MATKALLA SUOMEEN

Saavun Tri-Rail -junalla Miamin kansainväliselle lentokentälle iltapäivän kääntyessä jo iltaan. On lauantai, 20. maaliskuuta vuonna 2021. On menossa toinen ”korona-kevät” ja monet maat ovat kamppailemassa jo kolmannen aallon kourissa. USA on yksi pahiten kärsineistä maista ja Florida on osavaltioista kolmen pahimman joukossa. Ulkona ilma on kuitenkin kaunis ja aurinkoinen. Palmut huojuvat lentokenttäterminaalin ulkopuolella ja lämpötila lähentelee +30C -astetta. Korona on helppo unohtaa. Elämä jatkuu kokolailla ennallaan ja vain maskit ihmisten kasvoilla kaupoissa ja julkisissa liikennevälineissä erottavat tämän hetken muista. Näiden paikkojen ulkopuolella vain hyvin harva käyttää maskia.

Siirryn juna-asemalta varsinaiselle terminaalille pienellä, ilman kuljettajaa toimivalla junalla. Juna täyttyy ihmisistä, enkä huomaa mitään eroa aikaisempiin reissuihini verrattuna. Saavuttuani muutaman sadan metrin päässä olevalle pääteasemalle, kävelen lentokenttärakennukseen, joka on tupaten täynnä ihmisiä. Terminaali on täynnä amerikkalaisia turisteja ja muita tavallisia matkaajia, jotka ovat ehkä enimmäkseen työnsä vuoksi matkalla jonnekin. Lisäksi täällä on juuri nyt menossa spring break, jonka vuoksi Floridan omien asukkaiden lisäksi tuhannet ihmiset vaeltavat tänne etelään nauttiakseen auringosta ja lämmöstä. Ja tietysti juhlimisesta. Nytkin terminaalirakennuksessa voi nähdä kymmeniä tai satoja eilisen bailaamisesta väsyneitä kasvoja. Kävelen rakennuksessa pitkän matkan päästäkseni American Airlinesin tiskeille ja niitä lähestyessäni ruuhka vain pahenee.

Kuljen koko normaalin kierroksen lähtöruudusta turvatarkastuksen kautta aina portille ja lentokoneeseen asti, eikä oikeastaan missään ole mitään isompaa mainintaa koronasta. Muodon vuoksi muutama pieni, lähes huomaamaton ilmoitus, mutta niidenkään sisällöstä ei kukaan piittaa (Freedom!). Kaikkialla on valtavasti ihmisiä. Ihmisiä, jotka jonottavat toinen toisissaan kiinni niin turvatarkastukseen kuin lentokoneeseenkin. Tuntuu kuin kukaan täällä ei olisi koskaan edes kuullut mistään koronasta ja jotenkin tässä ilmapiirissä se on helppo itsekin unohtaa. Kirjaimellisesti millään ei ole mitään väliä. Kun katsoo ympärilleen, on helppo uskoa, että tässä maassa koronaan on kuollut jo yli puoli miljoonaa ihmistä.

Saavun Finnairin lentokoneella Helsinki-Vantaan kansainväliselle lentokentälle. Sitä tosin voi enää hädin tuskin kutsua kansainväliseksi. On sunnuntai, 21.3. vuonna 2021. On menossa jo toinen korona-kevät, joka Suomessa on monin verroin pahempi kuin edellinen kevät. Suomen tilastot lähenevät kovaa vauhtia USA:n tilastoja, mutta vielä ollaan kuitenkin edes hieman paremmassa tilanteessa. Palmut eivät huoju ulkona. Ulkona on vähän lunta ja sää näyttää tuuliselta ja kylmältä. Ulkona ei näy mitään liikettä. Eikä oikeastaan sisälläkään. Olen yön aikana Atlantin yli lentäessäni siirtynyt kokonaan toiseen maailmaan. Olen siirtynyt eri planeetalle. Olen siirtynyt asumattomalle taivaankappaleelle. Ero on valtava!

Schengen-alueen ulkopuolinen osa Helsinki-Vantaan terminaalia on täysin kuollut. Kuollut kaupunki. Hiljainen maailma. Kaupat sekä kaikki ravintolat ja kahvilat ovat kiinni. Ainoat matkustajat terminaalissa ovat minun lennollani olleet matkustajat. Meitä on yhdeksän… Saapuessamme terminaaliin pari virkailijaa viittoo meitä eteenpäin. Reitiltä ei voi poiketa. Myös lukuisat korona-julisteet koristavat reittiä ja ne kertovat minne mennä. Kuljen pitkän matkan kapeaa, peitettyä käytävää pitkin. On hiljaista ja autiota. Olenko saapunut sotatilassa olevaan maahan? Kriisialueelle? Katastrofitilanteeseen? On hiljaista ja kuollutta ja käveltyäni hetken hieman hitaammin olen täysin yksin tässä pitkässä, ilmeisesti keskellä rakennustyömaata kulkevassa käytävässä. Voisin kuulla neulan putoavan lattialle.

Saavun äkkiä kirkkaasti valaistuun tilaan, jossa minua ja muita kahdeksaa matkustajaa jo odotetaan. Täytän kupongin, jossa kerron kuka olen ja miten minuun saa yhteyden. Esittelen passini ja korona-tarkastusta koskevan todistukseni. Se on negatiivinen. Salissa seisoo kolme rajavartiolaitoksen virkapukuista edustajaa tukevassa haara-asennossa aseet vyöllä. He ovat tarkkailemassa tilannetta. Kaikki on totista ja vakuuttavaa. Täällä tilanne otetaan todella vakavasti. Matkallani laukkuhihnoille ja siitä ulos näen lukuisia jättikokoisia korona-infotauluja ja julisteita, varoituksia ja ohjeita sekä kohtaan melkoisen joukon suojavälineitä käyttäviä virkailijoita ja vapaaehtoisia, jotka pitävät huolta, ettei tänne niin vaan tulla. Yhden nurkan takana näen erään henkilön lähes täydellisessä ”bio hazard” -varustuksessa… Onneksi minulla on mukanani negatiivinen todistus.

Matkustajamääriin verrattuna toimet Helsinki-Vantaan lentoasemalla ovat vakuuttavat. Tuolla panostuksella pystyisi varmasti hoitamaan jopa valtavan vilkkaan Miamin lentokentän. Se on hyvä. Se on hyvä, mutta ero valtavan vilkkaan ja täysin koronasta piittaamattoman ison lentokentän ja tämän pienen ja kuolleen lentokentän välillä ovat niin suuret, että en oikein tiedä mitä ajatella ja miten tähän pitäisi suhtautua.

 

********************

Lauantaina 20.3.2021 lähden siis lopulta kohti Helsinkiä. Olen ollut USA:ssa lähes kolme kuukautta ja on aika siirtyä vaihteeksi toiseen kotimaahan. Matkani alkaa jo tuttuun tapaan Mangonia Parkista, Riviera Beachin ja West Palm Beachin välimaastosta, Palm Beachin piirikunnasta. Mangonia Park on Tri-Rail -junan pääteasema pohjoisessa. Etelässä pääteasema on Miami International Airport. Juna on tavallinen paikallisjuna ja sitä voisi melkein verrata Suomessa pääkaupunkiseudun lähijuniin, paitsi että nämä diesel-veturien vetämät junat ovat kaksikerroksisia ja jo melko vanhoja ja hieman kulahtaneita. Tri-Rail ei tarkoita sitä, että junaradalla olisi kolmea kiskoa tai kolme erillistä raidetta, vaan se tarkoittaa niitä kolmea piirikuntaa, joiden läpi juna kulkee: Palm Beach, Broward ja Miami-Dade county. Junassa on matkustajia kuten minä tahansa tavallisena lauantaina. Ihmisiä riittää, mutta minkäänlaista tungosta ei ole ja minäkin istun koko matkan reilun turvavälin päässä muista ihmisistä. Junissa on maskipakko ja konduktööri myös oikeasti valvoo sen noudattamista. (Sivuhuomiona totean sellaisen pienen yksityiskohdan, että ”Amerikassa” kun ollaan, niin myös konduktöörillä on revolveri vyöllään…) Kahden tunnin matkan jälkeen juna saapuu Miamin lentoasemalle. Tuon kahden tunnin ja reilun sadan kilometrin junamatkan hinta on hieman laskenut viime kerrasta, nyt automaatilta ostettava lippu maksaa vain $5.00.

