OODI, FINNAIR JA NORWEGIAN

Tämän vähän erilaisen blogi-kirjoitukseni (harmin)aiheena on jälleen keskustakirjasto Oodi. Matkablogin puolta edustavat Finnair ja Norwegian.

Keskustakirjasto Oodi (josta olen jo aeimmin kirjoittanut muutaman sanan Roomasta kertovan tarinan alkuun) on ollut nyt hyvin lähellä minun kotiani ja etäisyyden kasvaessa käynnit varmasti harvenevat tästä eteenpäin. Harvenevat, mutta tuskin loppuvat. Olen nyt jo jonkin aikaa käynyt täällä noin viisi kertaa viikossa ja uskoisin tästä eteenpäinkin käyväni ainakin pari kertaa viikossa. Ellen sitten valitse rauhallisempaa kirjastoa tai jotain ihan muuta paikkaa istuskeluun, kirjoittamiseen ja lukemiseen… Kun aiemmin kirjoittelin Oodista, sanoin pitäväni paikasta kaikin puolin, vaikka koenkin paikan rauhattomaksi ja jopa meluisaksi ja lisäksi paikaksi, jossa en kahdesta kahvilasta huolimatta enää sitä todella kallista ja silti pahaa kahvia juo.  Nuo pikku pöydätkään eivät enää juuri kahvinjuontiin houkuta, sillä melkeinpä joka kerta joku nuori nainen istuu tuoleilla jalat pöydällä ja pitää hikisiä sukkiaan tai likaisia kenkiään noilla samoilla pöydillä, joilla toiset pitävät leipäänsä tai viineriänsä...

Nyt kun olen viettänyt aikaa enemmän tässä maailman hienoimmassa kirjastossa, minun on pakko pudottaa aiemman kirjoitukseni viiden tähden pisteytystä kolmeen tähteen… Enemmän ja enemmän jatkuva hälinä ja jopa meluaminen sekä ihmisryhmien ja yksilöiden vaeltaminen edestakaisin pitkin kirjastoa. Erittäin paha on ylimmän kerroksen pääty, jossa on vino lattia: se suorastaan houkuttelee lapsia ja nuoria leikkimään ja meluamaan ja aikuisia räpsimään valokuvia ja keskustelemaan äänekkäästi. Ymmärrä melun ja hälinän kahdessa alemmassa kerroksessa, mutta tässä varsinaisessa kirjastokerroksessa toivoisin rauhaa… Haluaisin tämän olevan paikka, jossa voi rauhassa keskittyä lukemiseen ja kirjoittamiseen ja jossa voisi rentoutua ja hiljentyä. Pitäisi kai mennä kirkkoon… Tämä maailman hienoin kirjasto on toisinaan yhtä meluisa ja rauhaton kuin Senaatintori uuden vuoden aattona tai Espa vappuna… Ja kukaan ei valvo tätä valtavaa tilaa millään tavalla. Vartiointiliikkeen miehet olen nähnyt pari kertaa patsastelemassa jossakin tympääntyneen näköisinä, mutta he eivät koskaan ole paikalla kun jotain tapahtuu. Ja täällä tapahtuu lähes koko ajan… Ja näinä aikoina tällainen suuri tila, jota ei kukaan valvo, on mielestäni ärsyttävyyden lisäksi monellakin eri tavalla suuri turvallisuusriski…

Kahdella edellisellä kerralla minun oli lähdettävä Oodista pois. Ensimmäinen äkkilähtö oli eräänä sunnuntaina iltapäivällä, kun koko ylin kerros oli lapsiperheiden puuhamaa ja hop lop… Toinen kerta oli maanantaina, kun kirjastosta ei löytynyt tilaa. Kirjastossa oli monta turistiryhmää tukkimassa käytäviä ja liukuportaita ja nämä ryhmät eivät olleet ihan hiljaisimmasta päästä. Turistiryhmien, kuljeksijoiden ja tavallisten asiakkaiden lisäksi kirjastossa oli huomattava määrä opiskelijoita. Nyt vasta ymmärsin, että nykyinen koulutussysteemi, johon kuuluu paljon etäopiskelua ja vähän luennoille osallistumista aiheuttaa sen, että oppilaitosten luentosalit ja luokat ovat tyhjinä ja opiskelijat ovat jossain muualla. Myös kirjastoissa. Se heille tietenkin suotakoon.

Olen oppinut keskustakirjasto Oodista myös ”hauskoja” pikku yksityiskohtia. Kuten olen kertonutkin, tykkään istuskella vinolla lattialla olevilla pienillä, pyöreillä tuoleilla. Olen yllätyksekseni huomannut, että työasento näillä tuoleilla tietokoneen kanssa on erittäin hyvä. Jalat ovat juuri sopivalla korkeudella läppärillä työskentelyyn ja myös kädet ja hartiat ovat hyvässä asennossa. Lisäksi täältä usein löytyy ainakin yksi tyhjä tuoli. Takana oleva vino, tyhjä lattia tosin houkuttelee tuohon mainitsemaani leikkimiseen ja meluamiseen ja puulattia kopisee ja korostaa melua entisestään. Tämä on muutenkin kuin moottoritie; kaikki haluavat nähdä vinon lattian ja kiivetä aivan tilan kulmaan asti katselemaan koko seinän kokoisista ikkunoista ulos. Huomasin jonkin aika sitten myös sellaisen asian, että melu toiselta puolelta kirjastoa kantautuu erittäin hyvin näille pyöreille tuoleille. Ihmettelin miten toiselle puolelle aina sattuu niin äänekkäitä ihmisiä, kunnes tajusin, että kirjaston katon on pakko heijastaa äänet suoraan näille tuoleille. Katossa oleva pyöreä, loivareunainen valoaukko toimii uskoakseni parabolisena peilinä ja heijastaa äänet suoraan vastakkaiselta puolelta näille tuoleilla.

Juuri tällä hetkellä, kirjoittaessani viimeisiä lauseita tämän kerran blogiini, yritän kirjoittaa nopeasti päästäkseni täältä pian ulos! Tänne tulee iloisena ja hyvillä mielein ja lähtee ulos stressaantuneena ja ärsyyntyneenä! Tämä paikka ja varsinkin tämä vinolattiainen lukunurkkaus on ihan liian usein ihan kamala paikka. Tätä melun ja riehumisen määrää… Miksi ihmeessä kukaan ei valvo tätä tilaa? Tämä on verorahoilla rakennettu ja jotenkin näyttää unohtuneen, että tämä on sentään kirjasto!

