VIHREÄ VINTTIKOIRA

Tällä kertaa herään hotellissa ilman aamiaista. USA:ssa on hyvin tavallista, että aamiainen ei kuulu huoneen hintaan tai sitä ei ole saatavilla lainkaan. Nyt on kyse tuosta jälkimmäisestä. Kahvinkeitin ja pari pussia kahvia ja teetä huoneista löytyy kuitenkin lähestulkoon aina. Niin myös tällä kerralla. Kahvit juotuani jätän tämän yhden yön majapaikan, Heritage-hotellin ja lähden etsimään aamiaista. Sen suurempia suosituksia en tälle nyt anna, mutta eipää minulla mitään moitittavaakaan ole. Tavallinen keskitason tai alemman keskitason New York -hotelli. Tänä aamuna minulla ei ole kiirettä minnekään; edessä on vain kävely bussiasemalle ja pikainen aamiainen jossakin matkan varrella. Koska en ole ihan varma mitä mahdollisia aamiaispaikkoja kävelymatkani varrella on, maksimoin onnistumisen ja syön aamiaisen ensimmäisessä vastaantulevassa paikassa ja se paikka on tänään McDonalds. En ole koskaan ennen syönyt aamiaista ”Mäkissä”, mutta totean sen olevan ihan ok ja hinta-laatusuhteeltaan hyvä. Menettelee kerran elämässä. Ehkä jopa toisenkin kerran.

Minulla on taas hyvin aikaa kävellä kohti 8. Avenuella olevaa bussiasemaa. Oikeastaan sitä pitäisi kutsua pysäkiksi, koska se on vain pieni pahainen parkkipaikka katujen risteyksessä. Tämä asema (tai pysäkki) sijaitsee aivan vanhaa, mahtavaa postitaloa ja Penn Stationia vastapäätä. Koska minulla on aikaa, käyn tutustumassa vanhaan postitaloon, jonka on nyt valloittanut Penn Stationin Moynihan Train Hall. Eksyn ensin siihen osaan, jossa toimii edelleen posti ja se on hyvä eksyminen, sillä tuo vanha toimisto on upea! Siirryn kuitenkin pian alakertaan, jossa on mahtava juna-asema. Suuri odotussali on valtava ja sitä reunustaa iso rivistö lipunmyyntipisteitä ja kaikenlaisia myymälöitä ja kahviloita. Niitä löytyy vielä lisää hallia reunustavista muista huonetiloista. Nyt minua alkaa hieman kaduttaa, että sorruin McDonaldsin aamiaiseen… Tämä uusi tila aivan vanhan Penn Stationin kyljessä on nyt mm. kaikkien etelään ja länteen lähtevien Amtrakin junien asema. Esimerkiksi Floridaan asti kulkevat Amtrakin Silver Star ja Silver Meteor lähtevät täältä kerran päivässä.

Minäkin suunnittelin alunperin matkaa New Yorkista Washingtoniin junalla. Junavaihtoehtoja olisi päivän aikana useita, mutta hinnat tuntuivat minusta korkeilta. Olen kyllä huomannut, että junalla matkustamisen hinnat ovat USA:ssa nousseet huomattavasti. Osittain ne ovat nousseet pilviin… Katsoin jossain välissä esimerkiksi hinnan Amtrakin Silver Star tai Silver Meteor -junalla New Yorkista West Palm Beachille ja pelkän istumapaikan hinta oli jo kallis, puhumattakaan makuupaikasta. Vuosia sitten tein tämän noin 30 tunnin matkan omassa pikku hytissä, joka maksoi vain pari sataa dollaria. Nyt tuollaisen hytin hinta on lähes 1000 dollaria! Junamatkustaminen on todella luksusta täällä… Ainakin joissakin junissa. Palaan nyt kuitenkin välille New York City – Washington, D.C. Pidin noin 80 dollarin hintaa kalliina kyseiselle välille, mutta matka-ajankohdan lähestyessä hinnat vain nousevat nousemistaan ja ovat pian minun ulottumattomissa. Paria päivää ennen matkaa hinnat ovat nousseet jo noin 200 dollariin ja jopa sen yli! Tässä vaiheessa kävin tarkastamassa Greyhoundin tarjonnan ja löysin sieltä matkoja hintaan $40. Valintani oli selvä. Varasin Greyhoundin liput ja siihen minulla oli varaa ottaa päälle vielä paikanvaraus (etupenkki) ja pikku lisämaksulla sain varattua itselleni myös viereisen paikan! Tämän Greyhoundin linjan ajaa yhtiö nimeltä Flixbus. Aikataulun mukainen matka-aika on neljä tuntia 30 minuuttia.

Lipussa ja nettisivuilla kehotetaan saapumaan paikalle jo 15 minuuttia ennen lähtöaikaa, mutta käytännössä tällä kehotuksella ei ole mitään merkitystä. Minä nousen kirkkaan vihreään Flixbus-bussiin noin 10 minuuttia ennen lähtöaikaa ja kuljettaja vaivautuu tuskin edes vilkaisemaan lippuani. Bussi on iso ja mukava! Olen matkustanut Greyhoundilla ennenkin ja tämä amerikkalaisten bussien mukavuus ei ole minulle ihan uutta. Pitkän matkan bussit ovat täällä kaikki mukavia, lähiliikenteen bussit jotakuinkin kuin Suomessa ja koulubussit… Hmmm… Aika hirveitä. Tässä bussissa on mukavat nahkapenkit ja ilmastointi, mutta yksi iso puutekin löytyy: ei minkäänlaista latausmahdollisuutta puhelimelle. Bussin sisällä, katossa lukee “Adventure Tours”… Mietin onko se jonkinlainen paha ennuste tälle reissulle [TBD]. Kiinnitän varmuuden vuoksi turvavyön, vaikka kaikki vaikuttaakin oikein hyvältä.