Yllä kuvailinkin jo tunnelmia lentokentällä. Olen varautunut ruuhkaan ja pitkiin jonoihin, mutta onneksi juuri niillä (ulkomaan) lähtöselvitystiskeillä, joille minut ohjataan, on vain muutama ihminen jonossa. Matkatavaroiden osalta lentolipuistani ei suoraan sanoen ottanut etukäteen itse pirukaan selvää… Ihan ensimmäisessä netissä tehdyssä varauksessani yksi ruumaan menevä matkalaukku oli mukana, mutta maininta matkatavaroista putosi pois kun maksun vahvistamiseen tarvittiin virkailijan apua (Fin/€ - USA/$ -ristiriita). American Airlinesin e-lipuissa ei ollut mitään mainintaa matkatavaroista ja pitkä nettisivujen selailu ei tuottanut sekään mitään tulosta tai valaistusta asiaan. Asia meni vaan sekavammaksi. Lopulta kävin hakemassa varaukseni ja e-lippuni myös Finnairin kautta ja siellä luki matkatavaroiden kohdalla ”no”, mutta alempana kuitenkin ”MIA-HEL one checked baggage free of charge”. Tämän tulostin tietysti varmuuden vuoksi mukaani ja uskoin, ainakin jollain todennäköisyydellä, että matkatavara kuuluu lipun hintaan. Vahvasti ehkä…

Lentoliput ostin muuten American Airlinesin kautta. Momondon linkki vei minut Americanin sivuille ja hinta siellä vaikutti sopivalta: Samoille lennoille olisi Finnarin kautta ostettuna tullut useita satoja euroja enemmän hintaa. Jo pelkkä lento New Yorkista Helsinkiin olisi Finnairin lippuna maksanut noin 300€ enemmän. American oli muuten hyvä, mutta ”mennessäni sisään” Momondon kautta, American käsitteli minua kuin olisin Suomessa (nyt osaa varoa tätä ja myös VPN auttaa ehkäisemään näitä harmillisia "pakkosijoituksia" Suomeen). Luulin maiden lippujen kuvien nettisivujen yläreunassa olevan vain kielivalinta, mutta ei… Se vaikuttaa koko sivuihin ja myös toimintoihin ja maksutapahtumaan (hinta ja valuutta $/€). Tarvitsin lopulta tukea Americanin asiakaspalvelusta saatuani sähköpostitse ilmoituksia maksun epäonnistumisesta, mutta lopulta kaikki järjestyi hyvin ja sain lippuni siihen edulliseen hintaan, jolla ne alun perin Americanilta nettisivuilla euroilla ostin.

Ainakin matkatavaroitteni painomitoitus osui kohdilleen: ruumaan menevän matkalaukkuni paino on täsmälleen ylin sallittu eli 50.0lbs! Kotimittauksella sain käsimatkatavaroitteni paikoksi 7,7kg eli 300g alle ylimmän sallitun ja tavallaan tuo ”puuttuva” 300g täyttyy sekin lentoasemalla kun ostan yhden uuden verkkovirta-adapterin sekä karkkipussin ja suklaapatukan… Kaikki sujuu lähtöselvityksessä helposti ja mukavasti. Todella nopeasti minulla on kädessäni molempien lentojen boarding cardit ja matkalaukkuni lähtee hihnalla eteenpäin ilman ylimääräisiä maksuja. Sama sujuva eteneminen jatkuu myös turvatarkastuksessa. Lähtöselvityksessä virkailija neuvoo minua menemään aivan terminaalin päässä olevan turvatarkastuksen kautta, koska pääsisin sitä kautta lähemmäs lähtöporttia. Pääsen todellakin sitä kautta suoraan lähtöporttini kohdalle ja turvatarkastuksessa kauimmaisessa nurkassa ei ole jonoa käytännössä lainkaan. Kaikki lentokentällä on mennyt suuresta ihmismäärästä huolimatta todella sujuvasti ja nopeasti.

Lähtöporttien alueella on ihmisiä kuin muurahaisia. Ruuhkaa kuin minä tahansa ruuhkaisena lomakautena, nyt vaan lähes kaikki ovat amerikkalaisia turisteja. Ulkomaalaisia ei joukossa paljon liene. Suurin osa terminaalin myymälöistä ja ruokapaikoista on auki ja niihin on pitkät jonot. Lähtöporttien alueilla on kuhinaa ja pitkät ja tiiviit jonot kulkevat porteille ja siitä edelleen lentokoneisiin. Myös minun koneeni lähtöporttialue on tupaten täynnä ihmisiä ja boardingin alkaessa ruuhka vain pahenee ja jono tiivistyy entisestään. Tässä boardingissa ei ole mitään eroa entiseen… Kone on buukattu täyteen viimeistä istuinta myöten. Tulomatkalla Delta jätti koneessa jokaisen kolmen istuimen penkkiryhmän keskipenkin tyhjäksi, mutta nyt olenkin matkassa American Airlinesin kyydissä… Boarding kestää ja kestää ja ihmisiä pitää (amerikkalaiseen tapaan) ohjata ja opastaa lähestulkoon kädestä pitäen…

Lopulta kone on täynnä ja olemme valmiita lähtöön. Siis me matkustajat olemme valmiita, lentokone ei. Ensimmäiseen viivästymisilmoitukseen ei liity mitään selityksiä, mutta myöhemmin, usean kuulutuksen jälkeen, alamme ymmärtää, että lentokoneessa on vikaa. Koneen APU-moottori (Auxiliary Power Unit) on rikki ja sitä yritetään korjata yli kaksi tuntia! Istumme lopulta kuumassa koneessa 2,5 tuntia! Suurimman osan ajasta koneessa on kuuma ja välillä tukahduttavan kuuma. Moottoriviasta johtuen kone on useamman pätkän ilman virtaa ja ilmastointi ei näin ollen toimi. Sen lisäksi, että koneessa on kuuma, mietin kuinka myös ne kuuluisat, virusten suhteen lähes ihmeitä tekevät HEPA-suodattimet ovat nekin katkojen ajan pois pelistä ja me kaikki 300 ihmistä hengittelemme yhdessä tätä samaa ilmaa pienessä tilassa… Lisäksi hiki alkaa tulla otsalleni myös sen vuoksi, että pian tulisin myöhästymään New Yorkista lähtevästä Finnairin koneesta. Ja jos myöhästyisin siitä, minulle jouduttaisiin järkkäilemään uusia lentoja jostakin Euroopan kautta ja myös covid-testini ehtisi vanheta ennen sitä.

Lopulta mekaanikkojen on pakko luovuttaa ja lähdemme matkaan ilman APU-moottoria. Lentoajaksi ilmoitetaan niin paljon aikataulua lyhyempi aika, että uskallan jo hieman rentoutua. Uskon ehtiväni Helsingin koneeseen. Vaikka myöhästymisen mahdollisuus hieman painaakin mieltä, on lento lopulta ihan mukava, eikä edes edessäni istuva nuori mies enää ilmassa polttele sähkötupakkaansa… Todellakin: Miamin kentällä se tapahtui, niin uskomattomalta kuin se tuntuukin… (Freedom!) Aika kuluu nopeasti ja katsellessani alas sää on niin kirkas, että näen helposti tunnistettavia maisemia: Newport News jää suoraan allemme ja Norfolk sekä Virginia Beach näkyvät oikealla puolella kirkkaasti valaistuina. (Hassu sattuma on se, että olemme miettineet tulevaa asuinpaikkaamme ja sieltä on noussut yli muiden kaksi paikkaa: Stuart ja VirginiaBeach ja nyt näin hienosti Stuartin menomatkalla ja Virginia Beachin paluumatkalla.)

Laskeudumme New Yorkin John F. Kennedyn kentälle noin tuntia ennen seuraavan lentoni lähtöä. Todella kovan jarrutuksen avulla kone saadaan pian pois kiitoradalta ja aivan suoraan edessä olevalle terminaalille. Päästyäni ulos koneesta kävelen reippaasti maan alitse terminaali 8:n toiselta reunalta toiselle ja saavun Finnairin tiskille juuri boardingin alkamisaikaan. Voitonvarmana kävelen suoraan tiskille (puhelimeen tulleiden ohjeiden mukaan) näyttämään passiani ja todistusta negatiivisesta covid-testistä. Tähän suuntaan matkustettaessa transit-matkustajan passi tarkastetaan maastalähtötilanteessa portilla. Virkailija vilkaisee covid-todistustani ja toteaa murskaavalla äänellä, että todistus on vanhentunut jo aikoja sitten. Minun leukani loksahtaa auki ja alan tarkastella päivämääriä: testauspaikka on todellakin päivännyt testiaikani aivan väärälle päivälle ja se on jäänyt minulta huomaamatta. Kun katson todistusta, ensimmäinen asia todistuksen yläreunassa on päivämäärä, joka on oikea. Olen katsonut vain tuon päivämäärän ja ollut tyytyväinen siihen ja negatiiviseen testitulokseen. Kuitenkin nyt jälkikäteen paperia selatessani huomaan, että alempana lukee näytteenottopäivän kohdalla viikkoa aikaisempi perjantai… Elämäni ensimmäinen virustesti ei siis mennytkään ihan niin kuin piti, vaikka ehdin jo siitä ja sen tuloksesta olla iloinen.