------------------------------------------------------

Pian jo neljä kuukautta olen yrittänyt saada lisättyä Finnairin tililleni puuttuvia pisteitä. Tein kesällä erään matkan, johon sisältyi erään toisen lentoyhtiön operoimia code share -lentoja ja pisteet jäivät paluulentojen osalta puuttumaan. Olen jo useamman kerran käyttänyt tätä tarkoitusta varten olevaa nettisovellusta ja yrittänyt sitä kautta saada pisteitä tililleni. Olen käyttänyt nettisivujen chattia ja vielä soittanutkin asiakaspalveluun. Saamieni ohjeiden mukaisesti olen odottanut joka välissä kiltisti pari viikkoa, mutta sitten olen joutunut palaamaan taas alkuun, koska pisteet eivät vaan ajankaan kuluessa ole tililleni ilmestyneet. Jossain on nyt jotain pahasti vialla, jos kanta-asiakasohjelmaan houkutellun asiakkaan pitää nähdä tällainen vaiva saadakseen hänelle kuuluvat pisteet tililleen. Finnairin selitys on se, että he odottavat vielä tämän code-share -lennon operoineen lentoyhtiön toimia… Jo yli kolme kuukautta? Pian jo neljä kuukautta? Lukuisien reklamaatioiden jälkeen? Ja oikeastaan minua kanta-asiakkaana ja Finnairin pistetilin haltijana ei edes kiinnosta se, miksi pisteet puuttuvat. Se ei ole minun asiani. Finnairin asia on hoitaa puuttuvat pisteet tililleni. (Päivitän tätä asiaa tämän blogi-kirjoituksen kommenttiosioon kun/jos asiassa jotain tapahtuu.)

Tässä olisi vielä hyvä tilaisuus kirjoittaa aasinsillan kautta Finnairin nettisivuista, mutta ne ovat niin täysin kelvottomat, että en edes aloista kyseisen asian pohtimista. Vaatisi tuntien työn käydä läpi kaikkia sivujen toimimattomia ja tai epäloogisesti toimivia toimintoja ja kirjata ne syy-yhteyksineen ylös. Mainitsen nyt tässä tällä kertaa vain sen, että jo ennestään todella huonosti toimivien ja epäloogisten sivujen laatua on edelleen huononnettu sotkemalla vanhat ja uudet nettisivut keskenään iloiseksi sekamelskaksi… Toisaalta hyvä puoli on se, että näillä sivuilla ei juuri tule enää yllätyksiä: ne ovat jo useita vuosia toimineet yhtä huonosti.

Se tähän on pakko vielä lisätä, että edelleen, näistä ongelmista huolimatta pidän Finnairia erittäin luotettavana ja hyvänä lentoyhtiönä ja myös seuraavan matkani teen ”sinivalkoisin siivin”.

Hyvää matkailurintamalla kuuluu tällä hetkellä Norjasta. Norwegianin pahimmat vaikeudet näyttävät nyt ainakin toistaiseksi olevan takanapäin ja yhtiö näyttää panostavan täysillä tulevaan. Se mikä nyt näkyy yhtiö talousvaikeuksia enemmän tavalliselle matkustajalle, on lentokoneiden puute. Kuten varmasti kaikki tietävät, joka ainoa maailman Boeing B737 MAX -lentokone on tällä hetkellä lentokiellossa. Tämä tilanne on nyt jatkunut pitkään, eikä kukaan tiedä koska nämä koneet saadaan ilmaan. Myös Norwegian omistaa näitä koneita ja niiden puutetta joudutaan nyt paikkaamaan vuokraamalla koneita muualta. Esimerkiksi itseäni tämä koskee joulukuussa kun yhden välin Norwegianin lennon hoitaa JetTime -yhtiö. Nyt myös Boeingin B737 NG (Next Generation) -koneet ovat jonkinlaisissa vaikeuksissa. Niiden rungoissa on havaittu murtumia ja kaikki tietyn määrän lentotunteja omaavat koneet on poistettu käytöstä tarkastusten ja tarvittaessa korjaustoimien ajaksi. Tähän ”perheeseen” kuuluu 737-600, 737-700, 737-800 ja 737-900 -sarjojen koneita. Näitä lentokoneita on valmistettu vuodesta 1997 alkaen ja myös Norwegian käyttää tätä konetyyppiä. En tosin tiedä onko yhtään tällä hetkellä lentokiellossa vai ovatko Norwegianin koneet uudempia. Uusimpana uutisena näinkin juuri muutama päivä sitten, että Norwegian aikoo vaihtaa valmistajaa ja hankkia seuraavaksi Airbus A320 NEO -koneita. Tähän astihan Norwegian on käyttänyt ainoastaan Boeingin B737 ja B787 Dreamiliner -koneita. Eikä Norwegian varmasti ole nyt ainoa "takinkääntäjä"... Siihen ei tarvita kristallipalloa, että osaa ennustaa monen muun lentoyhtiön päätyvän samaan ratkaisuun. Jos Boeing ei olisi niin suuri sotatarviketeollisuuden tekijä, saattaisi koko yhtiöllä olla pian loppu lähellä? Joka tapauksessa: Norwegianin tulevaisuus näyttää nyt paljon valoisammalta ja se ilahduttaa ainakin itseäni.

----------------------------------------------------------------------------------------------------
Vierailulaskurit 28.10.2019:

Tämän matkablogin katselukerrat	64 104
Flickr-kuvien ja albumien katselukerrat	1 446 822
YouTube-videoiden katselukerrat	125 196

LINKIT:
Hiekkaa Kengissä matkablogi 
Frabjous Daze Flickr-valokuvablogi
Markus Kivela YouTube-videot 
Markus Kivela https://www.facebook.com/Nuuskamuikkunen
Markus Kivela Instagram @markuskivela 

PÄIVÄKÄVELYLLÄ TUKHOLMASSA

Laivatarinat jatkuvat… Kirjoittelen nyt muutaman sanan tämän syksyn toisesta risteilystä. Kirjoitin tätä juttua aluksi vain jonkun muun matka-aiheen alustukseksi, mutta tämä venähti sen verran pitkäksi, että irrotin tämän ihan omaksi jutukseen.

Sitä ennen kuitenkin vähän jotain vielä ajankohtaista (juuri ja juuri, trendit muuttuvat nopeasti). Muutama sana setämiehistä ja vanhoista tantoista ja heidän pahimmista peloistaan ja hirveimmistä vihollisisistaan eli ituhipeistä, kukkahattutädeistä ja viherpiipertäjistä. Tällä kertaa tulilinjalla etenkin ituhipit... Yksi hyvin pieni ja hyvinkin suppeaan piiriin erikoistunut kahvilaketju Suomessa päättää lopettaa naudanlihan tarjoilun… Ja mikä meteli siitä syntyykään! Se on kahvila, jolla ihan varmasti on oikeus itse päättää, mitä se tarjoaa. Se on kahvila, jonka johtaminen ei varmasti kuulu yhdellekään kadunmiehelle. Kahvila tekee tämän päätöksen vapaasti ihan omasta halustaan ja siksi, että suuri osa asiakkaista tätä haluaa ja WAU! Yhtäkkiä kaikki ihmiset, jotka eivät ole koskaan Unicafessa edes käyneet (tai eivät suoraan sanoen suurin osa edes tiedä mikä se on) nostavat aivan hirveän älämölön asiasta… Tiukkapipoinen ja vanhoillinen, suvaitsematon joukko ihmisiä, joiden ideologiat ovat (taas) ristiriidassa jonkun asian kanssa, on taas jo lähestulkoon raahaamassa ihmisiä sinne yhteen suomalaisten mielipaikkaan: ladon taakse...

