Menneitä muistellen... Jay Walking...

Muistot ovat tärkeä osa ihmisen elämää... Pitää tietysti osata katsoa myös eteenpäin ja suunnitella ja odottaa tulevaa ja pitää muistaa elää tässä päivässä (elämä on nyt!), mutta muistot ovat kuitenkin pohja ihan kaikelle ja varsinkin ne hyvät muistot ovat äärimmäisen arvokkaita. Aina silloin tällöin on hyvä pysähtyä myös miettimään mennyttä; oppia virheistä ja huonoista hetkistä ja nauttia hyvistä muistoista. Ehkä kaivatakin... Sekin on hyvä asia.

En nyt ala filosofoida yhtään tuon enempää, vaan palaan nyt jälkikäteen vielä hetkeksi Yhdysvaltoihin ja siellä viettämääni tammikuun loppuun ja helmikuun alkuun. Aikaan, joka on nyt osa muistoja ja jota nyt jo kaipaan. Tässä vielä noiden päivittäisten matkablogi-kirjoitusten lisäksi muutamia sekalaisia mieleen tulevia muistoja vuoden 2013 ensimmäisen USA:n matkan varrelta. Osa 1...

----------------------------------------------------------

Suljen pienen, omalaatuisella vanhalla tapetilla ja vanhanaikaisilla huonekaluilla sisustetun hotellihuoneeni oven Midtown Manhattanin Murray Hillissä, Hotel 31:n kahdeksannessa kerroksessa. Astun kapealta käytävältä tummanruskeaksi petsatun ja kiiltävksi lakatun oven kautta pieneen porraskäytävään ja painan hissin nappulaa. Alhaalta kuuluu pieniä kolahduksia ja voimistuvaa natinaa hissin lähtiessä liikkeelle kohti ylintä kerrosta. Kun hissi on parin kerroksen päässä alapuolellani, alan kuulla hississä soivan rätisevän radion äänen. Pienestä ritiläikkunasta näen kun hissi pysähtyy kohdalleni ja avaan ensin hissin puuoven ja sen jälkeen vanhan ristikko-oven. Matkaan vapisevalla ja natisevalla hissillä, radion rätistessä, hitaasti alaspäin
.

Hotellin sisääntuloaula on vain pieni eteinen. lyhyet portaat, punainen matto ja seinässä oleva aukko, joka toimii vastaanottotiskinä. Tervehdin mieshenkilöä tiskin takana, vaikka tiedänkin, että hän tuskin huomaa minua. Olen nähnyt hänet ennenkin ja olen huomannut, että tuo vanhus näyttää vain tuojottavan jonnekin kaukaisuuteen näkemättä ja kuulematta mitään tai ketään. Astun hotellin ovesta suoraan 31st Streetin jalkakäytävälle, käännyn vasemmalle ja lähden kävelemään vailla sen kummempaa päämäärää. On vielä varhainen aamu, edessä on kokonainen uusi päivä, eikä minulla ole kiirettä minnekään.

Kuljen 31. katua länteen ja ensimmäinen poikkikatu on Park Avenue. Kun katson Park Avenuelle oikealle, näen kaukana korkeiden talojen joukossa siintävän, vielä muitakin rakennuksia isomman MetLife Buildingin. Tuon rakennuksen muistan jostain syystä jo jostain lapsuuden koulukirjasta. Silloin se tosin oli vielä nimeltään PanAm Building. Katsoessani vasemmalle näen etelään jatkuvaa Park Avenueta niin pitkälle kuin katse kantaa. Katsottuani molempiin suuntiin ylitän leveän kadun punaisista valoista piittaamatta. Jay walking... Se on yksi asia, jonka New Yorkissa oppii viidessä minuutissa. Jalankulkijoiden liikennevalot suojateillä on asennettu koristeiksi, ihmisten iloksi ja tuomaan valoa kaupunkiin. Tie ylitetään silloin, kun kukaan ole juuri ajamassa ylitse, valoilla ei ole merkitystä. Myös hivuttautumistaktiikan oppii nopeasti: jos kadun yli ei pääse heti, tulee siinä tapauksessa hivuttautua sentti sentiltä lähemmäksi ohi ajavia autoja ja ajoradan keskiosaa ja heti tilaisuuden tullen luikahtaa yli kadun.

Jatkan edelleen lännen suuntaan. Tänään on poikkeuksellisen kylmä talvipäivä: pakkasta on reilut kymmenen astetta, mutta päivä on tuulinen ja pakkasen todellinen tuntu vastaa -20 astetta. Sää on kuitenkin muuten kaunis; aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta. Nuoret naispuoliset Newyorkerit kulkevat lyhyissä hameissaan ja pikkukengissään ilman sukkia tai sukkahousuja. Minä palelen talvivaatetuksessani ja nostan huiviani leukani suojaksi ja jännitän hartiani kyyryyn. Ylitän seuraavaksi Madison Avenuen, jonka jälkeen korttelin päässä tulen 5th Avenuelle. Olen nyt kulkenut hotelliltani kolmen korttelin matkan ja olen aivan miljoonakaupungin ydinkeskustassa. Kaikki ympärillä on niin suurta. Tunnen itseni niin pieneksi leveiden jalkakäytävien ihmisvilinässä, tuhansien korkeiden talojen välissä. Tunnen itseni pieneksi, mutta samalla niin suureksi. Täällä on helppo sulautua ihmisiin ja koko tähän maailmaan ja täällä on helppoa olla osa tätä kaikkea. Osa tätä kaupunkia ja elämää. Ihmiset kiirehtivät töihin kahvimukit ja eväspussit kädessään. Kadulla olevasta suuresta puna-valkoisesta putkesta tupruaa valkoista höyryä. Keltaiset taksivat kiitävät letkassa ja rinnakkain alas katua ja siellä täällä voi välillä kuulla hälytysajoneuvon sireenin ulinaa.

Pienen matkan päässä vasemmalla on Madison Square Park ja Flatiron District (Flatiron Building) ja jossain kauempana Gramercy ja Union Square. Jos jatkaisin eteenpäin, tulisin muutaman korttelin päässä Penn Stationille, suurelle rautatieasemalle ja lopulta sen takana olevan Hudson Riverin rantaan. Suoraaan edessäni oikealla kohoaa ehkä koko New Yorkin tärkein maamerkki ja koko kaupungin tunnuskuva: Empire State Building! Se on korkea! Se on mahtava ja vaikka olen sen nähnyt jo menesti ennenkin ja käynyt sen näköalatasnteellakin jo kaksi kertaa, niin siitä huolimatta sen näkeminen on taas sykähdyttävä kokemus. Se on juuri se hetki, kun voi sanoa: "Hei, tämä on Amerikka! Ja minä olen täällä juuri nyt!"

Kun kävin Empire State Buildingin 86. kerroksen näköalatasanteella 320 metrin korkeudella ensimmäisen kerran, ajattelin hetken viisi vuottta aiemmin kuollutta isääni. Muistan kun olin lapsi ja isäni kertoi minulle jossain kaukana Amerikassa olevasta isosta kaupungista nimeltä New York ja siellä olevasta valtavan korkesta Empire State Building- nimisestä pilvenpiirtäjästä. Kuten varmaan kaikista lapsista, minusta sana pilvenpiirtäjä kuulosti hauskalta. Isäni ei ollut koskaan matkustellut missään (omien sanojensa mukaan hänen ainoa ulkomaanmatkansa oli sota-aikana Neuvostoliiton puolelle...), mutta hänellä oli valtavan hyvä yleissivistys ja paljon tietoa koko maapallosta ja kaikesta. Niinpä hän siis kertoi minulle myös tuosta talosta, josta siten tuli minulle lähes tarunhohtoinen rakennus. Samoihin aikoihin näin myös vanhan musta-valkoisen King Kong- leffan ja talon seinillä kiipeilevä gorilla syöpyi mieleen ikiajoiksi. Nyt kun itse seisoin ensimmäistä kertaa oikeasti juuri sen rakennuksen katolla, se hetki tuntui jotenkin epätodelliselta ja muistelin kaikkea tätä ja ajattelin hetken isääni. Rakennus tuntui niin korkealta, että se tuntui olevan vähän lähempänä pilviä. Vähän lähempänä taivasta... Niinpä vilkaisin virnistäen ylöspäin ja sanoin hiljaa mielessäni: "Hei isä. Täällä sinun poikasi nyt on..."

Matkakuvat

Cloudiest winter...

