Yli yön ja Atlantin

13. ja viimeinen matkapäivä, Perjantai 19.10.2012

Ruokailun ja kahvin jälkeen valot matkustamossa himmenevät ja osa ihmisistä alkaa nukkua, mutta minä en saa nukuttua tälläkään kertaa. Nuokun silmät kiinni ja välillä katselen kartalta missä mennään. Jossain vaiheessa torstai vaihtuu perjantaiksi; riippuen ihan siitä eletäänkö Suomen, Englannin vai USA:n itärannikon kellon mukaan. Aika tuntuu matelevan, mutta matka lyhenee koko ajan. Päästyämme New Foundlandin itäpuolelle Pohjois-Atlantille muuttuu sää hieman turbulenttiseksi ja pieni tärinä tuntuu oikeastaan koko loppumatkan. Jossain vaiheessa ilmavirtaukset ravistelevat isoa konetta pienen hetken kovemminkin, mutta koneen noustessa korkeammalle meno tasoittuu taas pian.

Alamme lopulta lähestyä saarivaltakuntaa ja Lontoota. Vajaat kaksi tuntia ennen laskeutumista matkustamon valot taas syttyvät ja meille tarjoillaan aamiainen: pientä syötävää ja kahvia, teetä tai kaakaota.Ulkona on edelleen pimeää ja katsoessani alas taakse näen vain koneen siivissä vilkahtelevat valot. Pian aamun kajossa alkaa näkyä pilviä ja saapuessamme Englannin ilmatilaan jossain kaukana näkyy myös muiden lentokoneiden vilkkuvia valoja. Olemme saapumassa yhdelle Euroopan vilkkaimmista lentokentistä ja vaikka olemmekin täällä jo ennen aikataulun mukaista saapumisaikaa, joudumme varmasti taas odotuskuvioon ja laskeutumisaika venyy pitemmälle.

Kierrettyämme pienen kierroksen näyttää kuitenkin siltä, että pääsemme laskeutumaan. Koneen kapteeni kuuluttaa matkustamohenkilökunnan lähestymisvalmisteluihin ja pian siivissä olevat ilmanohjaimet alkavat liikkua ja siivet leviävät isommiksi, jotta ne kantaisivat paremmin vauhdin hidastuessa. Liumme lähes äänettömästi, varmasti lähes tyhjäkäyntikierroksilla alemmaksi, kaarramme vielä jyrkästi ja sitten alan jo erottaa maan allamme. Lontoossa on vielä pimeää ja esikaupunkien valot loistavat alhaalla. Laskeutuminen tuntuu kestävän ja kestävän, mutta lopulta tunnen kuinka ison linnun valtavat laskutelineet koskettavat maata ja kone alkaa jarruttaa voimakkaasti. Ilmajarrut siipien päällä ovat pystyssä ja märän kentän pinnasta näen hyvin kuinka suihkuturbiinit puhaltavat ilmaa eteenpäin. Helinä-Keiju on laskeutunut.

Viime kerralla tullessamme tällä samalla lennolla ennätysajassa Lontooseen (7h 10min), jouduimme odottamaan rullaustiellä liki puoli tuntia ennen terminaalille pääsyä. Nyt kone rullaa nopeasti suoraan portille ja ihmiset pääsevät nopeasti ulos. Me olemme taas etupäässä, koska yläkerrrasta pääsee esteittä suoraan ovelle. Lähdemme seuraamaan jatkolentojen kylttejä ja mutkiteltuamme pitkän matkan pitkin ison terminaalin käytäviä saavumme taas turvatarkastukseen. Jos oli Miamin turvatarkastus hyvin hoidettu ja joustava, niin tämä turvatarkastus on aivan pohjanoteeraus. Kaikki kestää ja kestää ja toiminta vaikuttaa kankealta ja hitaalta ja sen myötä myös epävarmalta. Vaikka ihmisiä on hyvin vähän, saamme seistä jonossa pitkä tovin. En tiedä mikä yritys tätä turvatarkastusta hoitaa, mutta sillä olisi paljon opittavaa esimerkiksi USA:sta tai Suomesta. Oikeastaan mikään ei suju näppärästi ja joutuisasti.

Kun meidän vuoromme tulee, pääsemme tarkastuksesta läpi ilman viivytyksiä. Kulman takana on Finnairin jatkolentojen lähtöselvitys ja käymme siellä hakemassa boarding cardit. Jatkolento Helsinkiin on British Airwaysin lento, mutta sen lentää Finnair. Viime kerralla saimme lippumme jo Miamissa, mutta nyt saamme ne vasta Lontoossa. Sitten vuorossa onkin tyypillistä lentokenttätekemistä... Odotusta. Helsingin tapaan maailman lentokentillä ei näytä juurikaan olevan edes ilmaisia wi-fi- yhteyksiä. Sekä Miamissa että Lontoossa yhteydestä pitää maksaa. Käymme juomassa kahvit ja kiertelemme myymälöissä aikamme kuluksi. Välillä käymme katsomassa tauluilta joko lentomme lähtöportti näkyisi, mutta Heathrowlla tuntuu olevan sellainen tapa, että portin numero ilmestyy jostain syystä tauluille vasta juuri ennen boarding-aikaa tai jopa vasta ilmoitetun boarding-ajan jälkeen.
  
