MATKALLA SUOMEEN

Saavun Tri-Rail -junalla Miamin kansainväliselle lentokentälle iltapäivän kääntyessä jo iltaan. On lauantai, 20. maaliskuuta vuonna 2021. On menossa toinen ”korona-kevät” ja monet maat ovat kamppailemassa jo kolmannen aallon kourissa. USA on yksi pahiten kärsineistä maista ja Florida on osavaltioista kolmen pahimman joukossa. Ulkona ilma on kuitenkin kaunis ja aurinkoinen. Palmut huojuvat lentokenttäterminaalin ulkopuolella ja lämpötila lähentelee +30C -astetta. Korona on helppo unohtaa. Elämä jatkuu kokolailla ennallaan ja vain maskit ihmisten kasvoilla kaupoissa ja julkisissa liikennevälineissä erottavat tämän hetken muista. Näiden paikkojen ulkopuolella vain hyvin harva käyttää maskia.

Siirryn juna-asemalta varsinaiselle terminaalille pienellä, ilman kuljettajaa toimivalla junalla. Juna täyttyy ihmisistä, enkä huomaa mitään eroa aikaisempiin reissuihini verrattuna. Saavuttuani muutaman sadan metrin päässä olevalle pääteasemalle, kävelen lentokenttärakennukseen, joka on tupaten täynnä ihmisiä. Terminaali on täynnä amerikkalaisia turisteja ja muita tavallisia matkaajia, jotka ovat ehkä enimmäkseen työnsä vuoksi matkalla jonnekin. Lisäksi täällä on juuri nyt menossa spring break, jonka vuoksi Floridan omien asukkaiden lisäksi tuhannet ihmiset vaeltavat tänne etelään nauttiakseen auringosta ja lämmöstä. Ja tietysti juhlimisesta. Nytkin terminaalirakennuksessa voi nähdä kymmeniä tai satoja eilisen bailaamisesta väsyneitä kasvoja. Kävelen rakennuksessa pitkän matkan päästäkseni American Airlinesin tiskeille ja niitä lähestyessäni ruuhka vain pahenee.

Kuljen koko normaalin kierroksen lähtöruudusta turvatarkastuksen kautta aina portille ja lentokoneeseen asti, eikä oikeastaan missään ole mitään isompaa mainintaa koronasta. Muodon vuoksi muutama pieni, lähes huomaamaton ilmoitus, mutta niidenkään sisällöstä ei kukaan piittaa (Freedom!). Kaikkialla on valtavasti ihmisiä. Ihmisiä, jotka jonottavat toinen toisissaan kiinni niin turvatarkastukseen kuin lentokoneeseenkin. Tuntuu kuin kukaan täällä ei olisi koskaan edes kuullut mistään koronasta ja jotenkin tässä ilmapiirissä se on helppo itsekin unohtaa. Kirjaimellisesti millään ei ole mitään väliä. Kun katsoo ympärilleen, on helppo uskoa, että tässä maassa koronaan on kuollut jo yli puoli miljoonaa ihmistä.

Saavun Finnairin lentokoneella Helsinki-Vantaan kansainväliselle lentokentälle. Sitä tosin voi enää hädin tuskin kutsua kansainväliseksi. On sunnuntai, 21.3. vuonna 2021. On menossa jo toinen korona-kevät, joka Suomessa on monin verroin pahempi kuin edellinen kevät. Suomen tilastot lähenevät kovaa vauhtia USA:n tilastoja, mutta vielä ollaan kuitenkin edes hieman paremmassa tilanteessa. Palmut eivät huoju ulkona. Ulkona on vähän lunta ja sää näyttää tuuliselta ja kylmältä. Ulkona ei näy mitään liikettä. Eikä oikeastaan sisälläkään. Olen yön aikana Atlantin yli lentäessäni siirtynyt kokonaan toiseen maailmaan. Olen siirtynyt eri planeetalle. Olen siirtynyt asumattomalle taivaankappaleelle. Ero on valtava!

