MYÖTÄTUULESSA ATLANTIN YLI (HYVÄÄ UUTTA VUOTTA 2024!)

New York City ja Washington, D.C. on nyt nähty. Olen palannut Floridaan toiseen kotiini. Sekä New Yorkin että Washingtonin osalta voi sanoa, että ne on nähty taas. Jälleen kerran, mutta molemmat ovat kyllä sen arvoisia paikkoja, että niissä vaan pitää käydä aina silloin tällöin. Ja paljon uuttakin tuli taas nähtyä: muuttunutta kaupunkimaisemaa ja museoita, joissa en ollut ennen käynyt. Myös museoita, joissa olen käynyt jo aikaisemminkin. Ja katuja tuli tosiaan mittailtua... New Yorkissa ja Washingtonissa tuli käveltyä viiden päivän aikana yhteensä 83km (51 mailia)! Se tekee keskimäärin lähes 17km joka päivä! Eipä ole tullut ennen ihan tällaisia kaupunkikävelyretkiä tehtyä näin monena päivänä peräkkäin ja nyt vieläpä puolikuntoisena. Jalassa Mujista Helsingistä ostetut halvat oldskool-tennarit ja askel kulki kevyesti, eikä minkäänlaista kipua tuntunut jalkapohjissa, lihaksissa tai missään muuallakaan (vain vähän polvessa) ja kengätkin olivat edelleen kuin uudet vielä kaiken tämän kävelyn jälkeen. Jos mietitte, kannattaisiko matkustaa Yhdysvaltoihin katsomaan New York Cityä tai Washington D.C.:tä, niin vastaan siihen, että ihan ehdottomasti kannattaa. Molemmat ovat taatusti sen arvoisia yhdessä tai erikseen. Kumpikin vaatii vähintään 2-3 päivää aikaa, mutta useampikin päivä menee helposti.

Nyt olen siis ollut taas "kotona kaukana kotoa" eli Floridassa sunnuntai-illasta lähtien. Täältä ei oikeastaan juuri mitään isompia kerrottavia. Lähinnä normi arkea. Vähän taas pientä hölkkää ja uintia [joka lopulta jää kahteen kertaan!] ja isoimpana asiana vähän pientä isompia sairaalajuttuja. Ei siitä sen enempää kuin että kaikki hyvin. Lähipäivät tässä marraskuun puolivälin tietämillä tosin menevät nyt hyvin rauhallisissa merkeissä. Vietämme myös veteraanipäivää, joka on kansallinen vapaapäivä. Meillä tästä Floridan perheestä löytyy kolme veteraania: minä, appi(ukko) ja vaimon veli, joista ihan "oikea veteraani" on appiukkoni, jolla monen muun muiston joukossa on mm. kaksinkertainen "Purple Heart". Tänä veteraanipäivänä tuskin tulee lähdettyä mihinkään tilaisuuteen. Sää tällä hetkellä melko hyvä +31°C. Välillä vähän viileämpääkin ja muutamana päivän sadekuuroja.

Tuohon mainitsemaani sairaalajuttuun pitää lisätä itseäni koskeva hupaisa asia. Kun potilas oli iltapäivällä valmis lähtemään kotiin, kävin hakemassa auton parkkihallista ja ajoin sen sairaalan etuovelle. Menin sen jälkeen auton toiselle puolelle avaamaan oven ja siirtämään penkin taka-asentoon hoitajan avustaessa potilasta kohti autoa. Minun polveni oli taas tänäkin päivänä tukevasti teipattu kinesioteipillä ja sairaanhoitaja kysyi mitä minulle on tapahtunut. Selitin kuinka nivelkierukka oli revennyt ja hänen kysyessä miten sen kanssa pärjäilen, vastasin olleeni juuri eilen juoksulenkillä… Kuultuaan että olen juuri ollut juoksemassa rikkinäisen jalkani kanssa sairaanhoitaja otti askeleen taaksepäin, suoristautui ja puuskahti kovalla äänellä ”What’s wrong with men??!”

Marraskuun puolivälin ja joulukuun alun välisenä aikana teemme lähinnä pikku retkiä lähialueille. Käymme katsomassa jo ohi menneen myrskyn viime rippeitä CoralCoven rannalla Tequestassa ja Blowing Rocks Preserven alueella Hobe Soundissa. Molemmat paikat ovat Jupiterin kaupungin pohjoispuolella: Tequesta on Palm Beach Countyn pohjoisin paikkakunta ja Hobe Sound Martin Countyn eteläisin paikkakunta. Paluumatkalla poikkeamme vielä katsomassa aaltoja Jupiter Inletin alueella lähempänä kotoa. Käymme myös luonnossa pikku kävelylenkeillä. Grassy Waters on yksi suosikkikohteitamme ja samoin Winding Waters. Nämä molemmat sijaitsevat West Palm Beachin kaupungin laitamilla ja ne voidaan vielä jollakin tapaa käsittää mahtavan Evergladesin äärimmäiseksi koillisnurkaksi. Yksi parhaita paikkoja mukavaan pikku kävelyyn on Palm Beach Shoresin pikkukapunki Singer islandilla ja siellä käymme nytkin pariin otteeseen. Riviera Beachin Marina Villagen alueella käymme katsomassa pikku markkinoita ja samalla pistäydymme tuttujen ihmisten omistamalla isolla veneellä. Tällä kertaa emme kuitenkaan lähde merelle. Ostospaikkojakin kiertelemme edessä häämöttävä joulu mielessä. Noin 10-15 minuutin ajomatkan päässä kotoa on kaksi melko suurta ostoskeskusta: Tanger Outlets ja GardensMall.