Pitkän odottelun ja ajantappamisen jälkeen näemme lopulta Helsingin lentomme lähtöportin ja kävelemme lähes 10 minuutin matkan portille. Aulassa odottelevasta ihmismäärästä päätelleen kone on "buukattu"aivan täyteen. Törmäämme aulassa myös kitaroitaan kantaviin muusikoihin ja koska he ovat niin tutun näköisiä, on minun pakko lopulta kysyä mikä on heidän bändinsä nimi. Bändin nimi on the Bluecats, joka on soittanut neo-rockabillyä kai jo yli 20 vuotta. Bändi on matkalla Hyvinkäälle levynjulkaisukeikalle (olisinpa voinut olla Hyvinkäällä). Jonkin ajan päästä istumme Finnairin Airbus A321-koneessa ja katselen ikkunasta vieressämme seisovaa kone-jättiä: Miamista saapunut Tinker Belle on aivan vieressämme, vaikka kiersimme terminaalissa varmasti kahden kilometrin lenkin...

Lentoaika Lontoosta Helsinkiin on tänään vain 2h 10min. Minulle aikataulua nopeampi lento sopii oikein hyvin. Olen nyt jotenkin huomannut inhoavani lentämistä ja pakko on tunnustaa, että edellisen matkan turbulenssiröykytyksen jälkeen olen alkanut pikkuisen enemmän jännittää lentämistä. Lento sujuu kuitenkin hyvin. Pian päästyämme taivaalle nousemme pilvikerroksen yläpuolelle, emmekä näe Lontoota ilmasta käsin. Lennämme jostain Tanskan ja Etelä-Ruotsin kautta Itämerelle ja Hankoniemen kohdalla huomaan, kuinka kone alkaa hidastaa ja laskeutua pikku hiljaa alemmaksi. Jälleen kerran, kuten näköjään nyt lähes joka kerta minun kohdallani: lähestyesämme Suomea ja Helsinkiä allamme näkyy vain paksu, läpitunkemattoman näköinen pilvipatja.

Tullessani kotiin Kriisinhallintatehtävistä Roomasta viime syksynä, suomalainen kollegani ja esimieheni sanoi minulle, että muista aina, että jos joku kysyy mikä on "rajapinta", niin se on juuri tämä. Kun tulemme kaukaa toisesta maasta, eri ilmastosta, eri kultuurista, eri työympäristöstä ja laskeudumme pilvikerroksen sekaan, niin tuon rajapinnan kautta siirrymme aivan toiseen paikkaan ja ilmastoon. Siirrymme sen kautta paikkaan, missä kaikki on erilaista. Ja minä muistan tuon rajapintajutun vieläkin... Tulen varmasti aina muistamaan. Ja nyt me siirrymme taas kerrran sen rajapinnan kautta aivan toiseen aikaan ja paikkaan.

Koukkaamme kierroksen jostakin Hyvinkään yläpuolelta ja lähestymme lentokenttää koillisen suunnasta. Ja kuten minulla lähes aina Helsinki-Vantaalle laskeuduttaessa: Ikkunasta näkyy vain harmaata. Vain pilviä, sumua ja sadetta. Jos jostain näkyy hetki maata, on se vain väritöntä peltoa tai synkän vihreää kuusimetsää. Ja niin on nytkin, maa alkaa näkyä kunnolla vasta kun olemme jo melkein kiitoradan päässä. Tuulet heilauttelevat konetta sen laskeutuessa ja laskeutumisesta tulee mieleeni eräs internetin hupisivusto, jonne oli kerätty hauskimpia matkustamohenkilökunnan ja lentäjien kuulutuksia. Yksi niistä meni näin: "A flight attendant’s comment on a less than perfect landing: “We ask you to please remain seated as Captain Kangaroo bounces us to the terminal.” No joo... Ehkä minä itse olen hieman väsynyt; olihan se laskeutuminen taas kerran pomppimista ilmassa ja pari pomppua vielä maassakin, mutta hyvinhän se kuitenkin meni.

