PÄIVÄKÄVELYLLÄ TUKHOLMASSA

Laivatarinat jatkuvat… Kirjoittelen nyt muutaman sanan tämän syksyn toisesta risteilystä. Kirjoitin tätä juttua aluksi vain jonkun muun matka-aiheen alustukseksi, mutta tämä venähti sen verran pitkäksi, että irrotin tämän ihan omaksi jutukseen.

Sitä ennen kuitenkin vähän jotain vielä ajankohtaista (juuri ja juuri, trendit muuttuvat nopeasti). Muutama sana setämiehistä ja vanhoista tantoista ja heidän pahimmista peloistaan ja hirveimmistä vihollisisistaan eli ituhipeistä, kukkahattutädeistä ja viherpiipertäjistä. Tällä kertaa tulilinjalla etenkin ituhipit... Yksi hyvin pieni ja hyvinkin suppeaan piiriin erikoistunut kahvilaketju Suomessa päättää lopettaa naudanlihan tarjoilun… Ja mikä meteli siitä syntyykään! Se on kahvila, jolla ihan varmasti on oikeus itse päättää, mitä se tarjoaa. Se on kahvila, jonka johtaminen ei varmasti kuulu yhdellekään kadunmiehelle. Kahvila tekee tämän päätöksen vapaasti ihan omasta halustaan ja siksi, että suuri osa asiakkaista tätä haluaa ja WAU! Yhtäkkiä kaikki ihmiset, jotka eivät ole koskaan Unicafessa edes käyneet (tai eivät suoraan sanoen suurin osa edes tiedä mikä se on) nostavat aivan hirveän älämölön asiasta… Tiukkapipoinen ja vanhoillinen, suvaitsematon joukko ihmisiä, joiden ideologiat ovat (taas) ristiriidassa jonkun asian kanssa, on taas jo lähestulkoon raahaamassa ihmisiä sinne yhteen suomalaisten mielipaikkaan: ladon taakse...

Joskus tämä nykyinen maailmanmeno ja ihmisten käytös kyllä ihmetyttää: muiden ihmisten asioihin ja sellaisiin asioihin, jotka eivät millään tavalla kuulu itselle, ollaan kyllä todella hanakoita puuttumaan, eikä huomata lainkaan, että pitäisi ehkä aloittaa itsestä ja monessa asiassa muuhun kuin itseensä ei pysty edes vaikuttamaan. Sen sijaan, että arvostellaan ja haukutaan muita ja yritetään hankaloittaa muiden elämää ja yritetään saada muut kärsimään, olisi monta kertaa syytä katsoa vain ja ainoastaan peiliin... Ja antaa muiden elää elämäänsä. Ja antaa muiden nauttia elämästään. Mutta ei... Pakko on painaa muut ihmiset matalaksi, mitä ikävimmillä tavoilla, keinoja kaihtamatta. Usein jopa niin, että ollaan jo kaukana lain väärällä puolella ja ehkä samalla joskus myös Suomen laillista yhteiskuntajärjestystä vastaan. Tämä on yksi nykyajan iso ongelma. Yksi isoista trendeistä, jotka ovat muuttaneet maatamme ja koko maailmaa valtavasti viime vuosina. Se on muuttanut myös minua itseäni...

Mutta eteenpäin ja ihan muihin tarinoihin... Takaisin matkblogi-teemaan:
 