Joskus tämä nykyinen maailmanmeno ja ihmisten käytös kyllä ihmetyttää: muiden ihmisten asioihin ja sellaisiin asioihin, jotka eivät millään tavalla kuulu itselle, ollaan kyllä todella hanakoita puuttumaan, eikä huomata lainkaan, että pitäisi ehkä aloittaa itsestä ja monessa asiassa muuhun kuin itseensä ei pysty edes vaikuttamaan. Sen sijaan, että arvostellaan ja haukutaan muita ja yritetään hankaloittaa muiden elämää ja yritetään saada muut kärsimään, olisi monta kertaa syytä katsoa vain ja ainoastaan peiliin... Ja antaa muiden elää elämäänsä. Ja antaa muiden nauttia elämästään. Mutta ei... Pakko on painaa muut ihmiset matalaksi, mitä ikävimmillä tavoilla, keinoja kaihtamatta. Usein jopa niin, että ollaan jo kaukana lain väärällä puolella ja ehkä samalla joskus myös Suomen laillista yhteiskuntajärjestystä vastaan. Tämä on yksi nykyajan iso ongelma. Yksi isoista trendeistä, jotka ovat muuttaneet maatamme ja koko maailmaa valtavasti viime vuosina. Se on muuttanut myös minua itseäni...

Mutta eteenpäin ja ihan muihin tarinoihin... Takaisin matkblogi-teemaan:
 

 -------------------------------------------------------

Olen tällä kerralla matkalla Tukholmaan. Taas Viking Linen autolautassa, vaikka minä en siis oikeastaan edes pidä näistä laivareissuista. En oikeastaan yhtään. Viking Linella oli kuitenkin tänä syksynä kuitenkin niin hyviä tarjouksia, että en voinut niitä vastustaa. Varsinkin kun kaipasin jotain ajankulua... Pääsisinpä edes vähän mini-kotini ulkopuolelle ja pois jokapäiviäisistä ympyröistä. Sekä tämän syksyn että näiden laivareissujen teemaksi olen ottanut  päiväkävelyt eri kaupungeissa: Helsingissä, Tallinnassa ja nyt Tukholmassa. Tätä Tukholman matkatarjousta kaupattiin niin, että ruokailujen hinnalla saa koko matkan hytteineen eli maksoin tavallaan yhden buffet-päivällisen ja yhden meriaamiaisen ja sain sillä hinnalla hytin ja edestakaisen risteilyn Tukholmaan. Sillä ei nyt oikeastaan ole väliä, miten ja millä sanankäänteillä tätä matkaa kaupattiin, mutta kokonaishinta tästä paketista vaikutti oikein hyvältä.

Olemme jo kaukana merellä, kun otan tietokoneeni esille ja alan kirjoittaa. Helsinki on jäänyt taakse ja ilta alkaa hämärtää. Olen löytänyt mukavan paikan erääseen laivan ravintolaan johtavan käytävänpätkän varrelta: istun mukavasti tuolilla ja edessäni on iso ikkuna, josta voin tuijotella merelle. Pitkät, suuret mainingit keinuttavat laivaa ja taivaanrannan värjää kaunis, laskevan auringon puna. Näen kaukana ulkona tutun tuntomerkin: kaksi korkeaa savupiippua ja pian erotan niiden edessä, kauempana merellä olevan Kalbådanin majakan. Jossain tuolla mantereen puolella on Porkkalanniemi, Upinniemi ja Kirkkonummen kaupunki. Ajattelen sitä, kuinka tärkeässä roolissa tämä meri, nämä saaret ja rannikko ovat olleet minun elämässäni. Yli 30 vuotta ne ovat tavallaan määränneet minun elämäni kulusta; ne ovat tuoneet leivän pöytään ja myös asuinpaikka ja harrastukset ovat olleet sidottuna niihin. Mietin kuinka monet kerrat olen noilla saarilla ollut ja kuinka monta tuhatta mailia olen näillä vesillä seilannut. Minun työurani merireissut olivat kaikki niin vaihtelevia ja erilaisia, että minun on helppo vielä aikojenkin päästä muistaa monet niistä ja muistaa myös monia värikkäitä yksityiskohtia.

Nyt olen kuitenkin vain matkustaja. Ja kyllä: minä kaipaan merelle. Kaipaan merelle niin, että olisin enemmänkin kuin vain pelkkä matkustaja, mutta toisaalta: onhan tämä kivaa välillä niinkin, että ei ole vastuussa mistään ja voi vain ottaa rennosti. (Mutta siitäkään huolimatta en niin kovin paljon tästä risteilymatkustamisesta välitä…) Kun katselen muita matkustajia ja vertaan heitä ihan pikku hetki sitten näkemiini Tallinnan matkaajiin, niin huomaan kyllä tietyn eron. Melko isonkin eron. Lyhyesti, paljon yksinkertaistaen voisin todeta, että tällä laivalla ihmiset ovat asiallisempia. Ja vähemmän kännissä. Ja tiedän, että jos vielä vaihtaisin punaisesta laivasta valkoiseen laivaan, ihmiset olisivat vieläkin asiallisempia. Tällä laivalla on jonkin verran aasialaisia ja venäläisten osuus on huomattavan suuri. Vikingin ruotsinlaivat ovat olleet täynnä venäläisiä niin kauan kuin muistan. Myös maahanmuuttajia (todennäköisesti) näillä laivoilla näkee silloin tällöin. He varmaan matkustelevat Ruotsin ja Suomen välillä tapaamassa sukulaisiaan. Kovan elämäm kolulaisia en näe yhtään, en ainakaan selvästi tunnistettavia ja hyvä niin.

Teen Tukholmassa suunnitelmieni mukaisen kävelykierroksen kaupungilla. Kävelen Viking Linen terminaalilta vanhaan kaupunkiin ja ihmettelen taas matkalla Slussenin valtavaa rakennustyömaata. Pitkään se on ollut jo rakenteilla, eikä loppua näy. Kävelen pitkin poikin Tukholman vanhan kaupungin kujia ja suureksi yllätyksekseni löydän vielä uusia kujia ja uusia paikkoja. Jotenkin sitä niin kovin helposti urautuu vain tietyille reiteille, eikä tule poikenneeksi sivupoluille. Nyt teen sen tarkoituksella ja löydän hienoja uusia paikkoja. Ollessani kuninkaanlinnan pohjoispuolella, kuulen sotilasmusiikkia… Joku joukko marssii jossakin. Arvaan heidän olevan tulossa kuninkaanlinnalle ja kiirehdin asemiin sillan pieleen. Soittokunta ja joku sotajoukko marssii komeasti ohitseni. Lieneekö kyseessä kuninkaanlinnan vartionvaihtoparaati. Sotajoukon mentyä alkaa sataa. Huomaan muutaman ihmisen suuntaavan alas rappusia ja uteliaana menen katsomaan mitä siellä on. Löydän taas minulle uuden paikan: ”Keskiaikamuseon” (Medeltidsmuseet). Koska ulkona sataa ja aihe kuulostaa mielenkiintoiselta päätän mennä museoon. Kaiken lisäksi se on vieläpä ilmainen. Kiertelen museota noin puoli tuntia ja loppuarvosteluni on, että museo ei ole huono, ei erinomainen, mutta ihan ok ja käymisen arvoinen.