Kun olemme eräänä lauantai-iltana palaamassa myöhään kotiin, eteemme sattuu hieman erilainen tapahtuma. Ajelen hyvää vauhtia kohti kotia pitkin Dixie Highwayta, jolla tässä on nimenä Broadway. Liikennettä ei ole kovinkaan paljon tällä nelikaistaisella tiellä. Saapuessamme West Palm Beachin kaupungin alueelta Riviera Beachin puolelle liikenne on yhtäkkiä pysähdyksissä liikennevalojen kohdalla, vaikka valo on vihreä. Huomaamme pian, että keskellä tietä makaa mies. Ajattelen ensin mielessäni, että autoja on jo niin paljon paikalla, että homma on varmaan järjestyksessä ja me voimme poistua paikalta aiheuttamatta turhaa häiriötä, mutta se on väärä luulo. Autot pysähtyvät, mutta jatkavat sitten hitaasti matkaa ja puikkelehtivat maassa makaavan miehen ohi. Kukaan ei pysähdy! ”Ok, kai se on sitten meidän pysähdyttävä…” tokaisen vaimolleni ja pysäytän auton juuri tapahtumapaikan edessä olevalle liikekiinteistön avoimelle etupihalle. Heti kun pääsen autosta ulos totean miehen todella heikon tilan ja palaan autolle ja käsken vaimoani soittamaan hätänumeroon. Tämän jälkeen menen katomaan mitä on tapahtunut. Paikalla on jo yksi nuorehko mies, joka sanoo, että tätä maassa makaavaa on ammuttu! Otan sen ensin tosissani, mutta sitten kun tutkin häntä varovasti paidan alta ja muualta vaatteiden päältä sekä katson tietä hänen allaan alan vähän epäillä onko häntä sittenkään ammuttu. Ainakaan verta ei näy missään. Olemme lähes keskellä Riviera Beachia, mutta viranomaisten tulo kestää yllättävän kauan ja mies on todella heikossa tilassa. Hän on täysin veltto, eikä vastaa oikeastaan mihinkään. Kanssani oleva mies haluaa kääntää hänet mukavammin selälleen tielle, mutta minä kiellän häntä ja sanon, että asento on nyt juuri hyvä kylkiasento, eikä häntä tulisi kääntää. Tämä osoittautuu hyväksi päätökseksi, koska pikkuisen myöhemmin mies alkaa oksentaa ja suusta tulee enimmäkseen paksua vaahtoa. Lopulta sireenien ääniä alkaa kuulua joka suunnasta ja pian paikalla on neljä tai viisi poliisiautoa, paloauto, paloesimiehen auto ja ambulanssi. Kun mies on saatu ambulanssiin poliisit haastattelevat meitä lyhyesti (eipä meillä ole paljon kerrottavaa) ja saatuamme luvan nousemme autoon ja minä käynnistän auton ja ajan mietteissäni kotiin. Koskaan emme saa tietää mitä oikeasti oli tapahtunut, mutta onhan meillä epäilymme. Ensimmäinen vaihtoehto on se, että hän on jäänyt huumepäissään auton alle, mutta vielä todennäköisempää on se, että kukaan ei ole häntä koskaan ampunut, eikä kukaan ole häneen törmännyt, vaan nuori mies on vain ottanut yliannostuksen ja siinä on sitten ollut hengenlähtö lähellä. Ikävä kyllä olemme Riviera Beachin kaupungissa ja on viikonloppuyö; tämä on täällä lähes jokapäiväistä. Business as usual…

*******

Tämä aika Floridassa on ollut siinä mielessä hyvin tyypillinen, että olen viettänyt enimmäkseen hyvin tasaista kotielämää… Olen ollut täällä reilun kuukauden ja tuona aikana en ole käynyt kertaakaan rannalla! Oman asuinalueen altaalla olen käynyt kaksi kertaa ja molemmilla kerroilla olen ollut reilun tunnin allasalueella ja vedessä 5-10 minuuttia. Melko surkea suoritus siis… Hyvinä puolina, ehkä hieman sarkastiseen sävyyn, voin tosin myös todeta, että enpä ole päässyt ainakaan auringossa palamaan… Toisella kerralla altaalla ollessani aurinko tosin paistaa osan ajasta hyvinkin kuumasti, mutta minulla ei ole edes aurinkorasvaa mukana. Hoen itselleni aurinkotuolilla lojuessani: “You don’t have sunscreen, you don’t have sunscreen…” Kuten niin monet kerrat ennenkin…

Ajattelin kirjoitella vielä parista asiasta USA:ssa ja aloitan Floridalla ja pukeutumisella. Kun olette Floridassa, pitäkää aina autossa lisävaatetusta mukana ja pukeutukaa lämpimästi kun olette menossa sisätiloihin. Ulkona Floridassa on lämmintä suurimman osan vuodesta ja ulkona pärjää muutamaa poikkeuksellista päivää lukuun ottamatta aina shortseissa ja t-paidassa. Lämmintä pusakkaa on kuitenkin syytä pitää mukana: vaikka ulkona olisikin kuuma, pitää monessa paikassa pukeutua lämpimämmin jääkylmiksi ilmastoituihin sisätiloihin mennessä. Kontrasti lämpimän tai jopa kuuman ulkolämpötilan ja rankasti ilmastoidun sisälämpötilan välillä voi olla joskus hurja. Ulkona en ole Floridassa palellut kovin montaa kertaa, mutta sisätiloissa sitäkin useammin.

