Yli yön ja Atlantin

13. ja viimeinen matkapäivä, Perjantai 19.10.2012

Ruokailun ja kahvin jälkeen valot matkustamossa himmenevät ja osa ihmisistä alkaa nukkua, mutta minä en saa nukuttua tälläkään kertaa. Nuokun silmät kiinni ja välillä katselen kartalta missä mennään. Jossain vaiheessa torstai vaihtuu perjantaiksi; riippuen ihan siitä eletäänkö Suomen, Englannin vai USA:n itärannikon kellon mukaan. Aika tuntuu matelevan, mutta matka lyhenee koko ajan. Päästyämme New Foundlandin itäpuolelle Pohjois-Atlantille muuttuu sää hieman turbulenttiseksi ja pieni tärinä tuntuu oikeastaan koko loppumatkan. Jossain vaiheessa ilmavirtaukset ravistelevat isoa konetta pienen hetken kovemminkin, mutta koneen noustessa korkeammalle meno tasoittuu taas pian.

Alamme lopulta lähestyä saarivaltakuntaa ja Lontoota. Vajaat kaksi tuntia ennen laskeutumista matkustamon valot taas syttyvät ja meille tarjoillaan aamiainen: pientä syötävää ja kahvia, teetä tai kaakaota.Ulkona on edelleen pimeää ja katsoessani alas taakse näen vain koneen siivissä vilkahtelevat valot. Pian aamun kajossa alkaa näkyä pilviä ja saapuessamme Englannin ilmatilaan jossain kaukana näkyy myös muiden lentokoneiden vilkkuvia valoja. Olemme saapumassa yhdelle Euroopan vilkkaimmista lentokentistä ja vaikka olemmekin täällä jo ennen aikataulun mukaista saapumisaikaa, joudumme varmasti taas odotuskuvioon ja laskeutumisaika venyy pitemmälle.

Kierrettyämme pienen kierroksen näyttää kuitenkin siltä, että pääsemme laskeutumaan. Koneen kapteeni kuuluttaa matkustamohenkilökunnan lähestymisvalmisteluihin ja pian siivissä olevat ilmanohjaimet alkavat liikkua ja siivet leviävät isommiksi, jotta ne kantaisivat paremmin vauhdin hidastuessa. Liumme lähes äänettömästi, varmasti lähes tyhjäkäyntikierroksilla alemmaksi, kaarramme vielä jyrkästi ja sitten alan jo erottaa maan allamme. Lontoossa on vielä pimeää ja esikaupunkien valot loistavat alhaalla. Laskeutuminen tuntuu kestävän ja kestävän, mutta lopulta tunnen kuinka ison linnun valtavat laskutelineet koskettavat maata ja kone alkaa jarruttaa voimakkaasti. Ilmajarrut siipien päällä ovat pystyssä ja märän kentän pinnasta näen hyvin kuinka suihkuturbiinit puhaltavat ilmaa eteenpäin. Helinä-Keiju on laskeutunut.

Viime kerralla tullessamme tällä samalla lennolla ennätysajassa Lontooseen (7h 10min), jouduimme odottamaan rullaustiellä liki puoli tuntia ennen terminaalille pääsyä. Nyt kone rullaa nopeasti suoraan portille ja ihmiset pääsevät nopeasti ulos. Me olemme taas etupäässä, koska yläkerrrasta pääsee esteittä suoraan ovelle. Lähdemme seuraamaan jatkolentojen kylttejä ja mutkiteltuamme pitkän matkan pitkin ison terminaalin käytäviä saavumme taas turvatarkastukseen. Jos oli Miamin turvatarkastus hyvin hoidettu ja joustava, niin tämä turvatarkastus on aivan pohjanoteeraus. Kaikki kestää ja kestää ja toiminta vaikuttaa kankealta ja hitaalta ja sen myötä myös epävarmalta. Vaikka ihmisiä on hyvin vähän, saamme seistä jonossa pitkä tovin. En tiedä mikä yritys tätä turvatarkastusta hoitaa, mutta sillä olisi paljon opittavaa esimerkiksi USA:sta tai Suomesta. Oikeastaan mikään ei suju näppärästi ja joutuisasti.

Kun meidän vuoromme tulee, pääsemme tarkastuksesta läpi ilman viivytyksiä. Kulman takana on Finnairin jatkolentojen lähtöselvitys ja käymme siellä hakemassa boarding cardit. Jatkolento Helsinkiin on British Airwaysin lento, mutta sen lentää Finnair. Viime kerralla saimme lippumme jo Miamissa, mutta nyt saamme ne vasta Lontoossa. Sitten vuorossa onkin tyypillistä lentokenttätekemistä... Odotusta. Helsingin tapaan maailman lentokentillä ei näytä juurikaan olevan edes ilmaisia wi-fi- yhteyksiä. Sekä Miamissa että Lontoossa yhteydestä pitää maksaa. Käymme juomassa kahvit ja kiertelemme myymälöissä aikamme kuluksi. Välillä käymme katsomassa tauluilta joko lentomme lähtöportti näkyisi, mutta Heathrowlla tuntuu olevan sellainen tapa, että portin numero ilmestyy jostain syystä tauluille vasta juuri ennen boarding-aikaa tai jopa vasta ilmoitetun boarding-ajan jälkeen.
  