Mieleni tekee valua tiskin alle, mutta pikaisen neuvottelu tuloksena virkailijat päättävät kuitenkin päästää minut koneeseen todeten, että Helsingissä joudun todennäköisesti uuteen testiin. Otan pikaisen puhelun vaimolleni ja hän päättää ottaa yhteyttä testauspaikkaan Lake Parkissa Floridassa minun ollessa vielä lennolla sunnuntaiaamuna ja hän pyytää heitä lähettämään uuden, korjatun todistuksen minun sähköpostiosoitteeseeni. Näin minulla olisi voimassaoleva todistus puhelimessani jo kun saavun Suomeen. Niin paljon tämä kömmähdys minua sapettaa, että aion myös vaatia takaisin rapid antigen -testauksen hintaa ($99) joko kokonaan tai ainakin osittain. Melkoinen selvittely minulla oli siinä, että mitä testejä tai todistuksia tarvitsee American Airlines, New York state ja Port Authority, Finnair ja Suomi, mutta sitten tällainen pikku asia jäi minulta huomaamatta.

Hieman stressaavan illan pelastaa Finnair. Olen yksi yhdeksästä (kuten minulle Helsingissä selviää) Helsinkiin suuntaavasta matkustajasta ja iloinen, mukava ja palvelualtis henkilökunta saa minutkin pian rauhoittumaan ja jopa oikein hyvälle tuulelle. Lentokone näillä myöhäisen yön yölennoilla on niiden alusta asti ollut uusi Airbus A350XWB. Aikaisemmat illan lennot hoidetaan edelleen vanhalla Airbus A330-kalustolla. Tai hoidettaisiin, jos niitä lentoja olisi… Viime kevään jälkeen Finnair on lentänyt USA:n suuntaan vain New Yorkin rahtilentoja. Tämä myöhäisyön matkustajalento on vasta kolmas lajissaan pandemian puhkeamisen jälkeen ja toistaiseksi lentoja on käsittääkseni vain kerran viikossa. Lento on minulle yhtä juhlaa… Istun yksin tämän valtavan ison koneen takamatkustamossa. Palvelu toimii hienosti, minulla on tilaa yllinkyllin, eikä koronariskiä juurikaan ole. Oikeastaan ainoa asia, joka on huonosti, on yön syömiset. Näiden yölentojen yöpala on aika kehno: se on yksi sämpylä tai jonkinlainen täytetty leipä. Se ei ole maultaan minun suuhuni sopiva ja koska kaikki ruokailut ovat aamiaisen jälkeen jääneet väliin, se on myös onnettoman pieni. Sen kanssa saa sentään normaalit juotavat, viini mukaan lukien. Lopulta saan yöpalani viineineen tuplana ja se vie jo suurimman nälän. Ja loput korvaa aamiainen, joka taas lentokoneaamiaiseksi on ihan hyvä, sisältäen pienen makkaranpätkän, herkkusieniä, tomaattia ja juustotäytteisen omeletin sekä jogurtin. Kahvi ja mehut tietysti kuuluvat mukaan aamiaiseen. Kiitos Finnairille. Tämä oli todella mukava lentomatka.

Saavumme Helsinkiin noin puoli tuntia aikataulusta edellä. Koneen rullatessa kohti terminaalia kentän hiljaisuutta ei voi olla ihmettelemättä. Keskellä päivää ulkona ei näy juuri minkäänlaista liikettä. Terminaalin luona on yksi ulkomaalainen lentokone ja muutama Finnairin kone. Siinä kaikki. Lentäminen on käytännössä keskeytetty Suomessa, mutta muualla se jatkuu. Näin tämä on ollut viime vuoden keväästä lähtien. Muuten tuota Suomeen saapumista jo ehdinkin kuvailla. Toimet Helsinki-Vantaan lentoasemalla ovat mittavat. USA:sta saapuvalle ne näyttävät äkkiseltään yliampuvilta ja jopa hieman korneilta, mutta pian huomaan, että parempi kuitenkin näin päin. Hyvä, että asia otetaan vakavasti ja se vakavuus osoitetaan myös matkustajille heidän saapuessaan maahan. Jos tammikuun alkupäivinä Yhdysvaltoihin saapuessani ei koko koronaa oltu huomioitu millään tavalla, niin täällä se on hoidettu oikein mallikkaasti. Passini ja todistukseni tarkastetaan ja minulle annetaan jatko-ohjeita (nyt minulla on jo puhelimessani korjattu todistus). Minua neuvotaan menemään netissä Oma olo -sivuille, mutta kotona huomaan sen olevan täysin turhaa ja hukkaan suotta aikaa vastaamalla siellä olevalla lomakkeella oleviin kysymyksiin. Oikea osoite on Finentry ja sitä kautta saankin todella helposti ja näppärästi varattua ilmaisen ajan toisen covid-testin ottoa varten. Helsinkiläisenä minun testini hoituu helpoiten HUS/Terveystalon pisteessä Kampissa. Vastaus tulee jo muutaman tunnin kuluttua aamyöllä kello 3.00 ja tulos on negatiivinen; voin lopettaa kahden viikon karanteenini tähän.

Pitkän lennon myöhästymisen seurauksena aiheutunut nopea vaihto New Yorkissa aiheuttaa sen, että minun matkalaukkuni jää matkasta. En ole siitä lainkaan yllättynyt. Oikeastaan osasin jo odottaa sitä. Tämänkin asia hoituu kuitenkin helposti: teen ilmoituksen Finnairin tulopalvelussa matkalaukkuhihnojen vierellä ja näin matkalaukkuni etsintäkuulutetaan. Jo seuraavana päivänä minulle soitetaan, että laukkuni on saapunut Suomeen. Kun tämäkin asia selviää, voin todeta, että matka meni ihan mukavasti pienistä väärin päivätyn covid-testin todistuksen ja lennon myöhästymisen aiheuttamista jännityksen hetkistä huolimatta. Huomaan myös kotiin saapuessani, että olen ollut maski kasvoilla noin 21 tuntia lähes tauotta, hyvin lyhyitä syömis- tai juomishetkiä lukuunottamatta. Tätä on matkustaminen korona-aikaan, enkä sitä valita. Tammikuun alun matkasta USA:n suuntaan voi lukea tämän blogin aikaisemmista kirjoituksista.

Tämä talven 2021 osa blogiani on jonkinlainen ”kehittyvä tarina”, linkit alla:

1. Paluu Atlantin taakse (Matkalla keskellä korona-aikaa) 

2. 10 päivää karanteenissa

3. Sunshine State ja Suomi – Sukkulointia kahden maan välillä

4. Kohti uutta koronakevättä 

5. Matkalla Korona-Suomeen

 

 

KOHTI UUTTA KORONAKEVÄTTÄ

Taas on ehtinyt vettä virrata Vantaassa sitten viimeisimmän blogikirjoitukseni. Jos se nyt vielä virtaa… Valokuvat Suomesta kun ovat olleet niin hyytäviä: järvet ja merenrannat jäässä ja koko maa lunta tulvillaan. Kaikenlaista on ehtinyt täällä Yhdyvalloissa sillä aikaa tapahtua ja kaikenlaista kirjoittelemisen aihetta on ollut mielessä, mutta enpä ole vaan saanut aikaiseksi kirjoitella.Tässä taas joitakin sekalaisia ja sekavia kuulumisia täältä.

Viimeisimmät korona-uutiset täältä USA:sta ovat kokolailla samaa kuin mitä ne ovat olleet jo yli vuoden, joskin tartuntakäyrien trendi ainakin täällä Floridassa on ollut nyt jo pitkään selvästi laskeva. Kun saavuin tänne tammikuun alussa, Floridassa todettiin noin 15 000 uutta virustapausta päivässä. Viime päivien lukema on ollut noin 5000-7000 uutta tapausta päivää kohti. Rokottaminen on menossa täyttä vauhtia, joskin myös täällä ollaan edelleen kiinni ikääntyneiden ja riskiryhmien rokottamisessa. Maailmanlaajuisesti kesää kohti mennään kuitenkin taas ihan samoissa, tai oikeastaan jopa paljon huonommissa merkeissä kuin vuosi sitten. Uusi koronakevät on edessä... 

Suomessa tilanne näyttää junnaavan ikävästi paikallaan kuukaudesta toiseen ja jos verrataan esimerkiksi Floridaan, suhteellinen ero on nopeasti kaventumassa. Muutenkin täältä ulkoa katsoen alkaa jotenkin näyttää, että nyt vuosi pandemian puhkeamisesta Suomessa on alettu sekoilla monien siihen liittyvien asioiden osalta. Edelleen olen sitä mieltä, että hallitus on tehnyt erittäin hyvää työtä erittäin hyvän pääministerin johdolla, mutta nyt lukemattomat muut viralliset tahot ja monenlaiset "amatööritahot" ovat saanet lusikkansa soppaan ja täältä etäältä katsoen tilanne näyttää jopa sekavalta ja ainakaan se ei ole lähtenyt paranemaan niin kuin se on tehnyt esimerkiksi Yhdysvalloissa. Suomen maine "ihmemaana" koronan suhteen on tainnut alkaa murenemaan.