Schengen-alueen ulkopuolinen osa Helsinki-Vantaan terminaalia on täysin kuollut. Kuollut kaupunki. Hiljainen maailma. Kaupat sekä kaikki ravintolat ja kahvilat ovat kiinni. Ainoat matkustajat terminaalissa ovat minun lennollani olleet matkustajat. Meitä on yhdeksän… Saapuessamme terminaaliin pari virkailijaa viittoo meitä eteenpäin. Reitiltä ei voi poiketa. Myös lukuisat korona-julisteet koristavat reittiä ja ne kertovat minne mennä. Kuljen pitkän matkan kapeaa, peitettyä käytävää pitkin. On hiljaista ja autiota. Olenko saapunut sotatilassa olevaan maahan? Kriisialueelle? Katastrofitilanteeseen? On hiljaista ja kuollutta ja käveltyäni hetken hieman hitaammin olen täysin yksin tässä pitkässä, ilmeisesti keskellä rakennustyömaata kulkevassa käytävässä. Voisin kuulla neulan putoavan lattialle.

Saavun äkkiä kirkkaasti valaistuun tilaan, jossa minua ja muita kahdeksaa matkustajaa jo odotetaan. Täytän kupongin, jossa kerron kuka olen ja miten minuun saa yhteyden. Esittelen passini ja korona-tarkastusta koskevan todistukseni. Se on negatiivinen. Salissa seisoo kolme rajavartiolaitoksen virkapukuista edustajaa tukevassa haara-asennossa aseet vyöllä. He ovat tarkkailemassa tilannetta. Kaikki on totista ja vakuuttavaa. Täällä tilanne otetaan todella vakavasti. Matkallani laukkuhihnoille ja siitä ulos näen lukuisia jättikokoisia korona-infotauluja ja julisteita, varoituksia ja ohjeita sekä kohtaan melkoisen joukon suojavälineitä käyttäviä virkailijoita ja vapaaehtoisia, jotka pitävät huolta, ettei tänne niin vaan tulla. Yhden nurkan takana näen erään henkilön lähes täydellisessä ”bio hazard” -varustuksessa… Onneksi minulla on mukanani negatiivinen todistus.

Matkustajamääriin verrattuna toimet Helsinki-Vantaan lentoasemalla ovat vakuuttavat. Tuolla panostuksella pystyisi varmasti hoitamaan jopa valtavan vilkkaan Miamin lentokentän. Se on hyvä. Se on hyvä, mutta ero valtavan vilkkaan ja täysin koronasta piittaamattoman ison lentokentän ja tämän pienen ja kuolleen lentokentän välillä ovat niin suuret, että en oikein tiedä mitä ajatella ja miten tähän pitäisi suhtautua.

 

********************

Lauantaina 20.3.2021 lähden siis lopulta kohti Helsinkiä. Olen ollut USA:ssa lähes kolme kuukautta ja on aika siirtyä vaihteeksi toiseen kotimaahan. Matkani alkaa jo tuttuun tapaan Mangonia Parkista, Riviera Beachin ja West Palm Beachin välimaastosta, Palm Beachin piirikunnasta. Mangonia Park on Tri-Rail -junan pääteasema pohjoisessa. Etelässä pääteasema on Miami International Airport. Juna on tavallinen paikallisjuna ja sitä voisi melkein verrata Suomessa pääkaupunkiseudun lähijuniin, paitsi että nämä diesel-veturien vetämät junat ovat kaksikerroksisia ja jo melko vanhoja ja hieman kulahtaneita. Tri-Rail ei tarkoita sitä, että junaradalla olisi kolmea kiskoa tai kolme erillistä raidetta, vaan se tarkoittaa niitä kolmea piirikuntaa, joiden läpi juna kulkee: Palm Beach, Broward ja Miami-Dade county. Junassa on matkustajia kuten minä tahansa tavallisena lauantaina. Ihmisiä riittää, mutta minkäänlaista tungosta ei ole ja minäkin istun koko matkan reilun turvavälin päässä muista ihmisistä. Junissa on maskipakko ja konduktööri myös oikeasti valvoo sen noudattamista. (Sivuhuomiona totean sellaisen pienen yksityiskohdan, että ”Amerikassa” kun ollaan, niin myös konduktöörillä on revolveri vyöllään…) Kahden tunnin matkan jälkeen juna saapuu Miamin lentoasemalle. Tuon kahden tunnin ja reilun sadan kilometrin junamatkan hinta on hieman laskenut viime kerrasta, nyt automaatilta ostettava lippu maksaa vain $5.00.