Olen kuitenkin iloinen, että olemme taas turvallisesti kotimaan kamaralla ja lennot ja aivan koko reissu meni hyvin. Nyt uskallan jo sanoa ääneen, että olipa taas hyvä reissu. Kaikenlaisia pieniä, harmittomia kömmähdyksiä kyllä reissulla sattui, mutta ei mitään sen kummempaa ja matka oli onnistunut aivan kaikin puolin. Nyt olemme taas kotimaan lentokentällä; ei enää isoja koneita, ei väirikkäitä koneita, ei valtavaa määrää erilaisia koneita eri puolilta maailmaa. Vain muutama sinivalkoinen Finnairin kone ja platalle pysähtyessämme vieressämme... Ukraine International! Minne oikein olemme tulleet...

Edessä on enää bussikuljetus platalta terminaalille. Koneen ulkopuolella on kosteaa ja kylmää. Minulla on päälläni vain lyhythihainen paita ja minua paleltaa. Lämpötila ulkona on pudonnut yhtäkkiä parikymmentä astetta. Olen silti todella tyytyväinen, että tänään on Suomen olosuhteisiin nähden todella lämmin päivä: lämpötila on +13 astetta. Se olisi voinut olla +3 astetta. Tai -3 astetta. Suomessa kaikki sujuu nopeasti ja helposti. Pieni kävely. Vain muutama ihminen. Nopea passin vilkaisu ja kysymys mistä olemme tulossa. Laukut odottavat jo hihnalla. Matkaamme vielä seutuliikenteen bussilla Rautatientorille ja siitä lautalla Suomenlinnaan. Niin on sitten tämänkin matka takana. Tämän vuoden neljäs ulkomaanmatka. Tämän vuoden kolmas USA: matka. Vaikka olisin mieluummin jäänyt Floridan lämpöön ja tunnelmaan, niin tuntuu kuitenkin hyvältä olla taas välillä kotonakin.

Tähän päättyy myös tämä matkasepustus täällä blogissa, tämän matkan osalta. Palaan vielä muutamaan asiaan, joista saattaa olla jotain iloa matkaa suunnitteleville ja muutenkin tämä blogi jatkuu kyllä tästä eteenpäinkin.

(Valokuvat)

Matkalle kohti Helsinkiä

12. Matkapäivä, Torstai 18.10.2012

Lähtöpäivän aamu on hieman harmaa kun heräämme Miamin South Beachillä, hotelli Albionissa. USA:n hotelleissa ei huonehintaan yleensä sisälly aamiaista ja niin on tässäkin hotellissa. Lähdemme siis pian heräämisen jälkeen etsimään aamiaispaikkaa. Koska kummallakaan ei ole kovin kova nälkä, tyydymme taas Starbucksin kahviin ja croissantiin. Melkein heti kun olemme päässeet istumaan ulos alkaa sataa. Pian sataa jo  niin paljon, että hakeudumme suojaan Starbucksin sisätiloihin. Sadevesikin tuntuu täällä lämpimältä, mutta en silti halua kastua.

Sade taukoaa pian ja lähdemme kävelemään sivukatuja pitkin kohti rantaa. Ohitamme Ocean Driven Art Deco- alueen ja Lummus Parkin ja saavumme leveälle ja pitkälle South Beachin hiekkarannalle (joka oikeastaan sekin kuuluu Lummus Parkkiin). Vaikka taivas on osittain harmaa ja kello on vasta vähän, on rannalla kuitenkin jo jonkin verran ihmisiä. Tänään on lähes tyyntä ja merikin on hyvin rauhallinen; vain pieniä aaltoja ajautuu tasaisesti rantaan ja olosuhteet uimiseen ovat tänään todella hyvät. Vesi on lämmintä ja uiminen tuntuu mukavalta. Pieni haikea tunne alkaa kuitenkin jo iskeä ajatuksiini, koska tiedän tämän olevan viimeinen uinti moneen kuukauteen. Katselen taivaalla lentäviä koneita ja mietin hetken, kuinka itsekin pian taas jo lennän tuolla kohti kotia.

Kuivattelen hetken vaatteita rannalla, puen shortsit ja paidan päälleni ja huuhdon jalkani rannan suihkuilla. Sitten kävelemme laatoitettua rantapolkua ja Lincoln Roadia pitkin hotellille suihkuun ja vaatteiden vaihtoon. Meillä on vielä vajaat kaksi tuntia aikaa ennen huoneen luovutusta ja voimme rauhassa pakata matkalaukkumme niin, että ne ovat valmiina Suomeen lentämistä varten. Tämä kaareva huone näköalaikkunoineen on niin hyvä, että viettäisin täällä mielelläni vielä ainakin yhden yön, mutta mikään ei nyt auta. Lennot on varattu tälle päivälle ja nyt on pakko lähteä.

