PÄIVÄ PÄÄKAUPUNGISSA: WASHINGTON, D.C.

Lauantaiaamu valkenee USA:n pääkaupungissa aurinkoisena. Heräilen rauhassa jättikokoisessa sängyssäni Hampton Inn White House -hotellissa. Tänään saan nauttia pian heräämisen jälkeen vaihteeksi hieman parempitasoisesta hotelliaamiaisesta. Se poikkeaa laadullisesti jonkin verran alkuviikon alempitasoisesta hotellista ja itse pidän USA:ssa erityisesti näistä aamiaispöydistä, joissa saa itse paistaa itselleen vohvelit vohveliraudalla. Tätä paremman aamiaisen tunnelmaa tosin pilaa jonkin verran se, että myös tässä hotellissa aamiainen nautitaan pahvilautasilta, muovisilla ruokailuvälineillä… Hyvin amerikkalaista… Aamiaispöydässä minulla on myös aikaa miettiä tulevaa päivää. Vaikka olen jo moneen kertaan nähnyt National Mallin puistoalueen ja muistomerkit, päätän kuitenkin käydä katsomassa ne jälleen kerran.

Kävelen tämän päivän lähtöpisteeseen, aivan National Mallin päähän, George Washington Universityn kampus-alueen kautta. Tämä kampus ei eroa millään tavalla muusta ympäristöstä ja se on vain osa kaupunkia. Sotamuistomerkit löytyvät Mallin puistoalueen länsipäästä, läheltä Lincoln Memorialia, joka on noin neljä kilometriä pitkän puistoalueen läntinen päätepiste. Täältä löytyvät kaikki tärkeimmät sotamuistomerkit: World War II Memorial, Vietnam Veterans Memorial ja Korean War Veterans Memorial. Nämä kaikki ovat nähtävyyksiä, jotka Washingtonin kävijän on ”pakko” nähdä. Ehkä kaikkein koskettavin näistä on Vietnam War Memorial ja sen pitkä, musta kiviseinä, johon on hakattu sodassa kaatuneiden nimet. Myös Korean sodan muistomerkki on vaikuttava ja siellä omasta mielestäni hienointa on katukiveykseen hakattu mietelause: ”Our nation honors her sons and daughters, who answered the call to defend a country they never knew and a people they never met.” Tuolla lauseella on tietysti muitakin merkityksiä, mutta minulle se kertoo kaikkein eniten tuon(kin) sodan turhuudesta… Tällä maalla on aina riittänyt nuoria miehiä heitettäväksi milloin mihinkin turhanpäiväisiin lihamyllyihin. Toki myös tarpeellisiin ja välttämättömiinkin. ”Maailmanpoliisi” on ollut suureksi avuksi monessa kriisissä, mutta on se myös tapattanut omia nuoriaan aivan täysin tarpeettomasti ja turhaan. Kiitos joka tapauksessa kaikille hyville ja tehtävänsä parhaansa mukaan täyttäneille veteraaneille.

Vuosien 1914-22 välillä valmistunut Lincoln Memorial on tällä hetkellä remontissa. Se on kyllä avoinna, eikä remontti estä sisällä vierailua, mutta massiiviset portaat sen etupuolella on osin suljettu. Tässä portaiden alapuolella aukeaa näkymä vesialtaalle ja siitä eteenpäin yli koko pitkän National Mallin, aina Capitol Hillille asti. Juuri tällä paikalla Dr. Martin Luther King Jr. piti kuuluisan ”I Have a Dream” -puheensa. Ja tietysti myös Forrest Gump oman puheensa… Jos olette käymässä Washingtonissa, on tämä mielestäni yksi ihan ykköskohteita, älkääkä unohtako portaiden päässä olevan suuren hallin ja Lincolnin patsaan lisäksi käydä katsomassa myös memorialin alakerrassa. Itse unohdun siellä pitkäksi aikaa katselemaan valokuvia joistakin merkittävimmistä tapahtumista Lincoln Memorialin ympäristössä. Tämä paikka on ollut monessa mukana. Abraham Lincoln itse oli muuten lakimies, poliitikko, valtiomies ja Yhdysvaltain 16. presidentti. Hän johti kunnioitettavasti Unionin joukot voittoon USA:n sisällissodan aikana. Etelän konfederaation joukot lyötiin kevääseen 1865 mennessä ja sen seurauksena voimme huokaista ja todeta onnellisina, että orjuus on lakkautettu USA:ssa ja ”south” is never gonna rise again… Eläköön USA!