Alkumatkan mutkittelemme Manhattanin kaduilla ja eteneminen tuntuu olevan paikoitellen hidasta ja vaikeaa. Ajamme Lincoln Tunnelin kautta Hudson-joen alitse Weehawkeniin, New Jerseyn osavaltion puolelle ja siitä matka jatkuukin nopeampia, suuria teitä pitkin. Pitkän aikaa saan katsella bussin ikkunoista kaukana vasemmalla puiolella siintävää Manhattanin siluettia. Tältä etäisyydeltä näkyy hyvin Midtown Manhattanin ja Downtown Manhattanin välimatka ja molemmista on helppo tunnistaa tärkeimmät rakennukset. Jossakin Jersey Cityn paikkeilla, Manhattanin eteläkärjen kohdalla huomio kiinnittyy väistämättä valtavaan teräsrakennelmaan, joka kulkee täältä isolta valtatieltä kohti Manhattania. Kyseessä on 1932 valmistunut, noin 5,6km pitkä siltarakennelma Pulaski Skyway. En ole ihan varma koko matkasta missä milloinkin olemme, sillä akkua säästääkseni en uskalla käyttää kovin paljon puhelinta ja mitään muuta karttaa minulla ei ole. Ajamme alkumatkasta ainakin Turnpikea ja I-95 Interstate Highwayta pitkin. Matka etenee hyvää vauhtia ja bussi kulkee ison osan matkasta vasenta kaistaa muita autoja ohitellen. Varsinkin rekkaliikennettä tuntuu olevan todella paljon. Matkanteko on mukavaa, mutta ei ehkä ihan yhtä tasaista kuin mihin olen Suomessa tottunut. Kova vauhti, nopeat hidastukset ja nopeat kaistanvaihdot saavat matkanteon tuntumaan ajoittain hieman ”epävakaalta” ja mitä pitemmällä olemme sitä enemmän tämä tunne lisääntyy.

Matkamme kulkee usean osavaltion läpi järjestyksessä: New York, New Jersey, Pennsylvania, Delaware, Maryland ja Washington D.C. (joka ei ole varsinaisesti osavaltio, vaan ihan oma erityisalueensa). Matkan varrella on vain yksi ainoa pysähdys jossain Delawaressa, paikassa, jonka nimeä en enää muista. Kun olemme jo Marylandissa ja lähdemme kiertämään Baltimoren kaupunkia alkaa kuljettajan kärsivällisyys pettää ja hän alkaa olla selvästi turhautunut tai väsynyt; todennäköisesti molempia… Ajotyyli muuttuu agressiivisemmaksi ja paikoin hän sortuu jopa pieneen ”road rageen” ja alkaa kiusata henkilöautoa, joka hänen mielestään ajaa väärin. Katson bussin katossa olevaa teksitä: ”Adventure Tours”… Ollessamme jossakin Annapolisin ja Washingtonin välillä havahdun siihen, kun auton etuosassa istuvat ihmiset alkavat huutaa. Hetken näyttää siltä, että edessä on väistämättä yhteentörmäys viereisellä kaistalla ajavan auton kanssa, mutta hätäiset ohjausliikkeet pelastavat meidät siltä. Olin jo aiemmin kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka toisella puolella käytävää istunut mies oli alkanut vilkuilla kuljettajaa. Päättelin jo silloin, että kuljettaja taitaa olla nukahtamaisillaan ja juuri siitähän oli ollut kyse. Kuljettaja on ollut todella väsynyt ja lopulta kai käytännössä nukahtanut rattiin, mutta onneksi muiden matkustajien huuto herätti hänet viime hetkellä. Loppumatka menee mukavammin ja noin puoli tuntia tämän kohtauksen jälkeen saavumme Washingtonin kaupunkiin. Ajelemme kaupunkia halkovaa H Streetia pitkin ja minä haaveilen siitä, että voisin tulla tänne kävelylle, tietäen jo että minulla ei tule olemaan aikaa siihen.