"Cloudiest winter in 25 years Days in Helsinki have been exceptionally dark so far this year. Since the start of December, the sun has shone through the clouds for a mere 50 hours. That is less direct sunlight than in 25 years and the third fewest hours in half a century." (YLE)

Paluu Suomeen kolmen viikon loman jälkeen on sujunut oikeastaan yllättävän hyvin. Aikaerosta toipuminen ei ole ollut mitenkään erityisen raskasta ja kumma kyllä, myöskään lumi, pakkanen ja pimeys eivät ole minua ainakaan vielä pahemmin masentaneet. Suureksi osaksi uskon sen kyllä johtuvan siitä, että nyt pakopaikka on olemassa ja on olemassa toinen koti, jonne voi mennä kun kylmyys ja pimeys alkavat ahdistaa. Kun tietää, että jossain on lämmin ja mukava paikka, jonne voi lähteä, se tuntuu auttavan henkisesti myös täällä ollessa. Ja tietysti myös se tekee asiat helpommaksi, että minun talveni ei ole ollut pilvisin 25 vuoteen, vaan lähes kolme viikkoa sain nauttia auringonpaisteesta. Eilen tuli muuten kuluneeksi tasan vuosi siitä, kun kävimme poikani kanssa ensimmäisen kerran katsomassa Emerald Islen asuntoa ja jätimme siitä tarjouksen.

En silti voi todellakaan väittää, että kovin nauttisin siitä, että elämä on taas kylmästä kärsimistä, pimeyttä, loskaa, lunta... Mutta ehkä nyt selviän taas kevääseen, tai oikeastaan kesään asti. Kevätkään ei vielä juurikaan tuo lohtua: aurinko ehkä paistaa enemmän kuin 50 tuntia kahden kuukauden aikana, mutta se on vielä kylmä aurinko ja oikeastaan vielä pahempaa on sen kylmän auringon kalpea ja kolkko valo ja värien puute luonnosta ja kaikesta. Mutta kesää kohti taas jo kuitenkin mennään ja juuri tänään ajattelin, että odotan kyllä kesää nyt aika paljon. Ja myös sitä kylmää ja karua kevättä...

Työmatkalla nuokun usein bussissa silmät kiinni ja kun istuu silmät kiinni, alkaa usein kuuntelemaan ääniä ympärillä. Ihmisten äänet tähän aikaan vuodesta tuntuvat olevan pelkkää yskimistä ja köhimistä ja jatkuvaa niiskutusta... Itsekin olen huomannut, että minun ei tarvitse olla kuin 5-10 minuuttia ulkona ja heti alkaa niiskuttaminen ja nenän vuotaminen. Flunssalta olen vielä tänä talvena välttynyt kokonaan ja toivottavasti se jatkuukin niin. Ja tästä lumesta, jäästä, loskasta ja kylmyydestä huolimatta olen taas ulkoillut paljon ja vaikka se välillä tuntuukin tässä säässä kurjalta, on se kuitenkin tehnyt hyvää ja ulkoilu ja lenkkeily varmasti lisääntyy taas kun kevät tulee.

Kirjoitin edellistä matkaani koskevien kirjoitusten loppuun, että palaan vielä joihinkin tärkeimpiin ja parhaiten mieleen jääneisiin juttuihin jälkikäteen.  Tulen sen vielä tekemään ja koska nyt ei ole mitään matkoja tiedossa, on minulla aikaa taas muistella vanhoja...

Kaksi vuotta tuli täyteen. Takana on kahden vuoden ajanjakso, joka on tuntunut olevan lähes jatkuvaa kulkemista ja liikkeellä oloa. Jossain vaiheessa en juurikaan tarvinnut edes sänkyä kotona; jos en ollut jossakin reissussa ulkomailla, olin joko työreissussa merellä tai muualla tai omilla reissuilla Suomessa. Olen matkustellut enemmän kuin koskaan koko elämäni aikana ja ollut pois Suomesta enemmän kuin koko elämäni aikana yhteensä. Nyt olen jonkinlaisessa pysähtyneisyyden tilassa: edessä ei ole yhtään matkaa ja se on harvinainen tilanne. Tilanne voi tosin muuttua ja ehkä keksin keväälle jonkin lyhyen reissun ja kesälle käynnin kakkoskodissa. Saa nähdä... Mitään suunnitelmia ei nyt kuitenkaan ole valmiina.

Viimeisimmän matkani aikana tätä matkablogia käytiin lukemassa noin 1200 kertaa! Flickr-sivujeni laskuri näyttää tällä hetkellä lukemaa 35 774. Flickr-sivuilla kuvia on nyt katsottu 200-400 kertaa päivässä, parhaina päivinä lähes 700 kertaa. Kommentteja ei ole tippunut, ei tänne matkablogiin, ei kotisivuille, eikä valokuviin (kai sekin on positiivista, koska yleensähän suomalainen taitaa netissä kommentoida lähinnä silloin kun on jotakin ikävää ja negatiivista mielessä tai haluaa vain yksinkertaisesti purkaa itseään tai saada aikaan ikäviä väittelyitä).

Kiitos kuitenkin kaikille kävijöille, kiitos facebookissa viesteissä ja seinällä annetusta palautteesta ja kiitos kiitoksista. :) Matka jatkuu...

(19) pe 8.2. Night Flight

USA 19. matkapäivä: perjantai 8.2.2012

Viimeisessä matkapäivässä ei ole kovin paljon kerrottavaa. Jossain vaiheessa yön yli kestävää lentoa vuorokausi vaihtuu torstaista perjantaiksi; riippuen ihan siitä, minkä aikavyöhykkeen kelloa katsotaan. Lähdön jälkeen koneessa on tarjoiltu lämmin ruoka ruokajuomineen ja sen jälkeen olen kuluttanut aikaa katselemalla valokuvia ja miettimällä pian jo takana olevaa reissua. Näissä koneissahan jokaisella on oma näyttöruutu, josta voisi katsella vaikkapa elokuvia tai tv-sarjoja, mutta en jaksa nyt keskittyä minkään ohjelman katsomiseen. Annan omalla ruudullani pyöriä lentotietojen ja kartan ja aina välillä vilkaisen missä menemme.

Tämä lento on hyvin harvinainen siinä mielessä, että minä saan hetken nukuttua. Meno on sen verran tasaista, että torkahtelen ja taidan hetken nukkua ihan kunnollakin. Ainakin herätessäni huomaan kellon siirtyneen yhtäkkiä kaksi tuntia eteenpäin ja ihan huomaamattani olemmekin jo Islannin yläpuolella. Loppumatka menee ihan yhtä hyvin ja aika kuluu nopeasti. Pian olemme jo Norjan rannikolla ja lentoaikaa on jäljellä enää reilu tunti. Ruotsin päällä alan nähdä valoja alapuolella, sitten tulemme Pohjanlahden yläpuolelle ja taas jossakin Porin tai Rauman seuduilla pilvien raoista näkyy maassa valoja ja myös alapuolellamme melkein samaan suuntaan lentävä toinen lentokone. Myös nousevan auringon puna alkaa näkyä taivaanrannassa pilvien reunassa.

Kone alkaa laskeutua pian tultuamme Suomen puolelle ja tuttuun tapaan laskeudumme jälleen kerran paksun pilvikerroksen läpi ja sitten vielä alempana olevan ohuen pilviharson läpi. Spoilerit siipien etureunoissa kääntyvät auki, siivet leviävät. Kone kaartaa pari kertaa jyrkästi ja sitten olemmekin jo lähestymässä Helsinki-Vantaan kiitoradan päätä ja laskutelineet kopsahtavat auki. Laskeudumme noin 7h 15min kestäneen, oikein mukavan lennon jälkeen takaisin maan kamaralle.

Helsinki-Vantaa International Airport

Maassa meitä odottaa uninen ja hiljainen lentokenttä… Koko paikka tuntuu jotenkin ihan epätodelliselta. Ulkopuolella ei näy kuin muutama pieni Finnairin kone ja terminaalirakennus on melkein autio. Ehkä taas suututan jonkun herkkänahkaisen suomalaisen, mutta totuus on se, että olemme saapuneet kauas maailman syrjäkylille. Kylmille ja lumisille syrjäkylille. Onhan Helsinki-Vantaa suurimmaksi osaksi hieno ja uudenaikainen ja iso meidän mittapuumme mukaan, mutta… Se on silti pieni ja hiljainen ja kaukana kaikesta. No, hyvä puoli on se, että maahantulomuodollisuudet ainakin sujuvat nopeasti: edessäni on yksi ihminen, mutta hänkin ehtii lähteä ennen kuin ehdin rajatarkastuspisteeseen. Ja edelleen törmään samaan asiaan kuin aina Suomeen saapuessani: Helsinki-Vantaan pienen pieni, nuhjuinen ja kulahtanut ”baggage claim” ei todellakaan anna tulijalle hyvää ensivaikutelmaa Suomesta…

Minua väsyttää. Mieli on hieman apea. Ulkona on kylmä. Ulkona on harmaan-musta-valkoisen väritöntä. Palautuminen rennosta, huolettomasta ja iloisesta fiiliksestä arkiseen harmauteen ja suomalaiseen jäykkyyteen käy taas aivan liian nopeasti... Juon vielä lentokentällä tämän matkan viimeiset Starbucksin kahvit ja lähden bussilla kohti Helsinkiä. Hyvä matka on onnellisesti takana ja voin olla kuitenkin iloisin mielin.