Vietettyäni reilun vartin Lincolm Memorialilla jatkan matkaani. Tai oikeastaan aloitan matkani kohti National Mallin itäpäätä. Jotakuinkin keskellä valtavaa puistoaluetta seisoo 1800-luvun puolenvälin jälkeen eri osissa rakennettu, noin 170 metriä korkea Washington Monument. Tämä maailman suurin obeliski ehti olla 1800-luvun loppupuolella muutaman vuoden maailman korkein rakennus. Tähän korkeaan kivitorniin on mahdollista päästä myös sisälle, mutta pieni hissi ja pieni sisätila ylhäällä tornin huipulla mahdollistavat vain pienen ihmismäärän vierailun päivän aikana. Hissimatkassa on sellainen mielenkiintoinen yksityiskohta, että hissin lasiseinän läpi voi ihailla osaa lähes koko tornin mitalta seinillä olevasta 194 kivitaulusta eli muistokivestä. Olen käynyt tuossa tornissa noin 10 vuotta sitten ja ainakin silloin ilmaiset liput jaettiin puiston rangerien vartiokopissa, noin 100 metriä Capitol Hillin suuntaan. Alhaalla monumettia ympäröi 50 USA:n lippua. Tämä monumentti on luonnollisesti rakennettu USA:n ensimmäisen presidentin George Washingtonin muistoa kunnioittaen.

Tarkoituksenani oli jo toista kertaa mennä kiertämään ”National Museum of African AmericanHistory and Culture”, mutta jo toista kertaa törmään samaan asiaa: museo on niin suosittu, että sinne on varattava liput hyvissä ajoin etukäteen. Tarkastin tilanteen jo hotellilla edellisenä iltana ja totesin, että seuraavat vapaat ajat olisivat tulevana maanantaina [ja se eilinen oli siis perjantai]. Kulkiessani nyt sen ohi päätän mennä sen lähellä olevaan toiseen museoon eli National Museum of American History museoon. Olen käynyt siellä jo aikaisemminkin, mutta silloin en ehtinyt enkä jaksanut kiertää ihan koko museota ja museosta jäi niin hyvä kuva, että päätän nyt käväistä siellä uudestaan. Washingtonin museoissa on se etu, että kaikki Smithsonian instituutin museot ja monet muutkin museot ovat ilmaisia. Sen lisäksi suurin osa isoista ja merkittävistä museoista sijaitsee joko National Mallin laidalla tai ainakin hyvin lähellä sitä. Nytkin on siis helppo poiketa tähän ”yleismuseoon”, jonne päästäkseen ei tarvitse maksaa, eikä jonottaa. Teen museossa melko kevyen kierroksen ja pysähdyn katselemaan vain kaikkea sellaista, mikä todella kiinnostaa minua juuri sillä hetkellä. Ja nyt minua kiinnostavat esimerkiksi 1800- ja 1900-lukujen taitteen koneet, musiikki- ja elokuvahistoria, Gunboat Philadelphia ja sotien historia. Suureksi pettymyksekseni kulkuvälineosasto on remontissa ja kokonaan suljettu. Tämä harmittaa minua, koska junineen ja autoineen se on koko museon kiinnostavin osasto.