Washington D.C.:n linja-autoasema sijaitsee Union Stationin rautatieaseman parkkihallissa! Todellakin, maan pääkaupungin linja-autoasema on vain yksi nurkka ihan tavallisesta parkkihallista. Tämä ei tosin ole mikään yllätys. Nyt kun olen selvinnyt pienin kustannuksin ja lopulta ehjin nahoin perille, olen ihan tyytyväinen siihen, että valitsin bussin. Matka oli (pääosin) mukava ja mielenkiintoinen ja neljä ja puoli tuntia meni nopeasti. Minulla on vielä edessä muutaman kilometrin matka hotellille, mutta päätän jatkaa jo muutaman päivän jatkunutta pitkien kävelylenkkieni sarjaa ja päätän siirtyä hotellille taksin tai metron sijaan kävellen.  Kävelen jotakuinkin National Mallin suuntaisesti, pari korttelia sen pohjoispuolella kohti länttä. Ohitan joitakin vanhempia kortteleita ja sitten uudempia ja tylsempiä kaupunkikortteleita. Puolen tunnin kävelyn jälkeen olen aivan Valkoisen Talon takapuolella ja siitä on enää pari korttelia minun hotellilleni. Nämä kaksi yötä tulen viettämään Hampton Inn by Hilton -hotellissa. Ilman pienintäkään epäilystä tämän reissun parhaassa hotellissa ja hinta on kuitenkin jopa aavistuksen halvempi kuin New Yorkin hotelleissa.

Koska olen hyvissä ajoin hotelilla, on minulla aikaa lähteä vielä pikku iltakävelylle. Olen ollut Washingtonissa (DC) useita kertoja aikaisemminkin ja nähnyt- yhden tavallaan ”pyhimmistä” paikoista USA:ssa - National Mallin alueen moneen kertaan, mutta en koskaan pimeällä.National Mall on noin neljä kilometriä pitkä, leveä puisto- ja nurmikkoalue, jonka varrelta löytyy suuri määrä erilaisia muistomerkkejä ja museoita. Kävelen nyt Valkoisen talon länsipuolelta National Mallille ja toista puolta takaisin. Käyn katsomassa Toisen maailmansodan muistomerkin: kauniisti valaistut suihkulähteet, joita reunustaa yksi kivipylväs jokaista osavaltiota kohti ja vastakkaisilla reunoilla olevat ”kivipaviljongit”, joista toisessa lukee ”Atlantic” ja toisessa ”Pacific”. Täältä aukeaa myös kaunis näkymä länteen Lincoln Memorialin suuntaan, yli valoja heijastelevan ”Reflecting Poolin”. Lincoln Memorial on se paikka, jossa mm. Martin Luther King Jr. ja Forrest Gump pitivät omat puheensa ja Reflecting Pool on taas se kahluuallas Forrest Gump -elokuvasta. Idän suunnassa tummaa taivasta vasten näkyy korkea kivitorni, Washington Monument. Kävelenkin seuraavaksi muutaman sadan metrin matkan Washington Monumentin juurelle, josta edempänä idässä näkyy kirkkaasti valaistu Capitol Hill ja US Congress Building. Puiston pohjoislaidalla näkyy Valkoinen Talo. Erittäin valokuvauksellinen paikka niin valoisalla kuin näin pimeälläkin.

Hotellini on muuten hyvä ja hyvällä alueella, mutta lähistöltä ei juurikaan löydy ruokapaikkoja eikä edes kauppoja. Tästä johtuen päädyn syömään aivan hotellin lähellä olevaan McDonaldsiin! Tämä on yksi äärettömän harvoja kertoja kun syön USA:ssa ”Mäkissä”. Tätä ei juuri tapahdu muuten kuin silloin kun mitään muuta ei ole tarjolla (nyt tämä on kyllä jo kolmas kerta kun käyn Mäkissä tämän reissun aikana!). Yllätyn kuitenkin positiivisesti. Olen tottunut Mäkissä kimmoisaan kumipullaan, jonka sisällä on täysin mauton, hieman kumia muistuttava pihvinkaltainen asia. Ja se yksi suolakurkun siivu, jonka aina siirrän syrjään. Nyt tilaan juustoa ja pekonia sisältävän hampurilaisen (Quarterpounder with cheese and bacon) ja ensimmäisen kerran elämässäni saan ”Mäkissä” hampurilaisen, joka näyttää täsmälleen samalta kuin mainoskuvassa ja maistuu todella hyvältä! Olen hyvin tyytyväinen tähän ruokaan, joka taas jää päivän ainoaksi lämpimäksi ruoaksi. Kävelen kulman taakse hotellille ja ostan matkalla lähellä olevasta, valikoimaltaan hyvin suppeasta ja kalliista kaupasta pari tölkkiä olutta. Onhan nyt perjantai… Tämä oli koko reissun kevyin kävelypäivä, jos ei oteta huomioon puhtaita matkustuspäiviä: 5.6 mailia eli noin 9km.

 