Finnair Airbus A330 landing

Kirjoittelen tähän jatkoksi vielä myöhemmin joitakin matkan varrelta mieleen jääneitä asioita ja tapahtumia, lisäilen aikasemmin kirjoitettuun vähän linkityksiä sekä lisäilen pikku hiljaa valokuvia filckr-sivustolle.

 

(18) to 7.2. Airborne again... (& Airport Loitering)

USA 18. matkapäivä: torstai 7.2.

Kun yläkerran koira on herättänyt minut hieman puolenyön jälkeen, on minulla enää vajaat neljä tuntia nukkua ja se menee vähän niin ja näin. Herään siis neljältä aamulla, keitän kahvit ja laitan loput tavarat matkalaukkuun. Katson vielä ennen lähtöä, että asunnossa on kaikki kunnossa lähtöä varten. Ilmastointi päälle, ettei kuumuus ja kosteus iske, kaikki sälekaihtimet kiinni, niin on edes vähän sirpalesuojaa jos tornado iskee, sähkölaitteet pois päältä, ovet lukkoon...

Viiden aikaan olen jo matkalla kohti paikallista lentokenttää ja ulkona on vielä pimeää. Kadut ovat kerrankin hiljaiset, mutta kyllä kulkijoitakin alkaa jo tähän aikaan olla. Tankkaan auton Military Trailin ja Community Driven risteyksen Mobililla ja jatkan matkaa. Matka lentoasemalle ei tankkauksineenkaan kestä kuin reilut 10 minuuttia. Jätän autoni Hertzin toimipisteeseen lentokentän lähelle ja siirryn sieltä pikkubussin kyydillä terminaalille. Jos oli auton saaminen Hertziltä vaikeaa (ja jälkipyykki puidaan vielä Suomessa), niin palauttaminen sentään käy nopeasti ja näppärästi. Päästyäni kentälle vilkaisen ulkona vielä viimeisen kerran palmupuita ja vedän viimeisen kerran henkeeni lämmintä ilmaa…

Olen pitänyt West Palm Beachin lentokenttää pikkukenttänä, mutta tämä "pikkukenttä" taitaa olla lähes samaa kokoluokkaa kuin Helsinki-Vantaa... Kentän virallinen nimi on Palm Beach International Airport (PBI) ja sieltä on lentoyhteyksiä lähinnä Yhdysvaltoihin, mutta myös joihinkin ulkomaankohteisiin. Baggage Drop on järjestetty kätevästi niin, että heti terminaalille tullessa laukut jätetään jo ulkopuolelle oven vieressä olevaan pisteeseen. Tänään tosin virkailijoilla on ongelmia tulostimensa kanssa ja he joutuvat kantamaan laukkuni lähtöselvitystiskille ja siellä toiset virkailijat laittavat tagin laukkuun ja siirtävät sen hihnalle. Kaikki käy kuitenkin nopeasti ja helposti ja yhtä helposti ja nopeasti läpäisen turvatarkastuksen.

Delta Airbus A319

Lennän Deltan Airbus A319- koneella West Palm Beachiltä New Yorkiin, La Guardian (LGA) kentälle. Lentoaika on tänään noin 2h 30min. Kone nousee suoraan merelle päin ja aivan kuten olen jo monena päivänä katsellut uimarannalta, tämäkin kone kaartaa heti meren päälle tultuaan jyrkästi vasempaan, kohti pohjoista. Ehdin nousun aikana nähdä Interstate I-95:n valtavat risteykset, Lake Mangonian ja Clear Laken, juna-aseman, keskustan high-rise- rakennukset, Palm Beachin ja West Palm Beachin yhdistävän sillan ja hiekkarannat, joilla vielä hetki sitten makailin... Käännyttyämme pohjoiseen ja edelleen jonkin matkaa luoteeseen, näen oman asunnon pikku järven kaukana alhaalla. Se on helppo tunnistaa muotonsa perusteella. Jonkin matkaa lennettyämme näen myös Etelä-Floridan keskiosissa sijaitsevan, USA:n toiseksi suurimman järven: Lake Okeechobeen.

Lake Okeechobee häämöttää jossain alhaalla

Lento sujuu tasaisesti ja mukavasti ja ylitämme kaikki ne osavaltiot, joiden läpi kuljin vajaat kaksi viikkoa aikaisemmin junalla. Näen taas Delaware-joen ja Philadelphian ja sitten alammekin pian laskeutua New Yorkiin. Koneen lähestyminen sattuu tänään tuulesta johtuen oikein sopivalle suunnalle. Kone lentää suoraan jostakin Brooklynin yläpuolelta, niin että Manhattan koko komeudessaan näkyy vasemman puolen ikkunoista ja saan ihailla sitä vielä kerran tämän matkan aikana, nyt vaan vähän eri kulmasta. Lower Manhattan, Brooklyn Bridge, Manhattan Bridge, Midtown Manhattan ja Empire State Building,  kaikki näkyvät selvästi melko kirkkaalla säällä.

La Guardiassa kävelen pitkän matkan Deltan terminaalilta keskusterminaalille ja käyn siellä aamukahvilla. Elättelen toiveita, että 4G-verkko olisi New Yorkissa parempi kuin West Palm Beachilla, mutta yhteyttä ei tahdo syntyä millään. Kyllästyn yrittämiseen ja päätän vaihtaa paikkaa. Minulla on todella runsaasti aikaa, mutta jatkan jo matkaani bussikuljetuksella John F. Kennedyn kentälle.

JFK:n terminaalilla 8 minulla onkin sitten aikaa kentällä lorvailuun monta tuntia. Jos vielä käytän tätä samaa yhteyttä, lähden seuraavalla kerralla West Palm Beachiltä vasta seuraavalla lennolla, olisin nytkin ehtinyt vielä silläkin. JFK:n kentältä on yllättävä vaikea löytää istumapaikkaa, enkä vielä halua mennä turvatarkastuksesta lähtöaulojen puolelle. Lopulta löydän hyvän istumapaikan saapuvien lentojen aulasta alakerrasta.

Muistan kuinka WTC:n iskujen jälkeen tuskailtiin tiukentuneiden turvatarkastusten ja jonojen vuoksi, mutta siitäkin on tullut ihan täysin arkipäivää. Niitä pitkiä jonoja ei yleensä missään ole kuin pahimpina ruuhka-aikoina ja suurin osa ihmisistä tietää miten turvatarkastuksessa toimitaan ja kun ihmiset tietävät sen ja ovat varautuneet siihen, tarkastus sujuu joustavasti ja ongelmitta (lukuun ottamatta Heathrown kenttää, jossa ne ammattitaidottomat jostakin Intian kulmilta kotoisin olevat turvatarkastajat kyllä tietävät miten jonotusta venytetään ja miten ihmiset saadaan hikeentymään). New Yorkissakin turvatarkastus menee tänään sujuvasti ja nopeasti. Lähtöaulojen puolella syön tutulla ravintola-alueella ja istun sen jälkeen vielä reilun tunnin Finnairin lähtöportin lähellä latauspisteellä lataamassa tietokoneen akkua. Täällä 4G-yhteyskin toimii hyvin T-Mobilen nettitikulla.

Iso Finnairin Airbus A330 lähtee ajallaan klo 5.45pm New Yorkista. Tällä kertaa nousemmekin ilmaan Long Islandin suuntaan, eikä keskustaa voi enää nähdä. Ulkona on tullut jo pimeää. Valtava suurkaupungin ja sen esikaupunkialueiden ja jo seuraavienkin kaupunkien valomeri aukeaa allamme. Sitten tuo kirkas ja yhtenäinen valomatto jää taaksemme ja suuntaamme Mainen osavaltion yli kohti USA: pohjoisrajaa sekä Kanadaa ja siitä edelleen Grönlannin eteläkärkeä ja asumattomia alueita ja Atlanttia kohti. Minulla käy hyvä tuuri ja vieressäni oleva paikka jää tyhjäksi. Ikkunan vieressä on tässä laajarunkokoneessa vain kaksi istumapaikkaa ja nyt ne ovat yksin minun koko matkan ajan ja saan levittäytyä istumaan huomattavasti mukavammin. Lennämme 10-11 kilometrin korkeudessa yli 800 kilometrin tuntinopeudella kohti kotia. Suomessa päivä on jo vaihtunut perjantaiksi koneen noustessa, USA:n itärannikolla päivä vaihtuu vasta kuusi tuntia lähtömme jälkeen ja silloin meidän pitäisi olla jo Norjan rannikolla. Lento sujuu todella mukavasti ja tasaisesti ja tällä kertaa melkeinpä nautin tästä lentomatkasta.

Finnair Airbus A330, John F. Kennedy, NYC, NY

Minulla on tietokone auki lentokoneen pienellä pöydällä. Katselen matkan aikana otettuja valokuvia. Mietin kaikenlaista matka aikana tapahtunutta. En mitään erityistä, en mitenkään järjestelmällisesti, en analysoiden, enkä pohtien… Hajanaisia ajatuksia ja irrallisia hetkiä matkan varrelta; mieli on nyt ehkä hieman tyhjä ja sinne ajelehtii yhtä jos toistakin kuluneen vajaan kolmen viikon ajalta.