Toiseksi museoksi valitsen museon, jossa en ole käynyt aikaisemmin: ”National Museum of the American Indian” Mallin toisella laidalla. Olen käynyt New Yorkin vastaavassa museossa jopa kolme kertaa, mutta en tästä olen vain kävellyt ohi. Tämä vuonna 2004 avattu museo on arkkitehtonisesti upea! Todella hieno rakennus niin ulkoa kuin sisältäkin. Sisätilojen näytteillepanossa joku asia jää jotenkin vaivaamaan tai häiritsemään minua, mutta en oikein osaa sanoa mikä se asia on. Ehkä punainen lanka jää jotenkin puuttumaan tai sitten minä vain en saa siitä kiinni. Lopulta tämä museo osoittautuu yhdeksi niistä museoista, joista minun on melkeinpä pakko poistua sen vuoksi, että alkaa tuntua niin pahalta. Suuri osasto, jossa esitellään alkuperäiskansojen ja valkoihoisten siirtolaisten välisiä sopimuksia ja sitä kuinka valkoihoiset rikkoivat kaikki nuo sopimukset ja alistivat, orjuuttivat ja aiheuttivat alkuperäiskansojen ahdingon ja lähes häviämisen saavat minut lähes voimaan pahoin. Ikävä kyllä totuus on se, että iso osa Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen historiasta perustuu ihmisten orjuuttamiseen, alistamiseen, elinolojen tuhoamiseen, kaiken tiellä olevan hävittämiseen ja väkivaltaan ja jopa tappamiseen. Kaikesta negatiivisesta huolimatta tämä museo on ihan Washingtonin ykköskohteita ja suosittelen lämpimästi vierailua täällä.

Päivän aikana muotoutuneissa suunnitelmissani oli suorittaa tämän päivän aikana kolmen museon maraton ja kolmanneksi valitsin ”National Air & Space” museon Washington D.C.:n rakennuksen (toinen osasto on Virginian puolella, lähellä Dullesin lentokenttää). Täällä käy kuitenkin vanha tuttu juttu: yhtään lippua ei ole saatavissa enää tälle päivälle. No, olen tämänkin museon joskus aikaisemmin jo nähnyt, ei siinä mitään, mutta nyt minun vaan olisi keksittävä vielä jotain tekemistä muutamaksi tunniksi. Kävelen National Mallin varrelle ja istun penkille miettimään ja pitämään juomataukoa. Selaillessani karttaa huomaan, että aivan selkäni takana on ”National Gallery of Art”, ilmainen ja mielenkiintoiselta kuulostava museo sekin. Päätän siis jatkaa reissuani vielä toisella suurella taidemuseolla New Yorkin MoMA:n lisäksi.

Aloitan ilmaisen National Gallery of Art -kierrokseni kahviosta. Olen kävellyt liikaa lämpimässä säässä ulkona ja sisällä museoissa, enkä ole juonut juuri mitään. Kahvio on upea. Koko vuonna 1941 valmistunut West Buildingin rakennus on upea. Sitä voisi ehkä hyvinkin verrata Helsingin Ateneumiin, mutta kooltaan se on ehkä kymmenen kertaa isompi kuin Ateneum. Aloitan kierrokseni siinä mielessä väärästä päästä, että tavallaan tuhlaan aikaani ja energiaani minulle tuntemattomampien ja ei niin kiinnostavien teosten parista. Tässä vaiheessa päivää, kahden museon jälkeen sitä voi jo pitää jonkinlaisena virheenä. Kuljen huoneesta toiseen vailla sen tarkempaa suuntaa ja katselen upeita, vanhoja maalauksia, oppimatta tai muistamatta niistä kuitenkaan jälkeenpäin kovinkaan paljoa. Olen kyllä suoraan sanoen enemmän nykytaiteen ystävä, mutta ovathan nämä vanhat maalauksetkin todella upeita.

Kun alan olla päärakennuksen kierrokseni loppupuolella, silmäni lopulta avautuvat kunnolla, kun vastaan alkaa tulla tuttuja, suuria nimiä ja myös tuttuja maalauksia. Aivan upeita ovat merimaalaukset, mutta vielä enemmän minua kiehtovat sellaisten suurten taiteilijoiden kuten Vincent van Goghin, Paul Cezannen, Paul Gauguinin, Claude Monet’n, Henri de Toulouse-Lautrecin, Salvador Dalin ja Auguste Renoirin teokset. Kierrettyäni päärakennuksen tajuan, että maanalaista käytävää pitkin pääsee vielä toiseen rakennukseen (East Building, 1978). Minulla on juuri sopivasti aikaa kierrellä katsomassa mm. Andy Warholin, Rene Magritten, Joan Miron, Jackson Pollockin ja Fernand Legerin maalauksia siellä ennen museon sulkemista. Ihan kaikkea en tässä valtavassa museossa ehdi nähdä ja mm. italialaiset mestarit jäävät valitettavasti tällä kertaa kokonaan näkemättä.  [Selaillessani kotona museon sivuja huomaan, että minulta on jäänyt melkoinen osa teoksista kokonaan näkemättä.] Jos taide vähääkään kiinnostaa, on tämän ehdottomasti näkemisen arvoinen museo ja moni muukin näyttää olevan kanssani samaa mieltä: museo on toiseksi eniten vierailtu museo koko Yhdysvalloissa!

