keskiviikko 28. tammikuuta 2015

Amerikan teillä


Dixie Highway US1
Jos tielläliikkujat ovatkin täällä nopeita tai suorastaan yllätyksellisen äkkinäisiä esimerkiksi kaistanvaihdoissaan, niin samaa ei voi sanoa liikennevaloista liikkeellelähdöstä. Hitaus liikennevaloissa on jotain aivan käsittämätöntä. Se aika, missä tieto kulkee silmistä aivoihin ja sieltä kautta jarru- ja kaasupolkimille, on niin pitkä, että usein ehtisin juoda melkein kupillisen kahvia siinä odotellessa… Kun valo vaihtuu vihreäksi, jonossa ensimmäisenä olevan auton kuljettajalta menee lähes poikkeuksetta useita sekunteja aikaa sen ymmärtämiseen ja vielä sittenkään ei oikeastaan tapahdu mitään. Kiihdytys liikennevaloista on niin hidas, että makuulla oleva lehmäkin pääsee vaikka liukkaalla jäällä liikkeelle nopeammin. Tämä ei näytä edes riippuvan kuljettajasta tai autosta. On edessä sitten raskas kuorma-auto, iso SUV tai 350 hevosvoimainen Dodge Challenger, lähtö on aina kuin hidastetusta filmistä. Tämä on outoa suomalaiselle, joka on Helsingissä tottunut siihen, että jo melkeinpä vähän ennen kuin valo vaihtuu vihreäksi, on kaasu jo pohjassa…

Downtown West Palm Beach
Toinen liikennevalokäyttäytymiseen liittyvä asia on se, että ihmiset valuttavat autojaan pikku hiljaa eteenpäin odotellessaan punaisissa valoissa. Autot eivät vain pysähdy valoihin lähekkäin, toinen toisensa perään, vaan aluksi välit ovat isoja ja sitten niitä pikkuhiljaa lyhennetään ja lyhennetään. Tämä taas tarkoittaa sitä, että valojen vaihtumista vihreäksi ei voi vaan rauhassa odotella jalka jarrulla, vaan autoa pitää koko ajan päästää vähän kerrallaan eteenpäin. No, nämä ovat pikkujuttuja ja pianhan niihin tottuu. Ei minun maailamni todellakaan näihin kaadu, eikä ole edes loppupäivä pilalla. Nykyään yritän itsekin lähteä korostuneen maltillisesti liikennevaloista, huomaten silti, että muut ovat hetkessä jääneet kauas taakse, jos minä olen ensimmäisenä jonossa. Ei auta vaikka kuinka yrittäisin hidastella.

Blue Heron Blvd
Mutta sitten kun liikennevaloista on päästy ohi, on meno taas ihan jotain muuta. Kontrasti liikennevaloista lähdön ja muun ajon kanssa on jotenkin hämmentävä. Täällä nimittäin kaikki ajavat ylinopeutta. Reilua ylinopeutta. Välillä vauhti on aika hurja monikaistaisilla teillä ja kun tuohon nopeuteen yhdistää arvaamattomat, äkkinäiset kaistanvaihdot ilman vilkkua, niin kolarin vaara vaanii aina. Vaikka ajaminen on helppoa ja vaivatonta, niin tarkkana on oltava koko ajan. Itse kun kuuntelen koko ajan paikallisia radiokanavia (kotona yhtä ja autossa toista) ja seurailen netin uutissivujen lisäksi county sheriffin ja poliisin facebook-sivuja, niin huomaan, kuinka ilmoitukset onnettomuuksista ovat niin yleisiä, että vaikea olisi laskea kuinka monta niitä päivässä tulee. Melkein koko ajan on jossain tie poikki tai kaistoja suljettuna onnettomuuksien vuoksi. Täällä olisi hyvä kun olisi kärpäsen silmät, joilla näkisi vähän joka suuntaan. Tai vaikka kahdeksan silmää, niin kuin joillakin hämähäkeillä.  Ehkä evoluutio vielä joskus muokkaa Floridan asukkaista monisilmäisiä, jotta he selviävät paremmin toisinaan sekopäisessä liikenteessä…