*******

Julkaisen tämän kirjoituksen itsenäisyyspäivänä 6.12.2023 ollessani edelleen Floridassa. Itsenäisyyspäivä herättää nyt täältä kaukaa katsoen monenlaisia tunteita: Ensinnäkin sen tutun, jokavuotisen tunteen, että olisi kiva joskus juhlia Suomen itsenäisyyttä ja Suomen itsenäistymistä vuonna 1917, eikä vain pelkästään sota-aikoja. Kaikki kunnia sodissa kunnostautuneille ja tehtävänsä täyttäneille veteraanille, mutta tänään juhlimme Suomen itsenäistymistä 106 vuotta sitten. Talvi- ja jatkosota olivat toki äärimmäisen tärkeitä Suomen itsenäisyyden säilymisen kannalta, mutta kun monelta tuppaa unohtumaan, että kyllä Suomi oli ollut itsenäinen jo yli 20 vuotta ennen noita tapahtumia ja aivan muut ihmiset saivat aikaan Suomen itsenäistymisen. Muutenkin sodille, veteraaneille ja kaatuneille on ihan omat juhlapäivänsä. Toinen asia mikä kaivelee vielä paljon paljon pahemmin on se, että taas natsit marssivat Helsingissä. Asia mikä synkistää koko tämän hienon juhlapäivän. Natsit marssivat useammassakin tapahtumassa. Suomessa. Vuonna 2023. Ja poliisi turvaa natsien marssimista ja pitää huolen ”pahiksista” ja pistää ”hyvikset” putkaan. No, näin sanoo Suomen laki ja niin se sitten pitää olla… Kai? Törmään päivä päivältä yhä enemmän siihen tosiasiaan, että Suomi ei ole täydellinen maa. Ei edes lähelle. Ja ihan liian iso osa suomalaisista ihmisistä on kaikkea muuta kuin hyviä ihmisiä. Suomi ei todellakaan ole maailman paras maa, mutta Suomi on hyvä maa. Eläköön Suomi. Hyvää itsenäisyyspäivää!

 

AIEMMIN TÄSSÄ BLOGISSA:
Empire State of Mind
Alone in New York: Tenement Museum & Lower Manhattan
New York City: MoMA & Village Halloween Parade
Turbulenssia ilmassa ja maankamaralla
Kohti Gotham Cityä 
Miamista Helsinkiin (kesäjuttuja)
Rockabillyä reservaatissa - Rockabillaque Florida 2023

 

 

EMPIRE STATE OF MIND

Kolmas aamu New Yorkissa, New Yorkissa… Aamiaisen jälkeen vetelehdin vielä jonkin aikaa hotellihuoneessani ja sitten onkin aika sanoa hyvästit ja kirjautua ulos tästä paikasta. Kun tulin Yhdysvaltoihin maanantaina, minulla oli varattuna ainoastaan tämä hotelli kolmeksi yöksi ja kaikki muu oli vielä hämärän peitossa. Jatko on edelleenkin hämärän peitossa, mutta olen nyt kuitenkin päättänyt pidentää New Yorkin vierailua yhdellä yöllä ja miettiä myöhemmin mitä sen jälkeen. Koska Holiday Inn Chelseassa oli jo täyteen buukattu, minun pitää vaihtaa tänään hotellia. Tälle hotellille annan suosituksen: hinta-laatusuhde on kohdillaan ja New Yorkin hinnat huomioiden kohtuullisen pienin kustannuksin saa kohtuullisen majapaikan. Hieman kulahtanut keskitason hotelli, ei siinä sen kummempaa. Voisin tulla tänne uudestaankin.

Olin jo hetken miettinyt, että voisin viettää New Yorkissa vielä kolme yötä lisää ja viipyä koko viikon sunnuntai-iltaan asti, mutta hotellihintojen tarkastelu teki päätöksen helpoksi: kaksi viikonloppuyötä olisi maksanut yhtä paljon kuin neljä aikaisempaa yötä ja minulla ei ole nyt varaa sellaiseen. Perjantaina on siis lähdettävä. Jonnekin… Jatkosuunnitelmana, hatarana ja alustavana sellaisena, minulla on ollut mielessä viettää viikonloppu joko Washington, D.C.:ssä, Charlestonissa (SC), New Orleansissa (LA), St. Augustinessa (FL) tai Miami Beachilla (FL). Alkukarsintojen jälkeen jäljelle jäi D.C. ja New Orleans. Olen jo aikaisemmin käynyt niin monta kertaa D.C.:ssä, että olisin mieluummin halunnut mennä New Orleansiin, mutta raha ratkaisi tällä kertaa. Olisin kyllä päässyt melko edullisesti matkustamaan New Yorkista New Orleansiin ja sieltä olisi löytynyt varsin kohtuuhintaisia hotelleja, mutta ongelmaksi nousi sunnuntain siirtyminen West Palm Beachin suuntaan. Lennoissa ei ollut paljon varaa valita ja hinta olisi noussut aivan liian suureksi. Tämän torstain aikana minulle siis valkenee, että aion matkustaa seuraavana päivänä Washingtonin suuntaan. Kulkuneuvo on tosin vielä päättämättä. Lentokoneen olen jo sulkenut pois, koska lentokentille (John F. Kennedy, La Guardia, Newark ja Islip) on melko pitkä matka ja nyt en jaksa edes ajatella lentokenttärumbaa. Jäljelle jää siis juna ja bussi, tässä prioriteettijärjestyksessä.

Jätän pienen reppuni ja pienen olkalaukkuni hotellin respaan säilytykseen ja suuntaan taas kaupungin kaduille. Tämän torstain aamupäivän lopun ja iltapäivän alun ”turistikohteeni” on USS Intrepid Hudson-joen rannalla. Kävelen hotellilta 29. katua pitkin 8. Avenuelle ja lähden siitä kohti pohjoista. Kävelen hieman mutkitellen läpi Hell's Kitchenin alueen ja poikki 9., 10. ja 11. Avenuen. Lopulta saavun 12. Avenuelle ja näen ensin joen ja pian valtavan suuren, käytöstä poistetun ja museoksi muutetun lentotukialuksen. Olen käynyt myös täällä ennenkin, mutta siitä on jo 10 vuotta aikaa. Nyt olen jo hotellilta lähtiessä varannut aikaan sidotun pääsylippuni. Kaikki tällä reissulla ostamani pääsyliput ovat olleet ”kännykkälippuja” ja tältä osin homma on toiminut melko helposti ja muutenkin vaikeuksitta.