Lähdemme hotellista hieman ennen kahtatoista ja viemme matkaalukkumme kadun toisella puolella olevaan autoon. Meillä on vielä kaksi tuntia aikaa nauttia Miami Beachin taas aurinkoiseksi kääntyneestä päivästä. Itse olen jo pakannut shortsini matkalaukkuun ja pitkälahkeiset farkut tuntuvat vajaan kahden viikon shortsikauden jälkeen ahdistavilta ja minulla on kuuma.Kiertelemme Lincoln Roadillla ja käymme kahvilla ja kahvin jälkeen syömme vielä jääjogurtit baarissa, jossa "hanoista" voi itse annostella itselleen haluamiaan makuja haluamansa määrän. Poikkeamme vielä parissa liikkeessä katselemassa tuliaisia ja muita tavaroita ja vaatteita. Eloisa kaupunki on taas jo herännyt ja ihmisiä on liikkeellä paljon. Pienet vihreät papukaijat lentelevät palmuista toisiin palmuihin ja niiden ääni täyttää kadun.

Kahdelta iltapäivällä auton parkkiaika päättyy ja päätämme lähteä jo kohti lentokenttää, vaikka aikaa on ehkä turhankin paljon. Ajan auton ensimmäisestä kadunkulmasta 17. kadulle ja siitä edelleen Venetian Causewaylle, joka ylittää Intracoastal Waterwayn. Tämä on rauhallinen tie, jonka keskellä on myös tietulli. Hinta tavalliselta henkilöautolta 1,5 dollaria.Tie kulkee siltojen kautta Miamin kaupunkiin ja silloilta on upeat näkymät Downtown Miamiin, Miamin keskustaan. Tällä matkalla katselemme pilvenpiirtäjiä ja korkeita siltoja vain hieman kauempaa, menemättä lainkaan aivan ydinkeskustaan. Venetian Causewayltä käännyn pohjoiseen Brickell Avenuelle ja pari mailin päässä pysähdyn tankkaamaan. Tällä asemalla luottokortilla tankkaaminen automaatista ei onnistu (aivan kuten se ei onnistunut helmikuussakaan) ja joudun taas ravaamaan edestakaisin myymälässä: ensin "höyläämässä" arviosumman, että saan tankattua ja sitten "höyläämässä" oikean summan tankkauksen jälkeeen. Asemalla on myymässä sama vanhempi, espanjankielinen mies, jonka kanssa minulla viime reissulla oli hieman molemminpuolisia ymmärtämisvaikeuksia. Nyt asiat sujuvat erittäin helposti ja hyvässä yhteisymmärryksessä ja minua hymyilyttää vielä autolle kävellessänikin.

Matka jatkuu seuraavaksi Interstate I-95 tietä kohti lentokenttää. Välillä liikenne matelee monikaistaisella valtaväylällä, välillä taas pääsemme ajamaan todella reipasta vauhtia kohti lentoasemaa. Muistan jo hyvin, että tiellä kannattaa hakeutua vasemmalle kaistalle ja taas vasemmalle, koska niin pääsee suoraan valtavaan Rental Car Centeriin. Naureskelemme hyväntahtoisesti eräälle turistiperheelle, joka etsii selvästi tietä autonpalautukseen. Perheen isä tuntuu sekoilevan autonsa kanssa joka risteyksessä; he ovat aina väärällä kaistalla tai poikittain tiellä edessämme tai takanamme. Ja kojelaudan päällä nököttää tyylikkäästi navigaattori... Seuraan Rental Car Return- kylttejä ja erittäin hyvää vauhtia ja todella sujuvasti onnistumme puikkelehtimaan oikeille teille, oikeille kaistoille ja lopulta palautuskeskuksen oikeaan kerrokseen.

Auton palautus käy nopeasti. Emme ehdi edes purkaa tavaroitamme ulos autosta kun minulla on jo kuitti auton käytöstä kädessäni. Alku oli hankalaa ja hidasta, mutta auton palautus Hertzillä toimi aivan yhtä nopeasti kuin helmikuussa Budgetillakin. En tullut katsoneeksi montako kilometriä tai mailia mittariin tuli, mutta paljon ainakin ajoimme. Ajelimme Miamin ja Riviera Beachin välisellä alueella kymmeniä tai satoja teitä ja minusta tuntuu, että koko ajan olimme menossa jonnekin. Ja vaikka tuhansia tai kymmeniä tuhansia teitä on ajamatta, niin melko tutuksi tuo alue jo alkaa pikku hiljaa käydä. Navigaattoria ei tarvittu ja näköjään pärjäsimme helposti ja hyvin jopa ilman kunnollisia karttoja... Jätämme jäähyväiset isolle mustalle Chryslerillemme ja lähdemme etsimään tietä terminaaliin. Kävelemme pienen matkan "MIA Moverille" ja pieni juna vie meidät ehkä noin kilometrin päässä olevalle lentoasemalle. Kaikki tapahtuu nyt kuin reilu viikko sitten tänne tullessamme, mutta nyt vaan päinvastaisessa järjestyksessä.

