Tämä matka alkaa erikoisella tavalla. Huono tuurini jatkuu: nyt minulta on peruttu jo kaksi viimeistä lentoa. Mikäli olen asian oikein ymmärtänyt (en ole kovin tarkasti tätä asiaa jaksanut uutisista seurata), Finnairin työntekijät ovat ilmoittaneet kaksi lakkopäivää, mutta lakon lisäksi voimassa on myös lentäjien varallaolokielto, joka sekoittaa lentoja myös niinä päivinä kun varsinainen lakko ei ole päällä. Alkuperäisen suunnitelman mukaan minun piti lentää ensin Finnairilla Lontooseen ja vaihtaa siellä Heathrowssa Americanin Miamin koneeseen. Uskoin hyvään onneeni ja sijoitin lähtöpäiväni ilmoitettujen lakkopäivien ulkopuolelle, mutta niinhän siinä sitten kuitenkin kävi että Finnairin lentoni Lontooseen peruutettiin. Lento peruutettiin kun lähtöselvitys oli jo alkanut, noin 14 tuntia ennen lennon suunniteltua lähtöaikaa. Tämän seurauksena en voinut enää perua hotellivaraustani Helsinki-Vantaan lentoaseman Comfort-hotellissa. Se olisi pitänyt perua klo 15.00 mennessä ja ilmoitus lennon peruuntumisesta tuli vasta 17.30. Olin jo matkalla hotelliin kun ilmoitus lennon peruuntumisesta tuli ja todettuani hotellin peruuttamisen mahdottomaksi lähdin matkaan kohti lentoasemaa, toivoen, että uusi lento olisi jo samana päivänä kuin alkuperäisen lennon piti olla. Kovin kauaa minun ei tarvinnut odottaa: jo junassa sain uuden viestin, jossa kerrottiin, että uusi lentoni lähtee seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan aikaisen aamun sijaan. Myös molemmat lennot ovat vaihtuneet ja nyt lennänkin ensin Finnairilla Dallasiin ja sieltä Americanilla Miamiin. Tämä kuulostaa muuten hyvältä, mutta olen heti huolissani vaihdosta Dallasissa: normaalisti 1h 35min vaihtoon USA:ssa ei ole tarpeeksi, koska jo maahantulomuodollisuudet voivat viedä tuon ajan. Edellisellä kerralla seisoin Miamin maahantulotarkastuksen jonossa kaksi tuntia!
* * * * *
Hotellilta on lentokentän terminaaliin noin 3 minuutin matka. Minun ei tarvitse tehdä tänään lähtöselvitystä, koska kävin tekemässä sen jo illalla. Yhdysvaltoihin matkustettaessahan lähtöselvitys pitää tehdä aina tiskillä. Turvatarkastuksessa ei ole oikeastaan lainkaan jonoa. Useampi tarkastuspiste on avoinna ja kaikkiin niihin on menossa muutama ihminen. Suurta päänvaivaa ihmisille tuntuu kuitenkin tuottavan ”uusi” (muutama vuosi sitten uusi) tapa jakaantua tarkastukseen tultaessa neljään eri pisteeseen laittamaan tavaroita laatikoihin. Ihmiset eivät osaa toimia oikein, vaan seisovat kiltisti jonossa, vaikka edempänä olisi paikkoja vapaana. Lentokenttä on hiljainen. Non-Schengen puoli lähes aavemaisen hiljainen ja hämmästyksekseni huomaan, että käytännössä kaikki kaupat ovat kiinni! Matkani varrella vain yksi ravintola ja R-kioski ovat auki. Uudelleenreitityksen vuoksi Finnair on antanut minulle käytettäväksi 17 euron lahjakortin terminaaliin, mutta sitä ei voi käyttää muuhun kuin juomisiin ja syömisiin muutamassa tietyssä paikassa. Koska minulla ei hotelliaamiaisen jälkeen ole yhtään nälkä, ostan tuolla rahalla pari järkyttävän kallista suklaarasiaa tuliaisiksi.
Olisi niin kiva kirjoittaa tähän, että lento lähtee ajallaan kohti Dallasia, mutta se ei lähde ajallaan. Lentoni ei lähtenyt ajallaan viimeksi, eikä sitä ennen, eikä juuri koskaan. Ainoa lentoyhtiö, jonka lennot oman kokemukseni mukaan yleensä lähtevät ajallaan on Lufthansa. Tänään boarding on valmis ajallaan, niin kuin Finnairilla on tapana. Käsittääkseni myös lentokone ja henkilökunta olisivat valmiita, mutta lastaus on kesken. Lastaus kestää vielä jonkin aikaa ja kun lentokoneen jäänpoisto on tehty, olemme lopulta myöhässä noin 40 minuuttia. Lentoaika tänään on vastaavasti noin 40 minuuttia aikataulua lyhyempi ja tästä summattuna lentotiedoissa koneen viihdejärjestelmässä näkyy lopulta, että saavumme Dallasiin noin viisi minuuttia myöhässä.