Hudson-joen rannalla, laiturissa 86 kiinnitettynä oleva USS Intrepid on valmistunut vuonna 1941 ja se on osallistunut mm. toiseen maailmansotaan ja Vietnamin sotaan. Se on ollut myös osallisena USA:n avaruusohjelmassa. Alus on 250m pitkä (vesilinja) ja leveyttä sillä on lähes 30m. Aluksen uppouma täydessä lastissa on yli 36 000 tonnia. Kaasuturbiinit pyörittivät aluksen neljää potkuria 150 000 akselihevosvoiman voimalla ja se ylsi 33 solmun nopeuteen. Sen miehistöön kuului 2 600 miestä, enimmillään yli 3 000 miestä. Aluksen aseistuksena oli suuri määrä raskaampia yleistykkejä sekä kevyempiä ilmatorjuntatykkejä. Eri sotien aikana USS Intrepid ja siltä toimineet lentokoneet osallistuivat useisiin taisteluihin. Toisen maailmansodan aikana alukseen osui yksi torpedo ja kolme kamikaze-lentokonetta. Intrepid poistettiin käytöstä vuonna 1974 ja se avautui museolaivana yleisölle vuonna 1982.

Minä aloitan kierrokseni hangaarikannelta, keulassa olevista päällystön tiloista. En muista nähneeni näitä tiloja aikaisemmin [ja sama koskee myöhemmin näkemiäni taistelunjohtotiloja ylemmillä kansilla] ja päättelen, että laivaan on avautunut yleisölle uusia tiloja. Lisääkin on tulossa, sillä yhdessä opastaulussa kerrotaan, että sairaalaosasto aukeaa kunnostuksen jälkeen. Laivan sisäosan täyttää suurelta osin lähes koko aluksen mittainen hangaarikansi. Täältä löytyy muutama lentokone ja helikopteri, sekä tietoa NASA:n avaruusohjelman alkuajoista ja Gemini-ohjelmasta sekä myös Intrepidin osallisuudesta eri sotiin. Lentokoneista ehdottomasti vaikuttavin on suuri, yksimoottorinen Avenger. Tätä Grumman TBF Avenger -konetyyppiä käytettiin toisessa maailmansodassa torpedopommittajana. Toinen omasta mielestäni huomionarvoinen kone on Vietnamin sodassakin toiminut Douglas A-4B Skyhawk.

Hangaarikannelta kierros kulkee kansi kannelta ylöspäin ja sisätiloissa pääsee tutustumaan mm. taistelunjohtokeskukseen, lentotoiminnan johtotilaan ja tutka- ja muiden järjestelmien valtaviin laitetiloihin. Tulen ulos lentokannelle, jossa minua odottaa suuri määrä lentokalustoa. Enimmäkseen USA:n kalustoa ja enimmäkseen lentotukialusten kalustoa, mutta myös maalta toimineita koneita ja ”vastustajan” koneita. Koko lentokannen ”vetonaulana” pidän ehdottomasti mattamustaa, virtaviivaista ja suurikokoista Lockheed A-12 (SR-71 Blackbird) -vakoilukonetta. Muista lentävistä laitteista mainittakoon esimerkiksi Grumman F-14 Tomcat, Grumman A-6E Intruder ja Bell UH-1 Iroquois, "Huey" -helikopteri. Midtown Manhattanin pilvepiirtäjät ja muut rakennukset tuovat hienon taustan tälle komealle ilma-aluskokoelmalle.

Lentokannelta siirryn kansirakennelman sisäpuolelle ja sieltä mm. navigaatiohuoneen kautta varsinaiselle komentosillalle ja seuraavalla kannella olevalle ”amiraalin komentosillalle”. Varsinaisen komentosillan takana olevassa ruorihuoneessa törmään asiaan, joka jää hieman vaivaamaan minua: täällä seisoo nimittäin kaksi veteraania. Nämä noin 75-85 -vuotiaat miehet seisovat aluksen ruorin molemmin puolin ja heidän ainoa tehtävänsä tuntuu olevan sanoa jokaiselle tulijalle ”Welcome to the captains deck.” Arvostan sitä, että tänne otettu vanhoja veteraaneja toivottamaan turistit tervetulleeksi ja samalla tuomaan itseään esiin ja esitän itsekin heille kiitokset heidän palveluksestaan. Mutta… Kun saan kysymykseeni vastauksen, että kumpikaan miehistä ei ole palvellut tällä aluksella, eikä edes laivapalveluksessa, jään ihmettelemään heidän rooliaan, enkä osaa enää kysyä enempää… Siirtyessäni varsinaiselle sillalle kuulen heidän toistavan tervetulotoivotustaan yhä uudestaan ja uudestaan ja välillä vastaavan kielteisesti ihmisten kysymyksiin heidän palveluksestaan tällä aluksella… Kaikki kunnia näille veteraaneille, mutta en ihan täysin ymmärrä heidän seisomistaan täällä.