Vanhassa kaupungissa mietin taas Tukholmaa ja Ruotsia. Minun on pakko tunnustaa, että olen ikuisesti kateellinen Ruotsille ja ruotsalaisille. Heillä on kaikkea. Ja heilläon kaikki paremmin. Heillä on upea maa ja hieno pääkaupunki. Ihastuttava Gamla Stan. Kuninkaanlinna. Heillä on pitkä ja uljas historia. Kuninkaita ja kuningattaria. Prinssejä ja prinsessoja. Suuria sotia ja suuria voittoja. Silloin kun Suomessa ollaan vielä oltu alkukantaisella, lähes Neanderthalin ihmisen asteella, on tässä maassa jo rakennettu hienoja linnoja, kirkkoja ja kaupunkeja. Heillä on valtavan taantumuksenkin jälkeen hyvät asevoimat. Heillä on menestyviä yrityksiä. Ja ennen kaikkea: he ovat aina menestyneet musiikin saralla. Ei ole paljon väliä mistä musiikkityylistä on kyse, he tuntuvat pärjäävän kaikessa. Ruotsi on aina ollut musiikkimaa, kun taas Suomi… No niin… Suomi… Ja nyt: kaiken tämän lisäksi heillä on vielä Greta Thunberg! Olen kateellinen. Heja Sverige!

Minulla on hyvin aikaa ja päiväkävelyni on hyvin rauhallinen. Päästyäni keskiaikamuseosta kävelen vielä sinne tänne vanhankaupungin kortteleissa. Minulla olisi vielä aikaa käydä jossain, mutta sitten jo ennen museoon menoa alkanut tihkusade alkaa yltyä ja vaikka minulla onkin sateenvarjo, päätän kuitenkin palata jo laivalle. Olen nyt ehkä oppinut pikkuisen paremmin hellittämään ja ottamaan rennommin ja nyt kun minulla ei ole mitään välttämätöntä tarvetta jatkaa kaupunkikierrosta, voin palailla kaikessa rauhassa laivalle ja mennä vaikkapa laivan kahvilaan juomaan kahvit ja syömään jotain pientä ennen illan varsinaista ruokailua. Poikkesin Tukholmassa matkalla Yhdysvaltoihin sekä viime vuoden marraskuussa että tämän vuoden kesäkuussa. Kesäkuussa kävin yhden päivän aikana sekä Riddarholman kirkossa että kuninkaanlinnan Livrustkammarenissa. Nämä molemmat ovat minun suosikkipaikkojani Tukholmassa. Riddarholman kirkko kiinnostaan minua erityisesti siksi, että sieltä löytyy niin paljon historiallisia kytkentöjä Suomeen. Kuninkaanlinnan kiersin vaimoni kanssa pari vuotta sitten ja edellisestä Wasa-laivalla käynnistä on aikaa muutama vuosi. Gröna Lundissa ja Skansenillakin olen käynyt, mutta siitä onkin jo pitempi aika.

Illalla ennen nukkumaanmenoa kuuntelen pienen hetken laivalla esiintyvää trubaduuria. Tämä herra, Steve Webb, on ehkä paras koskaan kuulemani laivatrubaduuri. Ensinnäkin, hän osaa soittaa kitaraa. Ja hän osaa myös laulaa. Kappalevalinnatkin ovat minun mieleeni, ainakin suurin osa. Hän soittaa Jimi Hendrixiä, hän soittaa bluesia, mutta toki kunnon ruotsinlaivatrubaduurin on myös soitettava ne perinteiset kliseet… Hän aloittaa räväkästi Jimi Hendrixin Hey Joella, jonka mies vetää kyllä tosi mallikkaasti. Myös muutama muu tuon ajan klassikko löytyy ohjelmistosta. Jotenkin kuitenkin juttu vähän vesittyy loppua kohden, kun mukaan tulee trubaduuritemppuja, kuten parin kappaleen pelkän alkuriffin soittaminen tai minuutin mittaiseksi lyhennetty klassikko. Esimerkiksi Stevie Ray Vaughanin eräs kappale alkaa hienosti. Ja loppuu ennen kuin puoli minuuttia ehtii tulla täyteen. Siinä vaiheessa, kun kokonainen bändi liitetään mukaan taustanauhoilta, on minun aika poistua.

Laiva on melko tyhjä. Hyvin oli Viking Line osannut arvata näiden päivien hiljaisuuden ja tarjosi näitä lähestulkoon ilmaisia matkoja juuri näille päiville. Laivalla on vähän suomalaisia, vähän ruotsalaisia ja aivan kuten menomatkallakin: noin 75% venäläisiä… Ravintoloissa näyttää olevan hyvin tilaa, eikä tax-free myymälöissäkään ole ruuhkaa. Ravintola ja karaoke-baari ovat molemmat lähes autioita. Pakko tunnustaa, että minulle tämä sopii erittäin hyvin. Tämä laivamatka on paljon mukavampi ilman meteliä ja känniporukoiden aiheuttamaa häiriötä. Ruokailukin on paljon, paljon mukavampi tapahtuma, kun sali ei ole täynnä toisiaan töniviä, äänekkäitä ihmisiä. Käyn vielä yöllä ulkokannella sen verran, että seuraan laivan kiinnittymistä Maarianhaminan satamaan. Tämä kiinnittäminen ja irrottaminen on nopea toimenpide ja pian olemme jo suuntaamassa kohti Helsinkiä. Pois jäi muutama ihminen ja kyytin tuli muutama auto ja jopa yllättävän monta matkustajaa. Muistelen, kuinka monet kerrat olen itsekin tätä pysäkkkiä käyttänyt. 

On aika mennä nukkumaan. Huomenna kun herään aamulla, olen jo lähellä manner-Suomea ja eräänlaista kotia, vaikka melko juurettomaksi ja kodittomaksi olenkin itseni jo pitkään tuntenut. Jo vuoden verran olen asunut kodissa, joka on ollut joko menossa tai tulossa ja pian voin sanoa, että minulla on ollut Suomessa parin vuoden sisällä jo neljä eri kotia ja lisäksi pari Yhdysvalloissa...

ROOMAN KAUTTA KOHTI KOTIA

Sunnuntai 4.8.2019 on meidän kahdeksas matkapäivämme ja heti hotellin aamiaisen jälkeen on aika jättää hyvästit Senigallialle ja Anconalle ja lähteä takaisin kohti Roomaa. Matka Trenitalian Regionale Veloce (nopealla) paikallisjunalla kestää noin neljä tuntia ja lipun hinta on hieman alle 20 euroa. Juna kulkee lähes suoraan lounaaseen, halki tasaisten viljelysalueiden ja läpi Apenniinien vuoriston. Matkan varrella ei ole yhtään isoa kaupunkia, mutta lukuisia pienempiä, kuten: Jesi, Fabriano, Foligno, Spoleto ja Terni. Ennen Rooman Terinin asemalle saapumista juna pysähtyy vielä Roma Tiburtinassa. Paikallisjuniin ei tarvita paikkavarausta ja junan lähtiessä meidän oli vielä helppo löytää istumapaikat, mutta saapuessamme Roomaan joka ainoa istumapaikka taisi olla varattu, koska ihmisiä vaelteli käytävällä edestakaisin paikkaa etsien.