Lentoasemalla menemme suoraan Virgin Atlanticin lähtöselvitykseen, jossa pääsemme tiskille lähes jonottamatta. Matkakuvaukseeni on merkitty istumapaikat jumbojetin istuinriville 58 eli aivan ison matkustamon takaosaan. Olemme nyt kuitenkin check-innissä niin aikaisin, että kysyn onko koneen yläkerrassa vielä vapaita paikkoja. Virkailija tutkii jonkin aikaa tietokonettaan ja vaihtaa sitten istumapaikkamme jumbojetin yläkertaan. Vähemmän ihmisiä, vähemmän ruuhkaa, vähemmän lentokoneen meteliä, parempi ja nopeampi palvelu. Olen todella tyytyväinen, että sain paikat vaihdettua. Jätämme vielä laukkumme lentoyhtiön huostaan ja seuraavaksi toivomme näkevämme laukkumme Helsingissä.

Meille jää runsaasti aikaa oleiluun ja kiertelyyn terminaalissa. Pyörähdän katsomassa matkalukemista, mutta en kuitenkaan osta mitään. Saan selvitettyä missä lentoasemalla on postilaatikoita ja jotta ei jäisi ihan viime tippaan, kirjoitan muutaman postikortin ja jätän ne laatikkoon... Turvatarkastus sujuu tänään erityisen nopeasti. USA:ssa turvatarkastuksessa on otettava myös kengät pois jalasta ja tarkastukseen kuuluu myös läpivalaisu. Tarkastukseen ei kuitenkaan ole jonoja ja muutenkin se on sujuvaa ja tuntuu toimivan hyvin. Ja tässä turvatarkastuksessa taidan ensimmäistä kertaa tavata todella ystävällisen ja hymyilevän virkailijan...

Pääsemme koneeseen hyvissä ajoin ennen koneen lähtöä. Tänään koneena on "Tinker Belle"- niminen Boeing B747-400 (G-VBIG). Kaikille Virginin lentokoneille on annettu nimi ja nyt lennän jo neljännellä eri Virginin jumbolla. Kipuamme heti oven jälkeen portaat yläkertaan ja istumme paikoillemme. Yläkertaan menijät otetaan koneeseen melko alkuvaiheessa, joten saamme jonkin aikaa odotella "boordauksen" loppuun saamista ja koneen lähtöä. Koneen kapteeni kertoo lentoajaksi 7h 40min eli melko paljon aikatalun mukaista lentoaikaa vähemmän. Suihkuvirtauksesta johtuen lento itään päin kestäää muutenkin noin tunnin vähemmän kuin länteen ja nyt tuulet taitavat puhaltaa vielä tavallistakin suotuisammin.

Kone nousee jotakuinkin ajallaan ja tuuli on taas mereltä, joten nousemme suoraan Miami Beachin suuntaan. Pitkän kiihdytyksen jälkeen koneen nokka alkaa nousta ylöspäin ja pian kaikki pyörät irtoavat maasta. Kone huojahtaa ja nousee hitaasti, loivassa kulmassa. Kuuluu vaimeita kolahduksia ja ilmavirtauksen ääniä kun laskutelineet menevät sisään. Koneen yläkerta on kyllä niin hiljainen, että ainoa ääni mikä kuuluu kunnolla on suihkumoottorien ujellus nousun aikana. Miamin Keskusta pilvenpiirtäjineen näkyyy selvästi aivan lähellämme, koneen oikealla puolella ja näemme hyvin myös Miami Beachin South Beachin, jossa hetki sitten olimme vielä uimassa. Nousemme koko ajan korkeammalle Atlantin ylle. Pian koneen siivet menevät suppuun ja turvavyön merkkivalo sammuu. Helinä-Keiju on matkalla kohti Lontoota.

Minä en osaa koskaan nukkua lentokoneessa, mutta tällä kertaa torkahtelen muutaman kerran jo pian nousun jälkeen. Vajaan tunnin lennon jälkeen ihastelen kaunista auringonlaskua pilvissä. Miamissa maan tasalla se on laskenut jo jokin aika sitten, mutta täällä korkealla auringonlasku näkyy kauniina punana alhaalla takanamme olevissa pilvissä. Jonkin aikaa lennettyämme alkaa juomatarjoilu ja sen jälkeen tarjotaan ruoka. Virginin tapaan myös turistiluokassa kaikki juomat ovat maksuttomia ja ruoan voi valita kolmesta eri ruokalajista. Ruoan päälle on myös jälkiruoka ja kahvia tai teetä.

Sivuutamme Bahaman. Parin tunnin päästä Bermudan. Sitten Washingtonin ja New Yorkin. Lennämme meren päällä kaukana USA:n rannikosta. Ulkona on nin pimeää, että alhaalla ei näy koko matkan aikana mitään. Yritän taas huonolla menestyksellä saada vähän nukuttua. Alkumatkalla lento on melko tasaista ja korvissa kuuluu vain tasainen, etäinen suihkumoottorien kohina. Mieli tuntuu hieman tyhjältä kun edessä on taas loman loppuminen ja kotiinpaluu. Paluu täysin toisenlaiseen ilmastoon. Mieli on kuitenkin hyvä. Onnistunut matka alkaa olla pian takanapäin.