Olen nyt kiertänyt varsinaisen kohteen eli lentotukialus USS Intrepidin lentokoneineen. Jäljellä on vielä avaruussukkula ja sukellusvene USS Growler. Avaruussukkula Enterprise on asetettu näytteille lentokannen perän puolella olevaan valtavaan telttaan. Teltan sisällä on itse sukkula ja suuri matkamuistomyymälä. Olen aina ollut jollakin tapaa kiinnostunut avaruuslennoista ja varsinkin avaruussukkuloista, mutta nyt teen kuitenkin vain melko nopean kierroksen. Suurin syy siihen on se, että Enterprise-sukkula ei koskaan lentänyt avaruuteen ja se ei ole siinä mielessä oikea avaruussukkula. Sillä tehtiin kyllä monia erilaisia kokeita ja se mm. lensi niin, että se vapautettiin ilmassa sitä kantaneen Boeing B747 -lentokoneen päältä, mutta avaruuteen sitä ei ollut koskaan edes tarkoitus lähettää. Ihan oikean avaruussukkulan olen nähnyt Kennedyn avaruuskeskuksessa Floridassa, joten en jää ihmettelemään tätä sen enempää. Kunnioitettava näky se kuitenkin on joka tapauksessa ja kannattaa se nyt käydä ainakin vilkaisemassa. USS Growler -sukellusveneen jätän nyt kokonaan väliin kolmesta eri syystä: ulkona näyttää olevan jonkin verran jonoa sukellusveneeseen ja minulla on tälle viimeiselle New Yorkin päivälle suunnitteilla vielä pilvenpiirtäjäkäynti. Sen lisäksi olen käynyt tässä sukellusveneessä jo kerran aikaisemmin.

Kävelen takaisin hotellille samojen alueiden läpi kuin mistä kävelin toiseen suuntaan jo aamulla. New Yorkin kaduilla on vilinää. Toisinpaikoin jopa tungosta. Kaduilla riittää niin autoja kuin jalankulkijoitakin. Eräs hyvin tyypillinen tapa New Yorkin asukkaille on muuten ”jay walking” eli punaisia päin kävely tai kävely muuten lakien vastaisesti tai itsensä vaarantaen. Siitä on tehty suoranaista taidetta. Välillä sen tuntuu olevan kuin jonkinlainen kilpailu: Kuka uskaltaa vetää sen eniten äärimmilleen menettämättä silti henkeään. Tätä tapahtuu kaikkialla ja koko ajan. Jalankulkijoiden liikennevaloilla ei ole juuri mitään merkitystä ja hyvin äkkiä myös turisti lähtee tähän mukaan ja tottuu kulkemaan paikallisten mukana yli katujen, joita pitkin autot suhahtelevat varpaita hipoen. Turistille vaan voi käydä äkkiä huonosti… Tätä katujen yli autojen välistä luikkimista helpottaa hieman se, että suurin osa New Yorkin kaduista on yksisuuntaisia ja huomion voi kohdistaa vain yhteen suuntaan.

Käyn hakemassa Holiday Inn -hotellista reppuni ja olkalaukkuni ja saan samalla matkaan pullollisen vettä. Seuraava hotellini ei ole kaukana. Se on vain muutama katu etelään ja pari Avenueta itään. Tämä Heritage hotelli valikoitui kahden tekijän perusteella: edullinen hinta ja hyvä sijainti. Hyvä sijainti tarkoittaa nyt samaa kuin lähellä ensimmäistä hotelliani. Olen jo vuosia varannut hotellini lähestulkoon aina hotels.com -sivuston kautta ja niin teen nytkin. Vaikka sivujen käytettävyys on suoraan sanoen romahtanut vuosien ja uudistusten myötä, pidän sitä silti ihan kelvollisena sivustona. Käyn usein vertailemassa huonehintoja ja yleensä palaan lopulta hotels.com -sivustolle kun huomaan sen olevan halvin. Ja jokaisen 10 yön jälkeen saa yhden palkintoyön, jonka arvo on noiden kymmenen yön keskiarvo yötä kohden. Heritage-hotelli on vanha kunnon New York -hotelli vanhassa, tälle kaupungille tyypillisessä rakennuksessa. Hotellissa ei juuri ole palveluita tai hienouksia, enkä minä kyllä niitä kaipaakaan. Kunhan on siistiä ja mukavaa ja sänky ilman luteita… Palvelu hotellin respassa on asiallista ja mukavaa, eikä tässäkään majapaikassa ole mitään valittamista.

Olen edelleen ylhäällä Midtown Manhattanin puolella ja melko lähellä Empire State Buildingia ja hyvin lähellä Madison Square Parkia. Kun käyn New Yorkissa, on minulla yksi aina asia, mikä on pakollinen: jossakin korkealla on käytävä. Tähän asti se on ollut joko Empire State Building tai Rockefeller Center (Top of the Rock) ja näihin vaihtoehtoihin kallistun myös tällä kerralla. Mielessä käy muitakin vaihtoehtoja. Vaihtoehtoja, jotka ovat paljon uudempia ja ”hienompia”: One WTC olisi varmasti upea, mutta se on nyt hieman liian kaukana minusta. Midtown Manhattanilta löytyisi kaksi uutta, mielenkiintoista paikkaa: Summit 1 Vanderbilt ja the Edge, mutta olen hieman epäröivällä kannalla, sillä ne saattavat olla korkeanpaikankammoiselle liiankin suuria elämyksiä… Lisäksi ehkä liiankin uusia ja moderneja. Kaipaan nyt jotain nostalgista lähes sadan vuoden takaa ja sitä voivat tarjota vain Empire State Building ja Rockefeller Center.