Yleisesti näyttää joka tapauksessa siltä, että ihminen teoillaan ja toimillaan ei ole tätä pandemiaa pystynyt taltuttamaan. Lähinnä tämä johtunee ihmisten asenteesta ja käyttäytymisestä? Ehkä tilanne olisi paremmin hallittavissa, jos ihmiset yhdessä, yhteisin pelisäännöin olisivat tähän taistoon ryhtyneet. Mutta niin ei ikävä kyllä käynyt... Ehkä tilannetta on saatu paljonkin hillittyä (emme onneksi tiedä, mitä tämä olisi ollut ilman kaikkia rajoituksia, maskeja ja etäisyyden pitoa), mutta vähentämään tai poistamaan emme näköjään tätä tautia toiminnallamme pysty. Toivotaan, että rokotteet alkaisivat pian purra… Pahalta vielä näyttää ja omissa pahimmissa uhkakuvissani näen tulevan kesän olevan yhtä huono tai ehkä vielä huonompi kuin edellinen, mutta toki se toivon kipinäkin on ja toivon kuitenkin parasta. Matkustelua on parjattu pitkin matkaa myös koronan aikana, mutta uskallan hyvin tunnustaa, että itse kyllä haaveilen jo matkaavani Italiaan ensi kesän loppupuolella.

Vaikka tilanne USA:ssa alkaa ehkä hiljalleen parantua, on tämä maa ollut kyllä aivan pohjimmaista sakkaa, mitä tulee pandemian hillitsemiseen. Täällä surkeista surkeimman, jo entisen ”presidentin” (ja Floridassa yhtä surkean kuvernöörin) toimet ovat vieneet koko maan syvään ahdinkoon pandemian osalta. Floridassa yhteiskunnan avaaminen aloitettiin täysin väärään aikaan ja tuloksena oli välitön syöksykierre ja hurja kasvu tautitilastoissa. Suhtautuminen pandemiaan on ollut kuvernäöörin ja osalvaltion hallinnon osalta välinpitämätöntä ja jopa vahingollista. Tämä avaaminen on ollut samassa vaiheessa (phase 3) jo syyskuusta lähtien ja vasta nyt ihan viime aikoina sitä avaamista on lähdetty jatkamaan… Tässä ihan omilla nurkilla se tarkoittaa esimerkiksi muutaman vakiotapahtuman palaamista listalle. Joka torstai-illan Clematis by Night, Sundays on the Waterfront ja Greenmarket West Palm Beachilla palaavat ohjelmistoon. Toki jollakin tavalla koronarajoitteet huomioon ottaen. Myös itseäni kovasti kiinnostava Cars & Coffee Palm Beach palaa helmikuun lopussa; ainoastaan paikka on vaihtunut ostoskeskuksen parkkipaikasta Palm Beachin kilparadaksi (PBIR). Itse suhtaudun kaikkiin tilaisuuksiin edelleen erittäin suurella varauksella, vaikka täällä koko koronan olemassaolo on jotenkin kummallisen helppo unohtaa...

Ihmisten käyttäytymisestä ja maskien käytöstä täällä sain ensimmäisinä viikkoina aivan liian ruusuisen kuvan. Kun nyt olen katsellut tätä touhua täällä pian pari kuukautta voin vain todeta, että tämä kansa voisi mennä seisomaan peilin eteen ja miettiä menikö hyvin noin niin kuin omasta mielestä… Tätä jo kulunutta fraasia käyttääkseni. Jos on maan (luojan kiitos jo entisen) presidentin ja koko hallinnon toimet olleet ihan mitä sattuu, niin kyllä se on paljolti kiinni koko tästä kansasta. Suurin osa ihmisistä toki noudattaa sääntöjä ja toimii viisaasti, mutta niitä paikallisia persuilijoita ja ämpyilijöitä on aivan liikaa, jotta tämä tauti voitaisiin ”toiminnallisesti” ottaa hallintaan… Rumasti voisi sanoa, että hölmöjä ihmisiä on aivan liikaa. Ikävä kyllä ihan liian iso osa kansasta ei piittaa säännöistä ja määräyksistä ja ihan liian suurelta osalta puuttuu niin tieto kuin tavallinen maalaisjärkikin… Ja sitten on vielä tämä amerikkalaisten perisynti: ulkokultaisuus ja tekopyhyys! Joissakin asioissa ja joissakin paikoissa sääntöjä noudatetaan, mutta sitten niistä saatetaan yhtäkkiä luopua, kun se jotenkin sopii itselle tai jollekin yhteisölle tai organisaatiolle paremmin. Halutaan antaa hyvä kuva sääntöjen noudattamisesta, mutta todellisuudessa se on vain ulkokuori, joka voidaan heti tarpeen tullen heittää menemään.

Floridan Covid-tilastot 23.2.2021
(Kaikki blogin kuvat voi suurentaa klikkaamalla)

  

-------------------------------------- 

Tänä keväänä tulee kuluneeksi tasan 30-vuotta ensimmäisestä käynnistäni Floridassa. Kevättalvella 1991 olin ensimmäistä kertaa USA:ssa; kahden viikon lomamatkalla Miami Beachilla. Muistan hyvin kuinka silloin ajattelin tuon matkan olevan aivan huikea kokemus ja seikkailu, joka varmasti jäisi myös ainoaksi. Ajattelin USA:n olevan niin hirveän kaukana ja matkustamisen olevan niin hirveän kallista, että tuskin tämän yhden käynnin jälkeen enää tänne koskaan palaisin. Kuinka pahasti siinä erehdyinkään… En olisi koskaan voinut silloin arvata, millainen suhteeni tähän maahan ja sen ihmisiin vielä tulisi olemaan. Muutaman vuoden päästä olin täällä Floridassa taas lomalla. Ja sitten taas uudestaan. Sitten New Yorkissa ja Floridassa. New Yorkissa ja Havaijilla. Washington DC:ssä ja sen ympäristössä. Ja jossain vaiheessa aloin miettiä kuinka hienoa olisi omistaa oma asunto Floridassa. Vuonna 2011 laman USA:ssa ollessa vielä pahimmillaan huomasin, että minulla saattaisi olla mahdollisuus asunnon hankkimiseen ja niin olinkin sitten jo seuraavana vuonna asunnon omistaja West Palm Beachin kaupungissa. Siitä kuusi vuotta eteenpäin ja olin naimisissa paikallisen naisen kanssa ja muutenkin elämä oli yhtä paljon (tai joidenkin asioiden osalta jopa enemmän) Atlantin takana USA:ssa kuin Suomessakin.

Juuri tällä viikolla tuli täyteen yhdeksän vuotta siitä, kun kävimme poikani kanssa täällä etsimässä asuntoa. Kiersimme silloin loman yhteydessä yhdeksän eri asuntoa ja yhdestä jätimme lopulta tarjouksen. Tai oikeastaan tuo asuntojen tarkastelu oli se pääasia ja matkan tarkoitus ja siinä samalla ehdimme myös lomailla. Niin, ja siitä asunnosta, josta jätimme tarjouksen tuli sitten lopulta oma.

Elämä täällä on muuttunut enemmän ja enemmän rutiininomaisiksi asioiksi. Arkirutiiniksi. Vaikka toki edelleen pyrin tekemään mahdollisimman paljon ”kivoja asioita” ja välillä etsin ihan tarkoituksella ”turistimaisia” asioita ja minulla on nyt paljon aikaa harrastuksille. Siitäkin huolimatta elämä on suurimmaksi osaksi ihan sellaista tavallista elämää… Eräänä päivänä ajellessani Riviera Beachilta West Palm Beachin puolelle minulle tulee yhtäkkiä sellainen olo kuin olisin Floridassa kahden viikon lomamatkalla. Minulle tulee sellainen todella rento ja mukava olo. Aurinkoinen olo… Ja aurinko tosiaan paistaakin istuessani auton ratissa. Palmunlehvät huojuvat pienessä tuulessa. Leveä, monikaistainen tie aukeaa edessä. Flashback takaisin jonnekin melkein kymmenen vuoden taakse. Loma Floridan trooppisessa ilmastossa, auringossa ja lämmössä. En ole ollut täällä lomamatkalla enää vuosiin. Se on toisaalta vähän harmillinen asia ja jotain, mitä olen nyt menettänyt. Lopulta tajuan yhtäkkiä myös mikä sai minut tuntemaan oloni kuin olisin täällä lomamatkalla: se on voimakas, mutta hyväntuoksuinen aurinkorasva, jota laitoin iholleni ennen lähtöä kotoa… Siitä aiheutuu tuo minun voimakas ”flash back”. Tutusta aurinkorasvan tuoksusta, jonka yhdistän menneeseen lomamatkaan. Pitäisi varmaan useammin tuoksua aurinkorasvalta, niin voisi hetken nauttia rennosta lomafiiliksestä.