(Valokuvat)

Kohti Miamia - A1A

11. Matkapäivä, Keskiviikko 17.10.2012

Tämän reissun viimeinen aamu West Palm Beachin asunnolla. Koko matkan toiseksi viimeinen aamu. Tai oikeastaan kolmanneksi viimeinen, jos mukaan lasketaan vielä yksi aamu lentokoneessa jossain Pohjois-Atlantin taivaalla. Aurinko on tänä aamuna suurimmaksi osaksi pilvessä, mutta minua se ei haittaa, koska tästä päivästä iso osa vietetään taas autossa. Tämän päivän aikana aiomme siirtyä 120km etrelään, Miami Beachille, mutta meillä ei ole sinne minkäänlaista kiirettä. Aamupäivän aikana oli vielä tarkoituksena käydä uimassa asuinyhteisön altaalla ennen lähtöä, mutta päätämme kuitenkin jättää sen väliin ja kulutamme aamupäivän kiireettömään "loppusiivoukseen" ja laukkujen pakkaamiseen.

Luulin ajan loppuvan pahasti kesken asunnon laiton suhteen, mutta nyt viimeisenä päivänä kaikki näyttää melko hyvältä. Huonekalut on nyt ostettu ja koottu oikeastaan juuri kuten ennen matkaa olin suunnitellutkin. Asunnon huolellinen perussiivous on tehty, vaikka kaikki oli jo tullessakin melko siistiä. Nyt kun kalusteet ovat paikoillaan on jäljellä enää tyhjien pahvilaatikoiden ja pakkausmuovin vieminen roskiksiin ulos ja sitten edessä on enää pikku järjestelyä, puhdistamista, imurointia ja lattianpesua. Tahdon, että asunto on kaikin puolin kunnossa ja siisti seuraavaa tulijaa varten, on seuraava tulija sitten minä itse tai joku muu. Pikku puutteiden täydentäminen jää seuraavaan kertaan. Ennen lähtöä otan vielä valokuvia tämän reilun viikon aikajakson aikaansaannoksista.Noin klo 12pm olemme valmiit lähtemään. Hieman vastahakoisesti otan olkalaukkuni ja matkalaukkuni ja suljen asunnon oven perässäni. Pitempäänkin olisin täällä viihtynyt ja toivon palaavani pian.

Ajan suoraan Palm Beachille meren rantaan Military Trailin, Okeechobee Boulvardin ja Royal Palm Wayn kautta. Ohitamme uuden "kakkoskotikaupunkini" keskustan ja käännymme rantaan Ocean Boulevardille. Tämän tien varrella on koko seudun upeimmat asunnot. Toinen toistaan valtavampia linnoja aivan meren äärellä. Jos asuntojen hinnat ovatkin laskeneet täällä laman vuoksi pohjalukemiin, niin näiden asuntojen hinnat liikkuvat miljoonissa ja kymmenissä miljoonissa. Tarkoitukseni on ajaa koko matka rannan läheisyydessä kulkevaa A1A- tietä eli Florida Scenic Highwaytä pitkin. Ajaudun välillä huomaamattani mantereen puolelle US5-tielle, mutta palaamme sieltä taas Lake Worthissa takaisin rantatielle.

Ajamme rauhallista vauhtia ohi Lantanan ja Hypoluxon, ohi Delray Beachin, ohi Boca Ratonin, ohi Deerfield Beachin, Pompano Beachin ja Lauderdale by the Sean. Välillä tie kulkee aivan Atlantin Valtameren rannassa, välillä se kulkee upeassa puiden muodostamassa tunnelissa. Välillä kuljemme läpi asutuksen ja välillä ympärillämme on pieniä kauppoja ja ravintoloita. Tie on vaihteleva ja sen varrella on kaikenlaista pientä nähtävää. Kiireiselle tämä tie ei ole oikea valinta, mutta me olemmekin lomalla ja katselemassa maisemia ja erilaisia paikkoja, emme vain siirtymässä paikasta toiseen.

Saapuessamme Ft Lauderdaleen alkaa olla kahvitauon aika. Aion ensin ajaa Sunrisen Boulevardille jo aiemmalta matkalta tutulle Starbucksille, mutta tien alussa on nostosilta juuri noussut ylös ja minä teen risteyksessä u-käännöksen ja palaan ranta-bulevardille. Ohitamme Sea Club Resort- hotellin, jossa olimme poikani kanssa reilun viikon 8 kuukautta aikaisemmin ja katselen niin kovin tuttuja maisemia Ft Lauderdalen rannassa. Käännyn rannan eteläpäässä 17th Streetille ja pian korkean sillan jälkeen ajan pienen ostoskeskuksen pihaan. Täällä on toinen Starbucks ja juomme kahvit ja syömme kakunpalat ennen kuin jatkamme taas matkaa.