Pitkän odottelun ja ajantappamisen jälkeen näemme lopulta Helsingin lentomme lähtöportin ja kävelemme lähes 10 minuutin matkan portille. Aulassa odottelevasta ihmismäärästä päätelleen kone on "buukattu"aivan täyteen. Törmäämme aulassa myös kitaroitaan kantaviin muusikoihin ja koska he ovat niin tutun näköisiä, on minun pakko lopulta kysyä mikä on heidän bändinsä nimi. Bändin nimi on the Bluecats, joka on soittanut neo-rockabillyä kai jo yli 20 vuotta. Bändi on matkalla Hyvinkäälle levynjulkaisukeikalle (olisinpa voinut olla Hyvinkäällä). Jonkin ajan päästä istumme Finnairin Airbus A321-koneessa ja katselen ikkunasta vieressämme seisovaa kone-jättiä: Miamista saapunut Tinker Belle on aivan vieressämme, vaikka kiersimme terminaalissa varmasti kahden kilometrin lenkin...

Lentoaika Lontoosta Helsinkiin on tänään vain 2h 10min. Minulle aikataulua nopeampi lento sopii oikein hyvin. Olen nyt jotenkin huomannut inhoavani lentämistä ja pakko on tunnustaa, että edellisen matkan turbulenssiröykytyksen jälkeen olen alkanut pikkuisen enemmän jännittää lentämistä. Lento sujuu kuitenkin hyvin. Pian päästyämme taivaalle nousemme pilvikerroksen yläpuolelle, emmekä näe Lontoota ilmasta käsin. Lennämme jostain Tanskan ja Etelä-Ruotsin kautta Itämerelle ja Hankoniemen kohdalla huomaan, kuinka kone alkaa hidastaa ja laskeutua pikku hiljaa alemmaksi. Jälleen kerran, kuten näköjään nyt lähes joka kerta minun kohdallani: lähestyesämme Suomea ja Helsinkiä allamme näkyy vain paksu, läpitunkemattoman näköinen pilvipatja.

Tullessani kotiin Kriisinhallintatehtävistä Roomasta viime syksynä, suomalainen kollegani ja esimieheni sanoi minulle, että muista aina, että jos joku kysyy mikä on "rajapinta", niin se on juuri tämä. Kun tulemme kaukaa toisesta maasta, eri ilmastosta, eri kultuurista, eri työympäristöstä ja laskeudumme pilvikerroksen sekaan, niin tuon rajapinnan kautta siirrymme aivan toiseen paikkaan ja ilmastoon. Siirrymme sen kautta paikkaan, missä kaikki on erilaista. Ja minä muistan tuon rajapintajutun vieläkin... Tulen varmasti aina muistamaan. Ja nyt me siirrymme taas kerrran sen rajapinnan kautta aivan toiseen aikaan ja paikkaan.

Koukkaamme kierroksen jostakin Hyvinkään yläpuolelta ja lähestymme lentokenttää koillisen suunnasta. Ja kuten minulla lähes aina Helsinki-Vantaalle laskeuduttaessa: Ikkunasta näkyy vain harmaata. Vain pilviä, sumua ja sadetta. Jos jostain näkyy hetki maata, on se vain väritöntä peltoa tai synkän vihreää kuusimetsää. Ja niin on nytkin, maa alkaa näkyä kunnolla vasta kun olemme jo melkein kiitoradan päässä. Tuulet heilauttelevat konetta sen laskeutuessa ja laskeutumisesta tulee mieleeni eräs internetin hupisivusto, jonne oli kerätty hauskimpia matkustamohenkilökunnan ja lentäjien kuulutuksia. Yksi niistä meni näin: "A flight attendant’s comment on a less than perfect landing: “We ask you to please remain seated as Captain Kangaroo bounces us to the terminal.” No joo... Ehkä minä itse olen hieman väsynyt; olihan se laskeutuminen taas kerran pomppimista ilmassa ja pari pomppua vielä maassakin, mutta hyvinhän se kuitenkin meni.

Olen kuitenkin iloinen, että olemme taas turvallisesti kotimaan kamaralla ja lennot ja aivan koko reissu meni hyvin. Nyt uskallan jo sanoa ääneen, että olipa taas hyvä reissu. Kaikenlaisia pieniä, harmittomia kömmähdyksiä kyllä reissulla sattui, mutta ei mitään sen kummempaa ja matka oli onnistunut aivan kaikin puolin. Nyt olemme taas kotimaan lentokentällä; ei enää isoja koneita, ei väirikkäitä koneita, ei valtavaa määrää erilaisia koneita eri puolilta maailmaa. Vain muutama sinivalkoinen Finnairin kone ja platalle pysähtyessämme vieressämme... Ukraine International! Minne oikein olemme tulleet...

Edessä on enää bussikuljetus platalta terminaalille. Koneen ulkopuolella on kosteaa ja kylmää. Minulla on päälläni vain lyhythihainen paita ja minua paleltaa. Lämpötila ulkona on pudonnut yhtäkkiä parikymmentä astetta. Olen silti todella tyytyväinen, että tänään on Suomen olosuhteisiin nähden todella lämmin päivä: lämpötila on +13 astetta. Se olisi voinut olla +3 astetta. Tai -3 astetta. Suomessa kaikki sujuu nopeasti ja helposti. Pieni kävely. Vain muutama ihminen. Nopea passin vilkaisu ja kysymys mistä olemme tulossa. Laukut odottavat jo hihnalla. Matkaamme vielä seutuliikenteen bussilla Rautatientorille ja siitä lautalla Suomenlinnaan. Niin on sitten tämänkin matka takana. Tämän vuoden neljäs ulkomaanmatka. Tämän vuoden kolmas USA: matka. Vaikka olisin mieluummin jäänyt Floridan lämpöön ja tunnelmaan, niin tuntuu kuitenkin hyvältä olla taas välillä kotonakin.

Tähän päättyy myös tämä matkasepustus täällä blogissa, tämän matkan osalta. Palaan vielä muutamaan asiaan, joista saattaa olla jotain iloa matkaa suunnitteleville ja muutenkin tämä blogi jatkuu kyllä tästä eteenpäinkin.

(Valokuvat)