Palaan vielä tähän päivään sen verran, että nyt voin kertoa onnistuneeni löytämään peruutettujen lentojen tilalle uudet lennot Helsinkiin maaliskuun loppupuolella. Vaivattomasti se ei tosin käynyt. Ensinnäkin esimerkiksi Momondon (tai muiden "hakukoneiden") hakuihin ei tällä hetkellä ole juurikaan luottamista: juuri mitään lentoja ei löydy sillä hinnalla, mitä Momondo kertoo ja linkit johtavat joko umpikujaan tai vielä useammin huomattavasti kalliimpiin lentoihin. Toki tämä sama "ominaisuus" lentohauissa on ollut ennenkin, mutta nyt minusta tuntuu, että oikeastaan mikään hakutulos ei ole enää totta. Pitkän hakemisen jälkeen löysin itselleni hyvät lennot kohtuuhinnalla, mutta siitä alkoikin sitten melkoinen rumba: Kuittaan sen nyt tässä vaan lyhyesti kertomalla, että asian selvittämiseksi tarvittiin pitkä puhelua American Airlinesin palvelunumeroon ja kun asia oli saatu kuntoon, siihen jäi edelleen oikaistavaa. Asia ei ole vieläkään loppuun käsitelty ja saattaa olla, että minulle nyt ilman omaa syytäni lankeaa 60€ ylimääräistä maksettavaa matkatavaroista. En nyt kuitenkaan murehdi sillä: asia saadaan oikaistua, jos saadaan ja jos ei saada, niin olkoon sitten. Minulla on nyt kuitenkin American Airlinesin kautta moninverroin halvemmat liput Helsinkiin kuin mitä olisin saanut ne Finnairin kautta. Lento on nyt varattu niin, että lennän Miamista New Yorkiin American Airlinesilla ja sieltä suoralla Finnairin lennolla Helsinkiin. Riippuen tietysti koronan aiheuttamista hässäköistä ja siitä lennetäänkö lennot vai peruutetaanko nekin... Lentokonekin sattuu vielä ensimmäisellä lennolla olemaan samanlainen Boeing B777, josta pari päivää sitten rikkoutui moottori hyvin dramaattisella tavalla.  Toivon kuitenkin, että koneet saadaan tarkastettua, eikä niitä aseteta lentokieltoon sotkemaan lisää tätä koronan aheuttamaa tilannetta. United Airlines on asettanut kaikki omat samaa tyyppiä olevat koneensa lentokieltoon tarkastuksen ajaksi. Americanista en tiedä ja voihan olla, että moottoritkin ovat eri tyyppiä.

Alkuperäisten lentolippujen mukaisesti minun pitäisi olla matkalla kohti Suomea jo tämän viikon perjantaina, mutta niin ei nyt tule olemaan. Tästä voin muuten sen verran vielä kertoa, että Lufthansa korvasi helposti (yhdellä napinpainalluksella) ja melko hyvin peruuntuneet lennot. Sain takaisin noin 380€, mitä pidän itse ihan kelvollisena korvauksena. Lisähintaa toki minulle hieman nyt tulee, koska lentolippuja yhteen suuntaan ei tuolla rahalla saa Floridan ja Suomen välille. Joutuessani varaamaan uudet liput siirsin hieman myös siis tuota matkaani Helsinkiin ja nyt minulla on vielä aikaa nauttia ilmastosta ja harrastaa täällä joitakin asioita, joita en Suomessa pysty harrastamaan... Tästä lisää myöhemmin.

Mukavaa talviloma-aikaa Suomeen!

 --------------------------------------

Tämä talven 2021 osa blogiani on jonkinlainen ”kehittyvä tarina”, linkit alla:

1. Paluu Atlantin taakse (Matkalla keskellä korona-aikaa) 

2. 10 päivää karanteenissa

3. Sunshine State ja Suomi – Sukkulointia kahden maan välillä

4. Kohti uutta koronakevättä 

5. Matkalla Korona-Suomeen

 

 

KOTIMAANMATKAILUA - MUSEOKORTTI (OSA 2)

Maisemakuvia Suomesta… Vuonna 2020… On syyskuun alku ja Espan lavalla soittaa bändi. Keskellä Espaa seisoo jo hieman iäkkäämpi nainen kuvaamassa bändiä. Todennäköisesti jonkun soittajan vaimo tai naisystävä? Naisella on päällään musta huppari, jonka selkää ”koristaa” isokokoinen orjalippu ja sen yhteydessä on sana klan… Mitä tästä pitäisi ajatella? Yhtään järkevää tai positiivista ajatusta ei tule mieleen. Musiikista hetkeksi tulleet hyvät ja iloiset tunteet vaihtuvat harmistukseksi ja jopa suruksi ja niihin sekoittuu myös pikkuisen inhoa. Asiaa pahentaa vielä se, että hupparin selässä olevassa kuvassa myös Suomen lippu on häpäisty yhdistämällä se orjuuteen, rasismiin ja vihaan sekä viittaukseen "klaanista". Ilman lippuakin on jotenkin noloa, että Suomessa tapahtuu tällaista. Ja pakko tunnustaa vielä sekin, että myöskään bändin nimi ei ole omiaan ainakaan poistamaan epäluuloja... Poistun paikalta. Onneksi elämme maassa, jossa ei ole rasismia, muuten olisin voinut vaikka erehtyä… Tokihan on aivan selvää, että kukaan järkevä ihminen ei tarkoituksella yhdistäisi samaan paikkaan sekä orjalippua että sanaa "klan"… Puhdas vahinkohan sen on täytynyt olla. (Tai ehkä ”kännissä ja läpällä”…?)

Kiinteänä osana yhteiskuntaamme olevasta arkipäivän rasismista (tai tässä tapauksessa paljon pahemmasta) huolimatta vuosi alkaa taas kiertyä kohti syksyä ja uutta talvea. Kesä kääntyy syksyksi ja sitä kautta loputtoman pitkäksi kolmen eri vuodenajan sekoitukseksi ennen seuraavaa kesää. Tämä kesä tuli pitkäksi venyneen ”Korona-kevään” jälkeen. Kevään, joka tuli ilman että sitä olisi edeltänyt talvi. Hyvin erikoinen kevät meni yllättävän nopeasti kesää ja parempia aikoja odotellessa, mutta kesällä kaikki toiveet lopulta romahtivat omalta osaltani. Tämän romahtamisen seurauksena odotin kesästä tulevan tuskallinen ja pitkä, mutta loppujen lopuksi se sujahti kuitenkin ohi melkein huomaamatta. Eikä se ollut tuskallinenkaan, mutta niin perus-apea, että voin oikeastaan todeta, että kesää ei tänä vuonna minulle tullut lainkaan.

Kävelin eräänä päivänä taas kerran Suomenlinnan kaikkien saarien ympäri. Saarien, joita olen kiertänyt ympäri nyt seitsemän kuukautta. Kaikkiaan jo yli 20 vuotta, mutta tarkoitan nyt tätä pandemia-aikaa, joka on saanut minut lähes päivittäin kävelemään pitkin näitä rantoja. Uudestaan ja uudestaan. Ja taas uudestaan. Kuuntelen loppukesän kuivien puunlehtien kahinaa ja jotenkin se tuo mieleeni hyvin elävästi lapsuuden kesät kesämökillä järven rannassa. Tätä vaikutelmaa korostaa vielä merestä kuuluva hyvin epämääräinen aaltojen kohina. Kun painan silmäni kiinni, siirryn pieneksi hetkeksi lapsuuteni mökkimaisemiin, kauas täältä Suomenlinnan rannoilta.  Niitä mökkimaisemia en tule enää koskaan näkemään ja alan miettiä myös sitä, että minun lopulta jossain vaiheessa alettava tehdä pesäeroa myös Suomenlinnan suhteen. Jo pari vuotta olen ollut lähdössä ja kerran jo lähdinkin, mutta tulin takaisin. Seuraava kerta voi olla edessä piankin ja tällä kerralla ainakin itse uskon lähteväni lopullisesti.

Nyt jätän kuitenkin nuo ajatukset toistaiseksi mielestäni ja palaan tähän kesään ja tämän kesän museokorttikohteiden kiertämiseen. Vuorossa tämän aiheen toinen osa.