”Amerikkalaiset” ovat kovia liputtamaan. Aina ja koko ajan ja myös me hankimme patiolle seinään kiinnitettävän lipputangon. Tangon, johon lipun voi asentaa joko 45 tai 90 asteen kulmaan. Omana kannustimenani tehdä se juuri nyt, oli lähestyvä Suomen itsenäisyyspäivä. USA:ssa liputussäännöt ovat lähes samat kuin Suomessa, mutta siitä huolimatta suurin osa liputtajista syyllistyy siihen, että lippu pidetään pysyvästi tangossa. Lippu pitäisi laskea auringon laskiessa aivan kuten Suomessakin, mutta 99% lipuista on salossa 24/7. Lippuja liehuu aina, koko ajan ja kaikkialla. Jotenkin voisi luulla, että näinkin isänmaallinen kansa kunnioittaa omaa lippuaan ja kohtelee sitä sen vaatimalla arvokkuudella, mutta ei… Tämäkin asia valahtaa sinne tyypillisen amerikkalaisen kaksinaismoralismin lokeroon. Lipun käyttöön kuuluu vielä mainitun sääntöjen vastaisen käytön lisäksi muutakin, mikä ei ole lainkaan suotavaa, kuten esimerkiksi lippukuosiin pukeutuminen tai lipun käyttö pyyhkeenä tai lippuun kirjoittaminen.

Sitten siirrytään liikenteeseen. Liikenneympyrät ovat amerikkalaisille edelleen vain Euroopasta tullut ikävä vaiva. Niitä vihataan ja niitä vältellään ja niissä ajetaan lähes poikkeuksetta väärin. Siitä miten liikenneympyrässä tulisi käyttää vilkkua, ei amerikkalaisilla yleisesti ottaen ole pienintäkään käsitystä. Tyypillinen amerikkalainen neljän (kolmen tai useamman) tien risteys on ”all way” stop, jossa kaikkien on pysähdyttävä risteykseen tullessaan ja siitä jatketaan eteenpäin siinä järjestyksessä kuin risteykseen saavuttiin. Nyt näitä risteyksiä on alettu osittain korvata liikenneympyröillä, enkä ole ollenkaan varma onko se hyvä ratkaisu täällä. En ole henkilökohtaisesti ollenkaan varma oliko liikenneympyrä-boomi hyvä ratkaisu edes Euroopassa…

*******

Minun jutuistani ja varsinkin valokuvistani saattaa saada helposti väärän käsityksen elämästäni USA:ssa. Kaikki ei kuitenkaan ole aina sitä, miltä päältäpäin saattaa näyttää… Kun olen Suomessa, kaipaan Floridaan. Kun olen Floridassa, kaipaan Suomeen. Floridassa hankalinta ei ole itse Florida tai vieras maa, vaan se, miten päivät kuluvat nykyään osittain hukkaan. Toisinaan minusta tuntuu, että tämä elämä on jonkinlainen peli ja mietin olenko pelannut korttini täysin väärin. Olen täällä silloin tällöin hieman kyllästynyt ja turhautunut. Teen hieman liikaa kaikkea sitä arkista, mistä en pidä: istun sohvalla ja istun autossa, enkä tee enää yhtä usein kuin aiemmin sitä mistä pidän: liiku, kävele luonnossa, käy rannalla jne. Tähän on omat käytännön syynsä, pahimpana se, että meidän taloudessa ei tällä hetkellä ole kuin yksi auto ja Yhdysvalloissa olet vanki ilman autoa, ellet sitten satu asumaan jonkun kaupungin keskustassa, rannalla tai vastaavassa paikassa (On tähän tilanteeseen muitakin syitä, mutta en mene nyt niihin tässä). Tämä yhteiskunta, muutamaa suurkaupunkia lukuun ottamatta, on rakennettu autoille, ei ihmisille ja ilman autoa elämä on kaupunkien ulkopuolella ja joskus jopa kaupungeissa hankalaa ja rajoittuu äkkiä oman kodin seinien sisäpuolelle. Summa summarum: olen nyt istunut kyllästymiseen asti kotona sohvalla ja katsellut näitä seiniä, että päätän seuraavaksi vuokrata taas pitkästä aikaa auton ja Suomeen palatessani aion olla niin paljon liikkeellä ja niin paljon ulkona, että en käy kotona kuin nukkumassa. Alan tosin hieman perääntyä tästä katsellessani kuvia lumisesta ja hyytävän kylmästä Suomesta… Ehkä ei sittenkään.

Niin… Ja vielä palatakseni tuohon kotona tympääntymiseen, että ei tilanne nyt ihan niin kehno ole kuin tuosta saattaisi päätellä. Minulla on monia harrastuksia, joita voi harrastaa kodin seinien sisäpuolella: Minulla on kirjoittaminen ja valokuvaaminen, minulla on kitara ja pystybasso, minulla on maaleja ja pensselit, minulla on kirjoja, joita lukea ja myös kotitöitä tai etätöitä tehtävänä ja minulla on myös liikunta. Ja neljä kissaa pitävät nekin osaltaan huolen siitä, että en pääse tylsistymään. Ja kodin ulkopuolella voin kävellä (lähinnä kyllä vain asuinalueen sisällä) ja muutaman sadan metrin päästä löytyy uima-allas ja kuntosali. Eli tympääntymään pääseminen johtuu varmasti myös omasta itsestäni.

On myös veden äärellä oleva takapiha tai patio, jossa istuskelen lähes päivittäin. Eräänä iltana yksin patiolla pimeyden keskellä, huomaan yhtäkkiä tulleeni siinä mielessä vanhaksi, että ajattelen enimmäkseen menneitä. Kun minulla on aikaa ajatella, esimerkiksi patiolla istuessani, mielessäni pyörivät enimmäkseen joskus kauan sitten tapahtuneet asiat. Monena iltana olen täällä istunut grillaamassa ja kuuntelemassa vanhaa bluesia ja siinä samalla olen monet pohdinnat tässä patiolla pohtinut monet keskustelut itseni kanssa käynyt. On paljon asioita, joita kaipaa ja paljon tiettyjä tunnetiloja ja muistoja mukavista hetkistä, joita nyt kaipaa. On tietysti myös paljon huonoa ja paljon asioita, jotka ilomielin vaihtaisin pois, mutta kuitenkin ne mukavat muistot ovat määrällisesti paljon isompi asia ja muutenkin ne painavat vaakakupissa paljon enemmän.