Broadway, Highway US1
Minulla on täällä yksin hieman hankalaa siinä mielessä, että joudun ajamaan itse koko ajan. Vaikka samahan se on aina ollut; minä olen se, jolla on ajokortti ja joka siksi ajaa koko ajan. Nytkin autossa istumista on tullut taas melkoinen määrä ajassa, ei niinkään matkassa. Jokunen sata mailia taitaa nyt olla takana reilun kahden viikon aikana, mutta suurin osa ajasta on mennyt ihan tässä lähiympyröissä ja iso osa ajasta menee jo pelkkään liikennevaloissa seisomiseen (tai paremminkin istumiseen). Kaikkiaan näiden vuosien aikana Floridassa on tullut ajeltua tuhansia maileja. Harmittelen vähän sitäkin, että itse kun tykkään ottaa valokuvia, niin nyt siihen ei oikein ole mahdollisuuksia. Joskus olisi kiva vain istua kyydissä ja ottaa kuvia maisemista ja kaikista hyvistä kuvauskohteista, mitä matkan varrella näkee. Muutenkaan auton ratissa ei kykene havaitsemaan ja hahmottamaan kuin hyvin pienen murto-osan siitä kaikesta, mitä katujen varsilla vilisee ohi. Suurimman osan ajasta katse on kiinnittyneenä tiehen ja liikennemerkkeihin ja muihin tielläliikkujiin ja siitä valtavasta määrästä erilaisia liikkeitä, kylttejä, taloja ja pihoja, mitä tien varsilla on, aivot kykenevät rekisteröimään vain todella pienen osan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että ajaessa pitäisi jotenkin jännittää, vaan päinvastoin, ajaminen täällä on kaikesta huolimatta hyvinkin rentoa.

Okeechobee Blvd
Tyypillisiä asioita liikenteessä ovat siis hitaat reaktiot liikennevaloissa, äkilliset kaistanvaihdot ja usein myös aivan täysin päättömät liikkeet ja käännökset keskellä risteyksiä tai monen kaistan yli tien laidasta laitaan. Päivittäin joku kääntyy myös aivan oman auton eteen viereiseltä kaistalta, parkkipaikalta tai sivutieltä tai tekee jotain muuta arvaamatonta. Yksi syy tähän on varmasti ihan pelkkä erilainen liikennekulttuuri ja se, mihin on opittu ja totuttu ja millainen on oma mielenlaatu. Osittain taas nämä asiat selittyvät sillä, että liikenteessä on todella paljon vanhuksia. On paljon niitä vanhuksia, joilla vain näkö tai reaktiot eivät vaan enää pelaa ihan niin kuin nuorella ihmisellä, mutta ikävän paljon taitaa olla myös niitä vanhuksia, jotka eivät enää kuule tai näe yhtään mitään ja oikein mikään muukaan ei enää toimi… Sellaisia, joilla ei pitäisi olla enää mitään asiaa autonrattiin. Ja sitten oma ryhmänsä on vielä ne nuoret, jotka eivät piittaa mistään mitään ja ne nuoret ja vähän vanhemmatkin, jotka ovat ratissa huumepöllyssä tai juovuksissa. DUI, driving under influence, yleinen sana täällä.

Military Trail
Kaikesta tästä huolimatta en ole koskaan täällä epäröinyt lähteä autonrattiin ja ajaminen on jollakin tavalla luonnollisen helppoa ja mukavaa ja jopa rentoa, niin kuin tuli jo todettua. Ja toisaalta kun ihmiset ovat tottuneet tähän tietynlaiseen kaoottisuuteen, niin täällä ei näe nyrkkejä, eikä keskisormia ja äärimmäisen harvoin kuulee edes torven soivan. Eniten ajamisessa oikeastaan ärsyttää se, että aikaa autossa istumiseen menee aivan liikaa ja joka paikkaan on aina mentävä autolla. Ehkä myös se, että parkkipaikan löytäminen on joskus todella vaikeaa. Varsinkin jos näkee yhtäkkiä jotain mielenkiintoista ja haluaisi pysähtyä, on pysähtyminen yleensä täysin mahdotonta nopeasta ja vilkkaasta liikenteestä sekä pysähtymispaikkojen puutteesta johtuen.