 -------------------------------------------------------

Olen tällä kerralla matkalla Tukholmaan. Taas Viking Linen autolautassa, vaikka minä en siis oikeastaan edes pidä näistä laivareissuista. En oikeastaan yhtään. Viking Linella oli kuitenkin tänä syksynä kuitenkin niin hyviä tarjouksia, että en voinut niitä vastustaa. Varsinkin kun kaipasin jotain ajankulua... Pääsisinpä edes vähän mini-kotini ulkopuolelle ja pois jokapäiviäisistä ympyröistä. Sekä tämän syksyn että näiden laivareissujen teemaksi olen ottanut  päiväkävelyt eri kaupungeissa: Helsingissä, Tallinnassa ja nyt Tukholmassa. Tätä Tukholman matkatarjousta kaupattiin niin, että ruokailujen hinnalla saa koko matkan hytteineen eli maksoin tavallaan yhden buffet-päivällisen ja yhden meriaamiaisen ja sain sillä hinnalla hytin ja edestakaisen risteilyn Tukholmaan. Sillä ei nyt oikeastaan ole väliä, miten ja millä sanankäänteillä tätä matkaa kaupattiin, mutta kokonaishinta tästä paketista vaikutti oikein hyvältä.

Olemme jo kaukana merellä, kun otan tietokoneeni esille ja alan kirjoittaa. Helsinki on jäänyt taakse ja ilta alkaa hämärtää. Olen löytänyt mukavan paikan erääseen laivan ravintolaan johtavan käytävänpätkän varrelta: istun mukavasti tuolilla ja edessäni on iso ikkuna, josta voin tuijotella merelle. Pitkät, suuret mainingit keinuttavat laivaa ja taivaanrannan värjää kaunis, laskevan auringon puna. Näen kaukana ulkona tutun tuntomerkin: kaksi korkeaa savupiippua ja pian erotan niiden edessä, kauempana merellä olevan Kalbådanin majakan. Jossain tuolla mantereen puolella on Porkkalanniemi, Upinniemi ja Kirkkonummen kaupunki. Ajattelen sitä, kuinka tärkeässä roolissa tämä meri, nämä saaret ja rannikko ovat olleet minun elämässäni. Yli 30 vuotta ne ovat tavallaan määränneet minun elämäni kulusta; ne ovat tuoneet leivän pöytään ja myös asuinpaikka ja harrastukset ovat olleet sidottuna niihin. Mietin kuinka monet kerrat olen noilla saarilla ollut ja kuinka monta tuhatta mailia olen näillä vesillä seilannut. Minun työurani merireissut olivat kaikki niin vaihtelevia ja erilaisia, että minun on helppo vielä aikojenkin päästä muistaa monet niistä ja muistaa myös monia värikkäitä yksityiskohtia.

Nyt olen kuitenkin vain matkustaja. Ja kyllä: minä kaipaan merelle. Kaipaan merelle niin, että olisin enemmänkin kuin vain pelkkä matkustaja, mutta toisaalta: onhan tämä kivaa välillä niinkin, että ei ole vastuussa mistään ja voi vain ottaa rennosti. (Mutta siitäkään huolimatta en niin kovin paljon tästä risteilymatkustamisesta välitä…) Kun katselen muita matkustajia ja vertaan heitä ihan pikku hetki sitten näkemiini Tallinnan matkaajiin, niin huomaan kyllä tietyn eron. Melko isonkin eron. Lyhyesti, paljon yksinkertaistaen voisin todeta, että tällä laivalla ihmiset ovat asiallisempia. Ja vähemmän kännissä. Ja tiedän, että jos vielä vaihtaisin punaisesta laivasta valkoiseen laivaan, ihmiset olisivat vieläkin asiallisempia. Tällä laivalla on jonkin verran aasialaisia ja venäläisten osuus on huomattavan suuri. Vikingin ruotsinlaivat ovat olleet täynnä venäläisiä niin kauan kuin muistan. Myös maahanmuuttajia (todennäköisesti) näillä laivoilla näkee silloin tällöin. He varmaan matkustelevat Ruotsin ja Suomen välillä tapaamassa sukulaisiaan. Kovan elämäm kolulaisia en näe yhtään, en ainakaan selvästi tunnistettavia ja hyvä niin.