Entä sitten tulevaisuus… Siitä en uskalla nyt kirjoittaa sen enempää, vaikka joitakin ajatuksia ilmassa sentään leijailee…

*******

Joulukuun puolessa välissä koittaa taas se aamu, kun minun pitää vaihtaa paikkaa… Ajelemme ensin autolla 10 minuutin matkan lähimmälle Tri-Rail -junan asemalle ja lähden sieltä noin kahden tunnin matkalle kohti Miamin kansainvälistä lentokenttää. Juna ajaa ensin hiljakseen Mangonia Parkista vain muutaman mailin päässä olevalle West Palm Beachin asemalle. Radanvierusta junan vasemmalla puolella on melko karua katsottavaa: Radan varrella on paljon roskaa ja kaikenlaista jätettä ränsistyneiden varastojen ja muiden rakennusten nurkilla. Juuri mikään radan varrella ei ole hyvässä kunnossa. Eivät edes ihmiset… Lähestyttäessä West Palm Beachin asemaa samalla puolella junaa kulkee pahamaineinen Tamarind Avenue, ja sen ympärillä oleva naapurusto, joka on yksi surkeimmista naapurustoista näillä main. Tämän kadun varrella on enimmäkseen todella huonokuntoisia omakotitaloja, joita kaikkia yhdistää hoitamaton piha, osittain laudoitetut ikkunat ja hilseilevä maali talojen seinissä. Tämä on juuri sellaista aluetta, jota näkee poliisidokumenteissa, joissa käsitellään väkivaltaa ja huumerikollisuutta. Silloin tällöin ajelen tuon alueen läpi autolla toivoen, että auto ei jätä minua tuonne.

Tässä junassa on paras koskaan näkemäni konduktööri! Ensinnäkin hän muistuttelee kaikkia kuulokkeiden käytöstä. Jokainen, joka puhuu puheluitaan kaiutin päällä tai katselee videoita ilman kuulokkeita, joutuu nopeasti kuuntelemaan konduktöörin selkeäsanaisen saarnan ja vaimentamaan muita matkustajia häiritsevät äänet. Toiseksi hänellä on aikaa istua matkustajien viereen neuvomaan heitä lippujen ostamisessa ja puhelinsovelluksen käytössä. Hän on hyvin ystävällisellä tuulella ja antaa armon käydä oikeudesta useaan kertaan. Liputtomat matkustajat saavat häneltä varoituksen ja ystävälliset neuvot kuinka toimia oikein.

Miamin lentokentällä kaikki sujuu nopeasti ja mukavasti. Lähtöselvitykseen ei ole kuin muutaman ihmisen jonon ja sen lyhyen jononkin pystyn ohittamaan, koska voin käyttää priority-lähtöselvitystä, jossa ei ole lainkaan jonoa. Myös turvatarkastus on ohitettu nopeasti ja minulla ei ole kiirettä minnekään. Turvatarkastukseen jonottaessani huomaan, että myös tänne on ilmaantunut ainakin yksi samanlainen läpivalaisulaite kuin nyt on käytössä Helsinki-Vantaan lentoasemalla. Se ei ole täällä vielä käytössä, mutta hyvin pian täälläkin voi todennäköisesti läpäistä turvatarkastuksen ottamatta mitään pois laukuista ja tarkastuksen läpi voi varmasti silloin tuoda myös esimerkiksi kaksi litraa juomia, kuten jo nyt voi tehdä Helsingissä.

Finnairin lento AY008 Miamista Helsinkiin on taas tupaten täynnä. Montaa tyhjää paikkaa ei koneessa näytä olevan. Olin jo luullut, että kaikki Finnairin vanhat AirbusA330-300 -koneet ovat jo saaneet uuden sisutuksen, mutta tälle reitille on vielä jostain löytynyt kone, joka on sisätiloiltaan kuin suoraan ilmailumuseosta (ehkä hieman karrikoiden). Koneessa on vielä iänkaikkisen vanhat penkit ja kaikkein kehnointa on vanha viihdelaitteisto ja sen kosketusnäyttö, joka ei tahdo toimia millään. Toivottavasti nämä viimeisetkin vanhat A330-koneet saadaan pian peruskorjattua ja toivottavasti niihin samalla lisätään huippumukava ”premium economy” -luokka.

Lento lähtee lähes puoli tuntia myöhässä, mutta koska lennon arvioitu kestoaika on vain 8h 45min aikataulun mukaisen 9h 40 min sijaan, meidän pitäisi olla perillä Helsingissä hieman etuajassa. Suihkuvirtaus aiheuttaa sen, että lento USA:sta Suomeen on aina lähes tunnin lyhyempi kuin lento toiseen suuntaan, mutta tänään suihkuvirtaus on vielä paljon tavanomaista voimakkaampi. Lennämme hyvin eteläistä reittiä. Noustuamme muutaman minuutin lennon jälkeen Miami Beachin ja Atlantin valtameren yläpuolelle, tulemme seuraavan kerran mantereen yläpuolelle vasta Norjassa. Tämä on todellinen Atlantin ylilento. Matkan varrella on pientä turbulenssia ja pikku tärinää lähes koko matkan. Myötätuuli nousee lopulta jossakin keskellä Atlanttia jopa yli 300 kilometriin tunnissa. Suurin näkemäni lukema on 322km/h, joka tarkoittaa samaa kuin 90m/s! Tuo tuulen nopeus on huomattavasti kovempi kuin ylimmän luokan (cat5) hurrikaanin raja, mutta toki huomattavasti pienempi ilmanpaine varmasti jotenkin vaikuttaa tuulen voimaan. Kuinka se siihen vaikuttaa, siitä minulla ei ole aavistustakaan.