Meidän ensimmäisen yön hotellimme Roomassa oli erinomainen, mutta ihan pelkän vaihtelun vuoksi olimme varanneet eri hotellin viimeiseksi yöksi. Nämä molemmat sijaitsevat itse asiassa samassa korttelissa, mutta eri puolilla korttelia ja eri katujen varrella. Hotellimme nimi on Viminale ja tällä kertaa olemme varanneet hotellin, jolla poikkeuksellisesti on hyvin näkyvät kyltit ja sitä koristaa hyvin "hotellimainen" eri kansallislippujen rivi. Tällä kerralla hotelli on sen puolesta erittäin helppo löytää. Tässäkään hotellissa ei ole mitään isompaa vikaa, mutta jollakin tapaa henkilökunta vaikuttaa hieman tylyltä ja isona miinuksena on se, että siinä toisessa hotellissa (Aenia) tässä samassa korttelissa viikkoa aikaisemmin koko ”minibaarin” eli jääkaapin runsas sisältö kuului hintaan. Tässä hotellissa se ei kuulunut, mutta siitä ei ollut mitään mainintaa tai edes hinnastoa missään… Sitä kysyttiin vasta uloskirjautuessa. Pieni kuohuviinipullo sentään kuului huoneen hintaan. Näillä perusteilla kuitenkin antaisin naapurissa olevalle Aenia-hotellille kiitettävän arvosanan, mutta Viminalelle korkeintaan hyvän ja vieläpä sillä huomautuksella, että heidän tulisi laittaa minibaarin hinnasto näkyville ja myös kuitti, johon voi merkitä ostoksensa mini-baarista.

Kuvat voi suurentaa klikkaamalla.

Aloitimme kävelyretkemme Roomassa suuntaamalla Quattro Fontanelle eli risteykseen, jossa joka kulmassa on talon seinässä oleva suihkulähde. Tästä kadunkulmasta jatkoimme alas mäkeä Piazza Barberinille, jossa pysähdyimme hetkeksi katselemaan Fontana del Tritonea ja minä sain tilaisuuden kertoa aamuisista metromatkoistani töihin syksyllä 2011. Nousin aina metrojunan kyytiin juuri täältä Piazza Barberinin asemalta, aukion nurkasta. Täältä jatkoimme Via Sistinaa pitkin ylös mäkeä aina Trinita dei Montin kirkolle asti. Trinita dei Montin kirkko on aivan Espanjalaisten portaiden yläpäässä ja portaiden alapäässä taas on Piazza di Spagna suihkulähteineen. Tämä on hienoa aluetta, mutta siitä nauttimiseen vaaditaan kyky vältellä kaupustelijoita. Espanjalaiset portaat ovat olleet eräänlainen roomalaisten ja turistien olohuone, jossa on ollut kiva istuskella ilta-auringon lämmössä, mutta nyt siihen on tullut loppu: portailla istuminen on sakon uhalla kielletty. Tavallaan ymmärrän, että tuo turistinähtävyys halutaan pitää vapaana maleksivista ihmisistä, mutta tavallaan olen myös sitä vastaan, koska se todellakin oli kiva paikka istuskella ja katsella ihmisiä. Se oli kuin jonkinlainen olohuone keskellä kaupunkia.

Jatkoimme kävelyä Piazza di Spagnalta Via del Babuinoa pitkin kohti Piazza del Popoloa, kansalaistoria. Piazza del Popololla huomio kiinnittyy äkkiä sen etelälaidalla oleviin kaksoiskirkkoihin. Lähes identtiset Chiesa di Santa Maria dei Miracoli ja Basilica Santa Maria in Montesanto ovat yhdessä niin jyhkeä pari, että ne tuntuvat jotenkin hallitsevan koko aukiota. Kirkkojen välistä kohti etelää lähtee tunnettu kauppakatu Via del Corso ja myös me jatkoimme aukiolta Via del Corsolle, jonka varrella poikkesimme kauniissa Jeesuksen ja Marian kirkossa (Chiesa di Gesu e Maria). Poikkesimme myös gelateriassa, koska ainakaan minun mielestäni Italiassa ei voi syödä liikaa jäätelöä. Suunnittelin tätä puolet Rooman tärkeimmistä nähtävyyksistä sisältävää kävelykierrosta sitä mukaa kun etenimme ja seuraavaksi käännyimme sivukujille ja aikamme niitä pitkin mutkiteltuamme saavuimme Piazza della Rotondalle, jonka reunalla seisoo mahtava, kaikkien jumalien temppeli Pantheon. Sitten olikin jo illallisaika ja aivan lähikortteleista löysimme siihen sopivan paikan.

Kierroksemme ja samalla koko ilta alkoi jo olla lopuillaan, mutta matkalla hotellille poikkesimme vielä Fontana di Trevillä heittämässä kolikkomme suihkulähteeseen. Tänne palaaminen on varmistettava. Kun olimme viimeksi Fontana di Trevin aukiolla, se oli niin täynnä ihmisiä, että siellä ei juuri mahtunut liikkumaan. Nytkin paikalla oli paljon ihmisiä - olihan kuitenkin vilkkain turistikausi - mutta väkeä ei kuitenkaan ollut ihan tungokseksi asti. Muutenkin Rooma oli nyt jonkin verran hiljaisempi, kuin vuosi sitten heinä-elokuun vaihteessa. Olimme ennen matkaa jostain syystä alkaneet keskustella absintista ja siitä, että emme olleet koskaan juoneet sitä. Nyt meillä oli tilaisuus käydä juomassa maistiaiset ja samalla mietin yhden pullon ostamista mukaan Floridaan. Jäin kuitenkin miettimään saisiko noin vahvaa alkoholia ottaa lentokoneeseen ja tarkastaessani asiaa törmäsin pykälään, joka kieltää yli 70% prosenttisen alkoholin tuomisen Yhdysvaltoihin. Kaikki absintit kaupassa, jossa olimme, ovat vahvuudeltaan 73%. Jätimme siis absintit kaupan hyllylle ja kävelimme takaisin hotellille. Koska meillä ei vielä ollut kiirettä mihinkään, kiertelimme vielä pikku kujia pitkin sen sijaan, että olisimme valinneet suorimman tien hotellille.

