minun paikasta (rivi 18) eteenpäin käytäväpaikoilla istuvat pomppaavat pystyyn kuin vieteriukot ja saman tien matkatavarahyllyjen luukut ovat auki. Kaikkein käsittämättömintä on se, että edes kapteenin hyvinkin tiukkasanainen vaatimus siitä, että kaikkien on istuttava alas ja pidettävä turvavyöt kiinnitettyinä ei aiheuta minkäänlaista reaktiota! Aika kovapäistä sakkia… Lopulta lentoemännät rientävät hätiin koneen takaa ja käskyttävät todella rankasti seisovia matkustajia ja paiskovat vihaisina hyllyjen luukkuja kiinni. Hyvä, lopultakin edes vähän kuria ja järjestystä ja matkustajien turvallisuudesta välittämistä. Lopulta kone pienen siirtymisen jälkeen pysähtyy portille ja nyt matkustajat saavat ihan oikeasti nousta käytävälle… odottamaan…

Minä huomaan pian juoksevani lentokentällä. Yritän ehtiä terminaalista ulos ja check-innin ja turvatarkastuksen kautta takaisin sisään koska Finnairin ohjeiden mukaisesti minun tulee hakea boarding card lähtöselvityksestä. Noudatan siis tarkkaan Finnairin ohjetta. Hiki nousee pintaan kun vuoroin kävelen ja vuoroin juoksen läpi terminaalin. Saan boaring cardini melko vaivattomasti ja jatkan takaisin turvatarkastuksen kautta. Hermot alkavat kiristyä jonossa. Yllättävän nopeasti olen kuitenkin taas lähtöporttialueella, ehkä tehtyäni jonkinlaisen lentokentän ennätyksen nopeudessa. Löydän pian Helsingin koneen lähtöportin ja minulle jää jopa aikaa juoda caffe macchiato ja syödä pistaasi-croissant portin lähellä olevassa kahvilassa.

Italialaisen sekoilun ja kohkaamisen jälkeen on mukavaa katsella Finnairin lähtöportilla hillittyä ja hyvää käytöstä. Tällä en tarkoita esimerkiksi äänekästä keskustelua, vaan enemmänkin sitä, miten asiat voi hoitaa täsmällisesti ja nopeasti, kuitenkaan hosumatta. Esitettyäni boardin cardini huomaan virkailijan katsovan ensin minua kysyvästi ja sitten kolleegaansa, mutta hän toteaa sitten vain ”Buon viaggio!” Ensin en ymmärrä mistä mahtoi olla kyse, mutta sitten mieleeni välähtää, että heillä olisi ollut minulle boarding card valmiina lähtöportilla! Taisin nähdä sen tiskillä... Turhaa oli siis kaikki hermoiluni ja juoksemisen. Kiitos väärien ohjeiden.

Istun vihdoin Finnairin koneessa matkalla kohti Helsinkiä. Kone on lyhyt Airbus A319 ja se on lähes täynnä. Koneen noustua – hieman aikataulusta jäljessä - yhdistän puhelimeni koneen wifiin, jonka kautta voin käyttää ilmaiseksi viestipalveluita, kuten whatsappia. Tämä tekstein viestittelyyn riittävä nettiyhteys on ollut saatavilla ilmaiseksi jo jonkin aikaa Finnairin Euroopan lennoilla. Selailen samalla muita palveluita ja huomaan vasta nyt ensimmäistä kertaa, että iltapäivän roskajulkaisut voi lukea (sähköisinä versioina) ilmaiseksi, mutta jos haluaisin lukea oikeita uutisia, kuten esimerkiksi Hesaria, joutuisin maksamaan peräti kuusi euroa! Samalla mieleeni tulee ne hienot ajat, kun lentokoneen ovella vielä jaettiin oikeita sanomalehtiä! Sanomalehtiä ja vesipullo. Jotkut asiat olivat ihan oikeasti paremmin ennen.

Paluu Helsinkiin on taas kerran rankkaa. Pimeyden lisäksi tulijaa tervehtii kylmyys ja ankea harmaus. Kylmyys, joka saa minut tärisemään (vaikka vielä ei ole edes oikeasti kylmä). Harmaus, joka tuntuu verhoavan kaiken sisäänsä. Seuraavina päivinä huomaan myös monta muuta asiaa, joista ehdottomasti merkittävin nykypäivänä on ihmisten sulkeutuminen kännykkämaailmaansa. Kun on ollut viikon paikoissa, joissa käytännössä kukaan ei kulkenut kaduilla kännykkä nenänsä edessä, on taas vaikea sopeutua tähän surrealistiseen maailmaan, jossa kännykkä-zombiet kulkevat kaduilla kuin kuolleet, jotka eivät tajua mitään ympärillään olevasta elämästä. Kaipaan takaisin Sisiliaan, mutta välittömästi iskenyttä uutta matkakuumetta hillitsee hieman tieto, että tasan kahden viikon päästä olisin taas matkalla toiseen kotiini Yhdysvaltoihin.

SISILIA (CATANIA, PALERMO JA CEFALU)
+ Loputtomasti kapeita kujia harhailtavaksi!
+ Marraskuun lopulla enimmäkseen sopivan väljää.
+ Ainakin marraskuun lopulla yöpyminen edullista.
+ Kävellen ja junia käyttäen pärjää.
+ Upeat maisemat.
+ Paljon historiallisia ja muita nähtävyyksiä.
- Aika vaikea löytää mitään negatiivista. Luultavasti kesäaikana ja alkusyksystä aivan liikaa ihmisiä ja hirveä tungos kaikkialla.

Aiempia kirjoituksia:

Que sera, sera - Osa 7 (Bonus-päivä)
Que sera, sera - Osa 6 (Cefalu)
Que sera, sera - Osa 5 (Päivä kuolleille)
Que sera, sera - Osa 4 (Toinen päivä Palermossa)
Que sera, sera - Osa 3 (Cataniasta Palermoon)
Que sera, sera - Osa 2 (Catania)
Que sera, sera - Osa 1 (Sisilia, Italia 2024)

Ja vielä toinen ihan tavallinen laivamatka
Maailman myrskyistä (Milton)
Taas yksi tavallinen laivamatka
Syksyn alati muuttuvia suunnitelmia
Kesästä
Käytännön vinkkejä Yhdysvaltoihin matkustaville
Myötätuulessa Atlantin yli
 

Kohti kotia kaukana kotoa
Päivä pääkaupungissa: Washington, D.C.
Vihreä vinttikoira
Empire State of Mind
Alone in New York: Tenement Museum & Lower Manhattan
New York City: MoMA & Village Halloween Parade
Turbulenssia ilmassa ja maankamaralla
Kohti Gotham Cityä 

Miamista Helsinkiin (kesäjuttuja)
Rockabillyä reservaatissa - Rockabillaque Florida 2023

KOKO BLOGI (259)

 

 

 

QUE SERA, SERA... OSA 7 (BONUS-PÄIVÄ)

Matkani seitsemäs päivä on bonus-päivä. Kun herään aamulla hotellissa, minun pitäisi olla jo matkalla kohti Müncheniä, mutta lakkoilevat lentokenttätyöläiset päättivät toisin ja matkani piteni reilulla vuorokaudella. Ajattelen, että olen jo nähnyt kaiken haluamani Palermossa ja että minun olisi pitänyt viettää yksi yö enemmän Cataniassa, mutta tutkailtuani hetken nettisivuja löydän vielä useitakin kohteita, joissa voisin käydä. Aivan hotellini lähellä, Fontana Pretorian takana on Piazza Bellini -aukio, jonka reunoilla on kolme vanhaa kirkkoa ja päätän käydä aamupäivällä kaikissa näissä kolmessa. Aloitan siis päiväni rauhallisen aamiaisen jälkeen kirkkokierroksella. Koska muihin kirkkoihin näyttää tunkevan juuri isoja turistiryhmiä, minä valitsen ensimmäiseksi kaikkein isoimman: Chiesa di Santa Caterina d'Alessandrian. Tämän jälkeen vierailen Chiesa di San Cataldossa, jonka erityisenä tuntomerkkinä ovat kolme pientä, ulkopuolelta punaiseksi maalattua kupolia. Cataldon kirkko on rakennettu jo vuonna 1154. Kolmanteen kirkkoon en sitten enää pääsekään: se menee tältä päivältä kiinni juuri minun saapuessani ovelle…