Saavumme Helsinki-Vantaan lentoasemalle hieman aikataulusta edellä. Lentokenttä vaikuttaa tälläkin kertaa yhtä uneliaalta ja hiljaiselta kuin aina tänne saapuessani. Suuntaan rauhallisesti kävellen maahantulotarkastukseen, jossa jonossa edelleni on kaksi ihmistä… Ohitan tämän pisteen muutamassa minuutissa. Seuraavaksi on otettava suunta matkalaukkuhihnoille; ”Baggage REclaim”, kuten kaikissa opastauluissa lukee. Olen aina ihmetellyt tätä sanamuotoa: lähes kaikkialla muualla maailmassa se on vain yksinkertaisesti ”Baggage claim”, mutta Helsingissä jostain syystä hieman kummallinen ”Baggage reclaim”…

*******

Olen yleensä kirjoittanut jonkinlaisen pikku yhteenvedon menneestä vuodesta ja toiveita tulevalle vuodelle ja niin aion tehdä nytkin. Ja oikeastaan aloitin sen jo tuossa aikaisemman jutustelun yhteydessä. Mutta tänä vuonna kirjoittelen vain hyvin lyhyesti, koska tästä vuoden 2023 viimeisestä kirjoituksesta tuli jo muutenkin melkoinen sillisalaatti...

Kyllähän tästä(kin) vuodesta noin yleisesti jää parhaiten mieleen se, kuinka hirveitä ihmiset ympäri maailmaa ovat. Tapahtumat Syyriassa, Jemenissä, Libyassa, Gazassa, Länsirannalla, Ukrainassa… Jne. jne. Ja myös Suomessa. Koraanien polttelut, äärioikeistoterrorismi, fasismi, rasismi, persuismi, homofobia, sodat, huumeet ja kaikki miljoonat rikokset. Venäjä on terroristivaltio, kuten sanotaan ja nyt myös Israel teki itsestään terroristivaltion. Suomen politiikka on hyvinkin sekaisin ja meillä on surkeampi hallitus kuin koskaan Suomen historiassa. Täydellinen fiasko ja eduskunnastakin löytyy taas rikollisia (ajatelkaa). Jopa moninkertaisia rikoksen uusijoita! Jotenkin alkaa tuntua siltä, että ihan oikeasti ja aidosti hyvät ihmiset alkavat olla pieni vähemmistö tässä maailmassa. Ja ehkä vieläkin silmiinpistävämpää on se valtava väliinputoajajoukko; se hiljainen, hyväksyvä joukko vaan kasvaa ja kasvaa ja juuri ketään ei enää tunnu kiinnostavan mikään. Ihmiset näyttävät kyllästyvän hyviin ja oikeisiin asioihin ja niitä vaativiin ihmisiin ja kääntävät niille selkänsä. Yhä useammat ihan tolkun ihmiset alkavat ääritapauksissa jopa romantisoida pahoja ja vääriä juttuja ja he alkavat huomaamattaan kannattaa niitä. Ja yhä enemmän kaiken tämän kaaoksen keskellä ihmiset haluavat vain jatkaa elämäänsä omassa, näennäisesti turvallisessa ja mukavassa kuplassaan. Not in my backyard… Ja karavaani kulkee… No se näistä moraalisista pohdinnoista; palaan taas itsekin omaan mukavaan kuplaani…

Vuonna 2023 olin USA:ssa lähes yhtä paljon kuin Suomessakin. Tällä kertaa suhde Suomen ja USA:n välillä oli lähes 50/50. Talvi 2023 meni lähes kokonaan Floridassa ja kesästä puolet olin niin ikään Floridassa. Kolmas pitkä pätkä oli vielä syksyllä, kun tein ensin kierroksen New Yorkissa ja Washingtonissa (DC) ja olin sen jälkeen muutama viikon Floridassa. Saa nähdä mitä tuleva vuosi tuo mukaan… Jonkinlaisia suunnitelmien riekaleita roikkuu ilmassa, mutta mikään niistä ei ole vielä selkeä ja ymmärrettävä ja on hyvin todennäköistä, että mikään niistä ei sellaisenaan toteudu. Jotenkin uskon kuitenkin, että jollakin tavalla asiat tulevat "elämäni järjestelyissä" muuttumaan ensi vuonna ja taas koko ihmiskunnan kannalta uskon, että jos tämä oli p*ka vuosi, niin kyllä se ensi vuosi taas tulee olemaan vielä p*kempi...

Vuoden 2022 viimeinen päivä pimeni Suomenlinnassa ja vuoden 2023 ensimmäinen päivä valkeni Suomenlinnassa. Tämän jälkeenkin vietin todella paljon aikaa ”Suokissa” ja muutaman viikon vieraana ja ”talkkarina” kolmessa eri osoitteessa. Vähän kuin "vanhaan hyvään aikaan" 21 vuoden ajan. Tiukat siteet saareen ja sen asukkaisiin, entisiin naapureihin ja nykyisiin ystäviin, pysyivät hyvinä ja kestävinä, vaikka loppuvuonna siihen tulikin pieni notkahdus.