Minä istun koneen toiseksi viimeisellä penkkirivillä, ikkunapaikalla. Matka sujuu pääosin rauhallisesti, vaikka vieressäni istuu pieni tyttö ja edessäni poika, joka pelaa hyvin äänekästä peliä tabletillaan, siihen asti kunnes hänen vieressään istuva nuori mies pyytää häntä hiljentämään peliään. Tyttö katselee videoita ja touhuilee jotain omiaan lähes koko matkan. Vasta päästyämme perille huomaan, että käytäväpaikalla istuva nuorehko nainen on näiden molempien lasten äiti. Koko noin 10 tunnin matkan aikana äiti ei kiinnitä juuri mitään huomiota näihin pieniin lapsiin ja koko matkan aikana he eivät syö eivätkä juo mitään. Äiti nukkuu lähes koko matkan. Hetken jo mietin pitäisikö minun yrittää puhua jotain tytölle, mutta jätän heidät kuitenkin sitten omaan rauhaansa. Tuskin juttelu olisi edes onnistunut, koska he puhuvat keskenään espanjaa. Ne kymmenen sanaa mitä he matkan aikana puhuvat… Minun matkani sujuu joka tapauksessa hyvin ja lennettyämme todella pohjoista reittiä yli Grönlannin pohjoisosan ylitämme Kanadan ja USA:n pohjoisosat. Tämä vaihe matkasta tuntuu aina todella pitkältä.
Finnairin tämänkertaisesta ruokatarjoilusta on mainittava sen verran, että ensimmäinen varsinainen ruoka ei ole mitenkään erikoinen; tavallista lentokoneruokaa, mutta toinen ruoka ennen laskeutumista yllättää. Tämä toinen ateria on kevyt-ateria ja tällä kertaa se on linssilasagne. Arvaan jo etukäteen, että nyt mennään jommassa kummassa ääripäässä: joko se on erittäin hyvä tai lähes syömäkelvotonta. Kun avaan laatikon, arvaan jo, että nyt edessäni on jotain hyvää. Tämä linssilasagne on aivan erinomaista! Todella hyvää. Toivoisin vaan, että sitä olisi ainakin kaksinkertainen annos. Olisi kai pitänyt pyytää lentoemänniltä jäännösateriaa...
Kun saavumme Dallasiin, uskon, että minulla saattaisi olla vielä pieni mahdollisuus ehtiä Miamin koneeseen (ja samalla manaan taas sitä, että tulin hyväksyneeksi Finnairin ehdotuksen ihan liian lyhyellä vaihtoajalla). Lähden rauhallisesti paikaltani koneesta kun vuoroni tulee, mutta terminaalin puolella vaihdan jo todella ripeään kävelyyn ja paikoin jopa juoksuun. Ohitan näin ehkä puolet koneen matkustajista, mutta sitten mukaan virtaan liittyy matkustajia muista koneista ja lopulta pahin pelkoni käy toteen: saavun maahantulotarkastusaulaan, joka on aivan tupaten täynnä ihmisiä ja jossa pitkät jonot luikertelevat kohti viranomaisten tiskejä. Nyt olen jo lähes varma, että en tule seuraavalle lennolleni ehtimään. Jonottaminen kestää kauan! Alussa jono liikkuu ainakin näennäisesti hyvää vauhtia, mutta viimeiset metrit tiskille kestävät loputtoman kauan. Kun itse pääsen tiskille, maahantulotarkastus kestää kohdallani minulle tyypilliset 1min 30 sek ja minut toivotetaan tervetulleeksi maahan. Olisi kiva joskus nähdä mitä kaikkea tietoa minusta on heidän koneillaan…
Tässä vaiheessa alkaa varsinainen kilpajuoksu! Hetken olen jo luovuttamaisillani, mutta lähden sitten kuitenkin kiitämään kohti lähtöporttia, joka tietysti on toisessa terminaalissa junayhteyden päässä ja väliin mahtuu vielä turvatarkastuskin! Ja tähän turvatarkastukseen on satojen metrien jono! Kyllähän tässä taas hermoja ja paineensietokykyä koetellaan… Turvatarkastusjono on todella sekava ja niin pitkä, että sen alkupää on kaukana toisen rakennuksen puolella, mutta onneksi jono liikkuu melko nopeasti. Kun lopulta kaiken juoksemisen ja jonossa seisomisen sekä juna-ajelun jälkeen saavun lähtöportille, siellä lukee että portti on suljettu, eikä paikalla ole enää edes henkilökuntaa. Alan etsiä porttia, josta löytäisin jonkun keneltä voisin kysyä mitä pitäisi tehdä seuraavaksi, mutta se ei olekaan ihan helppoa. Lopulta löydän virkailijan, joka neuvoo minut oikeaan paikkaan Americanin asiakaspalvelutiskille ja pääsen selvittelemään jatkoa. Aluksi virkailija ihmettelee miksi en mennyt koneeseen, kun se on vielä lähtöportilla. Hän kävelee jopa käytävälle asti katsomaan mitä monitorit kertovat. Niinhän siellä tosiaan väitetään, että kone ei ole vielä lähtenyt. [Tilanne oli ilmeisesti se, että portti oli jo suljettu, mutta kone seisoi todella pitkään ovet suljettuina portilla ennen kuin se pääsi matkaan ja jostain syystä lentoa pidettiin edelleen odottavana monitoreissa]. Tässä välissä ehtii lähteä vielä toinenkin Americanin kone Miamiin ja tämä aiheuttaa lisää sekaannusta. Lopulta saan uuden boarding cardin sitä seuraavaan koneeseen ja lähden jälleen juoksemaan… Tämänkään koneen lähtöön ei ole pitkä aika ja se on (tietysti) taas toisessa terminaalissa, jonne on (tietenkin) matkustettava junalla. Lisäksi lippuni status on nyt standby eli joudun jäämään viimeiseksi ja katsomaan jäikö koneeseen yhtään tyhjää paikkaa. Onneksi se yksi tyhjä paikka minulle löytyy ja ilmeisesti kaikki 12 paikkaa odottanutta pääsee koneeseen. Osa heistä on samalta Finnairin lennolta kuin minäkin. On tämä ollut melkoista sekoilua ja Finnairille on pakko lähettää sellaisia terveisiä, että älkää edes ehdottako matkoja, joissa Yhdysvaltoihin saavuttua on alle kahden tunnin vaihto!