Teen Tukholmassa suunnitelmieni mukaisen kävelykierroksen kaupungilla. Kävelen Viking Linen terminaalilta vanhaan kaupunkiin ja ihmettelen taas matkalla Slussenin valtavaa rakennustyömaata. Pitkään se on ollut jo rakenteilla, eikä loppua näy. Kävelen pitkin poikin Tukholman vanhan kaupungin kujia ja suureksi yllätyksekseni löydän vielä uusia kujia ja uusia paikkoja. Jotenkin sitä niin kovin helposti urautuu vain tietyille reiteille, eikä tule poikenneeksi sivupoluille. Nyt teen sen tarkoituksella ja löydän hienoja uusia paikkoja. Ollessani kuninkaanlinnan pohjoispuolella, kuulen sotilasmusiikkia… Joku joukko marssii jossakin. Arvaan heidän olevan tulossa kuninkaanlinnalle ja kiirehdin asemiin sillan pieleen. Soittokunta ja joku sotajoukko marssii komeasti ohitseni. Lieneekö kyseessä kuninkaanlinnan vartionvaihtoparaati. Sotajoukon mentyä alkaa sataa. Huomaan muutaman ihmisen suuntaavan alas rappusia ja uteliaana menen katsomaan mitä siellä on. Löydän taas minulle uuden paikan: ”Keskiaikamuseon” (Medeltidsmuseet). Koska ulkona sataa ja aihe kuulostaa mielenkiintoiselta päätän mennä museoon. Kaiken lisäksi se on vieläpä ilmainen. Kiertelen museota noin puoli tuntia ja loppuarvosteluni on, että museo ei ole huono, ei erinomainen, mutta ihan ok ja käymisen arvoinen.

Vanhassa kaupungissa mietin taas Tukholmaa ja Ruotsia. Minun on pakko tunnustaa, että olen ikuisesti kateellinen Ruotsille ja ruotsalaisille. Heillä on kaikkea. Ja heilläon kaikki paremmin. Heillä on upea maa ja hieno pääkaupunki. Ihastuttava Gamla Stan. Kuninkaanlinna. Heillä on pitkä ja uljas historia. Kuninkaita ja kuningattaria. Prinssejä ja prinsessoja. Suuria sotia ja suuria voittoja. Silloin kun Suomessa ollaan vielä oltu alkukantaisella, lähes Neanderthalin ihmisen asteella, on tässä maassa jo rakennettu hienoja linnoja, kirkkoja ja kaupunkeja. Heillä on valtavan taantumuksenkin jälkeen hyvät asevoimat. Heillä on menestyviä yrityksiä. Ja ennen kaikkea: he ovat aina menestyneet musiikin saralla. Ei ole paljon väliä mistä musiikkityylistä on kyse, he tuntuvat pärjäävän kaikessa. Ruotsi on aina ollut musiikkimaa, kun taas Suomi… No niin… Suomi… Ja nyt: kaiken tämän lisäksi heillä on vielä Greta Thunberg! Olen kateellinen. Heja Sverige!

Minulla on hyvin aikaa ja päiväkävelyni on hyvin rauhallinen. Päästyäni keskiaikamuseosta kävelen vielä sinne tänne vanhankaupungin kortteleissa. Minulla olisi vielä aikaa käydä jossain, mutta sitten jo ennen museoon menoa alkanut tihkusade alkaa yltyä ja vaikka minulla onkin sateenvarjo, päätän kuitenkin palata jo laivalle. Olen nyt ehkä oppinut pikkuisen paremmin hellittämään ja ottamaan rennommin ja nyt kun minulla ei ole mitään välttämätöntä tarvetta jatkaa kaupunkikierrosta, voin palailla kaikessa rauhassa laivalle ja mennä vaikkapa laivan kahvilaan juomaan kahvit ja syömään jotain pientä ennen illan varsinaista ruokailua. Poikkesin Tukholmassa matkalla Yhdysvaltoihin sekä viime vuoden marraskuussa että tämän vuoden kesäkuussa. Kesäkuussa kävin yhden päivän aikana sekä Riddarholman kirkossa että kuninkaanlinnan Livrustkammarenissa. Nämä molemmat ovat minun suosikkipaikkojani Tukholmassa. Riddarholman kirkko kiinnostaan minua erityisesti siksi, että sieltä löytyy niin paljon historiallisia kytkentöjä Suomeen. Kuninkaanlinnan kiersin vaimoni kanssa pari vuotta sitten ja edellisestä Wasa-laivalla käynnistä on aikaa muutama vuosi. Gröna Lundissa ja Skansenillakin olen käynyt, mutta siitä onkin jo pitempi aika.