TILASTOJA VUODEN 2023 PÄÄTTYESSÄ

Kirjoituksia blogissani: 245
Käyntejä blogissa koko aikana: 85 254
Käyntejä blogissa tässä kuussa: 1 048
Youtube videoita kanavallani: 203
Youtube-kanavani katselukerrat: 156 975
Youtube-kanavani katselutunnit: 3200 tuntia
Suosituimman videon katselukerrat: 8 569
Instagram-seuraajia: 1 770
Flickr-kuvien katselukertoja: 2 019 078
Eniten katsottu kuva: 3 573
Ystäviä Facebookissa: 597
Vuosia Helsinkiin muuttamisesta: 27
Vuosia Suomenlinnasta pois muuttamisesta: 2
Vuosia Floridan ”huudeilla”: 11
Koteja: 3
Kissoja: 4
Vuosia tupakoinnin lopettamisesta: 7
Lierihattuja: 5
Autoja: 0.5
Soittimia: 2

Kaikkiaan minulla olisi ystäviä Facebookissa ehkä noin 700, ellen olisi itse poistanut noin 90 rasismin, homofobian tai muun vastaavan seurauksena ja ellei reilut 10 olisi poistunut itse. Mitä tulee öyhötykseen, vihapuheeseen sekä muuhun asiattomaan ja huonoon käytökseen, yksi ammattiryhmä ikävä kyllä loistaa kirkkaana kaikkien muiden yläpuolella… Tuo tupakointi tosiaan loppui juuri ennen joulua vuonna 2016. Tumppasin viimeiseksi jääneen tupakan Helsinki-Vantaan lentoaseman tupakointitilassa ja päätin kokeilla kuinka kauan pystyn olemaan ilman. Kokeilu jatkuu yhä… Silloin tällöin saatan polttaa yhden, ihan oikean paksun sikarin, mutta tupakan tupakointi jäi todellakin tuohon jouluun seitsemän vuotta sitten. Somessa olen ollut aina aktiivinen ja näin tullee jatkumaan? Flickr, Instagram, Youtube ja tämä blogi tulevat olemaan eräänlaisina harrastuksina myös vuonna 2024. Omaa käyttäytymistäni tulen hieman tarkastelemaan siinä suhteessa, että vetäydyn minäkin lopulta ainakin vähän kuoreeni ja lakkaan tykkäilemästä kaikesta ja kaikista ja osallistumasta kaikkeen… Pitäkää tunkkinne noin leikkisästi sanoen… Yritän vastedes kunnioittaa enemmän somen kastijakoa ja ihmisryhmäjakoja. Helsingissä tulee kuluneeksi tulevana vuonna 28 vuotta, mutta saa nähdä jääkö se näillä erää viimeiseksi. En ollut onnekas syksyn 2023 suurissa (minulle lähes elämää suuremmissa) arpajaisissa ja sen lisäksi tietyt muut asiat saattavat tehdä muutoksia järjestelyihin ensi vuoden aikana. Tai sitten ei… Kuka tietää… Tuo flickr-kuvien katsojamäärä on ehkä hieman hämmentävä: kuvia on käyty katsomassa yli kaksi miljoonaa kertaa! Instagramissa olen sitävastoin ollut jo pitkään ns. "shadow banned": juuri kukaan ei näe postauksiani. Siellä minulla on valtava määrä seuraajia, mutta heistä vain muutama prosentti näkee lataamani kuvat ja videot. Uusia katsojia ei juurikaan ole ja uusia seuraajia ei ole käytännössä tullut kahteen vuoteen...

Luin eilen "vitutustutkimuksesta". Sen mukaan ihmisiä ärsyttävät eniten muut ihmiset. Tämä on helppo uskoa ja näin varmasti lähdetään myös vuoteen 2024. Lisäksi "eniten vituttaa kaikki" -tyyppinen öyhötys tullee jatkumaan yhä pahempana ja yhä enemmän se ikävä kyllä hyväksytään. Pienen pelon vallassa siis lähden vuoteen 2024, niin kaistapäiseksi tämä maailma tuntuu menneen, mutta yritän olla optimistinen ja toivon kuitenkin parasta… Ja ainakin kaikille teille, jotka tähän asti pääsitte lukemisessa, toivotan oikein hyvää ja onnellista uutta vuotta!

 

LINKIT VIIMEISIMPIIN KIRJOITUKSIIN TÄSSÄ BLOGISSA:

Kohti kotia kaukana kotoa
Päivä pääkaupungissa: Washington, D.C.
Vihreä vinttikoira
Empire State of Mind
Alone in New York: Tenement Museum & Lower Manhattan
New York City: MoMA & Village Halloween Parade
Turbulenssia ilmassa ja maankamaralla
Kohti Gotham Cityä 

Miamista Helsinkiin (kesäjuttuja)
Rockabillyä reservaatissa - Rockabillaque Florida 2023

 

KOHTI KOTIA KAUKANA KOTOA

Sunnuntain lentoni Washington D.C.:n Ronald Reaganin kansalliselta lentokentältä lähtee vasta iltapäivän päätteeksi, joten minulla on myös tänään hyvin rauhallinen aamu. Tässä hotellissa check-out -aikakin sattuu olemaan vielä tuntia normaalia pitempi (noon) ja senkään vuoksi minulla ei ole kiire minnekään. Syön tänään erityspitkän aamiaisen (tai brunssin) ilman kiirettä. Hampton Inn White House -hotellille annan nykytermien mukaisen vahvan suosituksen.. Tämä hotelli on ollut oikein hyvä. Huone on mukava, tilava ja siisti ja koko hotelli on hyvässä kunnossa. Myös aamiainen on ollut ihan kohtuullisen hyvä (muoviastioita lukuun ottamatta). Ei toki lähelläkään suomalaisten hotellien normaalia perustasoa. Huonoimpana seikkana lienee se, että vaikka hotelli on hyvällä alueella, läheltä on vaikea löytää ruokapaikkoja tai kauppoja. Ruokapaikkoja on kyllä joitakin, mutta ne pitää osata löytää… Suosittelen kuitenkin hyvillä mielin tätä hotellia. Nyt huonehinta oli noin 200€/yö. Melko kallista, mutta jotenkin covid-ajan jälkeen USA:n hotellihinnat tuntuvat nousseen aivan valtavaa vauhtia kaikkialla USA:ssa. Hotelleissa yöpyminen on nykyään todella kallista ja airbnb-paikoista taas en ole ottanut selvää. Pitäisi ehkä siirtyä enemmän käyttämään niitä.