 ------------------------------------------

6. Sinebrychoffin taidemuseo ja kotimuseo

Museokorttikohde numero kuusi: Sinebrychoffin taidemuseo. Vain vajaat kaksi viikkoa museokortin hankkimisen jälkeen. Kuinka monet kerrat olenkaan tämän museon ohi kävellyt. Kuinka monta kertaa olen matkustanut sen ohitse ratikalla. Olen kulkenut silloin tällöin ”Koffin puiston” läpi, aivan rakennukseen takapihan kautta, poikkeamatta silti itse museoon. Nyt sen lopulta päätin tehdä ja päiväksi valitsin rauhallisen tiistai-iltapäivän. Taidemuseo sijaitsee upean Sinebrychoffin kotitalon ensimmäisessä kerroksessa ja kellarikerroksessa. Tällä hetkellä esillä olevan näyttely nimi on ”Uhattu elämä”, joka esittelee luontoa taiteessa ja ihmisen suhdetta luontoon. Näyttelyn aihe on sinällään mielenkiintoinen ja myös ajankohtainen, mutta silti ainakin itselleni jää pikkuisen tyhjä olo. Näyttely ei ole kovin laaja, eikä millään tavalla pysäyttävä, mutta se sisältää kuitenkin muutamia helmiä, joista voisin mainita ainakin neulareikäkameroiden avulla otetut kuvat ”eläinten silmin” ja muurahaisen ”ruumissaatto” -videon. Esillä on myös runsain määrin Gallen-Kallelaa, mutta tämä näyttely ei saa minua lämpenemään hänen tuotannolleen sen enempää kuin mikään hänen aikaisemmin näkemästäni tuotannosta. Asia on oikeastaan päinvastoin ja esimerkiksi makaaberi joessa makaava sarvikuono tai linnunraadot saavat minut jopa miettimään kuinka negatiivinen hänen asenteensa luontoa kohtaan on itse asiassa ollutkaan… Jos mietin minkä teoksen edessä vietin eniten aikaa, se lienee ensimmäisen kerroksen viimeisessä, vesiaiheisessa huoneessa ollut Per Ekströmin ”Syysmaisema”.

 

Jos varsinainen (maksullinen) taidemuseo jättikin minut ehkä vähän kylmäksi, niin sen korvasi toisen kerroksen (ilmainen) kotimuseo. Itse rakennushan on siis Nikolai Sinebrychoffinrakentama upea rakennus Helsingin Bulevardilla. Nikolai itse ei kuitenkaan koskaan ehtinyt muuttaa Suomenlinnasta kaupunkiin ja talossa asuikin ennen häntä hänen isoveljensä Paul perheineen. Rakennus oli varakkaan ”panimoperheen” koti ja samalla edustusasunto. Toisen kerroksen puistonpuoleiset huoneet on tällä hetkellä suljettu ikkunaremontin jälkeen, mutta ne avautuvat taas syyskuun alussa (kysymysmerkiksi jää, siirtyykö ikkunaremontti jonnekin toiselle puolelle taloa ja sulkee jonkin muun osan museosta). Suurin osa edustushuoneista ja Paul Sinebrychoffin (nuoremman) työhuone ovat kuitenkin avoinna ja ne ovat kyllä näkemisen arvoiset. Olen asunut Helsingissä pian 25 vuotta, mutta en tiennyt kaupungissa olevan näin loisteliasta kotia. Massiiviset, yltiökoristellut huonekalut, kiiltävät posliinit ja kristalli, kaikki ne kymmenet tai sadat maalaukset seinillä, koristeelliset kattomaalaukset… Huoneet ovat niin loisteliaita, että minun oli jopa vaikea uskoa, että olin Suomessa.

 

7. Museolaiva Pommern ja
8. Ålands Sjöfartsmuseum

Seitsemäs museokorttikohteeni tämän kesän aikana oli nelimastoparkki Pommern Maarianhaminassa, Ahvenanmaalla. Lähdin heinäkuussa kahden alle 10-vuotiaan pojan kanssa Viking Linen Ahvenanmaan risteilylle. Oikeastaan ainoa ”ohjelmanumero” ja suunniteltu käyntikohde oli juuri museolaiva Pommern ja samalla sen yhteydessä oleva Ålands Sjöfartsmuseum. Tästä risteilystä ja museokäynnistä olen jo kirjoitellut tässä blogissani aikaisemmin: xxx. Nyt sanon vain lyhyesti, että ehdottomasti vierailun arvoinen kohde, jos Maarianhaminassa käytte. Laiva on upea ja myös merimuseo on mielenkiintoinen. 

 

9. Heureka

Jo yhdeksättä kertaa museokortti-museossa (vast) museokortin hankkimisen jälkeen… Heureka on kaikkiaan jo kolmastoista museokäyntini tänä kesänä. Mielikuvani Heurekasta oli ennen tätä päivää hieman huono. Olen käynyt museossa muutaman kerran, mutta näistä käyntikerroista taitaa olla pian 20 vuotta aikaa. Noilta kerroilta mieleeni oli jollakin tapaa jäänyt kuva hieman väkisin väännetystä museosta, jossa ei niin kovin paljon ollut tekemistä. Hieman tylsänä pidin Heurekaa ennen tätä käyntiä paljon muuttuneessa tiedekeskuksessa.

Tällä kerralla seurueeseemme kuuluu monen ikäisiä kävijöitä ja tekemistä ja kokemista riittää kaikille. Heureka on todellakin nykyään aivan eri paikka kuin se, joka minulla vielä oli vanhoissa mielikuvissani. Tiedekeskuksessa, kuten mielestäni jo nimikin velvoittaa… on käytetty hyvin hyväksi nykyteknologiaa ja esitystapoja ja järjestelmiä. Tiedekeskuksesta löytyy auto- ja venesimulaattoreita, rakentelupaikkoja, perusfysiikan ilmiötä havainnollistavia laitteita sekä monenlaista muuta nähtävää. Tärkeää on mielestäni se, että lähes kaikkea pääsee itse koskettelemaan ja kokeilemaan. Jopa näin korona-aikana lähes kaikki on normaalisti toiminnassa.  Kirjoitin edellisessä museoita koskevassa blogikirjoituksessani, että melko tavallinen aika museossa on minulle noin kaksi tuntia (tai hieman yli), mutta tässä paikassa viivymme neljä tuntia ja lähdemme silti hieman kesken pois. Sisätilojen lisäksi myös ulkona olisi nähtävää ja monta muutakin asiaa jää kokematta. Museokortissa on kuitenkin se hyvä puoli, että minkä tahansa museo tai muun kohteen kiertelyn voi jättää kesken ja sinne voi palata koska tahansa.

 

10. Tekniikan Museo

Tekniikan Museo sijaitsee Helsingin Vanhankaupunginlahdella, Vantaanjoen koskien väliin jäävällä saarella. Itse rakennus on vanha vedenpuhdistuslaitos 1800-luvun lopulta. Museo on varsin kattava esitys eri teknologiahaarojen kehityksestä ja se sisältää paljon kiinnostavia näyttelyesineitä. Yläkerrassa on tekemistä ja puuhaa lapsille, joskin koronan vuoksi ikävä kyllä kovin moni asia on pois käytöstä. Alakerroksen varsinainen näyttely ehkä jonkinlainen läpileikkaus teknologian kehittymisestä, vaikkakaan se ei anna minkäänlaista kronologista tai loogista kuvaa, vaan esittelee enemmänkin erilaisia esimerkkejä sieltä täältä. Kotimainen teollisuus ja teknologia-alat ovat näkyvästi esillä, kuten pitääkin. Itse havahdun museossa siihen, kuinka paljon kaikki on muuttunut minun elinaikanani. Löydän museosta esimerkiksi kaukokirjoittimen, jollaisen käyttäminen oli arkipäivää kun aloitin työurani. Puhumattakaan kännyköistä ja niiden varhaisista malleista, joita museossa on esillä paljonkin.

Tekniikan museolta jatkoimme vielä kävelyä Lammassaareen ja Kuusiluodolle. Jos virtaa vaan vielä riittää ja sää on suotuisa, teknologisen museokäynnin vastapainoksi suosittelen lämpimästi tätä noin 4-5 kilometrin pituista luontokävelyä.

 

Tämän kesän aikaa olen elokuun loppuun mennessä, kolmen kuukauden aikana kiertänyt jo 11 museokorttikohdetta ja yhteensä 15 museota tai vastaavaa kohdetta.

-----------------------------------------

Korona-epidemia jatkuu. ”Museomatkailu” jatkuu…

11. Ehrensvärd-museo

Suomenlinnassa sijaitseva Ehrensvärd-museo on minulle eräänlainen ”lähikotiseutumuseo”. Olen ehkä pikkuisen jäävi kertomaan siitä, koska saatan tämän museon kohdalla vetää hieman kotiinpäin… Tämä museo on ollut tänä vuonna todella huonosti auki. Korona lienee syy siihen, että päivittäisiin, normaaleihin aukioloihin tämä museo ei siirtynyt kesällä 2020 lainkaan. Minun vierailupäiväni on vuoden viimeinen aukiolopäivä, elokuun 30. päivä ja päivän ollessa harmaa, on koko saari ja myös tämän museo hyvin hiljainen. Olen lähes koko käyntini ajan museossa ainoa vieras, vasta lähtiessäni museoon saapuu kaksi nuorta naista.