Maanantai, yhdeksäs ja viimeinen matkapäivämme, olikin sitten puhdas matkapäivä; teimme koko päivän aamusta iltaan matkaa Roomasta ensin pohjoiseen ja sitten Atlantin yli Floridaan ja Riviera Beachin kaupunkiin. Aikaeron vuoksi tämä jo muutenkin pitkä päivä oli vielä kuusi tunti pitempi. Aivan kuten ensimäisenä aamuna, myös viimeisenä aamunamme Roomassa saimme nauttia aamiaisen hotellin terassilla ulkona. Suoraan aamiaispöydästä ylös noustuamme kirjauduimme ulos hotellista ja kävelimme lyhyen matkan Terminin rautataieasemalle. Aloitimme matkamme Leonardo Express -junalla Fiumicinon lentokentälle, jonka jälkeen lensimme Norwegianin lennolla Roomasta Oslon Gardermoeniin. Lentomatka Rooman ja Oslon välillä kesti noin kolme tuntia ja jatkolentomme Oslosta Ft. Lauderdaleen Yhdysvaltoihin kesti noin 10 tuntia. Jos lentomme Helsingistä Roomaan olivatkin pilkkahintaiset, niin näistä Atlantin yli lennoista jouduimmekin sitten maksan reippaan kesälomahinnan. Ja kovasti jouduimme tekemään töitä, että löysimme yhdistelmän, joka olisi riittävän mukava ja käytännöllinen, mutta myös edullisin vaihtoehto.

Mutta... Ikävä kyllä Norwegianilla ei ollut omaa konetta Rooman ja Oslon välillä (ehkä se olisi ollut yksi jossakin kentällä makaavista Boeing B737 MAX-koneista), vaan sen tilalla oli EuroAtlantic Airwaysin ikivanha museokone. Se oli niin vanha, että varmasti jo eräs maailman kuuluisimmista natseista, Charles Lindbergh oli sillä lentänyt... Tämä nk. ”wet lease” (kone + miehistö) kone tuli Portugalista ja saimme kokemuksen, jota en tule koskaan unohtamaan. EuraAtlantic Airways: Never again! Ensinnäkin lähtöselvitystiski oli aivan hirvittävän sekava ja ruuhkainen (tämä taisi tosin olla Norwegianin oman henkilökunnan hoitama). Päästyämme lopulta koneeseen, joka jo valmiiksi oli pari tuntia myöhässä, emme päässeet liikkeelle, koska museoromun ovea ei saatu kiinni! Joka kerta kun ikivanhan Boeing B767 -koneen liukuovi suljettiin, se veti tiivisteet kasaan ja irrotti ne paikoiltaan… Ensin sitä korjasivat lentoemännät. Sitten mukaan tulivat stuertit. Seuraavaksi jo koneen kapteenikin oli patsastelemassa vieressä. Sitä yritti korjata ilmeisesti lentokentän ”ramppihenkilökunta” ja loppujen lopuksi, kymmenien yritysten ja kymmenien minuuttien jälkeen paikalle saapui käsittääkseni ihan oikeita lentokoneen huoltomiehiä. Kun yritin ottaa valokuvaa tästä hupaisasta, mutta myös vakavasta asiasta, stuertti tuli huutamaan minulle kurkku suorana, että ei saa kuvata. Erittäin tylyä ja epäkohteliasta käytöstä. Lisäksi edes koneen kapteeni ei pahoitellut tapahtunutta viivästystä. Ei pyytänyt anteeksi. Selitteli vain iloisena, kuinka pieni vika ei vaikuta lentoturvallisuuteen ja kuinka kaikki on niin hyvin, vaikka kone on lähes kolme tuntia myöhässä ja lähtö tulee yhä viivästymään. Uudesta (ties kuinka monennesta) lähtöajasta ei ollut tietoa, koska saatu lähtöaika on taas ylitetty ja nyt joudutaan odottamaan uutta vuoroa… Kyseessä oli lisäksi melko varmasti jo tätä aikaisemmin ilmennyt vika. Luultavasti kone oli tämän saman vian vuoksi jo valmiiksi myöhässä. Tästä eteenpäin tulen aina pitämään huolen, että en enää koskaan lennä tämän lentoyhtiön koneilla.

Koska saavuimme lopulta lähes kolme tuntia myöhässä Norjaan, jouduimme juoksemaan. Ja jouduimme juoksemaan kovaa ja pitkän matkan! EuroAtlantic Airwaysin museokoneen vian vuoksi olimme Oslossa lähes samaan aikaan kun seuraavan koneen piti jo lähteä. Aloitimme juoksun, mutta puolessavälissä terminaalia vaihdoimme kävelyksi; olimme jo käytännössä myöhästyneet. Passintarkastukseen saapuessamme huomasimme jonon olevan niin pitkän, että menetimme vähänkin toivomme. Kävimme kyselemässä virkailijalta pääsisimmekö jonon alkupäähän, mutta se ei käynyt alkuunkaan. Poistuimme paikalta, mutta palasimme vielä takaisin jonoon, koska arvelimme ainakin löytävämme Norwegianin henkilökuntaa portilta, vaikka se olisikin ollut jo suljettu. Voisimme ainakin selvittää miten saamme jatkolennon järjestymään. Nyt kävi kuitenkin niin, että sama virkailija, joka oli evännyt ”etuilumme” kulki nyt pitkin jonoa ja huuteli Floridaan menijöitä. Itse asiassa ainakin me kaksi olimme ihan henkilöinä tiedossa ja hän ohjasi meidät jonon kärkeen. Tästä eteenpäin kaikki sujui melko hyvin: pieni odotus passintarkastuksessa ja pieni odotus "USA-haastattelun" vuoksi, mutta nyt me ainakin tiesimme, että he odottivat meitä. Ja tässä koneessa meitä odotettiin kohteliaasti ja hymyssä suin. Pian olimmekin jo istumassa omilla paikoillamme ja vielä meidän jälkeenkin joku tuli koneeseen. Tässä vaiheessa vaikea alkumatka alkoi kääntyä mukavammaksi ja Norwegianin oman Dreamlinerin penkillä tunsin oloni jo melko mukavaksi.

Pian olimme jo matkalla Atlantin yli kohti Yhdysvaltoja, Floridaa ja Ft. Lauderdalea. Oslon lentokentän lähellä taivaalla näkyi synkkiä myrskypilviä, mutta onnistuimme kuitenkin välttämään ne ja nousimme vakaasti taivaalle. Noustessamme ylöspäin mietin mahtoivatko laukkumme ehtiä tähän koneeseen vai jäivätkö ne nyt Norjaan. Olimme varanneet molemmille lisähinnalla liput, joihin kuului ruumaan menevä matkalaukku, ruoka ja istumapaikan vapaa valinta. Tavaraa meillä oli mukanamme niin paljon, että isot laukut tarvitsimme mukaamme ja halusimme myös valita itse paikkamme. Niin harvoin meillä on mahdollisuus matkustaa samoilla lennoilla, että halusimme varmistaa vierekkäiset istuimet. Ruoasta ei kyllä kannattaisi maksaa… Sen hinnaksi taitaa olla laskettu 35 euroa ja tuolla hinnalla voisi ostaa vaikka (kalliista) terminaalista paremmat eväät. Toisaalta matkan hintaan kuuluva ruokailu on myös ajankulua; se on tapahtuma, joka auttaa ajan kuluttamisessa. Lentokone on lähes viimeistä paikkaa myöten täynnä. Tämä on tavallista nykyään. Hyvin lennot osataan nykyään mitoittaa ja myydä.