Olen jo tilaamassa Uber-kyytiä lentokentälle, kun mieleeni muistuu yhtäkkiä kaupungin hyvin toimiva ja melko hyvin itse pääkaupungin ja osan Virginian lähiseutuja kattava metro (täällä subway on tosiaankin metro). Hylkään saman tien ajatuksen Uberista ja lähden kävelemään lähellä näkemäni Farragut West -metroaseman suuntaan (nimetty David Farragutin mukaan). Edellisestä metromatkastani pääkaupungissa on kulunut jo viisi vuotta, mutta silti onnistun nopeasti ostamaan lipun automaatista ja melkein yhtä nopeasti onnistun selvittämään tarvittavat metrolinjat ja paikan, jossa vaihtaa junaa. Pieniä ongelmia ja pari kirosanaa tuottaa tosin nykyajan vitsaus: digitaaliset näyttöruudut. Hyvin usein nykyään käy niin, että tavatessaan ruudulta tarvittavaa tietoa saa melkein kaiken selville, kunnes se kaikki häviää näytöstä ja tilalle ilmestyy mainos tai jotakin muuta tarpeetonta. Sitten ei auta kuin odottaa koska tuo tarvittava tieto palaisi näytölle ja samalla on valmistauduttava lukemaan tai katsomaan se nopeasti. Ja se on melko ärsyttävää… Tällä kerralla tarvitaan kolme kierrosta metrokartan kanssa, ennen kuin kaikki tarvittava selviää. Tämä melko lyhyt metromatkani kulkee ensin Farragut West -asemalta L’Enfantin asemalle, jossa vaihdan toiseen junaan risteävälle radalle. Täältä matka jatkuu vielä jonkin matkaa maan alla, kunnes nousemme ylös päivänvaloon juuri ennen Potomac-joen ylittävää siltaa. Pian sillan jälkeen saavumme Pentagonin asemalle ja sen jälkeen Pentagon Cityn asemalle. Sitten olemmekin jo perillä määränpäässäni, joka on hieman pienempi, mutta silti vilkas Ronald Reagan Washington National Airport. Se sijaitsee tarkalleen ottaen Arlingtonin kaupungin puolella Virginiassa. Metrojuna jatkaa matkaa edelleen Alexandriaan asti (kaunis, historiallinen kaupunki, suosittelen…).

AmericanAirlinesin lento Boeing B737 -koneella Washingtonista Miamiin on melko ”peruskauraa”… Ihan siitä lähtien, kuinka huvittavaa on taas seurata amerikkalaisten matkustajien ”boardausta”, joka kestää ikuisuuden. Yksi onneton ihminen saattaa tukkia käytävän helposti viideksi minuutiksi tai jopa pitemmäksi aikaa etsiessään ensin paikkaansa, etsiessään sitten tyhjää tilaa matkatavaralokeroista ja yrittäessään tämän jälkeen tunkea sinne väkisin ylisuurta matkalaukkuaan… Tämä on ihan vakio-show USA:n sisäisillä lennoilla. Kerta toisensa jälkeen toistuu tämä sama hermoja raastava show: valtaville pakaaseille etsitään tilaa kun yli puolet koneen matkustajista seisoo odottamassa koneen käytävällä ja osa vielä koneen ulkopuolella. Lopulta kaikki saavat tavaransa sijoiteltua jonnekin ja löytävät jopa omat istuinpaikkansa. Pääsemme lähtemään hieman aikataulusta myöhässä (ihan kuin olisin kirjoittanut tämän ennenkin), mutta matka-aika tulee olemaan lyhyempi kuin mikä on aikataulun mukainen lentoaika. Lennossa itsessään ei ole sen kummempaa kerrottavaa. Tavallinen USA:n sisäinen lento, joka vastaa lähes HSL:n paikallisliikennettä. American tarjoaa tämän reilun kahden tunnin matkan aikana minulle tölkin Ginger Alea ja pari keksiä pienessä paketissa.

Saapuessani Miamin lentoasemalle olen ikionnellinen siitä, että saavuin tänne sisäisellä lennolla ja voin vain kävellä ulos terminaalista. Muistissa on vielä hyvin yksi elämäni tuskaisimmista jonottamisista New Yorkin JFK:n kentällä kun saavuin maahan viikko sitten. En ole vielä ihan varma miten selvitä noin 120 kilometrin päähän pohjoiseen, mutta suuntaan suoraan pysähtymättä lentokentän sisäisen MiaMover -junan pysäkille ja siirryn lentokentän ”maaliikennekeskukseen”. Täältä voi vuokrata auton useiden vuokraamojen valikoimasta, mutta täältä voi jatkaa matkaa myös pitkän matkan Tri-Rail -junalla, Miamin MetroRail -junalla, Amtrakin junalla tai Greyhound-bussilla. Tarkastan pikaisesti toisaalta, Miamin keskustasta lähtevän Brightline-junan aikataulun ja päätän siirtyä MetroRail-paikallisjunalla Brightlinen asemalle. Olen lentokentällä pahaan aikaan siinä mielessä, että edellinen Tri-Rail ehti lähteä noin viisi minuuttia sitten ja seuraavaan on aikaa vielä yli kaksi tuntia. Pääsisin sillä hyvin lähelle kotia, mutta en jaksa jäädä nyt odottamaan.