Olen ollut nyt yksin pitkällä matkalla lähemmäs kolme viikkoa. Olen kulkenut pitkin poikin New Yorkia. Olen matkustanut junalla ja bussilla läpi USA:n itärannikon. Olen elellet vajaat kaksi viikkoa West Palm Beachilla. Olen lukenut, kirjoittanut, kuunnellut ja puhunut vain Englannin kieltä; tavallaan jo tutussa, mutta silti niin vieraassa ympäristössä. Yksinolo tai yksinäisyys ei ole haitannut minua. Olen viihtynyt itseni kanssa oikein hyvin. Oikeastaan minulle on ollut aika tärkeää saada tehdä tämä matka yksin ja minulla on koko ajan ollut se tunne, että tämä tie on pakko kulkea ja minun on saatava tämä tie itsekseni kulkea. Minun on jollakin tavalla ollut pakko kokea tämä yksin. Vaikka matka on ollutkin vaeltamista New Yorkissa ja rentoa lomailua Floridan lämmössä, niin ehkä pohjalla on ollut tippa ajatusta: ”Lähden maailmalle, etsimään itseäni. Syvältä itsestäni…” Ehkä jotain olen taas itsestäni löytänytkin ja jotain minussa on taas tämänkin matkan jälkeen vähän muuttunut.

Toki seuraakin olen kaivannut ja aina silloin tällöin ajatukset ovat käyneet jossain muualla. Monta kertaa olen kyllä huomannut, että mietin jo yksin kulkiessani seuraavia reissuja ja sitä mitä kaikkea voimme tehdä sitten kun minulla on joku muu tai muita mukanani, enkä ole vain yksin kaikkea näkemässä ja kokemassa. On mukava ajatella, että seuraavaa matkaa tuskin tulen tekemään yksin. Jaettu ilo on aina kaksinkertainen ilo…

Valokuvat 

(17) ke 6.2. Last Day in the Sunshine State

USA 17. matkapäivä: keskiviikko 6.2.

Viimeinen kokonainen päivä Floridan lämmössä. Viimeinen päivä lämpimässä auringossa. Viimeinen päivä luonnon ja muun ympäristön värien keskellä. Jo aamulla lämpömittari kertoo, että viime viikon lämpötilan lasku alle +20 asteen oli vain tilapäistä. Tästä päivästä on tulossa hellepäivä ja ilta- ja yölämpötilatkin ovat taas ennallaan parinkymmenen asteen tuntumassa.

Herätessäni aamulla ajattelen ensin, että jään vaan kotiin mököttämään. Mököttämään poislähdön ahdistusta... Pian kuitenkin mietin, että ehkä voisinkin mennä mököttämään vaikkapa keskustaan Clematis Streetille tai rannalle. Aamupäivän pari ensimmäistä tuntia kuluvat kuitenkin kotitöissä. Kaiken pitää jäädä siistiin kuntoon, niin että seuraavan tulijan, olen se sitten minä itse tai joku muu, on mukava tulla kun kaikki on kunnossa. Pesen pyykit ja astiat, kuivaan pyykit, järjestelen ja siistin paikkoja ja samalla katson mitä tavaraa ja vaatetta jätän tänne ja mitä otan mukaani. Ja siinä samalla sitten pakkaan jo matkalaukkuni lähes valmiiksi.

Rosemary Avenue, Downtown West Palm Beach

Iltapäivällä ajelen West Palm Beachin keskustaan. Ajelen taas eri teitä kuin aikaisemmin; aika hyvin olen onnistunut ympäristöön tutustumaan kun yleensä yritän aina valita uusia teitä ja uusia reittejä ja katsella eri kulmakuntia. Katujen nimet alkavat olla aika hyvin päässä ja tiedän jotakuinkin mistä pääsee minnekin, mutta paljon on uutta ja outoa ja sitä tulee riittämään vielä jatkossakin. Tämä Floridan itärannikon asuttu alue on niin valtava, etäisyydet äkkiä pitkiä ja katuja on valtava määrä. Nyt ajelen Military Traililta asuinalueen ja liikekeskusten kautta Community Drivea ja sitten isoa Palm Beach Lakes Boulecardia suoraan kekustaan. Matkalla ajan ison expresswayn, I-95:n ali ja kahden järven, Lake Mangonian ja Clear Laken välistä.

Keskustassa teen kävelyretken Clematis Streetille: tuolle pienten kauppojen ja ravintoloiden kadulle. Istuskelen vähän aikaa auringossa Flagler Parkin penkillä Clematiksen päässä ja jatkan sitten kävelyä sellaisissa kortteleissa, joiden kaduilla en ole ennen kävellyt. Käännyn taas takaisin autolle päin ja kävelen toiseen suuntaan City Placelle asti. Löydän muutamia kivoja taloja ja muita valokuvaamisen arvoisia paikkoja ja palaan tyytyväisenä autolle.

Downtown West Palm Beach

Lähden ajamaan kohti pohjoista ja taas aivan oudolla ja viehättävällä seudulla pientaloalueella. Sieltä mutkittelen kohti US1-tietä ja West Palm Beachin ja Riviera Beachin Harlemia tai Bronxia... Tällä kohdalla tuo US1 tie on oikeastaan nimeltään Broadway ja pääsen sitä pitkin Palm Beachin satama-alueelle ja sitä kautta tutulle rannalle Riviera Beachin Singer Islandille.

Singer Island, Riviera Beach Municipal Beach

Tänään mukanani ei ole mitään muuta rantavarustetta kuin pyyhe ja jalassa uimashortsit. Oleilen vähän aikaa rannalla ja seisoskelen polviani myöten hiekkaranalla mukavan lämpöisessä vedessä. Paitaa en uskalla tänään ottaa pois ennen uimista, sen verran nahka pääsi eilen käristymään... Uiminen tuntuu taas niin mukavalta ja nyt kun tietää sen olevan viimeinen kerta pitkään aikaan, on todella vaikeaa tulla vedestä pois. Käytyäni uimassa poikkean vielä korkean sillan juurella olevassa puistossa. Puisto on todella siisti ja kivan näköinen, mutta "laitapuolen kulkijoita" siellä näyttää riittävän. Turvallinen sen luulisi silti olevan, koska puiston alueella on myös sheriffin toimisto. Pihalla on monta sheriffi-autoa ja laiturissa veneitä.

Jerry Thomas Memorial Bridge, Riviera Beach, FL

Puistosta lähden kipuamaan autoni kanssa Jerry Thomas Memorial Bridgen päällle ja siirryn sitä kautta Singer Islandilta mantereelle. Huomaan, että minulla on harvoin kovin tarkkoja ajosuunnitelmia ja nytkin ajelen ihan sattumanvaraisesti takaisin Broadwaylle, sieltä 45th Streetille ja sitä kautta vajaan 10 kilometrin matkan takaisin kotiin. Loma alkaa olla nyt tavallaan päättynyt ja edessä on enää suihku, illan syöminen ja viimeinen hienosäätö asunnolla.

Illalla hoidan vielä lentoyhtiöiden lähtöselvitykset netissä ja tulostan molemmat boarding cardit (Finnairin sivuilla käydessäni olen hetken aivan ihmeissäni Suomen kielestä... Vajaan kolmen viikon ajan kun kaikki on lukenut Englanniksi ja saman ajan on puhunut vain Englantia). Huomenna aamulla heräilen 4.00am täkäläistä aikaa eli 11.00 Suomen aikaa ja lähden lentokentälle. Matkalla minun on vielä tankattava auto ja palautettava se vuokraamoon. Deltan lento New Yorkiin lähtee 8.00 (15.00) ja aikataulun mukaan olemme New Yorkissa, La Guardian lentokentällä 2h 40min lennon jälkeen. Sitten minulla onkin monta tuntia hyvää aikaa siirtyä jollakin konstilla La Guardista John F. Kennedyn kentälle, josta Finnairin lento kohti Helsinkiä lähtee klo 5.45pm paikallista aikaa. Ja aikataulun mukaan meidän pitäisi olla perillä Helsinki-Vantaalla perjantaiaamuna hieman ennen aamuyhdeksää.

Valokuvat

(16) ti 5.2. Have You Seen a Grey Chevrolet Impala?

USA 16. matkapäivä: tiistai 5.2.

Tämän päivän ohjelmaan kuuluu edelleen joidenkin asuntoon liittyvien asioiden hoitoa ja ilokseni jotkut pitkään kestäneet ja sen myötä pientä epävarmuutta aiheuttaneet asiat järjestyvät lopultakin. Saan siis ilmeisesti lopulta HOA-feen eli yhtövastiketta vastaavan maksun hoidettua ja lopultakin raha ehkä alkaa kelvata tälle yhtiölle... Saan samalla hoidettua myös postilaatikon avaimen ja toisen avainkortin portteihin. Ja tällä kertaa on-site managerin kanssakin on ilo asioida ja hän hoitaa lopulta asiat ystävällisesti ja iloisesti kuntoon.

Ja ihmisten ystävällisyydestä on pakko laittaa tähän kommentti, jonka olen kyllä monta kertaa aikaisemminkin kirjoittanut ja ihmisille sanonut: ihmiset täällä ovat pääsääntöisesti todella ystävällisiä ja avuliaita. Ainahan joukkoon mahtuu kaikkea laidasta laitaan, mutta kyllä ihmisten käyttäytyminen on aivan toisella tasolla kuin esimerkiksi Suomessa (anteeksi vaan jo valmiiksi). Niin monet kerrat tämänkin matkan aikana kaupan kassat tai kahvilan myyjät ovat saaneet minutkin hymyilemään ja hyvälle mielelle. Kun vaan itse muistaa vastata siihen samalla tavalla, niin kaikki hoituu mukavasti.

Stars and Stripes...

Odotellessani avaimien saamista käväisen lähimmällä rannalla uimassa. Menen tänään siis suoraan Palm Beachin yleiselle rannalle, joka sopiikin paremmin lyhyeen käyntiin kuin koko päivän oleiluun ja auringonottoon. Lyhyeen käyntiin se sopii paremmin kahdestakin eri syystä: ensinnäkin parkkimaksu on kohtuullisen iso: $5.00/tunti (kun pysäköinti esimerkiksi Singer Islandilla on ilmaista ja Lake Worthissakin se on vain $2.00/tunti) ja toinen syy on vessojen ja myös suihkujen puuttuminen rannalta. Muutenkin taitaa kyllä olla niin, että sopiva ranta-annos päivässä on noin 2-4 tuntia ja neljä tuntiakin on jo aika paljon.

Palm Beach Municipal Beach

Parin tunnin uimisen ja rannalla istuskelun jälkeen ajelen West Palmin keskustaan (Tässä on siis toisissaan kiinni kaksi eri kaupunikia: City of West Palm Beach ja Town of Palm Beach). Minun on tarkoitus alunperin mennä West Palmin Clematis Streetille, mutta epähuomiossa ajan sen ohi ja kun en viitsi enää kääntyä takaisin menenkin toiseen keskuspaikkaan eli City Placelle. City Place jäljittelee jollakin tavalla italialaista pikku kaupunkia piazzoineen, suihkulähteineen ja niiden keskellä seisova teatteri- ja liikerakennuskin jäjittelee kirkkoa piazzan laidalla. City Place on siisti ja "kliini" ja siellä on paljon hienoja liikkeitä ja valtava määrä ravintoloita ja kahviloita. Nyt kun olen käymässä täällä jo ties kuinka monetta kertaa. alan pikku hiljaa pitää tästäkin paikasta. Värikäs ja kaunis paikka. Tännehän pitää joskus tulla vaikkapa syömään. Nyt tyydyn vain Starbucksin kahviin ja donitsiin. Käyn myös Macy's- tavaratalossa, vaikka tiedänkin, että se ei vaan jotenkin oikein ole "minun liikkeeni".

City Place, WPB

Auton kanssa olen tehnyt täällä nyt sellaisen havainnon, että hukkaan sen aina ja joka päivä... Olen hyvä suunnistamaan, ilmansuunnat ovat päässä kuin linnulla ja yleensä en koskaan eksy missään, en ainakaan pitkäksi aikaa. Mutta autoni onnistun hukkaamaan; jotenkin ajan sen vaan jonnekin huolettomasti parkkiin miettimättä yhtään minne se tuli jätettyä. Ja sitten kun palaan puolen tunnin päästä vaikkapa kaupasta, alkaa aina sama etsiminen. Ja täällä parkkipaikat eivät ole ihan pieniä... Esimerkiksi Sawgrass Mills on sellainen paikka, että jos unohtaa minne autonsa jätti, siitä saattaa tulla monen kilometrin pituinen etsiskelylenkki.

Okeechobee Boulevard

Asunnolla pikku häiriötä aiheuttaa yläkertaan muuttaneiden asukkaiden pieni räksyttäjä. En nyt sano suoraan mitä siitä ajattelen, etten suututa ketään koiranomistajaa, mutta jos tuo jatkuu vielä seuraavalla käynnillä, pitää yrittää hienovaraisesti tehdä jotain asialle. Räksytys nimittäin saattaa kestää toisinaan pari-kolme tuntia henkeä vetämättä ja viime yö oli ensimmäinen kerta kun sitä kuuli yölläkin. Kyseessä näyttäisi olevan pieni koira ja vielä keskenkasvuinen; kovasti toivon, että se oppii olemaan yksin kotona haukkumatta, kuten sen täyskasvuinen kumppani. Muuten olen yhä tyytyväisempi tähän paikkaan ja tämän talon sijainti tässä peräti 20 talon yhteisössä on paras mahdollinen. Myös tämä asunto sijaitsee talossa todella hyvässä paikassa. Olen myös huomannut, että tämähän taitaa olla oikein turvallinen ympäristö: eräänä päivänä joku sheriffi tästä rapusta oli juuri lähdössä töihin ja tänään näytti yläkertaan kotiin tulevan poliisi. Ja vielä joku virkapukuinen nainenkin oli tänään koiraa ulkoiluttamassa.

Eilen illalla luulin hukanneeni rakkaan ruskea-mustan shemagh-huivini, siis sellaisen "arabi-huivin". Olihyvä ettei minulta päässyt itku. Tunne oli aivan varmasti ihan sama, kuin pikkulapsella, joka on hukannut rakkaan nallekarhunsa. Rahallista arvoa huivilla ei ole, mutta tunnearvoa sitäkin enemmän. Ehkä mikään vaatekappale ei koskaan ole ollut minulle yhtä tärkeä. Huivi on muisto syksyn 2011 Rooman keikalta ja siihen liittyy paljon kaikenlaista minulle tärkeää... Luulin unohtaneeni huivin Amtrakin junaan, mutta tänään löydän sen omituisesta matkalaukun lokerosta ja ilokin on aivan kuten pikkulapsella, joka on löytänyt rakkaan nakkekarhunsa.

Palm Beach Municipal Beach

Flunssan alku taisi mennä ohi, mutta muuten minulla on tänään vähän huono olo. Epäilen sen tällä kertaa johtuvan yliannoksesta aurinkoa: kaksi tuntia rannalla ja sen jälkeen vielä reilu tunti auringossa juuri kuumimpaan aikaan keskipäivällä taisi tehdä nyt tehtävänsä. Tällaista tämä on; pohjoisen asukas Siperian kainalosta kun yrittää lyhyessä ajassa ottaa kaiken irti ja imeä aurinkoa, rusketusta ja D-vitamiinia koko pitkän lopputalven ja kevään varalle, niin huonostihan siinä käy... Lopulta... Tähän asti on mennyt kyllä hyvin, pidän lämmöstä ja auringosta ja niin se kuitenkin on, että ei lämmin luita riko...

Ehkä huono olo johtuukin siitä, että poislähtö lähenee. Illalla kun käyn vielä kaupassa alkaa taas jo ahdistaa. Kyllä näitä lämpimiä, pimeitä iltoja ja ajeluita palmujen reunustamilla teillä tulee taas ikävä.

West Palm Beach, Palm Beach County, FL, USA

Valokuvat

(15) ma 4.2. Emerald Isle at Laguna Lakes

USA 15. matkapäivä: maanantai 4.2.

Pihalla on taas kummia lintusia: jo monena päivänä olen nähnyt samoja isoja lintuja, jotka ovat kuin valkoisia haikaroita, mutta niillä on pelikaanin nokka. Pitää varmaan jonkunlainen lintuopus hankkia, kun ei jaksa niitä netistäjkään etsiä. Tänään näen ensimmäistä kertaa pihanurmella myös Anhinga-linnun seisomassa auringossa siipiään kuivattelemassa. Ne ovat siitä omituisia lintuja, että ne uivat kuin käärmeet, vain kaula ja pää pinnalla ja muuten kokonaan pinnan alla. Sitten ne kuivattelevat itseään maalla tai ripustavat itsensä puun oksalle kuivumaan siivet levällään. Nyt tämä lintu lähtee vielä uiskentelemaan ja nyt näen miksi sitä sanotaan myös käärmelinnuksi: sitä voisi tosiaan luulla uivaksi käärmeeksi kun siitä ei näy muuta kuin pitkä kaula ja pää pinnalla.

Palmut parvekkeen alla...

Myös ibis-lintuja on tänään nokkimassa nurmikon mullasta syötävää ihan parvekkeen alla. Viimeksi näin ibiksiä muutama päivä sitten lammen rannassa, mutta näin läheltä taisin nähdä niitä viimeksi silloin kun kävimme poikani kanssa katsomassa tätä asuntoa viime vuoden helmikuussa. Silloin ne kävellä köpöttelivät kiltisti pitkin jalkakäytäviä portin lähellä.

Ibikset parvekkeen alla

Juuri eilen ajattelin rannalla, että onpa ollut hyvä onni kun ei ole mikään flunssa iskenyt ja nyt sitten tänään onkin jo pikkuisen flunssainen olo. Ei mitenkään pahasti, mutta sellainen pikkuinen "flunssainen väsymys" ja vilu. Nyt tätä reissua on enää niin vähän jäljellä, että eipä se nyt kovasti enää haittaa, vaikka kotimatkasta tulee tietysti vähän raskas jos on kipeä.

Hoitelen tänään joitakin asunnon omistamiseen liittyviä asioita ja käyn aamupäivällä tapaamassa isännöitsijää (on-site manager). Hän lupaa nyt lopulta laittaa kuntoon minun HOA-feen (Home Owners Association) eli yhtiövastiketta vastaavat maksujärjestelyt. Virallisesti asunto on ollut oma jo kauan, mutta asuinyhteisön hoidosta vastaava yhtiö ei ole saanut kaupan sulkeneelta title companylta erästä tärkeää paperia ja se taas on aiheuttanut sen, että en ole pysytnyt maksamaan maksuja, koska asunto ei ole tämän isännöintiyhtiön tiedoissa siirtynyt minulle. Itsekin ne paperit jo kerran, kuukausia sitten heille vielä pyydettäessä kyllä lähetin, mutta... No, kaikki täällä ei aina näytä onnistuvat ihan suoraviivaisesti. Toivottavasti asia nyt lopulta saadaan järjestykseen. Pankkitilin numeron sentään jo sain ja se on jo paljon... Ilmeisesti kovin hyvissä varoissa oleva yhtiö, kun se ei yhden asukkaan rahoja edes kaipaa...

Emerald Isle

Toimiva tämä yhteisö joka tapauksessa ilmeisesti on. Yksi asia, mitä jo vuosi sitten täälläkin käydessäni tarkkaan katselin, olin pihapiiri. Siitä voi jo päätellä jotain, kun nurmikot pidetään ajettuna ja siistinä, kasveja kastellaan, roskat kerätään pois, jalkakäytävät ja kadut ovat viimeisen päälle siistissä kunnossa ja paikat eivät ole rempallaan vaan kaikki on siistin ja hyvin hoidetun näköistä. Näin vuosi sitten niitäkin yhteisöjä, joissa homma oli karannut ilmeisesti jo kauan sitten käsistä, eikä millään näyttävät enää olevan juurikaan väliä. Toivottavasti tälle ei koskaan käy niin ja toivottavasti asiat pysyvät järjestyksessä niin kuin ne nyt näyttävät olevan.

Käyn tänään ensimmäisen kerran sisällä yhteisön "yleisen rakennuksen" kuntosalilla. Aika paljon täällä näyttää erilaisia kidutusvälineitä olevan... Ihan kaiketi tavallista kapupallista kuntosalia vastaava määrä. (Vielä) en niihin koske. Kiertelen myös allasalueella: siistiä sielläkin ja lämmittämättömän altaan vesi kädellä kokeillen melko viileää, mutta varmaan kuumana päivänä ihan sopivan virkistävää. Mitään tarvetta alueen uima-altaaseen ei vieläkään ole ollut, koska paljon mieluummin lähden hiekkarannalle ja mereen uimaan.

Emerald Isle

Tänään oleilen vaan kotioloissa lukuunottamatta kaupassa käyntiä iltapäivän lopussa. Ilokseni huomaan, että se hankintalista, mikä minulla oli tänne tullessa, alkaa olla tämän illan jälkeen tyhjä ja jotakuinkin kaikki tarpeellinen on hankittu. Jotain vielä puuttuu, mutta nyt olen tähän oikein tyytyväinen. Lähimmässä Publixin ruokakaupassa asioidessani jään pitkäksi aikaa juttelemaan entisen USA:n laivaston upseerin kanssa. Hän huomaa minun Naval Academysta, Annapolisista ostetun t-paitani ja siitähän sitten alkaa pitkä juttutuokio.

Emerald Isle

Kauppareissulla opettelen myös ihan uuden asian: "money orderin" käytön.Tarvitsen asunnolle toisen avainkortin pääporttia, allasalueen porttia ja kuntosalia varten sekä postilaatikon avaimen ja tälle "taloyhtiölle" ei käy käteinen, ei luottokortti, ei shekki, eikä tilisiirto. Maksu pitää suorittaa money orderina ja niinpä hankin pari sellaista Publixista. Ne ovat siis rahanarvoiset kupongit, jotka voi sitten taas vaihtaa rahaksi. Luulin, että kauppa ottaisi niistä enemmänkin "välistä", mutta ylimääräinen kulu on vain reilu dollari.

Auringonlasku

Nyt illalla se pieni flunssantunne on taas poissa. Toivottavasti se menee oikeisti pois, eikä tämä parempi olo johdu vain ottamastani lääkkeestä. Illalla laitan Little Red Dirt Devilin hurisemaan ja imuroin ja pyyhin pölyt. Olen tänään huomannut, että alan tehdä jo lähtöä... Uuden matkalaukunkin ostin tänään kauppareissulla. Alan tehdä lähtöä ja olen sitä jo miettinyt, mutta nyt tuntuukin sitten oikeastaan ihan kivalta, kun ei ihan vielä tarvitsekaan lähteä, vaan onkin vielä kaksi täyttä päivää aikaa.

Johnny Cash - I've Been Everywhere

Valokuvat

(14) su 3.2. What a Beautiful Sun Day

USA 14. matkapäivä: sunnuntai 3.2.

Niin ne lomapäivät vähenevät. Tammikuu on jo ehtinyt vaihtua helmikuuksi. Huomenna alkaa taas uusi viikko. Ja se onkin sitten kolmas ja viimeinen lomaviikko ja olen täällä enää kolme päivää: maanantaista keskiviikkoon. Torstaiaamusta perjantaiaamuun olenkin sitten jo matkalla kohti oikeaa kotia.

Minä en ole mikään aamuihminen. Olen aika huono heräämään ja aamut ovat usein vähän hankalia. Täällä olen kuitenkin suorastaan rakastanut aamuja. Rakastanut näitä hitaita ja rauhallsia aamuja. Rakastanut sitä, kun herätessä paista lämmin aurinko ja sitä, kun saan nousta katsomaan ruokalutilan lasiovien läpi pihan nurmea, lampea ja kahta palmua parvekkeen edessä. Olen rakastanut aamiaishetkiä parvekkeella tai pöydän ääressä avoimien ovien edessä: kahvia, tuoremehua, leipää, pannukakkuja vaahterasiirapin kanssa ja jogurttia.

West Palm Beach

Tänään ajelen ensin suoraan West Palm Beachin läpi Palm Bechin puolelle. Ajaessani sillan yli Royal Palm Waylle mietin taas kerran sitä, että maisemat vilahtavat autolla ajaessa vähän liian nopeasti ohi, eikä niitä voi kovin paljon jäädä tuijottelemaan, koska ainakin toinen silmä on pidettävä tiukasti tiessä... Paljon upeita taloja, värejä, kuvioita, muotoja, kasevja ja vaikka mitä on jäänyt vain oman pään sisään; en ole ehtinyt niitä kuvaamaan ja vaikea niitä on tässä blogissakaan kuvailla niin, että tämä ei veny paksuksi romaaniksi. No, nyt kuitenkin pysäytän auton Palm Beachin puolelle kadun varteen ja kävelen ison sillan päästä päähän ja toista puolta siltaa takaisin. Kameran kanssa tietysti.

Palm Beach

Toisen pienen kameran ulkoiluttamisen teen Palm Beachin pienessä ja todella hiljaisessa keskustassa. Kirurgit ja muut eliitit taitavat tänään potea krapulaa tai sitten heistä iso osa on jo niin vanhoja, että he eivät jaksa lähteä ulos lämpimänä päivänä. Tai sitten he ovat jo jollakin lähiseutujen kymmenistä golf-kentistä... Tämä on rikasta aluetta ja vielä rikkaammaksi se muuttu kun jatkaa A1A-tietä tai rantakatua vähän matkaa etelään. Oman asuntoni hinnalla en saisi ostettua täältä edes talon pienintä vessaa. Tuskin edes vessanpyttyä...

Lake Worth

Jatkan siis vähän matkaa etelään ja vielä siitäkin eteenpäin Lake Worthiin asti. Poikkean matkalla ihan pikaisesti vilkaisemassa tien varteen museoitua Etelä-Floridan vanhinta koulutaloa, Little Red School Housea. Tuo pieni punainen mökki on rakennettu 1886 ja entisöity nyt museoksi. Ovet ovat kiinni, mutta ikkunoista näkyy ikivanhoja pulpetteja ja jonkinlainen tulisija. Koko iltapäivän vietänkin sitten rannalla lähinnä auringossa istuskelle ja musiikkia kuunnellen. Jotain pikku evästäkin minulla on mukananin (seuraavalla kerralla kun toivottavasti matkassa on muitakin kuin minä, pitää muistaa ottaa rannalle kylmälaukku ja paljon kaikenlaista hyvää syömistä ja juomista). Käyn myös uimassa ja kävelen pitkän ja korkean kalastus- ja istuskelulaiturin päässä.

William O. Lochart Municipal Pier, Lake Worth

Pari päivää sitten kun kehuin tämän maan loistavia radiokanavia (jotka eivät ihan heti lopu kesken) ja valittelin kun en tiedä kappaleiden nimiä ja niiden esittäjiä, niin löytyihän siihen ratkaisu! Internet on toisinaan niin hieno keksintö: löysin kaikki haluamani kappaleet hetkessä kirjoittamalla hakusanaksi vain pienen pätkän laulujen sanoista ja pian löysin ne kaikki sitten myös Youtubesta. Musiikilla on kyllä iso vaikutus mielialaan ja myös toisinpäin, kun on hyvä fiilis, niin jotkut kappaleet jäävät mieleen positiivisina. Täällä kun ajaa hyvällä isolla autolla leveitä teitä, aurinko paistaa ja palmut huojuvat, niin nämä autoradiossa moneen kertaan soineet kappaleet ovat nyt jollakin tavalla tärkeä osa tätä matkaa ja mielialaa. Osa niistä soi jo lokakuussa ja näin näistä kappaleista on sitten tullut minulle jonkinlaisia hyvän mielen Florida-kappaleita:

The Script - Hall of Fame feat. will.i.am

The Script - Hall of Fame

Flo Rida - Whistle

Maroon 5 - One More Night

Macklemore & Ryan Lewis - Thrift Shop feat. Wanz

Bruno Mars - Locked Out of Heaven
The Lumineers - Ho Hey 

Fun - Some Nights

Ajaessani tänään kotiin alkaa auringonlasku taas lähestyä. Täällähän on vaikea nähdä sellaisia "elokuva-auringonlaskuja", koska aurinko laskee aina mantereen puolelle, mutta illan valo on usein kaunis ja samoin punertavat pilvet. Kun käännyn Belvedereltä Military Trailille minulla on taas niin hyvä olo; edessä kuusi kaistaa leveä, mutta tänään hiljainen tie, sivuilla värikkäiden liikerakennusten ja mainosten rivit ja vihreät tropiikin kasvit. Paluu Suomeen lähenee ja jo nyt, muutamaa päivää ennen se jo pikkuisen kuristaa kurkkua... Tuntuu jotenkin vaikealta ajatella, että muutaman päivän päästä joutuisin taas kahlaamaan lumessa ja loskassa ja palelemaan niin, että se melkein sattuu.

Taidan jäädä tänne. Menen vaikka Disney Worldiin Mikki Hiireksi. Tai ehkä alan Horatioksi ja ryhdyn jahtaamaan rosvoja. Tai sitten toteutan lapsuudenhaaveeni ja minusta tulee astronautti. Tai sitten menen vaikka Burger Kingiin myymään hampurilaisia...

Valokuvat

(13) la 2.2. Shark Watching on the Beach

USA 13. matkapäivä: lauantai 2.2.

Dear Diary... Ajattelin pitää tänään kokonaan vapaapäivän blogin kirjoittamisesta, mutta kirjoitan sittenkin. Kirjoitan kun on kirjoitettavaa... Hui-hai...

Ensinnäkin: ajattelin tänään rannalla ollessani, että jos edes yhden matkapäivän tärkein tapahtuma on rannalla makailu ja uiminen, niin silloin tällainen loma on onnistunut. Tänään tärkein tapahtuma oli makailu rannalla ja uiminen. Floridassa voi viettää kovin monenlaista lomaa: on aurinkoa, hiekkarantaa ja lämmintä vettä. On kaupunkeja, ostoskeskuksia, kahviloita, ravintoloita ja kaupungin katuja. On puistoja ja luonnopuistoja, piknik-alueita ja kävelypolkuja. On valtavia teemapuistoja, pienempiä teemapuistoja, eläintarhoja, merieläinpuistoja, alligaattoripuistoja sekä museoita, taidemuseoita ja vaikka minkälaisia tapahtumia. Mutta lomaan tai yleensäkin täällä oleiluun kuuluu ehdottomasti ranta ja meri. Aurinko ja palmut.

Singer Island, Riviera Beach

Itse en oikein tiedä olenko lomalla vai mitä tämä on. Jonkinlaista oleilua ja kulkemista Floridassa ja muuallakin USA:ssa. Olen nyt tehnyt kaksi matkaa yhdellä kertaa. Kaksi täysin erilaista reissua yhteen putkeen. Valtava suurkapunki pilvenpiirtäjineen todella kylmässä säässä. Hotelliloma ja kaupunkiloma "maailman pääkaupungissa" (jolle tämä nimitys ei sovi, niin ei sitten, siinä on kuitenkin totta toinen puoli...). Ja tuon kylmän ja kivisen, mutta silti niin käsittämättömän upean suurkaupungin jälkeen yhtäkkiä aivan täysin toisenlainen paikka samassa maassa. Täydellinen ilmaston, ilmapiirin ja myös mielialan muutos. Lämpö, vihreys, palmut, aurinko, rento ilmapiiri. Eli yhteensä kaupunkiloma parhaimmillaan ja sitten yhdistettyä kaupunki- ja rantalomaa troppisessa ilmastossa.

(Highly) Possible Sharks, Man-O-War...

Tämän päivän suurin tapahtuma on siis ranta, mutta siitäkin muodostuu vähän erilainen kuin koskaan ennen. Ajan taas autolla jo tuttuun paikkaan Riviera Beachin Singer Islandille (kyllä, sillä on jotain tekemistä sen ompelukoneen kanssa, en vaan muista mitä) ja suunnitelmissani on viettää suurin osan päivästä rannalla. Rannan taululla lukee veden lämpötila: +75F (noin +24C) ja taululla on taas varoitus mahdollisista haista. Rantavahdin tornilla liehuu yksi punainen lippu, joka tarkoittaa korkeinta varoitusta, mutta ei vielä uintikieltoa. Sää on tänään kaunis ja aurinkoinen ja rannalla on paljon ihmisiä.

Singer Island, Riviera Beach

Minä rentoudun rantatuolissani kuulokkeet korvilla ja kuuntelen kännykällä paikallista radiokanavaa 95.5 WiLDiä, kun musiikin yli kuulen yhtäkkiä rantavahdin pillin vihelllyksen. Vahti viheltää kuin viimeistä päivää ja heiluttaa vimmatusti punaista lippua kädessään. Pian huomaan, että ihmiset osoittelevat käsillään jonnekin merelle aivan rannan lähelle ja uimarit kiirehtivät kovaa vauhtia rannalle. Mieleeni välähtää heti: "Hai!" Yksi tai useampia? Kävelen lähemmäksi rantaa sinne suuntaan, missä ihmiset edelleen osoittelevat sormillaan jotakin ja sittten minäkin näen jotain. En ole aivan varma, onko se hai, vai vaan vedessä oleva varjo, mutta pitkän aikaa näen aallon sisällä kirkkaassa vedessä tummanruskean hain muotoiseen hahmon, joka sitten katoaa. Lähes kaikki rannalla olevat ihmiset ovat nousseet seisomaan ja kaikki tähyilevät veteen. Uimavalvojan lipputankoon on nyt noussut toinen punainen lippu: No swimming...

Tähyilystä huolimatta en näe enää mitään, vaikka seison pitkään aivan rantaviivalla. Pienen ajan kuluttua joku vanha mies lähtee uimaan, mutta vieressäni ollut mies käy huutamassa hänet takaisin rannalle. Minä istahdan takaisin tuoliini ja keskityn taas auringonottoon ja radion kuunteluun. Noin tuntia myöhemmin haita ei ilmeisesti ole enää näkynyt ja rannalla liehuu nyt yksi punainen lippu. Minä päätän nyt mennä uimaan, mutta sen verran kuitenkin järki päässä yhden hain ja punaisen lipun vuoksi, että siirryn rannan sivulta hieman lähemmäksi uimavahdin koppia...

Auringonlaskun aikaan

Olen nähnyt nyt tällä reissulla vilahduksen manaatista melkein West Palm Beachin keskustassa ja vilahduksen haista uimarannalla. Mitäköhän vielä... Alligaattori pihanurmella... ;) No, onneksi tämän alueen ja Evergladesin ja muiden kosteikkojen välillä on aika paljon ihmisasutusta...

Valokuvat

(12) pe 1.2. Drivin' Around

USA 12. matkapäivä: perjantai 1.2. 

Tällä kertaa hyvin lyhyesti. Tänään en ehdi kirjoittaa. Tänään ajelen jossakin West Palm Beachin ja Ft Lauderdalen välillä ja illalla kokoan taas kerran Ikean kalusteita.

Ft Lauderdale-Sunrise Ikea, FL

Ajelen tänään heti aamulla Sunrisen Ikeaan pienempiä suuria teitä pitkin. Interstate I-95- expresswayta pitkin olisin perillä reilun tunnin päästä, mutta pikkuteitä matkaan menee tänään parisen tuntia. Ajelen kuitenkin mieluummin näillä pienemmillä teillä, joilla tienvarsilla on jotain katseltavaa. I-95- tien 12 kaistaa (kuusi molempiin suuntiin lähes koko matkalla, liittymien kohdalla enemmänkin…) vievät kyllä nopeasti perille, mutta ajaminen on todella tylsää valtavan leveää betonikaiteella reunustettua asfalttiväylää pitkin ja usein myös ehkä hieman stressaavaa. Paluumatkalla minäkin kuitenkin valitsen tuon valtaväylän, koska haluan ehtiä vielä uimaan jossakin lähempänä ”kotia”. Ikean reissulla poikkean myös valtavassa Sawgrass Millsin ostoskeskuksessa, mutta en tällä kertaa osta sieltä mitään.

Boynton Beach, FL

Sopivasti pari tuntia ennen auringonlaskua olen Lake Worthissa ja käväisen hakemassa Publixista samalla reissulla sekä eväät rannalle että ruoan illaksi kotiin. Ja juuri kun pääsin kirjoittamasta, että ne rantatarvikkeet pitää aina olla mukana, niin tänään ne sitten unohdin. Onneksi huomasin ostaa Ikeasta pari pyyhettä ja uimashortsitkin ovat jo valmiiksi jalassa. Syön rannalla Publixin kinkku-croissantin, jossa on enemmän kinkkua kuin croissantia… Ja jälkiruoaksi kylmätiskin valmis ”hedelmäsalaatti”. Oikein hyvä rantaeväs. Uimassakin ehdin hyvin käydä ennen kuin lähden kotiin huonekaluja kokoamaan.

Lake Worth, FL

Yksi asia mihin joka ainoa päivä kiinnitän huomiota, on kivat radiokanavat! Niitä on paljon. Radiossa tulee paljon hyvää asiaa lyhyesti ja aivan loistavaa musiikkia! Täällä eivät soi elämän kadonneet valttikortit, eivätkä keskikaljakuppiloiden säälittävät iskelmät. Täällä ei kuule latteaa ja tasaisen tylsää humppaiskelmää, eikä alakuloista ja masentavaa nyyhkypoppia. Täällä soivat enimmäkseen iloiset kappaleet ja vahvat, usein Karibiaan vivahtavat rytmit. Paljon kuulee musiikkia, joka on minun määritelmäni mukaan hiphoprapdiscoreggaeta. Todella hyvää musiikkia. Ja suurinta osaa näistä usein soivista kappaleista en muista koskaan kuulleeni Suomessa. Harmi kun radiossa ei juurikaan kerrota kappaleiden tai esittäjien nimiä. Näitä olisi kiva etsiä vaikka YouTubesta ja kuunnella vielä kotonakin. Paljon soitetaan myös 60-luvun hittejä ja muita vanhoja kappaleita. Täällä radioita kuunnellessa ei iske ahdistava itsemurhamieliala kuten ankeaa Suomen radiota kuunnellessa. Täällä radiota kuunnellessa tulee hyvä ja iloinen mieli.

Valokuvat 

(11) to 31.1. Clematis by Night

USA 11. matkapäivä: torstai 31.1.

Lazy day… Tänään lämpötila on pudonnut äkisti kymmenellä asteella. Floridassakin on talvi. Aamupäivällä lämpötila on vain +16 astetta ja vaikka se iltaa kohti nouseekin noin +20 asteeseen, on tänään kuitenkin laitettava pitkästä aikaa farkut jalkaan. Tänään en tee kovin paljon mitään. Haen aamulla kaupasta vielä joitakin tarvikkeita ja pari verhoa lisää ja ostan samalla yhden näppärän hyllyn ja jalkalampun yhdistelmän. Asennan verhotangot paikoilleen ja ripustan verhot ja niin tämä kakkoskoti saa taas uutta ilmettä. Täällä kun on tarkkaan määrätty, että verhojen pitää olla valkoiset tai luonnonvalkoiset, niin minäpä laitan verhot näppärästi niin, että keskellä on valkoiset verhot ja reunoilla koristeena värilliset verhot.

Emerald Isle

Tänään erikoista on se, että nyt kun olen melkein koko päivän kotona, ehdin myös syödä jo ajoissa. Minulla on aina ollut vähän se vika, että reissuilla unohdan syödä… En kai vaan ehdi tai malta, mutta yritän kyllä korjata tätä tapaani, varsinkin silloin kun matkassa on muitakin kuin vain minä itse. Seurailen taas lintuja lammella ja näen jälleen uusia, minulle outoja lintuja. Näen myös valkoisen haikaran, valtavan pitkän harmaan haikaran ja yhden tumman pienemmän haikaran.

Iltapäivän lopuksi lähden ajelemaan ihan vaan huvikseni Palm Beach Gardensin puolelle. Jälleen pitkä pätkä Military Trailia ja sitten PGA Boulevardin ja pienen Palm Beach Gardens- kierroksen jälkeen ajan ympäri ison Gardens Mallin ja jätän autoni pysäköintialueelle. Kiertelen pitkään Searsin tavarataloa ja löydän sieltä lopulta joitakin pieniä tuliaisia.

Illan alkaessa jo hämärtyä ajelen takaisin West Palm Beachille US1 Federal Highwayta pitkin, läpi North Palm Beachin ja Riviera Beachin. Muistan, että West Palm Beachin keskustassa pitäisi jonkinlainen tapahtuma jokaisen torstai-iltana ja haluan käydä vilkaisemassa mistä on kyse. Ajan läpi keskustan Clematis Streetia ja huomaan, että jotain on tosiaan tekeillä: katuja on suljettu, puisto on valaistu ja poliisiautoja on kadun kulmilla. Ajan autoni rantaan Flagler Driven varteen parkkiin ja kävelen rantakatua pitkin Clematis Streetille. 

Clematis Street, WPB, FL

Ilta on kaunis: vaikka tänään ei niin kovin lämmin ole ollutkaan, tarkenee ulkona vielä hyvin lyhythihaisella paidalla. Vesi rannassa on tyyni ja laskenut aurinko värjää korkeiden talojen yllä taivaalla olevat pilvenhattarat kauniilla vaaleanpunaisella. Rantaa reunustaa hieno palmujen rivistö ja Palm Beachille johtava silta on valaistu värillisillä valoilla.

Clematis Street, WPB, FL

Clematis Streetin päässä on alkanut illan tapahtuma. Puiston palmut on koristeltu valoilla, mainosvalot loistavat ja paikalle on tuotu erilaisia myyntikärryjä, joissa kaupataan enimmäkseen erilaista ruokaa. Keskialueella ison suihkulähteen takana on esiintymislava, jossa soittaa juuri jokin todella hyvä reggae-yhtye. Mikään musiikki ei varmasti sopisi tähän ilmastoon ja maisemaan paremmin kuin reggae. Jään kuuntelemaan soittoa ja nauttimaan paikan todella rauhallisesta ja rennosta tunnelmasta. Täällä on jonkinlainen ”hyvä henki”. Paikalla on eri ikäisiä ihmisiä, eri värisiä ihmisiä, perheitä lapsineen, ihmisiä yksin. Paikalla on poliiseja ja keskustan turvamiehiä, mutta heitä tuskin täällä tarvitaan.

Clematis Street, WPB, FL

Kävelen isolle suihkulähteelle ja katselen varsinaisen Clematis Streetin suuntaan. Ravintolat ovat auki, värivalot loistavat ja kadun päässä palmujen takana näkyy vielä kaunis auringonpuna. Jollakin seuraavalla reissulla tänne pitää ehkä tulla bussilla ja lähteä sitten kotiin taksilla. Niin mukava olisi nytkin istahtaa pieneksi hetkeksi jollekin monista terasseista juomaan olut tai pari. Täällä on kuitenkin pysyttävä pois autonratista oluen jälkeen, joten nyt on tyydyttävä vain nauttimaan tunnelmasta ja musiikista, mikä sekin on oikein kivaa. Parkkimittariin olisi vaan ehkä voinut laittaa vähän enemmän rahaa; kun lähden jo seitsemän aikaan illalla ajelemaan kotiin päin, on taitaa juhla olla vasta alkamassa, päätellen ainakin siitä, että myyntikärryjä ilmestyy paikalle vielä lisää.

Flagler Drive, WPB, FL

 Ajan kotiin vielä keskustan läpi Rosemarya pitkin ja käyn katsomassa miltä toinen kaupungin ”keskuspaikka” City Place näyttää iltasella. Myös siellä on oikein mukavan näköistä: suihkulähteet on valaistu ja ihmisiä kulkee aukiolla ja istuu terasseilla. Minä ajan vain katua pitkin ohi ja jatkan sitten Okeechobee Boulevardille ja muutaman kilometrin päässä ”oikaisen” uutta reittiä Palm Lakes Boulevardin ja Village Boulevardin kautta kotikulmille. Tämän iltaisen keskustan näkemisen jälkeen yhä enemmän vaan pidän tästä paikasta.

Valokuvat