Tällä Washingtonin vierailulla en jatka koko National Mallin puistoa päästä päähän (olen se muutama vuosi sitten tehnyt ja jatkanut vielä Arlingtonin hautausmaalle ja US Marine Corps Iwo Jima -muistomerkille asti) vaan aloitan paluumatkani hotellille. Tämä paluumatka kestää melkoisen tovin, johtuen lähinnä pro-Palestiina -mielenosoituksesta, jolla on lähes sama reitti kuin minullakin. Katselen tuota valtavaa mielenosoitusta useammassakin paikassa ja joudun kävelemään sen läpi kolme kertaa. Se ei minua kuitenkaan harmita, koska olen kyllä oikeastaan hengessä mukana ja ymmärrän hyvin tämän mielenosoituksen syyn. Siihen on täysi oikeutus ja olen hyvilläni, että he sen tekevät. Täysin järjettömän siviilien, naisten ja lasten tappamisen ja elinympäristön totaalisen tuhoamisen on loputtava! Siihen ei ole olemassa mitään oikeutusta. Minä yritän tässä mielenosoituksen lomassa löytää kaupan, josta saisin ostettua pari pulloa vettä ja ehkäpä pari oluttakin, mutta se osoittautuu mahdottomaksi. Ensimmäinen kauppa on laittanut ovensa säppiin mielenosoituksen vuoksi ja seuraava kauppa (kaukana) on taas niin täynnä janoisia mielenosoittajia, että en jaksa jäädä jonottamaan. Ja kolmas kauppa on niin ikään kiinni… Näin ollen joudun palaamaan hotellille ilman ostoksia. Käyn vielä myöhemmin yrittämässä kauppareissua uudestaan, mutta parin kilometrin kierroksen jälkeen joudun palaamaan tyhjin käsin hotellille. Hotelliin saapuessani muistan, että onhan täälläkin jotain pientä myytävää ja lopulta saan kylmäkaapista kaksi pulloa Samuel Adamsia ja olen hyvin tyytyväinen.

Tämän viimeisen ”pohjoisten alueiden” päivän kävelylenkin pituudeksi tulee melko tasan 10 mailia eli 16 kilometriä. Koko viikolle, viidelle päivälle tiistaista lauantaihin, kertyi matkaa yhteensä mielestäni hyvinkin kunnioitettavat 51.3 mailia eli 83 kilometriä! Pidän tätä varsinkin polveni heikko tila huomioon ottaen melkoisena saavutuksena…

 *******

Tämä oli nyt jo seitsemäs hyvin lyhyellä aikavälillä kirjoitettu tarina tästä yhdestä reissusta. Reissusta, jonka suunnitelmat syntyivät ja myös muuttuivat reissun edetessä. Enää ei ole jäljellä kuin yksi matkustuspäivä ja sitten ollaankin jo kotona Floridassa. Tuhannet kiitokset kaikille teille, jotka olette jaksaneet näitä lukea; yhden tai useamman jutun. Tilastot kertovat kävijöistä tällä hetkellä seuraavaa: Eilen 7, tässä kuussa 118, viime kuussa 440 ja koko ajalla 84 324.

 

AIEMMIN TÄSSÄ BLOGISSA:
Vihreä vinttikoira
Empire State of Mind
Alone in New York: Tenement Museum & Lower Manhattan
New York City: MoMA & Village Halloween Parade
Turbulenssia ilmassa ja maankamaralla
Kohti Gotham Cityä 
Miamista Helsinkiin (kesäjuttuja)
Rockabillyä reservaatissa - Rockabillaque Florida 2023

 

 