Ostettuani lipun automaatista hyppään jo asemalla odottavaan MetroRailin paikallisjunaan ja lähden sen kyydissä kohti Downtown Miamia. Yritän heti tilata Brightlinen lippua puhelinsovelluksella ja huomattuani sen toimivan huonosti, yritän samaa myös nettisovelluksella. Kumpikaan ei tahdo toimia. Molemmissa lipun tilaaminen pysähtyy johonkin vaiheeseen, enkä pääse siinä loppuun. Kun juna lähtee liikkeelle Metrorail Transfer Stationilta (ensimmäinen asema lentokentän jälkeen) takaisin tulosuuntaan, jään ihmettelemään mitä oikein on tekeillä… Olemme selvästi matkalla takaisin lentokentälle! Pian osaan ynnätä mielessäni mitä on tapahtunut: tapellessani Brightlinen lippujen kanssa minulta on jäänyt kokonaan rekisteröimättä kuulutus, jossa todennäköisesti kerrottiin, että myöhään sunnuntai-iltana tämä juna kulkee ainoastaan Metrorail Transfer Centerille asti ja siellä on vaihdettava junaa päästäkseen Miamin keskustaan. Niinpä matkustelen tämän välin edestakaisin ja taas uudestaan asemalle, jossa toisella yrittämällä onnistun junan vaihdossa… Myöhäisen illan matkustajien joukossa on monenlaista kulkijaa, mutta en silti tunne oloani turvattomaksi ja vartijoitakin on sentään muutama näkyvästi esillä. Hermoilen hieman kuinka minulla riittää aika junanvaihtoon Miamissa; olen lopulta onnistunut varaamaan lipun seuraavaan Brightline-junaan, mutta aika alkaa käydä tiukaksi.

Paikallisjuna saapuu Miamin ”keskusasemalle” noin kymmenen minuuttia ennen Brightline-junan lähtöä ja otan muutaman juoksuaskeleen varmistaakseni ehtimiseni kulman takana olevalle Brightlinen asemalle ja siellä odottavaan junaan. Lopulta minulle jää aikaa ihan hyvin, vaikka välissä on vielä turvatarkastus ennen odotusalueelle pääsyä. Lopulta istahdan huojentuneena Brightline-junan leveälle ja mukavalle nahkapenkille. Tilaa näillä muhkeilla penkeillä on runsain mitoin ja vieressänikään ei ole matkustajaa. Nämä Brightlinen junat ovat uusia ja mukavia ja USA:n mittapuun mukaan vieläpä nopeitakin. Vaalea sisustus huokuu puhtautta ja kirkkautta. Jonkun luokituksen mukaan tämä juna pääsee nipannapin nk. ”high-speed train” -junien luokkaan. Niitä on tällä hetkellä koko USA:ssa vain kaksi: Brightline ja Amtrak Acela. Yksi jopa hieman huvittava yksityiskohta on asemalaiturilla seisova heiluttajakaarti; työtekijöille on selvästi opetettu, kuinka matkustajille heilutetaan junan lähtiessä ja kuinka myös junan saapuessa laiturilla pitää olla heiluttajia…

Junista vielä vähän lisää: West Palm Beachin ja Miamin välillä kulkee peräti kolme eri matkustajajunaa! Suurin, mutta samalla vähäisin on Amtrak. Amtrakin kaksi junaa, Silver Star ja Silver Meteor kulkevat molemmat kerran päivässä etelään, Miamiin ja kerran vuorokaudessa pohjoiseen, aina New Yorkiin asti. Tri-Rail -juna kulkee noin tunnin välein aikaisesta aamusta myöhäiseen iltaan kolmen piirikunnan välillä. Pohjoisessa pääteasema on Mangonia Park West Palm Beachin ja Riviera Beachin välissä ja etelässä pääteasema on Miamin lentokenttä. Tämä juna pysähtyy kaikissa tärkeimmissä paikoissa matkan varrella, mutta on syytä muistaa, että asemat ovat I-95 -tien länsipuolella, kaukana kaupunkien keskustoista. Ne ovat jalankulkua ajatellen keskellä ei mitään. Kolmas juna on Brightline, joka pysähtyy Miamin ja West Palm Beachin välillä vain kahdella asemalla: Aventura ja Ft. Lauderdale. Brightlinen asemat ovat keskellä kaupunkeja, pois lukien Aventura. Viimeisin jatko Brightlinelle on Orlando. Samalla junalla voi nyt matkustaa Miamista Orlandoon. West Palm Beachin ja Orlandon välille ollaan suunnittelemassa yhtä asemaa Treasure Coastin alueelle ja näillä näkymine se tulee olemaan Stuartin kaupungissa. Amtrakin junia voisi kai verrata hieman vanhempiin VR:n pikajuniin ja Tri-Railin junat taas ovat kuin kulahtaneita Helsingin lähijunia. Brightline on hieno, valoisa ja siisti. Yksi yhteinen tekijä näillä kaikilla kuitenkin on. Tekijä, joka vie ne historiaan jonnekin viime vuosisadan puolelle: Niitä kaikkia vetää (tai työntää) edelleen diesel-veturi.

Tämä Brightlinen diesel-veturi vie minut nyt yhden tunnin ja 16 minuutin kuluessa Miamista West Palm Beachin asemalle, josta minua tullaan noutamaan pian junan saavuttua. Olen pian taas kotona kodissa, joka on kaukana kotoa… Tämä viikko on nyt onnellisesti takanapäin ja seitsemän päivän pikku seikkailu New Yorkissa (city) ja Washingtonissa (DC) yksin on nyt tehty ja voin vain todeta, että olipa kiva viikko.

 

AIEMMIN TÄSSÄ BLOGISSA:
Päivä pääkaupungissa: Washington, D.C.
Vihreä vinttikoira
Empire State of Mind
Alone in New York: Tenement Museum & Lower Manhattan
New York City: MoMA & Village Halloween Parade
Turbulenssia ilmassa ja maankamaralla
Kohti Gotham Cityä 
Miamista Helsinkiin (kesäjuttuja)
Rockabillyä reservaatissa - Rockabillaque Florida 2023