Melko nopeiden kirkkovisiittieni jälkeen lähden kävelemään kohti merenrantaa. Olen päättänyt käydä jossakin Palermon palatseista ja kohteekseni valikoitui joistakin tarkkaan harkituista syistä Palazzo Butera, hyvin lähellä rantaa ja Porta Feliceä. Tämä barokki-tyylinen aristokraattipalatsi on melko erikoinen paikka. Palatsin vanhimmat osat on rakennettu jo 1600-luvun loppupuolella kodiksi ja palatsia on muuteltu ja suurennettu moneen kertaan vuosisatojen saatossa. Lopulta palatsin osti vuonna 2016 gallerian omistaja Massimo Valsecchi puolisoineen ja heidän johdollaan koko palatsi koki täydellisen restauroinnin ja tänä päivänä se on jonkinlainen sekoitus uutta ja vanhaa. Itse palatsi on jo näkemisen arvoinen, mutta rakennuksen lisäksi näytteillä on valtava määrä taidetta. Paljon mielenkiintoista ja paljon ei niin mielenkiintoista. Jossakin lukemassani arvostelussa joku valitti paikan sekavuutta ja siihen törmään pian itsekin: taidetta on ripoteltu sinne tänne ja kierroksesta puuttuu järjestys ja ”punainen lanka” kokonaan. Teosten tyyli vaihtelee ilman logiikkaa huoneesta toiseen tai ehkä jopa saman huoneen sisällä. Kuitenkin tästäkin huolimatta uskallan kyllä suositella paikkaa: itse palatsi on tosiaan upea ja näkemisen arvoinen ja myös osa esillä olevasta taiteesta miellytti ainakin itseäni. Hienointa palatsissa oli sen sisäpiha ja terassi ja sisäpihalta juurensa talon sisälle, pitkään vesikanavaan juurensa työntänyt puu. Palatsin pienestä tornista on upea näköala ympäri Palermon ja sieltä näkee kauas merelle ja myös kaukaisille vuorille. Ennen lähtöäni nautin vielä caffe macchiaton ja cannelonin palatsin kahvilassa.

Palatsilta kävelen suoraa tietä takaisin hotellilleni. On pienen päivälevon aika. En koskaan nuku näiden pikku taukojeni aikana, mutta lepäilen hetken ja postittelen kuvia sosiaaliseen mediaan. Makaillessani sängyllä mietin erästä asiaa, johon olen törmännyt muutamaan kertaan Italiassa: vaikuttaa siltä, että hotellien ovet sulkeutuvat vain, jos ne pamautetaan voimalla ja kunnon paukkeella kiinni… En tiedä johtuuko tämä ihmisten luonteesta vai tavallista huonommista ovista, mutta silloin tällöin Italiassa omassa huoneessa oleskelu on ollut käytävältä kuuluvan jatkuvan ovien paukkeen säestämää. Näin varsinkin jos samalla seurueella on ollut useampi hotellihuone ja he ovat laukanneet jatkuvasti näiden huoneiden välillä. No, eipä se minua niin hirveästi haittaa, varsinkin kun en edes yritä nukkua.

Olin ajatellut käydä vielä viimeisenä iltana syömässä jo tutuksi tulleessa paikallisten suosimassa pikku ravintolassa pimeillä takakujilla, mutta päätän sittenkin kokeilla jotain muuta. Söin tuossa sivukujien ravintolassa matkani ”juhlaillallisen” jo edellisenä iltana. Otin alkuruoan, pääruoan ja vielä jälkiruoankin ja istuskellessani vielä hetken terassilla ruokailun jälkeen tulin nauttineeksi yhden Limoncellon ja espresson. Kaikesta tästä huolimatta illalliseni kustannukset pysyivät varsin kohtuullisina. Olin jonakin muuna iltana rekisteröinyt vilkkaalta turistikadulta poikkeavalla sivukujalla olevan pizzerian ja päätän syödä siellä. Ravintolan nimi on "Assud a Santamarina Pizzeria Siciliana". Jo ravintolan ulkopuolella tarjoilija aloittaa kehumisen kuinka kaikki heidän pitsojensa raaka-aineet ovat sisilialaisia ja tämä selostus jatkuu pöytään asti ja saan vielä kertauksen hetkeä myöhemmin pitsaa tilatessani. Pitsat eivät ole kalliita ja maku on erinomainen. Tässä siis kaksi suositusta ruokapaikaksi Palermossa: Trattoria ”no zu Toto e Niputi” ja "Santamarina Pizzeria Siciliana”.

 

Jatkuu...

Aiempia kirjoituksia: 

Que sera, sera - Osa 6 (Cefalu)
Que sera, sera - Osa 5 (Päivä kuolleille)
Que sera, sera - Osa 4 (Toinen päivä Palermossa)
Que sera, sera - Osa 3 (Cataniasta Palermoon)
Que sera, sera - Osa 2 (Catania)
Que sera, sera - Osa 1 (Sisilia, Italia 2024)

Ja vielä toinen ihan tavallinen laivamatka
Maailman myrskyistä (Milton)
Taas yksi tavallinen laivamatka
Syksyn alati muuttuvia suunnitelmia
Kesästä
Käytännön vinkkejä Yhdysvaltoihin matkustaville
Myötätuulessa Atlantin yli
 

Kohti kotia kaukana kotoa
Päivä pääkaupungissa: Washington, D.C.
Vihreä vinttikoira
Empire State of Mind
Alone in New York: Tenement Museum & Lower Manhattan
New York City: MoMA & Village Halloween Parade
Turbulenssia ilmassa ja maankamaralla
Kohti Gotham Cityä 

Miamista Helsinkiin (kesäjuttuja)
Rockabillyä reservaatissa - Rockabillaque Florida 2023

KOKO BLOGI (258)