VIHREÄ VINTTIKOIRA

Tällä kertaa herään hotellissa ilman aamiaista. USA:ssa on hyvin tavallista, että aamiainen ei kuulu huoneen hintaan tai sitä ei ole saatavilla lainkaan. Nyt on kyse tuosta jälkimmäisestä. Kahvinkeitin ja pari pussia kahvia ja teetä huoneista löytyy kuitenkin lähestulkoon aina. Niin myös tällä kerralla. Kahvit juotuani jätän tämän yhden yön majapaikan, Heritage-hotellin ja lähden etsimään aamiaista. Sen suurempia suosituksia en tälle nyt anna, mutta eipää minulla mitään moitittavaakaan ole. Tavallinen keskitason tai alemman keskitason New York -hotelli. Tänä aamuna minulla ei ole kiirettä minnekään; edessä on vain kävely bussiasemalle ja pikainen aamiainen jossakin matkan varrella. Koska en ole ihan varma mitä mahdollisia aamiaispaikkoja kävelymatkani varrella on, maksimoin onnistumisen ja syön aamiaisen ensimmäisessä vastaantulevassa paikassa ja se paikka on tänään McDonalds. En ole koskaan ennen syönyt aamiaista ”Mäkissä”, mutta totean sen olevan ihan ok ja hinta-laatusuhteeltaan hyvä. Menettelee kerran elämässä. Ehkä jopa toisenkin kerran.

Minulla on taas hyvin aikaa kävellä kohti 8. Avenuella olevaa bussiasemaa. Oikeastaan sitä pitäisi kutsua pysäkiksi, koska se on vain pieni pahainen parkkipaikka katujen risteyksessä. Tämä asema (tai pysäkki) sijaitsee aivan vanhaa, mahtavaa postitaloa ja Penn Stationia vastapäätä. Koska minulla on aikaa, käyn tutustumassa vanhaan postitaloon, jonka on nyt valloittanut Penn Stationin Moynihan Train Hall. Eksyn ensin siihen osaan, jossa toimii edelleen posti ja se on hyvä eksyminen, sillä tuo vanha toimisto on upea! Siirryn kuitenkin pian alakertaan, jossa on mahtava juna-asema. Suuri odotussali on valtava ja sitä reunustaa iso rivistö lipunmyyntipisteitä ja kaikenlaisia myymälöitä ja kahviloita. Niitä löytyy vielä lisää hallia reunustavista muista huonetiloista. Nyt minua alkaa hieman kaduttaa, että sorruin McDonaldsin aamiaiseen… Tämä uusi tila aivan vanhan Penn Stationin kyljessä on nyt mm. kaikkien etelään ja länteen lähtevien Amtrakin junien asema. Esimerkiksi Floridaan asti kulkevat Amtrakin Silver Star ja Silver Meteor lähtevät täältä kerran päivässä.

Minäkin suunnittelin alunperin matkaa New Yorkista Washingtoniin junalla. Junavaihtoehtoja olisi päivän aikana useita, mutta hinnat tuntuivat minusta korkeilta. Olen kyllä huomannut, että junalla matkustamisen hinnat ovat USA:ssa nousseet huomattavasti. Osittain ne ovat nousseet pilviin… Katsoin jossain välissä esimerkiksi hinnan Amtrakin Silver Star tai Silver Meteor -junalla New Yorkista West Palm Beachille ja pelkän istumapaikan hinta oli jo kallis, puhumattakaan makuupaikasta. Vuosia sitten tein tämän noin 30 tunnin matkan omassa pikku hytissä, joka maksoi vain pari sataa dollaria. Nyt tuollaisen hytin hinta on lähes 1000 dollaria! Junamatkustaminen on todella luksusta täällä… Ainakin joissakin junissa. Palaan nyt kuitenkin välille New York City – Washington, D.C. Pidin noin 80 dollarin hintaa kalliina kyseiselle välille, mutta matka-ajankohdan lähestyessä hinnat vain nousevat nousemistaan ja ovat pian minun ulottumattomissa. Paria päivää ennen matkaa hinnat ovat nousseet jo noin 200 dollariin ja jopa sen yli! Tässä vaiheessa kävin tarkastamassa Greyhoundin tarjonnan ja löysin sieltä matkoja hintaan $40. Valintani oli selvä. Varasin Greyhoundin liput ja siihen minulla oli varaa ottaa päälle vielä paikanvaraus (etupenkki) ja pikku lisämaksulla sain varattua itselleni myös viereisen paikan! Tämän Greyhoundin linjan ajaa yhtiö nimeltä Flixbus. Aikataulun mukainen matka-aika on neljä tuntia 30 minuuttia.