Yllä kuvailinkin jo tunnelmia lentokentällä. Olen varautunut ruuhkaan ja pitkiin jonoihin, mutta onneksi juuri niillä (ulkomaan) lähtöselvitystiskeillä, joille minut ohjataan, on vain muutama ihminen jonossa. Matkatavaroiden osalta lentolipuistani ei suoraan sanoen ottanut etukäteen itse pirukaan selvää… Ihan ensimmäisessä netissä tehdyssä varauksessani yksi ruumaan menevä matkalaukku oli mukana, mutta maininta matkatavaroista putosi pois kun maksun vahvistamiseen tarvittiin virkailijan apua (Fin/€ - USA/$ -ristiriita). American Airlinesin e-lipuissa ei ollut mitään mainintaa matkatavaroista ja pitkä nettisivujen selailu ei tuottanut sekään mitään tulosta tai valaistusta asiaan. Asia meni vaan sekavammaksi. Lopulta kävin hakemassa varaukseni ja e-lippuni myös Finnairin kautta ja siellä luki matkatavaroiden kohdalla ”no”, mutta alempana kuitenkin ”MIA-HEL one checked baggage free of charge”. Tämän tulostin tietysti varmuuden vuoksi mukaani ja uskoin, ainakin jollain todennäköisyydellä, että matkatavara kuuluu lipun hintaan. Vahvasti ehkä…

Lentoliput ostin muuten American Airlinesin kautta. Momondon linkki vei minut Americanin sivuille ja hinta siellä vaikutti sopivalta: Samoille lennoille olisi Finnarin kautta ostettuna tullut useita satoja euroja enemmän hintaa. Jo pelkkä lento New Yorkista Helsinkiin olisi Finnairin lippuna maksanut noin 300€ enemmän. American oli muuten hyvä, mutta ”mennessäni sisään” Momondon kautta, American käsitteli minua kuin olisin Suomessa (nyt osaa varoa tätä ja myös VPN auttaa ehkäisemään näitä harmillisia "pakkosijoituksia" Suomeen). Luulin maiden lippujen kuvien nettisivujen yläreunassa olevan vain kielivalinta, mutta ei… Se vaikuttaa koko sivuihin ja myös toimintoihin ja maksutapahtumaan (hinta ja valuutta $/€). Tarvitsin lopulta tukea Americanin asiakaspalvelusta saatuani sähköpostitse ilmoituksia maksun epäonnistumisesta, mutta lopulta kaikki järjestyi hyvin ja sain lippuni siihen edulliseen hintaan, jolla ne alun perin Americanilta nettisivuilla euroilla ostin.

Ainakin matkatavaroitteni painomitoitus osui kohdilleen: ruumaan menevän matkalaukkuni paino on täsmälleen ylin sallittu eli 50.0lbs! Kotimittauksella sain käsimatkatavaroitteni paikoksi 7,7kg eli 300g alle ylimmän sallitun ja tavallaan tuo ”puuttuva” 300g täyttyy sekin lentoasemalla kun ostan yhden uuden verkkovirta-adapterin sekä karkkipussin ja suklaapatukan… Kaikki sujuu lähtöselvityksessä helposti ja mukavasti. Todella nopeasti minulla on kädessäni molempien lentojen boarding cardit ja matkalaukkuni lähtee hihnalla eteenpäin ilman ylimääräisiä maksuja. Sama sujuva eteneminen jatkuu myös turvatarkastuksessa. Lähtöselvityksessä virkailija neuvoo minua menemään aivan terminaalin päässä olevan turvatarkastuksen kautta, koska pääsisin sitä kautta lähemmäs lähtöporttia. Pääsen todellakin sitä kautta suoraan lähtöporttini kohdalle ja turvatarkastuksessa kauimmaisessa nurkassa ei ole jonoa käytännössä lainkaan. Kaikki lentokentällä on mennyt suuresta ihmismäärästä huolimatta todella sujuvasti ja nopeasti.