Museo on periaatteessa hyvin yksinkertainen ja simppeli, mutta mitäpä muuta sen oikeastaan edes pitäisi olla, kun se kuitenkin kuvaa elämää 1700-luvun lopun Suomenlinnassa. En tiedä ihan tarkkaan kuinka autenttisia nämä tuon ajan tyyliin sisustetut huoneet ovat mistä tarkalleen mikäkin esine ja huonekalu on peräisin, mutta ainakin minulle tuo museo antaa kuvan elämästä yli 200 vuotta sitten. Hieman paremmasta elämästä yli 200 vuotta sitten… Ehkä omakohtaisesti koen valtavaa tiedon määrää tai tarkkaa kuvausta sitä tunnetta, jonka tässä museossa saan. Sitä, kuinka pieneksi hetkeksi voin melkein nähdä itseni näissä huoneissa silloin kun täällä vielä asuttiin. Tämän museon henki ja ilmapiiri on minulle varsinaista historiallista faktatietoa tärkeämpää ja vaikka pitkään puhuinkin museon työntekijän kassa siitä, kuinka museonäyttelyitä erityisesti Suomenlinnassa voisi kehittää ja elävöittää, toivon silti, ettei tämä henki ja ilmapiiri koskaan katoaisi tästä museosta.

 

12. Seurasaari (Kansallismuseo)

Seurasaari on tietysti helsinkiläiselle tuttu paikka ja siellä olen itsekin vieraillut useita kertoja, mutta museorakennuksiin en ole käynyt tutustumassa kuin kerran aikaisemmin ja sekin oli jo vuosia sitten. Yleensä kun olen käynyt kävelyllä Seurasaaressa, olen kyllä kiertänyt ympäri museoalueen, mutta en ole ostanut pääsylippua. Nyt päätöstä ei tarvitse miettiä, koska asia on kuitattu jälleen museokortilla. Ihan ensimmäinen asia, mikä tulee meille kaikille (kolmen aikuisen ja kahden lapsen seurue) mieleen ensimmäisen puolen tunnin perusteella on melko negatiivinen: aluksi kohtaamamme henkilökunta on tylyä ja melkein töykeää. Se näkyy ilmeinä ja eleinä ja myös sanoina sekä sisätiloissa ikävältä tuntuvana ”kyttäämisenä” (kuin vartija ja potentiaaliset myymälävarkaat). Tämä seikka suoraan sanoen pilaa kierroksemme alun tunnelman ja alkaa myös ärsyttää. Onneksi myöhemmin kohtaamamme henkilökunta on ihan toista maata ja heidän esiintymisensä ystävällistä ja juuri sellaista kuin tällaisen paikan työntekijöiltä voisi odottaa.

Itse museohan on kokoelma vanhoja rakennuksia ja kokonaisia pihapiirejä kymmenien ja satojen vuosien takaa. Lähes kaikki rakennukset ovat aitoja ja alkuperäisiä ja ne on kuljetettu Seurasaaren eri puolilta Suomea. Teemme kierroksemme lopulta ehkä hieman enemmän sunnuntaikävelynä kuin varsinaisena museokäyntinä. Toki lueskelemme kylttejä ja opastekstejä, mutta emme varsinaisesti keskity tähän puoleen. Uskoakseni tämä on keskiverto Seurasaarenkävijän tapa tutustua historiaan.

 

13. Musiikkimuseo Fame

Musiikkimuseo Fame sijaitsee Triplan ostoskeskuksessa ja se aloitti toimintansa Triplan avautuessa. Museoon pääsee sisään joko suoraan ulkoa, Pasilansillalta tai kauppakeskuksen käytävältä. Meidän vierailumme oli täysin ennalta suunnittelematon ja sen oli tarkoitus olla vain pikainen käynti, ikään kuin tiedustelukäynti myöhempää varten. Ilman museokorttia tällaisia tiedustelukäyntejä ei voisi tehdä, koska normaalihintainen pääsylippu museoon maksaa niinkin paljon kuin 25 euroa! Oma mielipiteeni on ikävä kyllä se, että tuo on aivan liikaa ja museosta ei saa lähellekään tuota rahamäärää vastaavaa kokemusta tai tietoa. Vaikka hinta- laatusuhde ei mielestäni olekaan kohdallaan, viivymme kuitenkin tällä käynnillämme lähes sen ”normaalin” kahden tunnin ajan, joka minulta kuluu lähes museossa kuin museossa. Museossa on monta mielenkiintoista interaktiivista pistettä, joissa aika kuluu nopeasti.

Fame-museo on museokortin hankkimisen jälkeen (30.6.) jo 13. museokorttikohde ja kaikkiaan tämän vuoden 20. museokäynti!

 

14. Kiasma (Kansallisgalleria)

Kiasmaa voisi ehkä sanoa minun ”ykkösmuseoksi” Helsingissä, ainakin mitä tulee käyntikertoihin. Olen nykytaiteen ystävä, vaikka olenkin sitä mieltä, että nykytaiteesta 80% on sellaista, joka kiinnostaa minua vain vähän tai ei lainkaan tai mitä pidän jopa täysin roskana. Mutta… Sitten on se 20% prosenttia, jota pidän kiehtovana ja kiinnostavana ja yleensä joka näyttelystä löytyy vähintään yksi kohokohta, josta pidän erityisen paljon. Viime vuosien ajalta tällainen muistan erityisesti yhden kohokohdan: xxx:n video-installaatio ”Visitor” Kiasman viidennessä kerroksessa. Se on ehkä hienoin yksittäinen koskaan näkemäni taideteos.

Tällä käynnillä aloitin kakkoskerroksesta Lisa Lounilan näyttelystä, jonka olin nähnyt jo helmikuussa. Halusin silti nähdä se uudestaan. Tästä näyttelystä haluan nostaa esille ensimmäisen teoksen ”Seitsemän kristallipalloa”, jossa seitsemästä vanhasta matkaradiosta kuuluu New Yorkissa nauhoitettuja meedioiden ennustuksia. Se on hieno ja se saa mielikuvitukseni lentämään. Kolmannessa kerroksessa esillä on Mikael Fräntin kokoelmasta poimittua, lähinnä suomalaista nykytaidetta. Tässä näyttelyssä mennään vahvasti sille osastolle, jossa suurin osa on minulle vain ”kummallista”, eikö kovin kiinnostavaa, mutta sitten joukosta löytyy täälläkin muutama helmi. Näistä helmistä haluan mainita xxx Neljännestä kerroksesta löytyy tällä hetkellä Mika Vainion äänitaidetta. Näistä muutamaa jään kuuntelemaan pitkäksi aikaa, mutta uskon sen johtuvan lähes kokonaan omasta historiastani, ei niinkään itse taiteesta. Viidennessä kerroksessa on tälläkin kerralla koko näyttelyn eittämättä vaikuttavin teos Doug Atkinsin ”SONG 1”. Se perustuu kappaleeseen ”I Only Have Eyes for You”. Tämä video-installaatio on alun perin tehty esitettäväksi Washington DC:ssä pyöreän rakennuksen seinille ja täällä Helsingissä se heijastetaan pyöreälle valkokankaalle usean videotykin avulla. Teoksessa monet eri esittäjät laulavat tuota kappaletta ja se nivoutuu yhteen pitkään esitykseen tässä taideteoksessa.

 

15. Ilmailumuseo

16. Kansallismuseo (Tove Jansson) 

 

 

SE KEVÄÄSTÄ (HELSINKI, MIELIALOJA 2020)

Todella erilainen kevät on takana. Tällaista kevättä ei vielä koskaan ole minun elämässäni ollut. Ei kai kenenkään meidän elämässä. Lopputalvellahan se tosin kaikki jo oikeastaan alkoi: lopputalvi, koko kevät ja nyt jo iso osa kesästäkin on mennyt tässä harvinaislaatuisessa ja erikoisessa tilanteessa, vaikka elämä täällä Suomessa onkin palanut  jo ehkä hieman liikaakin vanhoihin uomiin. Ihmiset tuntuvat enää vähät välittävän koko pandemiasta. Tulin Suomeen tammikuun loppupuolella ja helmikuu oli vielä melko normaali talvikuukausi. Paitsi että talvea ei ollut… Koronan ollessa kaiken huomion keskipisteenä, on talven puuttuminenkin jo päässyt kokonaan unohtumaan. Tänä vuonna kuitenkin talvikin jäi ihan kokonaan välistä pois ja saavuttaessa maaliskuulle alkoi tulla jo sellainen tunne, että talvi on ohi ja kevät on alkanut, mutta sitten tuli korona. Virus, joka oli jo tammikuussa havaittu Kiinassa ja USA:ssa alkoi valloittaa maailmaa; Italia etunenässä. Ranska, Espanja ja Saksa. Sitten Englanti ja USA. Ruotsikin pääsi mukaan isoihin piireihin.