Lipussa ja nettisivuilla kehotetaan saapumaan paikalle jo 15 minuuttia ennen lähtöaikaa, mutta käytännössä tällä kehotuksella ei ole mitään merkitystä. Minä nousen kirkkaan vihreään Flixbus-bussiin noin 10 minuuttia ennen lähtöaikaa ja kuljettaja vaivautuu tuskin edes vilkaisemaan lippuani. Bussi on iso ja mukava! Olen matkustanut Greyhoundilla ennenkin ja tämä amerikkalaisten bussien mukavuus ei ole minulle ihan uutta. Pitkän matkan bussit ovat täällä kaikki mukavia, lähiliikenteen bussit jotakuinkin kuin Suomessa ja koulubussit… Hmmm… Aika hirveitä. Tässä bussissa on mukavat nahkapenkit ja ilmastointi, mutta yksi iso puutekin löytyy: ei minkäänlaista latausmahdollisuutta puhelimelle. Bussin sisällä, katossa lukee “Adventure Tours”… Mietin onko se jonkinlainen paha ennuste tälle reissulle [TBD]. Kiinnitän varmuuden vuoksi turvavyön, vaikka kaikki vaikuttaakin oikein hyvältä.

Alkumatkan mutkittelemme Manhattanin kaduilla ja eteneminen tuntuu olevan paikoitellen hidasta ja vaikeaa. Ajamme Lincoln Tunnelin kautta Hudson-joen alitse Weehawkeniin, New Jerseyn osavaltion puolelle ja siitä matka jatkuukin nopeampia, suuria teitä pitkin. Pitkän aikaa saan katsella bussin ikkunoista kaukana vasemmalla puiolella siintävää Manhattanin siluettia. Tältä etäisyydeltä näkyy hyvin Midtown Manhattanin ja Downtown Manhattanin välimatka ja molemmista on helppo tunnistaa tärkeimmät rakennukset. Jossakin Jersey Cityn paikkeilla, Manhattanin eteläkärjen kohdalla huomio kiinnittyy väistämättä valtavaan teräsrakennelmaan, joka kulkee täältä isolta valtatieltä kohti Manhattania. Kyseessä on 1932 valmistunut, noin 5,6km pitkä siltarakennelma Pulaski Skyway. En ole ihan varma koko matkasta missä milloinkin olemme, sillä akkua säästääkseni en uskalla käyttää kovin paljon puhelinta ja mitään muuta karttaa minulla ei ole. Ajamme alkumatkasta ainakin Turnpikea ja I-95 Interstate Highwayta pitkin. Matka etenee hyvää vauhtia ja bussi kulkee ison osan matkasta vasenta kaistaa muita autoja ohitellen. Varsinkin rekkaliikennettä tuntuu olevan todella paljon. Matkanteko on mukavaa, mutta ei ehkä ihan yhtä tasaista kuin mihin olen Suomessa tottunut. Kova vauhti, nopeat hidastukset ja nopeat kaistanvaihdot saavat matkanteon tuntumaan ajoittain hieman ”epävakaalta” ja mitä pitemmällä olemme sitä enemmän tämä tunne lisääntyy.