Lähtöporttien alueella on ihmisiä kuin muurahaisia. Ruuhkaa kuin minä tahansa ruuhkaisena lomakautena, nyt vaan lähes kaikki ovat amerikkalaisia turisteja. Ulkomaalaisia ei joukossa paljon liene. Suurin osa terminaalin myymälöistä ja ruokapaikoista on auki ja niihin on pitkät jonot. Lähtöporttien alueilla on kuhinaa ja pitkät ja tiiviit jonot kulkevat porteille ja siitä edelleen lentokoneisiin. Myös minun koneeni lähtöporttialue on tupaten täynnä ihmisiä ja boardingin alkaessa ruuhka vain pahenee ja jono tiivistyy entisestään. Tässä boardingissa ei ole mitään eroa entiseen… Kone on buukattu täyteen viimeistä istuinta myöten. Tulomatkalla Delta jätti koneessa jokaisen kolmen istuimen penkkiryhmän keskipenkin tyhjäksi, mutta nyt olenkin matkassa American Airlinesin kyydissä… Boarding kestää ja kestää ja ihmisiä pitää (amerikkalaiseen tapaan) ohjata ja opastaa lähestulkoon kädestä pitäen…

Lopulta kone on täynnä ja olemme valmiita lähtöön. Siis me matkustajat olemme valmiita, lentokone ei. Ensimmäiseen viivästymisilmoitukseen ei liity mitään selityksiä, mutta myöhemmin, usean kuulutuksen jälkeen, alamme ymmärtää, että lentokoneessa on vikaa. Koneen APU-moottori (Auxiliary Power Unit) on rikki ja sitä yritetään korjata yli kaksi tuntia! Istumme lopulta kuumassa koneessa 2,5 tuntia! Suurimman osan ajasta koneessa on kuuma ja välillä tukahduttavan kuuma. Moottoriviasta johtuen kone on useamman pätkän ilman virtaa ja ilmastointi ei näin ollen toimi. Sen lisäksi, että koneessa on kuuma, mietin kuinka myös ne kuuluisat, virusten suhteen lähes ihmeitä tekevät HEPA-suodattimet ovat nekin katkojen ajan pois pelistä ja me kaikki 300 ihmistä hengittelemme yhdessä tätä samaa ilmaa pienessä tilassa… Lisäksi hiki alkaa tulla otsalleni myös sen vuoksi, että pian tulisin myöhästymään New Yorkista lähtevästä Finnairin koneesta. Ja jos myöhästyisin siitä, minulle jouduttaisiin järkkäilemään uusia lentoja jostakin Euroopan kautta ja myös covid-testini ehtisi vanheta ennen sitä.

Lopulta mekaanikkojen on pakko luovuttaa ja lähdemme matkaan ilman APU-moottoria. Lentoajaksi ilmoitetaan niin paljon aikataulua lyhyempi aika, että uskallan jo hieman rentoutua. Uskon ehtiväni Helsingin koneeseen. Vaikka myöhästymisen mahdollisuus hieman painaakin mieltä, on lento lopulta ihan mukava, eikä edes edessäni istuva nuori mies enää ilmassa polttele sähkötupakkaansa… Todellakin: Miamin kentällä se tapahtui, niin uskomattomalta kuin se tuntuukin… (Freedom!) Aika kuluu nopeasti ja katsellessani alas sää on niin kirkas, että näen helposti tunnistettavia maisemia: Newport News jää suoraan allemme ja Norfolk sekä Virginia Beach näkyvät oikealla puolella kirkkaasti valaistuina. (Hassu sattuma on se, että olemme miettineet tulevaa asuinpaikkaamme ja sieltä on noussut yli muiden kaksi paikkaa: Stuart ja VirginiaBeach ja nyt näin hienosti Stuartin menomatkalla ja Virginia Beachin paluumatkalla.)

