MARRASKUUN ENSIMMÄINEN VIIKONLOPPU

Kuten tuli jo edellisessä blogi-kirjotuksessa todettua, Ft Lauderdalen lentokenttä on tähän asti ollut lähes joka suhteessa yksi huonoimpia näkemiäni lentokenttiä. Oikein mikään ei tahtonut toimia kentällä ja järjestelyt kaikessa sekavuudessaan olivat ihan omaa luokkaansa. Nyt kentällä on kuitenkin menossa jonkinlainen kasvojenkohotus; toivottavasti se johtaa sekä kentän ja sen toimintojen järjestelyiden, että myös henkilökunnan osalta parempaan suuntaan. Ainakin vielä kehitys näyttää hyvältä. Selviän maahantulotarkastuksesta kuitenkin tälläkin kertaa erittäin nopeasti ja myös laukut tulevat poikkeuksellisesti juuri sille hihnalle, minne pitikin ja vieläpä nopeasti… Saatuani laukkuni kävelen ulos paikkaan, josta vaimoni kertoi tulevansa minut hakemaan. Ehdin odotella korkeintaan pari minuuttia kun hän jo saapuukin ja huomaan pian istuvani auton kyydissä. On vuosi 2018, marraskuun ensimmäinen viikonloppu ja minä olen matkalla toiseen kotiini kaukana Atlantin takana. Home far away from home...

Kuvat voi suurentaa klikkaamalla.

Muutamassa minuutissa olemme selviytyneet todella ruuhkaiselta lentokenttäalueelta parin ison risteyksen kautta tielle I-95 ja olemme matkalla pohjoiseen, kohti kotia. On myöhäinen lauantai-ilta, mutta leveä, monikaistainen tie on täynnä autoja. Välillä vauhti on kova ja välillä taas matelemme eteenpäin. Pian alkaa sataa ja edessä onkin varsinainen Florida-kuuro: kuuro on lyhyt, mutta sen aikana taivaalta tulee vettä aivan kaatamalla. Näkyvyys katoaa täysin ja tie muuttuu leveäksi puroksi. Autojen nopeus putoaa lähes kävelyvauhtiin. Veden kovaääninen ropina kuuluu aina kun ajamme isomman lammikon läpi. Yhtä pian kuin sade alkoi, se myös loppuu. Sateen jälkeen edessä on kuitenkin onnettomuusalue, jonka läpi pääseminen ottaa aikansa. Tiellä on autonromua sekä palo- ja poliisiautoja ja 6-kaistainen tie kapenee tällä kohdalla 2-kaistaiseksi. Liikennettä on niin paljon, että joudumme välillä pysähtymään kaikkien autojen yrittäessä mahtua noille kahdelle kaistalle. Tervetuloa Floridaan...

Pian olemme taas vauhdissa, suma purkautuu ja liikenne etenee vauhdilla täysin kuivalla ja avoimella tiellä. Normaalisti tähän matkaan menisi aikaa vajaa tunti, nyt kulutamme siihen kuitenkin 1,5 tuntia. Meillä ei kuitenkaan ole mikään kiire, koska on lauantai-ilta ja seuraavana aamuna saamme nukkua pitkään. Normaaliaikaan siirtyminenkin antaa meille vielä tunnin lisäaikaa.

Olemme pian perillä paikassa, joka on ollut minulle jo pitkää jonkinlainen kolmosasunto. Nyt siitä saattaa kuitenkin hyvinkin tulla minun ykkösasunto, kunhan vaan kaikki järjestelyt saadaan kuntoon. Tähänastinen ykkösasunto on ollut jo lähes 20 vuotta Suomenlinnassa, Helsingissä ja kakkosasunto täällä Floridassa, West Palm Beachin kaupungissa. West Palmin asunto on nyt kuitenkin laitettu vuokralle ja tämä on nyt ensimmäinen kerta kuuteen vuoteen, kun täällä ollessani en käy siellä, enkä juuri tule edes niillä kulmakunnilla liikkumaan.

Sunnuntaiaamuna iskee laiskuus ja kotiaamiaisen sijaan päätämme lähteä syömään aamiaista lähellä olevaan Ihop-ravintolaan. Suuntaamme ensimmäiseksi Highway US1:n varrella olevaan Ihopiin, joka on mukavalla paikalla veden äärellä ja joka on muutenkin viihtyisin kaikista lähialueen Ihopeista. Negatiivinen seikka on kuitenkin se, että se on pieni… Niinpä meille käy tällä kertaa niin, että nähtyämme jonon ovien sisäpuolella käännymme pois ja ajamme 45th Streetin varrella olevaan toiseen Ihopiin. Sieltä saamme pöydän heti. Muutenkin käynti osoittautuu oikein mukavaksi: juteltuamme tovin iloisen ja hymyilevän tarjoilijan kanssa, hän sanoo, että ilman muuta saamme ”military-alennusta” aamiaisen hinnasta. Ja joka kahvikin on hyvää… Ihopin kahvi on ollut tähän asti minusta melkeinpä huonointa, mitä tältä planeetalta saa, mutta nyt tällä kertaa se onkin yhtäkkiä erittäin hyvää. Myös pikku kahvikannut, joissa kahvi tarjoillaan, ovat erilaisia kuin ennen eli ehkä tässä on nyt tapahtunut joku tietoinen parannus kahvin osalta. Minä syön ”Breakfast Samplerin”, johon kuuluu: makkaraa, kinkkua, pekonia, munia (scrambled for me) sekä pari pannukakkua. Niiden lisäksi otan kahvia ja tuoremehua. Tätä voi siis taas tänäänkin kutsua enemmän brunssiksi kuin aamiaiseksi; sekä ajankohdan että määrän osalta.