Istun siis lopulta Americanin koneessa, joka on matkalla Miamiin. Tämä matka sujuu melko mukavasti ja ennen Meksikonlahdelle saapumista tuijottelen ikkunapaikalta ulos pimeyteen yrittäen arvailla minkä kaupungin valot näkyvät missäkin. Loppumatkasta tulemme Evergladesin suoalueen yläpuolelle ja allamme on vain pimeää, kunnes Miamin ympäristön valot tulevat näkyviin ja olemme jo lähes finaalissa. Miamissa kaikki onkin sitten jo helppoa kun maahantulomuodollisuudet on hoidettu jo Dallasissa ja voin vain kävellä suoraan ulos terminaalista. Minulla on nyt vähän liikaakin aikaa ennen junani lähtöä.
Matkustan viiden minuutin matkan MIA Moverilla ”maaliikennekeskukseen”, josta löytyvät kaikki autovuokraamot sekä Tri-Rail -junan, Amtrak-junan, Miamin alueen paikallisjunan ja Greyhoundin bussin lähtöterminaalit. Minä olen jo hyvissä ajoin Tri-Rail -junan lähtölaiturilla odottelemassa junan ovien avautumista. Lipun olen ostanut jo sisältä automaatista. Minulla on edessäni vielä hieman vajaan kahden tunnin matka pääteasemalta pääteasemalle eli Miamin lentokentältä Mangonia Parkiin. Istun ensimmäisessä vaunussa ja edessämme ei ole edes veturia, koska veturi on junassa viimeisenä. Ohittaessamme Miamin alueen lukuisia tasoristeyksiä ensimmäisessä vaunussa on melkoinen meteli: kello soi taukoamatta ja äänekäs torvi soi ennen jokaista ylikäytävää. Istun toisessa kerroksessa muutaman muun matkustajan kanssa ja junassa on tuota äänimerkkimeteliä lukuun ottamatta rauhallista. Uni alkaa painaa silmää, sillä kello on Floridassakin jo kaksi yöllä saapuessamme Mangonia Parkiin ja olen ollut hereillä ja matkassa noin yli 20 tuntia! Onneksi perillä ei ole edessä enää kuin vajaan 10 minuutin automatka.
Aiempia kirjoituksia:
Que sera, sera - Osa 8 (Summa summarum)
Que sera, sera - Osa 7 (Bonus-päivä)
Que sera, sera - Osa 6 (Cefalu)
Que sera, sera - Osa 5 (Päivä kuolleille)
Que sera, sera - Osa 4 (Toinen päivä Palermossa)
Que sera, sera - Osa 3 (Cataniasta Palermoon)
Que sera, sera - Osa 2 (Catania)
Que sera, sera - Osa 1 (Sisilia, Italia 2024)
Ja vielä toinen ihan tavallinen laivamatka
Maailman myrskyistä (Milton)
Taas yksi tavallinen laivamatka
Syksyn alati muuttuvia suunnitelmia
Kesästä
Käytännön vinkkejä Yhdysvaltoihin matkustaville
Myötätuulessa Atlantin yli
Kohti kotia kaukana kotoa
Päivä pääkaupungissa: Washington, D.C.
Vihreä vinttikoira
Empire State of Mind
Alone in New York: Tenement Museum & Lower Manhattan
New York City: MoMA & Village Halloween Parade
Turbulenssia ilmassa ja maankamaralla
Kohti Gotham Cityä
Miamista Helsinkiin (kesäjuttuja)
Rockabillyä reservaatissa - Rockabillaque Florida 2023
KOKO BLOGI (259)