Laskeudumme New Yorkin John F. Kennedyn kentälle noin tuntia ennen seuraavan lentoni lähtöä. Todella kovan jarrutuksen avulla kone saadaan pian pois kiitoradalta ja aivan suoraan edessä olevalle terminaalille. Päästyäni ulos koneesta kävelen reippaasti maan alitse terminaali 8:n toiselta reunalta toiselle ja saavun Finnairin tiskille juuri boardingin alkamisaikaan. Voitonvarmana kävelen suoraan tiskille (puhelimeen tulleiden ohjeiden mukaan) näyttämään passiani ja todistusta negatiivisesta covid-testistä. Tähän suuntaan matkustettaessa transit-matkustajan passi tarkastetaan maastalähtötilanteessa portilla. Virkailija vilkaisee covid-todistustani ja toteaa murskaavalla äänellä, että todistus on vanhentunut jo aikoja sitten. Minun leukani loksahtaa auki ja alan tarkastella päivämääriä: testauspaikka on todellakin päivännyt testiaikani aivan väärälle päivälle ja se on jäänyt minulta huomaamatta. Kun katson todistusta, ensimmäinen asia todistuksen yläreunassa on päivämäärä, joka on oikea. Olen katsonut vain tuon päivämäärän ja ollut tyytyväinen siihen ja negatiiviseen testitulokseen. Kuitenkin nyt jälkikäteen paperia selatessani huomaan, että alempana lukee näytteenottopäivän kohdalla viikkoa aikaisempi perjantai… Elämäni ensimmäinen virustesti ei siis mennytkään ihan niin kuin piti, vaikka ehdin jo siitä ja sen tuloksesta olla iloinen.

Mieleni tekee valua tiskin alle, mutta pikaisen neuvottelu tuloksena virkailijat päättävät kuitenkin päästää minut koneeseen todeten, että Helsingissä joudun todennäköisesti uuteen testiin. Otan pikaisen puhelun vaimolleni ja hän päättää ottaa yhteyttä testauspaikkaan Lake Parkissa Floridassa minun ollessa vielä lennolla sunnuntaiaamuna ja hän pyytää heitä lähettämään uuden, korjatun todistuksen minun sähköpostiosoitteeseeni. Näin minulla olisi voimassaoleva todistus puhelimessani jo kun saavun Suomeen. Niin paljon tämä kömmähdys minua sapettaa, että aion myös vaatia takaisin rapid antigen -testauksen hintaa ($99) joko kokonaan tai ainakin osittain. Melkoinen selvittely minulla oli siinä, että mitä testejä tai todistuksia tarvitsee American Airlines, New York state ja Port Authority, Finnair ja Suomi, mutta sitten tällainen pikku asia jäi minulta huomaamatta.

Hieman stressaavan illan pelastaa Finnair. Olen yksi yhdeksästä (kuten minulle Helsingissä selviää) Helsinkiin suuntaavasta matkustajasta ja iloinen, mukava ja palvelualtis henkilökunta saa minutkin pian rauhoittumaan ja jopa oikein hyvälle tuulelle. Lentokone näillä myöhäisen yön yölennoilla on niiden alusta asti ollut uusi Airbus A350XWB. Aikaisemmat illan lennot hoidetaan edelleen vanhalla Airbus A330-kalustolla. Tai hoidettaisiin, jos niitä lentoja olisi… Viime kevään jälkeen Finnair on lentänyt USA:n suuntaan vain New Yorkin rahtilentoja. Tämä myöhäisyön matkustajalento on vasta kolmas lajissaan pandemian puhkeamisen jälkeen ja toistaiseksi lentoja on käsittääkseni vain kerran viikossa. Lento on minulle yhtä juhlaa… Istun yksin tämän valtavan ison koneen takamatkustamossa. Palvelu toimii hienosti, minulla on tilaa yllinkyllin, eikä koronariskiä juurikaan ole. Oikeastaan ainoa asia, joka on huonosti, on yön syömiset. Näiden yölentojen yöpala on aika kehno: se on yksi sämpylä tai jonkinlainen täytetty leipä. Se ei ole maultaan minun suuhuni sopiva ja koska kaikki ruokailut ovat aamiaisen jälkeen jääneet väliin, se on myös onnettoman pieni. Sen kanssa saa sentään normaalit juotavat, viini mukaan lukien. Lopulta saan yöpalani viineineen tuplana ja se vie jo suurimman nälän. Ja loput korvaa aamiainen, joka taas lentokoneaamiaiseksi on ihan hyvä, sisältäen pienen makkaranpätkän, herkkusieniä, tomaattia ja juustotäytteisen omeletin sekä jogurtin. Kahvi ja mehut tietysti kuuluvat mukaan aamiaiseen. Kiitos Finnairille. Tämä oli todella mukava lentomatka.