Aamiaisen jälkeen suuntaamme West Palm Beachin keskustaan, jossa järjestetään tänään viikkoa etuajassa Veterans’ Day Parade. Olemme kaupungissa hyvissä ajoin ja toivomme sen helpottavan parkkipaikan löytämistä, mutta se osoittautuu jälleen haastavaksi. Parkkihallit ovat tänään juhlapäivän kunniaksi käytössä ilmaiseksi, mutta kierrettyämme yhden täynnä olevan parkkihallin päädymme takaisin kadulle. Meillä on kuitenkin uskomattoman hyvä tuuri, sillä löydämme tyhjän parkkiruudun vain kahden korttelin päästä kaupungin eräänlaisesta pääkadusta, Clematis Streetista, jolla myös paraati järjestetään.

Kiertelemme West Palmin pienessä keskustassa odotellessamme paraatin alkamista. Käymme katsomassa veden äärellä olevia autoja ja arvelemme kyseessä olevan paraatiin liittyvä autoshow. Paikalla on kuitenkin vain kolme hienoa vanhaa autoa ja muutama maastoajoneuvo… Myöhemmin luen ilmoituksesta, että rannassa piti olla yli sadan ajoneuvon näyttely… Hieman jäi vajaaksi tavoitteesta? Kävelemme takaisin Clematis Streetille ja pyörähdämme parissa kaupassa odotellessamme. Jatkamme sitten matkaa uudelle kadunpätkälle, joka on juuri muutettu jonkinlaiseksi kävelykaduksi. Sain internetin  avajaiskuvien perusteella sen käsityksen, että katu ja ympäristö olisi muuttunut merkittävästi, mutta muutos näyttää olevan hyvin kosmeettinen ja lähes huomaamaton.

Kahden palokunnan nostolava-auton väliin on pingotettu valtava USA:n lippu. Ihmisiä on kerääntynyt paljon kadunvarteen, mutta ei läheskään niin paljon kuin olin odottanut. Pian paraati alkaa ja ensimmäisenä meitä lähestyy kaksi moottoripyöräpoliisia ja heidän perässään jonkinlainen merijalkaväen lippuvartio. Tai ei ihan… Tässä paraatissa esiintyy paljonkin sotilaspukuisia ihmisiä, mutta he eivät ole ”oikeita sotilaita”. He eivät ole varsinaisia aktiivipalveluksessa olevia sotilaita. Ei oikeita upseereja, ei aliupseereja, ei värvättyjä… Enemmänkin sanoisin, että lapsia sotilaspuvuissa: JROTC, Junior Reserve Officer Training Corps… Eli tässä suhteessa tämä paraati poikkeaa aivan täysin Suomen vastaavista, joissa Puolustusvoimat marssii ja esittelee kalustoaan. Nyt kyseessä ovat nämä ”nuorisojärjestöt” ja muut järjestöt, lukiot soittokuntineen ja myös ihan oikeat veteraanit ja sotaveteraanit. Sotaveteraaneja näyttää olevan Toisesta Maailmansodasta lähtien jokaisesta sodasta, joissa USA on ollut mukana.

Osa näistä ryhmistä marssii tiukan sotilaallisesti ja kurinalaisesti. Osa hoippuu miten sattuu. Osa lapsista on silminnähden ylpeitä osastaan paraatissa, osa näyttää iloisilta, osa on ilmeettömiä ja toiset ovat selvästi hyvinkin hämillään ja näyttää siltä, että he varmasti olisivat mieluummin ihan jossain muualla. Sama sekavuus koskee marssivia orkestereita: osaksi musiikki on melko mukavaa kuunneltava ja osaksi melkoista kakofoniaa. Paraatista jää siis hieman kaksijakoinen fiilis monellakin tapaa ja olen ehkä itsekin hieman hämilläni ja mietin, että mitenkähän tähän kaikkeen oikein pitäisi suhtautua… Jätän kuitenkin turhat miettimiset, moralisoinnit tai arvioinnit sikseen ja olen vain tyytyväinen ja totean, että oli hyvä, että päätimme lähteä katsomaan paraatia. Se oli mielenkiintoista.

Ajelemme vielä iltapäivän päätteeksi jonkin matkaa pohjoiseen, Jupiterin kaupunkiin. Ajamme merenrannalle katsomaan Atlantin aaltoja ja käymme myös Jupiter Inletin suulla olevassa DuBois Parkissa, jossa on mukavat uimarannat laguuneineen ja myös paikkoja, jossa voi viettää pick-nickiä ja vaikkapa grillata. Tätä paikkaa suosittelen niin uimiseen, varsinkin pienten lasten kanssa, kuin myös auringonlaskun ihailuun. Maisema on kaunis ja oman hohtonsa maisemaan tuo inletin vastarannalla oleva vanha Jupiter Inlet Lighthouse. Pari oikein hyvää ravintolaakin löytyy kauniilta paikalta läheltä US1 highwayn siltaa. Olemme rannalla auringonlaskuun asti ja ajelemme sitten ilman kiirettä takaisin etelän suuntaan A1A "Scenic Highwayta" eli aivan Atlantin rannalla kulkevaa tietä pitkin.