Ft Lauderdalesta jatkan jonkin  matkaa US1-tietä pitkin ja käännyn sitten jälleen rantaan A1A-tielle Danian kohdalla. Ohitamme pian Hollywood Beachin ja näen hotellin, jossa yövyimme ensimmäisen yön tällä matkalla. Voi kuinka nopeasti aika on mennyt. Ja toisaalta taas tuntuu kuin olisimme olleet täällä jo viikkokausia. Alamme lähestyä Miami Beachiä ja talot muuttuvat korkeammiksi ja korkeammiksi. Melko lyhyen ajomatkan jälkeen olemmekin yhtäkkiä jo Miami Beachiä halkovalla Collins Avenuella Surfsidessa ja edessämme on enää muutama viimeinen maili.

Olen ollut Miamissa useita kertoja, mutta nyt olen ensimmäistä kertaa varannut hotellin aivan Miami Beachin sydämestä eli South Beachiltä. Saavun tutuille kulmille Collins Avenuelle, lähelle Lincoln Roadia ja olemme perillä. Hotelli Albion, josta olen varannut huoneen on suoraan edessämme. Ennen hotelliin pääsyä edessä on kuitenkin yksi todella vaikea temppu, South Beachillä kun ollaan: parkkipaikan löytäminen. Kyttään mahdollisia tyhjiä ruutuja katujen varressa kun kierrämme korttelia. Mietin parkkihallia, jossa meillä oli auto muutaman tunnin ajan helmikuussa. Katson hotellin valet parkingin hintoja ja vastapäätä olevan parkkialueen hintoja ja totean ne liian kalliiksi. Hotellin ilmoittama 15 dollaria saattaisi vielä menetellä, mutta onneksi en anna autoa heidän parkkeerattavakseen, koska todellinen hinta yön yli olisi ollut peräti 35 dollaria! Onneksemme melkein hotellin oven edestä vapautuu parkkiruutu juuri ollessamme kohdalla. Käännän auton ympäri keskellä tietä, peruuttelen sen tien viereen ja käyn latomassa kukkarostani melkoisen kasan neljännesdollareita parkkilippuautomaattiin.

Albion- hotelli on viime vuosisadan alkupuolella rakennettu tyylikkään näköinen Art Deco- hotelli. Hinnaltaan se on melko edullinen ainakin tällä kertaa, sillä pieni (petite) huone maksaa yhdeltä yöltä 91 euroa. Me taidamme olla tänään onnekkaita ja saamme huomattavan ison huoneen ja vielä rakennuksen pyöreästä kulmasta ylimmästä kerroksesta. Valtavasta kaaren muotoisesta ikkunasta aukeaa näkymä suoraan vilkkaalle liikekadulle, Lincoln Roadille ja talojen välistä näkyy myös pala merta. Meillä on huone merinäköalalla... Olen enemmän kuin tyytyväinen tähän hotelliin ja huoneeseen.

Nopean huoneessa käynnin jälkeen matka jatkuu melkein suoraan kohti rantaa. Kiertelemme matkalla muutamissa kaupoissa aivan hotellin nurkalla ja kuljemme sen jälkeen aivan Lincoln Roadin päähän asti ja siitä eteenpäin pitkin rantaa kulkevaa mukavaa kävelytietä. Alue on siisti, aivan kuten oikeastaan kaikki tällaiset alueet USA:ssa. Suomen "siisteys" kalpenee amerikkalaisen siisteyden rinnalla ja monet täällä kulkeneet ihmiset olisivat varmasti kauhuissaan törmätessään esimerkiksi Helsingin nykytilaan: roskiin ja likaisuuteen. Rannan kävelytien reunoilla on tasaisin välein suihkuja uimareita varten ja 14. kadun kohdalta löytyy myös vessat. Ihmisiä on liikkeellä paljon; osa tavallisia kävelyllä olevia turisteja, osa uimareita ja rannalta tulijoita, osa lenkkelijöitä.

Saapuessamme Lummus Parkin kohdalle, kuuluisan Ocean Driven, eteen käymme kävelemässä myös rantahiekalla. Tänään jätämme uimisen väliin ja tyydymme vain kävelemään lämpimässä alkuillassa hiekalla. Koukkaamme pian puistoon ja siitä edelleen katsomaan tämän alueen tärkeintä nähtävyyttä eli Ocean Driven Art Deco- aluetta. Tällä pitkällä kadulla on taloja vain hiekkarannan vastakkaisella puolella, mutta nuo talot ovatkin sitten todella ilo silmälle. Koko katu on täynnä 1920- ja 30-luvulla rakennettuja virtaviivaisia, pastellisävyillä maalattuja Art Deco- rakennuksia. Olen käynyt tällä kadulla ensimmäisen kerran vuonna 1991 ja sen jälkeen muutaman vuoden välein ja nyt huomaan selvästi, kuinka katu on vain kaunistunut kaunistumistaan. Lamasta huolimatta katu on nyt varmasti loistokkaampi kuin koskaan. Taloja on korjattu ja maalattu ja korjaustyö näyttää jatkuvan yhä.