Koko pitkän Italianmatkamme viimeinen "legi" oli junamatka Ft. Lauderdalesta West Palm Beachille. Tähän junamatkaan liittyivät Uber-kyydit molemmissa päissä: Ft. Lauderdalessa lentokentältä Brightline-asemalle ja West Palm Beachilla Brightline-asemalta kotiin. Tämän matkan voisi tehdä sekä vanhalla, joka asemalla pysähtyvällä Tri-Rail -junalla tai tällä uudemmalla, kokonaan toisia raiteita käyttävälläBrightline-junalla. Brightline on nykyään osa Virgin-ketjua ja nimikin lienee hiljalleen muuttumassa Brighlinesta Virgin Trains USA:ksi. Nämä junat ovat uusia, siistejä ja mukavia. Terminaalit ovat säihkyvän siistejä ja hienoja, mutta se on pakko tässä mainita, että niiden kahvilat ovat aivan järkyttävän kalliita.

Kaiken kaikkiaan meidän Italian reissumme oli suuri menestys. Joitakin pikku kommelluksia lukuun ottamatta kaikki meni hyvin ja meillä oli todella mukavaa. Tällaiseen matkaan ei tarvittaisi valtavia rahasummia, mutta nyt meillä paluulennot Yhdysvaltoihin muodostivat noin puolet (tai ehkä jopa vähän enemmän) koko matkan kuluista! Jos tällaisen matkan kulut laskettaisiin Helsingistä Helsinkiin, olisi lentolippujen, junalippujen ja hotellien kokonaishinta hieman yli 1000 euroa kahdelta hengeltä. Ensi vuosi on meillä jo alustavissa suunnitelmissa ja Senigallian festarien aikaan aikomuksena on yöpyä vaihteen vuoksi joko Pesarossa tai Cattolicassa. Tätä reissua emme kuitenkaan nyt vielä uskalla alkaa varailemaan, vaan ehkä vasta kevään lopussa ensi kesä alkaa hahmottua niin, että voimme suunnitella kesän lopun menomme. Senigalliaan on kuitenkin kova halu taas palata: "The Hottest Rockin' Holiday on Earth!" Olemme samaa mieltä tuon mainoslauseen kanssa. 

Tässä blogissani olen nyt kirjoitellut kaikista muista Italian matka osista, mutta palaan vielä Senigalliaan ja kirjoitan oman lukunsa näistä festreista.

Valokuvablogi: Rooma ja paluu kotiin


----------------------------------------------------------------------------------------------------
Vierailulaskurit 11.10.2019:

Tämän matkablogin katselukerrat	63 680
Flickr-kuvien ja albumien katselukerrat	1 427 437
YouTube-videoiden katselukerrat	124 932

LINKIT:
Hiekkaa Kengissä matkablogi 
Frabjous Daze Flickr-valokuvablogi
Markus Kivela YouTube-videot 
Markus Kivela https://www.facebook.com/Nuuskamuikkunen
Markus Kivela Instagram @markuskivela 

ANCONA

Poikkesin omista tavoistani ja yleisistä "bloginkirjoitussäännöistä" sen verran, että editoin tämän kirjoituksen "intron" ja poistin hieman sekavan kuuloisen tarinan vuokra-asumisesta Helsingissä. Jaarittelin ummet ja lammet Suomenlinnasta kotipaikkanani ja siitä, kuinka vaikeaa on saada asunto sieltä ja myös muualta Helsingistä. Kirjoittelin myös vuokrasopimuksista, jotka useinmiten kirjoitetaan nykyään niin, että ensimmäinen mahdollinen irtisanomispäivä on vuoden kuluttua sopimuksen alkamisesta. Tai toisena vaihtoehtona vuokralaiselle on määrätty sopimussakko, jos hän lähtee ennen kuin vuosi tulee täyteen. Eli ennen allekirjoittamista kannattaa hankkia mahdollisimman hyvä kristallipallo ja yrittää nähdä tulevaisuus ainakin tulevan vuoden ajalle. Tosin tässä ei vuokralainen voi paljon asiaan vaikuttaa: jos sopimusehdot eivät kelpaa, niin etsitään sitten sellainen vuokralainen, jolle ne kelpaavat. Ja pääkaupunkiseudulla sellaista ei tarvitse kauaa etsiä. Se miten sopimusta sitten tulkitaan tai muutetaanko sitä tuon vuoden kuluessa, on tietenkin vuokralaisen ja vuokraisännän välinen asia ja joustava vuokraisäntä voi tietysti antaa helpotuksia. Minun muutettuani Töölöön viime toukokuun lopulla sopimuksessa oli määritelty ensimmäinen mahdollinen irtisanomispäivä, joka tosiaankin oli vuosi muutosta.

Tällä kertaa en kirjoita mitään politiikkaan viittaavaa tähän alkukirjoitukseeni. Olen muutenkin jo lipsunut hieman liikaakin siitä linjasta, jonka kauan sitten aioin ottaa tämän blogin suhteen: Minulla oli vakaa aikomus pitää tämä blogi täysin erillään politiikasta tai muista vakavista ja usein vaikeistakin aiheista. Minun tarkoitukseni oli pitää tämä vain ja ainoastaan hyvän tuulen matkablogina. Mutta ajat ovat muuttuneet… Sosiaalinen media on tullut keskuuteemme kiinteäksi osakasi jokapäiväistä elämää ja sitä kautta on tapahtunut melkein kaikkien mahdollisten aiheiden kietoutuminen politiikkaan… Mikään ei pian voi olla kevyttä ja mukavaa, hauskaa ajankulua, vaan pian aivan kaikkeen liittyy politiikkaan ja sen myötä tulee myös väittely, kinastelu ja lopputuloksena huono mieli kaikille. Tähän olemme tulleet, enkä usko, että tästä muutamaan kymmeneen vuoteen eroon pääsemme. Yritän nyt siis pitää tässä matkablogissa tämän linjan, että kirjoittelen muutaman sanan päivänpolttavista asioista (tai itseäni polttavista asioista) ja sitten vähän matkajuttuja jatkoksi. Yritän kuitenkin pitää ainakin politiikan mahdollisimman vähänä ja maltillisena, vaikka kuinka kaivertaisi… Ja nyt Italiaan ja matkapäiviin 4-7:

----------------------------------------------------------------

Kahden Firenzessä vietetyn yön jälkeen vaihdoimme taas paikkaa. Keskiviikkona, neljäntenä matkapäivänämme jatkoimme aamupäivällä matkaa kohti Adrianmerta ja Anconaa. Matkamme alkoi Firenzen päärautatieasemalta (Santa Maria Novella) nopealla Frecciarossa-junalla kohti Bolognaa. Jo saapuessaan asemalle juna oli niin paljon myöhässä, että vaihtoaika Bolognassa alkoi käydä tiukaksi. Lisäksi Bolognan rautatieasema on paisunut viime vuosina niin valtavaksi risteysasemaksi, että toiselta puolelta asemaa ei ihan hetkessä päästäkään toiselle puolelle. En tiedä minä vuonna asema on uusittu, mutta jossakin vaiheessa 2010-luvun puolivälissä osa raiteista on siirretty syvälle maan alle. Ja kuten arvasin, meidän nopean junamme laituri oli juuri tuolla syvällä maan alla ja juna jolla oli tarkoitus jatkaa matkaa, lähti maanpäällisiltä raiteilta. Saavuimme Bolognaan vain muutamaa minuuttia ennen seuraavan junamme lähtöä. Olimme matkalaukkuinemme junan ovella valmiina sen pysähtyessä ja siitä alkoi kilpajuoksu pitkin maanalaisia laitureita, ylös lähemmäs maanpintaa, pitkin käytäviä ja vaikka juoksimme parikin kertaa harhaan, olimme kuitenkin seuraavan junan ovella ajoissa ja melkeinpä sukelsimme sisään juuri junan lähtöaikaan…

Kuvat voi suurentaa klikkaamalla.