Näin meni lopputalvi, kevät ja vielä kesän alkukin Suomessa. Joillekin se tiesi vapaaehtoista ”karanteenia” ja tosille vapaaehtoista eristäytymistä ja pysymistä erillään muista ihmisistä. Itselleni kaikki oli oikeastaan aika helppoa: kyse oli niin yksinkertaisista asioista, että ne pystyi lukemaan, ymmärtämään ja omaksumaan kymmenessä minuutissa. Noudatin yksinkertaisia ohjeita ja tein niin kuin ”käskettiin” ja siinä se. Ilman turhia mutinoita tai valitusta. Vaikeinta minulle tämän korona-kriisin aikana on ollut läheisistä ihmisistä erossa olo. Suomessa olevaa perhettä en uskaltanut pariin kuukauteen käydä tapaamassa lainkaan ja vaimoani en ole nähnyt vieläkään sitten tammikuun… Siitä kun lähdin Yhdysvalloista on nyt kulunut jo pian kuusi kuukautta, eikä kukaan tiedä kauanko tämä tilanne tulee vielä jatkumaan näin. Suomessa menee hyvin. USA:ssa ei. Sinne minulla ei tällä hetkellä ole mitään asiaa: vaikka pääsisinkin vielä rajan yli, mikään vakuutusyhtiö tuskin korvaisi mitään, jos nyt menisin ja sairastuisin koronaan USA:ssa. Ja kuten kaikki tietävät, tuossa maassa sairaskulut voivat äkkiä nousta kymmeniin tuhansiin dollareihin. Päivittäiset tartuntaluvut pelkästään Floridassa ovat olleet jo pari viikkoa noin 10 000 uuden tapauksen paikkeilla. Ei mahda mitään: USA on nyt siis toistaiseksi monestakin syystä "no go"...

Vaimoni yritti pitkään järjestellä Suomeen tuloaan, mutta nyt jo kolme kertaa matka on peruutettu ja viimeisellä kerralla todennäköisesti kokonaan. On tehty uusia varauksia ja niitä on taas siirretty eteenpäin. Alkuperäinen Suomeen saapuminen oli tarkoitus tapahtua Norwegianin lennoilla jo maaliskuussa Spring Break -aikaan. Sen peruunnuttua liput siirrettiin kesäkuun alkuun ja senkin peruunnuttua heinäkuun alkuun. Kun vielä kolmannetkin lennot peruttiin, vaimoni peruutti koko liput ja ihme ja kumma: Norwegian palautti rahat noin viikon kuluttua! KLM:n paluulennot USA:n suuntaan vaihtuivat jo maaliskuussa vouchereiksi (ei paras vaihtoehto, mutta siellä ne odottavat). Myös yksi paluuseen liittyvä laivamatka on muutettu risteilyksi, siirretty kaksi kertaa ja lopulta peruttu. Tällä hetkellä meillä on siis peruutettuina yhdet Norwegianin liput Miamista Helsinkiin, KLM:n lennot Tukholmasta Miamiin ja yksi Tukholman risteily Viking Linella. Norwegianilta saimme siis jo rahamme takaisin ja KLM:n lentoliput vaihtuivat vouchereihin. Ainoastaan Viking Linelta rahat ovat edelleen saamatta.

Mikä teki korona-keväästä vaikeaa? Ei oikeastaan mikään. Ainoastaan eristäytyminen vaimosta, perheestä ja läheisistä. Toki taustalla oli koko ajan se pikkuisen paha tunne, että jotain erikoista, jotain negatiivista on meneillään, mutta se itsessään ei riittänyt aiheuttamaan (ainakaan liian suurta) huolta, masennusta tai paniikkia. Näin voisin ajatella miettimättä sen enempää; että kaikki oli verrarttain helppoa. Yksi asia kuitenkin nousi ylitse muiden: Jatkuva uutis- ja some-myllytys ja varsinkin se enimmäkseen hallitusta ja muuta maan johtoa sekä viranomaisia kohtaan ilmennyt täysin turha, negatiivinen kritiikki oli vaikeaa ja jopa todella stressaavaa. Joidenkin ihmisten tauoton tykittäminen somessa ja varsinkin valittaminen ja vihamielinen ja agressiivinen käyttäytyminen, lähinnä sosiaalisessa mediassa; se veti monta kertaa mielen matalaksi. Seuraavan pandemian puhjetessa toivon maskien lisäksi jaossa olevan myös paperipusseja, jotta ihmiset voisivat hengittää niihin, jos hyperventilaatio ei tahdo muuten loppua. Isoin ulkopuolinen ahdistuksen aiheuttaja ei ollut siis tauti itse, vaan joidenkin ihmisten käsistä karannut negatiivinen ja melko käsittämätön valitus ja syyttely (täysin aiheetta) sekä negatiivinen suhtautuminen lähes kaikkea kohtaan. Se oli pahinta tässä korona-epidemiassa ja koko keväässä. Onneksi ihan ehdottomasti suurin osa oli kiltisti, noudatti saatuja ohjeita ja neuvoja ja piti mölyt mahassaan. Tämän ja ehkä vähän hyvän onnenkin ansiosta kaikki on mennyt ainakin tähän asti aivan erinomaisen hyvin.

Olen itse aina pitänyt erityisen paljon eräästä vertauskuvallisesta kysymyksestä. Sitä, kuinka paljon voi luottaa johonkin ihmiseen kaikin puolin, voi hyvin kuvata vastaamalla kysymykseen ”Lähtisinkö tämän ihmisen kanssa vaikka sotaan?”. Tämän kriisin aikana olen ”löytänyt” joitakin ihmisiä, joiden kanssa en lähtisi sotaan, enkä haluaisi joutua pienimpäänkään kriisiin tai ongelmatilanteeseen. En haluaisi ylittää edes vilkasliikenteistä tietä heidän seurassaan. Onneksi olen kuitenkin löytänyt enemmän niitä ihmisiä, joiden kanssa uskaltaisin vaikka sotaan lähteä.

Tämän kevään aikana olen liikkunut paljon: olen käynyt pitkillä kävelylenkeillä melkein joka päivä ja silloin kun en ole kävellyt, olen juossut. Olen kävellyt joululahja-converset aivan rikki ja maileja on kertynyt pelkästään Suomenlinnan kiertämisestä kai jo useampi sata. Olen myös katsellut televisiota ja lukenut paljon normaalia enemmän. Luin kirjan, jonka tapahtumat sijoittuivat Yhdysvaltojen pohjoisosiin ja aloin haluta matkustelemaan ympäri Yhdysvaltoja. Mieluiten junalla. Luin kirjan, jonka tapahtumapaikka oli Brooklyn, New York ja minulle tuli hirvittävä tarve päästä taas New Yorkiin. Mielellään vaikka asumaan joksikin aikaa. Luin myös kirjan, jossa seikkailtiin Italiassa ja halusin todella kovasti Italiaan. Ja vielä oli yksi kirja, jonka tapahtumat sijoittuivat Key-saarille. Voi kuinka paljon haluaisin myös kotiin Floridaan. Näiden kirjojen lisäksi näin televisiossa dokumentin Kuubasta ja haluaisin myös Kuubaan. Mutta... kuten kaikille on selvää: matkailu on ollut pysähdyksissä ja vielä pitkään se tulee olemaan normaalia vaikeampaa ja normaalia kalliimpaa. Jonnekin olisi pian kuitenkin päästävä. Levottomuus on taas iskenyt muutaman kuukauden paikoillaan olon jälkeen. Kaukokaipuu...

Minun suunnitelmissani olleista matkoista ei nyt siis tule mitään tänä kesänä. Olen yksi monien muiden joukossa. Noiden aiemmin mainittujen, nyt jo peruttujen ”normimatkojen” eli kahden kodin välillä sukkuloinnin lisäksi jouduimme perumaan myös loppukesän Italian matkan. Senigallian Summer Jamboree oli taas kerran tähtäimessä, mutta se on nyt luonnollisestikin peruutettu. Tuota matkaa varten meillä oli varattuna kaksi huonetta kuudelle hengelle Fanosta, Italian itärannikolta, mutta ne on nyt peruttu. Suunnitelmissa oli myös käydä pikaisella vierailulla Kreikan Thessalonikissa ja Larissassa, jossa asuin hieman reilut puoli vuotta muutama vuosi sitten. Se on nyt kuitenkin toistaiseksi "jäissä". Korona on ajanut minut myös taloudellisesti hieman ahtaalle, koska jo varmat vuokratuloni USA:n asunnosta putosivat vuokralaisten "paon" myötä kokonaan pois ja yksityisyrittäjyyskään ei ole vielä matkakassaa kartuttanut... Vielä tällä hetkellä mitään isompaa matkaa ei siis ole suunnitemissa. Ajatuksissa on ainoastaan parikin laivamatkaa Ahvenmaalle ja Tallinnaan ja toki Yhdysvaltoihin heti, kun se on vaan on mahdollista.