Kävelemme melko pitkälle etelän suuntaan ennen kuin käännymme takaisinpäin. Kävelemme jonkin matkaa rakennusten puolella, kulkien jalkakäytävälle levittyvien terassien läpi. Vaihdamme pian kuitenkin taas rannan puolelle, koska talot näkyvät siltä puolelta paremmin ja kyllästyn ravintoloiden "sisäänheittäjiin". Nuo kauniit talot ovat täynnä hotelleja ja baareja. Sen lisäksi, että nuo talot ovat arvokas pala rakennushistoriaa ja kaunista katseltavaa, ne ovat myös eläviä hotelleja ja ravintoloita ja tämä katu on koko Miamin ja Miami Beachin yöelämän keskus. Nämä ovat juuri niitä ravintoloita, jotka vilahtelevat tiheään Miami Vice tai CSI Miami- tv-sarjoissa. Tämä paikka on täynnä elämää, lämpöä, aurinkoa sekä kauniita rakennuksia ja ihmisiä.

Palaamme hiljalleen takaisin Collins Avenuelle ja siitä edelleen Lincoln Roadille. Lincoln Road on toinen tärkeä South Beachin katu. Sitä kutsutaan Lincoln Road Malliksi eli tavallaan koko katu on suuri ostoskeskus. Käymme ensin Walgreensin sekatavarakaupassa, sitten yhdessä vaateliikkeessä, sitten CVS:n sekatavarakaupassa ja toisessa vaateliikkeessä, muutamassa kenkäkaupassa jne... Meillä ei ole isoja summia laitettavaksi tuliaisiin tai omiin ostoksiimme, mutta täältä saa kaikenlaista isolla ja vähän pienemmälläkin rahalla.

Väsyttyämme liikkeiden ja kadun kiertelyyn ja kadun elämän katselemiseen, päätämme käydä jossakin syömässä. Valitsemme pitkän kadun varrelta melko edullisen Pizza Rustican ja jäämme sen terassille. Yritän tilata ensin yhden pizza slicen ja yhden kokonaisen (pienimmän) pizzan, mutta tarjoilija opastaa minua ja sanoo sen olevan liian ison. Hän ehdottaa, että jätämme slicen pois ja kokki tekee meille yhden pizzan,  jossa on puolet toisella täytteellä ja puolet toisella. Ja pizzan tultua pöytään huomaan hänen olleen oikeassa: yhdessäkin pizzassa on kahdelle ihmiselle syömistä enemmän kuin tarpeeksi. Pizzan kanssa juomme Budweiserin oluet.

Olutta juodessani mietin amerikkalaisia oluita, joista osa on hyviä ja osa lähes kelvottomia. West Palm Beachin kotiin ostin muutamana iltana four-packit Busch-merkkistä olutta ja se oli mielestäni erittäin hyvää. Ja pizzasta taas tulee mieleeni minun ja poikani matka Miamiin vuonna 2008: silloin juuri tuollaisessa samanlaisessa pizza-paikassa, tai ehkä jopa ihan samassa paikassa, pojaltani jäi kokonainen iso slice syömättä ja otimme sen mukaan "doggy-bagissä". Jonkin matkaa käveltyämme poikani kuitenkin totesi, että hän ei enää aio syödä pizzaa ja marssi korttelin verran takaisinpäin ja ojensi koko pizzan seinän vieressä istuvalle pummille. Tuon rähjäisen vanhan miehen ilme olisi ollut valokuvan arvoinen... Ainakin yksi ihminen tehtiin sinä iltana todella onnelliseksi.

Pizzat syötyämme kävelemme vielä hetken ja käymme vielä parissa kaupassa. Minun on käytävä vielä myös autolla, lataamassa luottokortilla lisää parkkiaikaa. Automaatilla ei taaskaan toimi Visa-kortti lainkaan, mutta onneksi juuri tämän vuoksi minulla on myös Mastercard lompakossani. Pian molemmilla alkaa olla tapahtumarikkaasta. pitkästä päivästä väsynyt olo ja päätämme vetäytyä jo melko aikaisin hotellille nukkumaan. Ennen nukkumaan menoa katselen vielä iltaelämää kadulla neon-valojen loisteessa isosta, kaarevasta ikkunasta. Huomenna on viimeinen päivä Floridassa ja aamu on tarkoitus aloittaa heti kahvin jälkeen uinnilla.

(Valokuvat)