Matkamme kulkee usean osavaltion läpi järjestyksessä: New York, New Jersey, Pennsylvania, Delaware, Maryland ja Washington D.C. (joka ei ole varsinaisesti osavaltio, vaan ihan oma erityisalueensa). Matkan varrella on vain yksi ainoa pysähdys jossain Delawaressa, paikassa, jonka nimeä en enää muista. Kun olemme jo Marylandissa ja lähdemme kiertämään Baltimoren kaupunkia alkaa kuljettajan kärsivällisyys pettää ja hän alkaa olla selvästi turhautunut tai väsynyt; todennäköisesti molempia… Ajotyyli muuttuu agressiivisemmaksi ja paikoin hän sortuu jopa pieneen ”road rageen” ja alkaa kiusata henkilöautoa, joka hänen mielestään ajaa väärin. Katson bussin katossa olevaa teksitä: ”Adventure Tours”… Ollessamme jossakin Annapolisin ja Washingtonin välillä havahdun siihen, kun auton etuosassa istuvat ihmiset alkavat huutaa. Hetken näyttää siltä, että edessä on väistämättä yhteentörmäys viereisellä kaistalla ajavan auton kanssa, mutta hätäiset ohjausliikkeet pelastavat meidät siltä. Olin jo aiemmin kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka toisella puolella käytävää istunut mies oli alkanut vilkuilla kuljettajaa. Päättelin jo silloin, että kuljettaja taitaa olla nukahtamaisillaan ja juuri siitähän oli ollut kyse. Kuljettaja on ollut todella väsynyt ja lopulta kai käytännössä nukahtanut rattiin, mutta onneksi muiden matkustajien huuto herätti hänet viime hetkellä. Loppumatka menee mukavammin ja noin puoli tuntia tämän kohtauksen jälkeen saavumme Washingtonin kaupunkiin. Ajelemme kaupunkia halkovaa H Streetia pitkin ja minä haaveilen siitä, että voisin tulla tänne kävelylle, tietäen jo että minulla ei tule olemaan aikaa siihen.

Washington D.C.:n linja-autoasema sijaitsee Union Stationin rautatieaseman parkkihallissa! Todellakin, maan pääkaupungin linja-autoasema on vain yksi nurkka ihan tavallisesta parkkihallista. Tämä ei tosin ole mikään yllätys. Nyt kun olen selvinnyt pienin kustannuksin ja lopulta ehjin nahoin perille, olen ihan tyytyväinen siihen, että valitsin bussin. Matka oli (pääosin) mukava ja mielenkiintoinen ja neljä ja puoli tuntia meni nopeasti. Minulla on vielä edessä muutaman kilometrin matka hotellille, mutta päätän jatkaa jo muutaman päivän jatkunutta pitkien kävelylenkkieni sarjaa ja päätän siirtyä hotellille taksin tai metron sijaan kävellen.  Kävelen jotakuinkin National Mallin suuntaisesti, pari korttelia sen pohjoispuolella kohti länttä. Ohitan joitakin vanhempia kortteleita ja sitten uudempia ja tylsempiä kaupunkikortteleita. Puolen tunnin kävelyn jälkeen olen aivan Valkoisen Talon takapuolella ja siitä on enää pari korttelia minun hotellilleni. Nämä kaksi yötä tulen viettämään Hampton Inn by Hilton -hotellissa. Ilman pienintäkään epäilystä tämän reissun parhaassa hotellissa ja hinta on kuitenkin jopa aavistuksen halvempi kuin New Yorkin hotelleissa.

Koska olen hyvissä ajoin hotelilla, on minulla aikaa lähteä vielä pikku iltakävelylle. Olen ollut Washingtonissa (DC) useita kertoja aikaisemminkin ja nähnyt- yhden tavallaan ”pyhimmistä” paikoista USA:ssa - National Mallin alueen moneen kertaan, mutta en koskaan pimeällä.National Mall on noin neljä kilometriä pitkä, leveä puisto- ja nurmikkoalue, jonka varrelta löytyy suuri määrä erilaisia muistomerkkejä ja museoita. Kävelen nyt Valkoisen talon länsipuolelta National Mallille ja toista puolta takaisin. Käyn katsomassa Toisen maailmansodan muistomerkin: kauniisti valaistut suihkulähteet, joita reunustaa yksi kivipylväs jokaista osavaltiota kohti ja vastakkaisilla reunoilla olevat ”kivipaviljongit”, joista toisessa lukee ”Atlantic” ja toisessa ”Pacific”. Täältä aukeaa myös kaunis näkymä länteen Lincoln Memorialin suuntaan, yli valoja heijastelevan ”Reflecting Poolin”. Lincoln Memorial on se paikka, jossa mm. Martin Luther King Jr. ja Forrest Gump pitivät omat puheensa ja Reflecting Pool on taas se kahluuallas Forrest Gump -elokuvasta. Idän suunnassa tummaa taivasta vasten näkyy korkea kivitorni, Washington Monument. Kävelenkin seuraavaksi muutaman sadan metrin matkan Washington Monumentin juurelle, josta edempänä idässä näkyy kirkkaasti valaistu Capitol Hill ja US Congress Building. Puiston pohjoislaidalla näkyy Valkoinen Talo. Erittäin valokuvauksellinen paikka niin valoisalla kuin näin pimeälläkin.