Päätän mennä auringonlaskun aikaan Empire State Buildingiin ja viipyä siellä niin kauan, että näen New Yorkin valoisalla, auringon laskiessa ja pimeällä. Olen tehnyt tämän kerran Rockefeller Centerissä ja voin tällaista parin tunnin vierailua pilvenpiirtäjässä todella suositella. Mutta… Minun suunnitelmani ei tänään toteudu. Olen aliarvioinut pahasti kaupungissa tällä viikolla olevan ihmismäärän ja turistiryntäyksen Empire State Buildingiin. Olin varma, että nuo uudet houkutukset olisivat vieneet vierailijoita Empire State Buildingiltä, mutta mitä vielä! Nostalgia ja tämä klassinen New Yorkin ikoni näyttää vetävän yhä enemmän ihmisiä puoleensa. Vaihdan suunnitelmaa lennosta ja päätän suunnata pika-pikaa kohti Rockefeller Centeriä. Jälleen virhearvio: lähtiessäni kävelemään kohti pohjoista huomaan kuinka täynnä ihmisiä jalkakäytävät ovat. Niillä on niin paljon tungosta, että en pysty kävelemään niin kovaa kuin haluaisin. Toisekseen muistin näiden kahden paikan välisen etäisyyden olevan huomattavasti lyhyemmän kuin se todellisuudessa on. Tai sitten tämän viikon runsas kävely alkaa jo lopulta tuntua jaloissani. Uskon kuitenkin, että minulla on paremmat mahdollisuudet päästä Rockefeller Centerin observatorioon kuin Empire State Buildingiin, mutta pettymyksekseni törmään perillä samaan asiaan kuin Empire State Buildingillakin: liput olisi pitänyt varata aikaan sidottuna netistä jo etukäteen. Paikanpäällä myydään enää pelkkää ”ei oota”… Ihmisiä tuntuu nykyään olevan aivan kaikkialla paljon paljon enemmän kuin ennen ja nyt korona-aikojen jälkeen ihmiset kai matkustelevat entistä enemmän. Kaikkialle pääsi ennen useimmiten jonottamalla tai jopa ilman jonoa, mutta nykyään liput pitää näköjään varata etukäteen lähes joka paikkaan.

Hylkään siis hieman happamin mielin haaveet nähdä New York lintuperspektiivistä auringonlaskun aikaan. Päätän kohentaa mieltäni syömällä tänään vähän paremmin kuin aikaisempina päivinä. Tiedän melko lähellä, Lexington Avenuella olevan kivan vanhan ajan amerikkalaisen Dinerin ja suuntaan seuraavaksi sinne. Turistina kulkiessani vierastan ajatusta kaikenlaisista ”vakiopaikoista”, joihin sitten jumittuu, eikä tahdo nähdä enää mitään muuta, mutta Murray Hill Diner on minulle New Yorkissa jonkinlainen vakiopaikka. Johtunee ehkä siitä, että pidän tämän tyylisistä ravintoloista ja niitä on nykyään vaikea enää löytää mistään. Tämän illan valintani on tukeva sandwich, joka on kuin jättihampurilainen paahtoleivän välissä. Oikein hyvää ja katujen ihmisvilinästä huolimatta tämä paikka on ainakin tähän aikaan hyvinkin rauhallinen. Rauhallisuus taas tarkoittaa vain muutamaa asiakasta, nopeaa palvelua ja sitä, että paikasta tosiaan puuttuu amerikkalaisille ravintoloille tyypillinen infernaalinen meteli. Olen oikein tyytyväinen tähän ruokailuun. Syötyäni oikean ruoan, oikealta lautaselta, oikeilla ruokailuvälineillä ja nautittuani ruokani kanssa oluen, ovat voimani palanneet ja mieleni kohentunut niin, että päätän suunnata uudestaan Empire State Buildingiin. Uskon nyt illan pimennyttyä jonon pienentyneen tai ehkä kadonneen jopa kokonaan.