Illalla ennen nukkumaanmenoa kuuntelen pienen hetken laivalla esiintyvää trubaduuria. Tämä herra, Steve Webb, on ehkä paras koskaan kuulemani laivatrubaduuri. Ensinnäkin, hän osaa soittaa kitaraa. Ja hän osaa myös laulaa. Kappalevalinnatkin ovat minun mieleeni, ainakin suurin osa. Hän soittaa Jimi Hendrixiä, hän soittaa bluesia, mutta toki kunnon ruotsinlaivatrubaduurin on myös soitettava ne perinteiset kliseet… Hän aloittaa räväkästi Jimi Hendrixin Hey Joella, jonka mies vetää kyllä tosi mallikkaasti. Myös muutama muu tuon ajan klassikko löytyy ohjelmistosta. Jotenkin kuitenkin juttu vähän vesittyy loppua kohden, kun mukaan tulee trubaduuritemppuja, kuten parin kappaleen pelkän alkuriffin soittaminen tai minuutin mittaiseksi lyhennetty klassikko. Esimerkiksi Stevie Ray Vaughanin eräs kappale alkaa hienosti. Ja loppuu ennen kuin puoli minuuttia ehtii tulla täyteen. Siinä vaiheessa, kun kokonainen bändi liitetään mukaan taustanauhoilta, on minun aika poistua.

Laiva on melko tyhjä. Hyvin oli Viking Line osannut arvata näiden päivien hiljaisuuden ja tarjosi näitä lähestulkoon ilmaisia matkoja juuri näille päiville. Laivalla on vähän suomalaisia, vähän ruotsalaisia ja aivan kuten menomatkallakin: noin 75% venäläisiä… Ravintoloissa näyttää olevan hyvin tilaa, eikä tax-free myymälöissäkään ole ruuhkaa. Ravintola ja karaoke-baari ovat molemmat lähes autioita. Pakko tunnustaa, että minulle tämä sopii erittäin hyvin. Tämä laivamatka on paljon mukavampi ilman meteliä ja känniporukoiden aiheuttamaa häiriötä. Ruokailukin on paljon, paljon mukavampi tapahtuma, kun sali ei ole täynnä toisiaan töniviä, äänekkäitä ihmisiä. Käyn vielä yöllä ulkokannella sen verran, että seuraan laivan kiinnittymistä Maarianhaminan satamaan. Tämä kiinnittäminen ja irrottaminen on nopea toimenpide ja pian olemme jo suuntaamassa kohti Helsinkiä. Pois jäi muutama ihminen ja kyytin tuli muutama auto ja jopa yllättävän monta matkustajaa. Muistelen, kuinka monet kerrat olen itsekin tätä pysäkkkiä käyttänyt. 

On aika mennä nukkumaan. Huomenna kun herään aamulla, olen jo lähellä manner-Suomea ja eräänlaista kotia, vaikka melko juurettomaksi ja kodittomaksi olenkin itseni jo pitkään tuntenut. Jo vuoden verran olen asunut kodissa, joka on ollut joko menossa tai tulossa ja pian voin sanoa, että minulla on ollut Suomessa parin vuoden sisällä jo neljä eri kotia ja lisäksi pari Yhdysvalloissa...