Saavumme Helsinkiin noin puoli tuntia aikataulusta edellä. Koneen rullatessa kohti terminaalia kentän hiljaisuutta ei voi olla ihmettelemättä. Keskellä päivää ulkona ei näy juuri minkäänlaista liikettä. Terminaalin luona on yksi ulkomaalainen lentokone ja muutama Finnairin kone. Siinä kaikki. Lentäminen on käytännössä keskeytetty Suomessa, mutta muualla se jatkuu. Näin tämä on ollut viime vuoden keväästä lähtien. Muuten tuota Suomeen saapumista jo ehdinkin kuvailla. Toimet Helsinki-Vantaan lentoasemalla ovat mittavat. USA:sta saapuvalle ne näyttävät äkkiseltään yliampuvilta ja jopa hieman korneilta, mutta pian huomaan, että parempi kuitenkin näin päin. Hyvä, että asia otetaan vakavasti ja se vakavuus osoitetaan myös matkustajille heidän saapuessaan maahan. Jos tammikuun alkupäivinä Yhdysvaltoihin saapuessani ei koko koronaa oltu huomioitu millään tavalla, niin täällä se on hoidettu oikein mallikkaasti. Passini ja todistukseni tarkastetaan ja minulle annetaan jatko-ohjeita (nyt minulla on jo puhelimessani korjattu todistus). Minua neuvotaan menemään netissä Oma olo -sivuille, mutta kotona huomaan sen olevan täysin turhaa ja hukkaan suotta aikaa vastaamalla siellä olevalla lomakkeella oleviin kysymyksiin. Oikea osoite on Finentry ja sitä kautta saankin todella helposti ja näppärästi varattua ilmaisen ajan toisen covid-testin ottoa varten. Helsinkiläisenä minun testini hoituu helpoiten HUS/Terveystalon pisteessä Kampissa. Vastaus tulee jo muutaman tunnin kuluttua aamyöllä kello 3.00 ja tulos on negatiivinen; voin lopettaa kahden viikon karanteenini tähän.

Pitkän lennon myöhästymisen seurauksena aiheutunut nopea vaihto New Yorkissa aiheuttaa sen, että minun matkalaukkuni jää matkasta. En ole siitä lainkaan yllättynyt. Oikeastaan osasin jo odottaa sitä. Tämänkin asia hoituu kuitenkin helposti: teen ilmoituksen Finnairin tulopalvelussa matkalaukkuhihnojen vierellä ja näin matkalaukkuni etsintäkuulutetaan. Jo seuraavana päivänä minulle soitetaan, että laukkuni on saapunut Suomeen. Kun tämäkin asia selviää, voin todeta, että matka meni ihan mukavasti pienistä väärin päivätyn covid-testin todistuksen ja lennon myöhästymisen aiheuttamista jännityksen hetkistä huolimatta. Huomaan myös kotiin saapuessani, että olen ollut maski kasvoilla noin 21 tuntia lähes tauotta, hyvin lyhyitä syömis- tai juomishetkiä lukuunottamatta. Tätä on matkustaminen korona-aikaan, enkä sitä valita. Tammikuun alun matkasta USA:n suuntaan voi lukea tämän blogin aikaisemmista kirjoituksista.

Tämä talven 2021 osa blogiani on jonkinlainen ”kehittyvä tarina”, linkit alla:

1. Paluu Atlantin taakse (Matkalla keskellä korona-aikaa) 

2. 10 päivää karanteenissa

3. Sunshine State ja Suomi – Sukkulointia kahden maan välillä

4. Kohti uutta koronakevättä 

5. Matkalla Korona-Suomeen