Päästyäni paikalle ohjeet kertovat kuitenkin edelleen, että aikaan sidottu ennakkovaraus tarvitaan, mutta opas kertoo minulle, että saan sen automaatilta sisäpuolelta. Pian minulla onkin jo kädessäni automaatista ostettu 44 dollarin hintainen lippu ja pääsen sisään lähes jonottamatta. Minä olen nähnyt kolme kovasti erilaista Empire State Buildingia. Kun kävin täällä ensimmäisen kerran, koko rakennus oli paljon huonommassa kunnossa, mutta myös jollakin tapaa aidommassa ja autenttisemmassa kunnossa. Silloin rakennuksen ikä näkyi kaikkialla, eikä paikkoja oltu siloteltu liikaa. Toisen käyntini aikana näin se siloitellumman version rakennuksesta. Kaikki oli nyt korjattu ja remontoitu ja maalattu. Kaikki oli siistiä ja nättiä, mutta samalla paikan aitous ja karu viehättävyys oli kadonnut. Vanha näytti uudelta. Nyt näen kolmannen version Empire State Buildingista: Vanha, mahtava ja loistelias marmoriaula ei olekaan enää sisäänkäynti vieraille. Sitä pääsee kyllä edelleen katsomaan ja suosittelen siellä käyntiä, mutta siitä ei enää tavallisella tallaajalla ole asiaa eteenpäin. Observatorion sisäänkäynti on nyt siirretty 5. Avenuelta 34. kadun puolelle. Siitä on tehty suuren pilvenpiirtäjän ala-aulan sijaan mahtava turistien vastaanotto. Lippuluukut, lippuautomaatit ja turvatarkastus, ne kaikki ovat nyyt uusissa ja avarissa tiloissa. Hisseille siirrytään nyt eräänlaisen museon läpi. Useassa isossa huonetilassa esitetään multimedian ja esineiden avulla rakennuksen historiaa ja sen rakentamista. Koko seinien kokoisten näyttöruutujen avulla kävijä voi kokea olevansa keskellä rakennustyömaata.

Myös hissit on uusittu. Hissin kiitäessä huimaa vauhtia kohti 80. kerrosta, sen koko katon kokoisesta näyttötaulusta näkyy etenemisen mukaan rakentuva Empire State Building tietokoneanimaationa. Kaikesta näkee, että vanha kunnon ESB on lähtenyt kilpailemaan uusien houkutusten, kuten Summit 1 Vanderbiltin kanssa. 80. kerroksessa ihmisiä juoksutetaan ympäri kerrosta seuraaville hisseille. Nyt ihmisiä ei ole paljon, mutta kaikesta huomaa, kuinka siellä on varauduttu valtaviin ihmismassoihin ja muutamassa paikassa on jonotusta varten tällainen ”overflow” alue. Melko nopeasti olen jo toisessa hississä ja sitten lopulta 86. kerroksen observatoriossa yli 300 metrin korkeudella. Kiertelen ensin hetken aikaa sisätiloissa ikkunoista ulos katsellen ja siirryn sitten ulkotasanteelle, joka kierää koko katon ympäri. On tämä uskomattoman hieno paikka. New York City lähiseutuineen loistaa loputtomana valomerenä joka suuntaan ja Manhattanin korkeat talot ja kirkkaat valot niiden ikkunoissa saavat melkein pään pyörälle. Tämä näky on uskomattoman kaunis päivällä, mutta varsinkin yöllä. Ja suosittelen siis tosiaan lippujen hankkimista niin, että voitte olla täällä jo reilusti ennen auringonlaskua, auringon laskiessa ja vielä hetken pimeälläkin. Pystyn tunnistamaan melkoisen määrän Manhattanin rakennuksia ja huomaan myös kuinka kaupunkikuva on muuttunut. Ennen tuhansien rakennusten joukosta oli helppo hahmottaa kuuluisat rakennukset kuten Rockefeller Centerin GE Building (ex-RCA Building, nyt Comcast Building), Chrysler Building, Metlife Building (ex-Pan Am Building) ja Citygroup Building. Nyt niitä ei ole enää yhtä helppo löytää uusien, korkeiden pilvenpiirtäjien seasta. Vietän ulkona ylhäällä melkoisen tovin ja hitaasti liikkuessani kierrän rakennuksen kaksi kertaa ympäri. Vaikka minulla onkin korkeanpaikan kammo, ovat nämä käynnit näissä korkeissa paikoissa kuitenkin ihan parhaita juttuja New Yorkissa ja edelleen aion pitää tavoitteena käydä ainakin yhdessä joka kerta täällä ollessani.

Välttääkseni ensimmäiseen hissiin jonottamisen valitsen oppaan kehotuksesta hissin sijaan portaat. Kuusi kerrosta alaspäin tuntuu kyllä paljon pitemmältä kuin vain kuusi kerrosta… Kauan sitten olen tehnyt tämän myös toisin päin; juossut nämä kerrokset ylöspäin. Kun pääsen takaisin alas maankamaralle, on tämä päivä paketissa ja nyt kaikki maksulliset vierailukohteet on käyty. Melko kallista touhuahan tämä on: lähes kaikki liput suosittuihin kohteisiin kuten pilvenpiirtäjät ja museot, maksavat keskimäärin 30-40 dollaria! Jotkut vähän alle ja toiset vielä enemmän. Poikkean vielä ruokakaupassa hakemassa juomista ja jotain pientä evästä huomiselle bussimatkalle (tähän mennessä on varmistunut, että matkustan seuraavana päivänä pääkaupunkiin bussilla). Tämän päivän kävelylenkistä tulee koko viikon ennätys: 13.8 mailia eli 22km!

 

AIEMMIN TÄSSÄ BLOGISSA:
Alone in New York: Tenement Museum & Lower Manhattan
New York City: MoMA & Village Halloween Parade
Turbulenssia ilmassa ja maankamaralla
Kohti Gotham Cityä 
Miamista Helsinkiin (kesäjuttuja)
Rockabillyä reservaatissa - Rockabillaque Florida 2023

 

Käyntejä
Tällä viikolla: 66
Viime kuussa: 440
Kaikkiaan koko aikana: 84 209
Kiitos kaikille lukijoille!