Hotellini on muuten hyvä ja hyvällä alueella, mutta lähistöltä ei juurikaan löydy ruokapaikkoja eikä edes kauppoja. Tästä johtuen päädyn syömään aivan hotellin lähellä olevaan McDonaldsiin! Tämä on yksi äärettömän harvoja kertoja kun syön USA:ssa ”Mäkissä”. Tätä ei juuri tapahdu muuten kuin silloin kun mitään muuta ei ole tarjolla (nyt tämä on kyllä jo kolmas kerta kun käyn Mäkissä tämän reissun aikana!). Yllätyn kuitenkin positiivisesti. Olen tottunut Mäkissä kimmoisaan kumipullaan, jonka sisällä on täysin mauton, hieman kumia muistuttava pihvinkaltainen asia. Ja se yksi suolakurkun siivu, jonka aina siirrän syrjään. Nyt tilaan juustoa ja pekonia sisältävän hampurilaisen (Quarterpounder with cheese and bacon) ja ensimmäisen kerran elämässäni saan ”Mäkissä” hampurilaisen, joka näyttää täsmälleen samalta kuin mainoskuvassa ja maistuu todella hyvältä! Olen hyvin tyytyväinen tähän ruokaan, joka taas jää päivän ainoaksi lämpimäksi ruoaksi. Kävelen kulman taakse hotellille ja ostan matkalla lähellä olevasta, valikoimaltaan hyvin suppeasta ja kalliista kaupasta pari tölkkiä olutta. Onhan nyt perjantai… Tämä oli koko reissun kevyin kävelypäivä, jos ei oteta huomioon puhtaita matkustuspäiviä: 5.6 mailia eli noin 9km.

 

*******

Julkaisen tämän kirjoituksen itsenäisyyspäivänä 6.12.2023 ollessani edelleen Floridassa. Itsenäisyyspäivä herättää nyt täältä kaukaa katsoen monenlaisia tunteita: Ensinnäkin sen tutun, jokavuotisen tunteen, että olisi kiva joskus juhlia Suomen itsenäisyyttä ja Suomen itsenäistymistä vuonna 1917, eikä vain pelkästään sota-aikoja. Kaikki kunnia sodissa kunnostautuneille ja tehtävänsä täyttäneille veteraanille, mutta tänään juhlimme Suomen itsenäistymistä 106 vuotta sitten. Talvi- ja jatkosota olivat toki äärimmäisen tärkeitä Suomen itsenäisyyden säilymisen kannalta, mutta kun monelta tuppaa unohtumaan, että kyllä Suomi oli ollut itsenäinen jo yli 20 vuotta ennen noita tapahtumia ja aivan muut ihmiset saivat aikaan Suomen itsenäistymisen. Muutenkin sodille, veteraaneille ja kaatuneille on ihan omat juhlapäivänsä. Toinen asia mikä kaivelee vielä paljon paljon pahemmin on se, että taas natsit marssivat Helsingissä. Asia mikä synkistää koko tämän hienon juhlapäivän. Natsit marssivat useammassakin tapahtumassa. Suomessa. Vuonna 2023. Ja poliisi turvaa natsien marssimista ja pitää huolen ”pahiksista” ja pistää ”hyvikset” putkaan. No, näin sanoo Suomen laki ja niin se sitten pitää olla… Kai? Törmään päivä päivältä yhä enemmän siihen tosiasiaan, että Suomi ei ole täydellinen maa. Ei edes lähelle. Ja ihan liian iso osa suomalaisista ihmisistä on kaikkea muuta kuin hyviä ihmisiä. Suomi ei todellakaan ole maailman paras maa, mutta Suomi on hyvä maa. Eläköön Suomi. Hyvää itsenäisyyspäivää!

 

AIEMMIN TÄSSÄ BLOGISSA:
Empire State of Mind
Alone in New York: Tenement Museum & Lower Manhattan
New York City: MoMA & Village Halloween Parade
Turbulenssia ilmassa ja maankamaralla
Kohti Gotham Cityä 
Miamista Helsinkiin (kesäjuttuja)
Rockabillyä reservaatissa - Rockabillaque Florida 2023