Kiireessä syöksyimme suoraan sisään ensimmäisestä kohdalla olevasta ovesta ja aloimme sitten junan jo lähdettyä etsiä omaa vaunuamme. Hikisinä ja huohottavina löysimme lopulta omat paikkamme ja loppumatka sujuikin sitten jo mukavasti ja mieli oli hyvä ehdittyämme tähän junaan. Tämä seuraava junamme oli Intercity-juna, jolla matkasimme parin tunnin matkan Bolognasta Anconaan. Nämä Intercity-junat ovat keskihintaisia ja keskinopeita ja muutenkin kaikin puolin keskivertojunia.  Anconassa hotellimme oli minulle (taas) vanha tuttu Fortuna, joka on suoraan vastapäätä rautatieasemaa, tien toisella puolella. Tämä hotelli on erittäin kätevä, jos aikoo kulkea päivittäin junalla Senigallian ja Anconan väliä. Pre-Festival päivinä viimeinen juna Anconaan lähtee jo noin klo 23.00, mutta varsinaisen festivaalin alettua erityinen Summer Jamboree -juna kulkee vielä yhden jälkeen yöllä. Meneminen ja tuleminen junalla on todella kätevää, kun rautatieasema on aivan hotellin vieressä. Hotelli on melko edullinen ja se näkyy myös hotellin laadussa. Miksikään huippuhotelliksi sitä ei voi väittää. Hotelli on kuitenkin riittävän mukava ja siisti ja aamiainen kuuluu huoneen hintaan. Olin varannut hotel.comin kautta huoneen, johon kuului parveke. Huomasin tämän vasta lukiessani omia varauspapereitani huoneessa, jossa ei ollut parveketta… Kun mainitsin tästä vastaanotossa, he lupasivat järjestää meille parvekkeellisen huoneen seuraavana päivänä ja näin myös tapahtui. Neljästä yöstä kolme vietimme siis hieman paremmassa huoneessa.

Ancona kapunkina on tutustumisen arvoinen. Siellä saa helposti kulumaan päivän tai parikin. Kaupungissa on hieno vanha osa, joka nousee suuren mäen (tai pienen vuoren?) reunaa pitkin ja kaupungista löytyy jonkin verran historiallisia nähtävyyksiä. Satama-alueella on kaksikin riemunkaarta: Trajanuksen ja Clementinon riemunkaaret. Niitä voi mennä katsomaan ihan läheltä ja samalla pääsee kävelemään pätkän matkaa vanhaa muuria. Trajanuksen riemunkaaren läheltä löytyy myös todella vanha kirkko: Chiesa di Santa Maria della Piazza ja mäen päällä on toinen merkittävä ja hyvin näkyvä kirkko: Cathedral of San Ciriaco. Anconassa suosittelen ehdottomasti kävelyä mäkeä ylös pitkin mutkittelevia kujia, aina kirkolle asti. Mäen päältä on hienot näkymät satamaan ja kauas Adrianmerelle. Tämän kirkon lähistöllä on myös amfiteatterin jäänteet. Hotelli Fortunalta on jonkin verran kävelymatkaa tänne vanhan kaupungin ja keskustan alueelle, mutta tälläkin välillä voi hetkeksi pysähtyä katsomaan kahta nähtävyyttä: vanhaa linnoitusta ja sotilassairaalaa sekä vanhaa kaupungin porttia: Porta Piaa. Vaikka tämä oli minulle jo kolmas käynti Anconassa, en silti ole vieläkään päässyt käymään kaupungin etelälaidalla. Senkin sanotaan olevan näkemisen arvoinen ja myös sieltä pitäisi olla upeat näköalat merelle.

Minulle Anconassa on tavallaan neljä eri aluetta: Ensimmäinen alue on rautatieaseman seutu, jossa on myös hotelli Fortuna ja joka ei muuten ole kovinkaan kaunista Italiaa. Toinen alue on vanhakaupunki mäen (tai sen pienen vuoren) rinteillä ja sen laella sekä satama, jossa ovat myös nuo mainitsemani riemunkaaret. Kolmas alue on varsinainen keskusta, joka alkaa siitä, mihin vanhakaupunki loppuu. Keskusta on oikeastaan rautatieaseman ja vuoren välissä. Se on idyllinen, pikku italialaiskaupungin keskusta. Tämän alueen jonkinlainen keskuspaikka on sen keskellä oleva aukio: Piazza Roma. Neljäs alue on se, jossa en ole koskaan käynyt: kaupungin eteläranta. Olen havainnut, että Senigallian Summer Jamboreen kanssa tämä kaupunki on siinä mielessä erittäin hyvä yhdistelmä, että ensinnäkin majoittuminen on todella edullista Senigalliaan verrattuna ja huoneen voi löytää vielä lähempänä kesääkin. Lisäksi päivien rytmittäminen niin, että aamut ja päivät vietetään Anconassa ja illat Senigalliassa on itse asiassa erittäin hyvä yhdistelmä.

Ancona sijaitsee parikymmentä kilometriä Senigalliasta etelään, mutta myös pohjoisen suunnasta löytyisi mahdollisia majapaikkoja Summer Jamboreen ajaksi. Lähin oikea kaupunki olisi Pesaro, jossa en ole koskaan käynyt. Pesaroon on Senigalliasta melkein sama matka kuin Anconaan. Pesarosta 15 kilometriä pohjoiseen sijaitsee Cattolica, joka sekin olisi ehkä hyvä vaihtoehto Anconalle. Seuraavana tulee Riccione, josta en oikein osaa sanoa mitään ja sen jälkeen Rimini, jota vältän kuin ruttoa… Ehdottomasti omasta mielestäni huonoin kaupunki Italiassa, jollet satu olemaan 18-vuotias britti disco-turisti… Senigallian Summer Jamboree on alustavissa suunnitelmissa jo vuodelle 2020. Todennäköisesti tulisimme olemaan siellä myös ensi vuonna festivaalin ensimmäiset päivät. Senigallian hotellit ovat jo täynnä ja ainakaan mitään järkevän hintaista ei kaupungista ole enää saatavilla. Näin ollen myös ensi kesänä majoitus tulisi olemaan todennäköisesti Anconassa, jos emme sitten innostu vaihteeksi kokeilemaan Pesaroa tai Cattolicaa.

Ancona -kuvablogi