Dixie Highway US1
Jätti-isoa Interstate I-95- tietä olen nyt onnistunut välttelemään ainakin ensimmäiset kaksi viikkoa. Tie on hyvä, jos haluaa vaihtaa nopeasti paikkaa (edellyttäen, että Interstatella ei ole onnettomuuksia tai muuta ruuhkaa), mutta muuten se on tylsä ja ainakin itse koen sen hieman rasittavana. Floridan läpi kulkee toinen, vieläkin nopeampi tie, Florida’s Turnpike, mutta sille minulla ei ole nyt mitään asiaa, koska tiellä on oltava tietulleja varten etukäteen hankittu ”Sun Pass”. Käteinen ei tuon tien tullipisteissä kelpaa. Itse kun yritän välttää kaikkea kiirettä ja stressiä ja haluan katsella ympäristöä ja maisemia ihan rauhassa, valitsen aina jonkun hitaamman, pienemmän tien. Pohjois-eteläsuunnassa olen nyt käyttänyt noiden kahden expresswayn sijasta vanhaa US1 Highwayta, Florida’s Scenic Highwayta (A1A) sekä State Road 7 ja 5- teitä. Monet näistäkin teistä ovat muuten melko nopeita, mutta lukuisat liikennevalot hidastavat matkantekoa. Näiden lisäksi olen käyttänyt ihan tavallisia samansuuntaisia ”kaupunkiteitä”, kuten Military Trailia, Haverhill Roadia ja Jog Roadia sekä idempänä kulkevaa Congress Avenueta ja Australian Avenueta. Isoja teitähän ne nämäkin ovat. Juuri pari päivää sitten mietin mielessäni, että kaikki alle kuusikaistaiset tiet ovat pieniä sivuteitä...

Beeline Highway
Olen ajellut tämän piirikunnan ja vähän naapuripiirikuntienkin alueilla ristiin rastiin milloin mitäkin teitä. Olen sitten ollut menossa uimarannalle tai kauppaan tai tulossa luonnonpuistosta tai keskustasta, niin olen nyt ottanut tavaksi ajella satunnaisesti milloin mistäkin. Joskus katson kartasta etukäteen jonkun uuden reitin, mutta yleensä vaan käännyn oikealle tai vasemmalle ihan vaistonvaraisesti ja kokeilen mistä pääsee minnekin. Koska edelleenkään en käytä minkäänlaista navigaattoria, suunnistan muistikuvien, suuntavaiston ja joskus harvoin paperisten karttojen kanssa ja aina löytyy uusia reittejä ja uusia paikkoja. Pahasti harhaan en ole joutunut vielä missään, isoimmillaan olen joutunut pari kertaa kääntymään takaisin seuraavassa kadunkulmassa. Pienen lisähaasteen tähän vaistonvaraiseen kulkemiseen aiheuttavat paikallisten isot autot: usein huomaa olevansa niin valtavan kokoisen SUV:n tai avolava-auton takana, että sen takaa ei näe yhtään mitä edessä on ja risteyksetkin huomaa vasta niiden kohdalla.

Federal Highway US1
Todella usein nämä vaihtelevat ajoreitit ja satunnaiset käännökset ovat vieneet minut joillekin kauniille asuinalueille, todella hienoihin naapurustoihin, joissa talot ja pihat ovat kauniita ja tiet rauhallisia. Joskus ne käännökset tosin saattavat viedä myös niille nurkille, jotka ovat kaikkea muuta kuin kauniita… Ja monessa paikassa raja on hiuksenhieno: liikekortteli tai kaunis asuinalue saattaa yhden korttelin matkalla muuttua lähinnä slummia muistuttavaksi epämääräiseksi alueeksi, jossa talot ja pihat ovat yhtä rähjäisen näköisiä, kuin kadunkulmilla maleksivat ihmisetkin…

Valokuvia - Photos 
Twitter @MarkusKivela 
Facebook 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti