Menneitä muistellen... Jay Walking...

Muistot ovat tärkeä osa ihmisen elämää... Pitää tietysti osata katsoa myös eteenpäin ja suunnitella ja odottaa tulevaa ja pitää muistaa elää tässä päivässä (elämä on nyt!), mutta muistot ovat kuitenkin pohja ihan kaikelle ja varsinkin ne hyvät muistot ovat äärimmäisen arvokkaita. Aina silloin tällöin on hyvä pysähtyä myös miettimään mennyttä; oppia virheistä ja huonoista hetkistä ja nauttia hyvistä muistoista. Ehkä kaivatakin... Sekin on hyvä asia.

En nyt ala filosofoida yhtään tuon enempää, vaan palaan nyt jälkikäteen vielä hetkeksi Yhdysvaltoihin ja siellä viettämääni tammikuun loppuun ja helmikuun alkuun. Aikaan, joka on nyt osa muistoja ja jota nyt jo kaipaan. Tässä vielä noiden päivittäisten matkablogi-kirjoitusten lisäksi muutamia sekalaisia mieleen tulevia muistoja vuoden 2013 ensimmäisen USA:n matkan varrelta. Osa 1...

----------------------------------------------------------

Suljen pienen, omalaatuisella vanhalla tapetilla ja vanhanaikaisilla huonekaluilla sisustetun hotellihuoneeni oven Midtown Manhattanin Murray Hillissä, Hotel 31:n kahdeksannessa kerroksessa. Astun kapealta käytävältä tummanruskeaksi petsatun ja kiiltävksi lakatun oven kautta pieneen porraskäytävään ja painan hissin nappulaa. Alhaalta kuuluu pieniä kolahduksia ja voimistuvaa natinaa hissin lähtiessä liikkeelle kohti ylintä kerrosta. Kun hissi on parin kerroksen päässä alapuolellani, alan kuulla hississä soivan rätisevän radion äänen. Pienestä ritiläikkunasta näen kun hissi pysähtyy kohdalleni ja avaan ensin hissin puuoven ja sen jälkeen vanhan ristikko-oven. Matkaan vapisevalla ja natisevalla hissillä, radion rätistessä, hitaasti alaspäin
.

Hotellin sisääntuloaula on vain pieni eteinen. lyhyet portaat, punainen matto ja seinässä oleva aukko, joka toimii vastaanottotiskinä. Tervehdin mieshenkilöä tiskin takana, vaikka tiedänkin, että hän tuskin huomaa minua. Olen nähnyt hänet ennenkin ja olen huomannut, että tuo vanhus näyttää vain tuojottavan jonnekin kaukaisuuteen näkemättä ja kuulematta mitään tai ketään. Astun hotellin ovesta suoraan 31st Streetin jalkakäytävälle, käännyn vasemmalle ja lähden kävelemään vailla sen kummempaa päämäärää. On vielä varhainen aamu, edessä on kokonainen uusi päivä, eikä minulla ole kiirettä minnekään.

Kuljen 31. katua länteen ja ensimmäinen poikkikatu on Park Avenue. Kun katson Park Avenuelle oikealle, näen kaukana korkeiden talojen joukossa siintävän, vielä muitakin rakennuksia isomman MetLife Buildingin. Tuon rakennuksen muistan jostain syystä jo jostain lapsuuden koulukirjasta. Silloin se tosin oli vielä nimeltään PanAm Building. Katsoessani vasemmalle näen etelään jatkuvaa Park Avenueta niin pitkälle kuin katse kantaa. Katsottuani molempiin suuntiin ylitän leveän kadun punaisista valoista piittaamatta. Jay walking... Se on yksi asia, jonka New Yorkissa oppii viidessä minuutissa. Jalankulkijoiden liikennevalot suojateillä on asennettu koristeiksi, ihmisten iloksi ja tuomaan valoa kaupunkiin. Tie ylitetään silloin, kun kukaan ole juuri ajamassa ylitse, valoilla ei ole merkitystä. Myös hivuttautumistaktiikan oppii nopeasti: jos kadun yli ei pääse heti, tulee siinä tapauksessa hivuttautua sentti sentiltä lähemmäksi ohi ajavia autoja ja ajoradan keskiosaa ja heti tilaisuuden tullen luikahtaa yli kadun.

Jatkan edelleen lännen suuntaan. Tänään on poikkeuksellisen kylmä talvipäivä: pakkasta on reilut kymmenen astetta, mutta päivä on tuulinen ja pakkasen todellinen tuntu vastaa -20 astetta. Sää on kuitenkin muuten kaunis; aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta. Nuoret naispuoliset Newyorkerit kulkevat lyhyissä hameissaan ja pikkukengissään ilman sukkia tai sukkahousuja. Minä palelen talvivaatetuksessani ja nostan huiviani leukani suojaksi ja jännitän hartiani kyyryyn. Ylitän seuraavaksi Madison Avenuen, jonka jälkeen korttelin päässä tulen 5th Avenuelle. Olen nyt kulkenut hotelliltani kolmen korttelin matkan ja olen aivan miljoonakaupungin ydinkeskustassa. Kaikki ympärillä on niin suurta. Tunnen itseni niin pieneksi leveiden jalkakäytävien ihmisvilinässä, tuhansien korkeiden talojen välissä. Tunnen itseni pieneksi, mutta samalla niin suureksi. Täällä on helppo sulautua ihmisiin ja koko tähän maailmaan ja täällä on helppoa olla osa tätä kaikkea. Osa tätä kaupunkia ja elämää. Ihmiset kiirehtivät töihin kahvimukit ja eväspussit kädessään. Kadulla olevasta suuresta puna-valkoisesta putkesta tupruaa valkoista höyryä. Keltaiset taksivat kiitävät letkassa ja rinnakkain alas katua ja siellä täällä voi välillä kuulla hälytysajoneuvon sireenin ulinaa.

Pienen matkan päässä vasemmalla on Madison Square Park ja Flatiron District (Flatiron Building) ja jossain kauempana Gramercy ja Union Square. Jos jatkaisin eteenpäin, tulisin muutaman korttelin päässä Penn Stationille, suurelle rautatieasemalle ja lopulta sen takana olevan Hudson Riverin rantaan. Suoraaan edessäni oikealla kohoaa ehkä koko New Yorkin tärkein maamerkki ja koko kaupungin tunnuskuva: Empire State Building! Se on korkea! Se on mahtava ja vaikka olen sen nähnyt jo menesti ennenkin ja käynyt sen näköalatasnteellakin jo kaksi kertaa, niin siitä huolimatta sen näkeminen on taas sykähdyttävä kokemus. Se on juuri se hetki, kun voi sanoa: "Hei, tämä on Amerikka! Ja minä olen täällä juuri nyt!"

Kun kävin Empire State Buildingin 86. kerroksen näköalatasanteella 320 metrin korkeudella ensimmäisen kerran, ajattelin hetken viisi vuottta aiemmin kuollutta isääni. Muistan kun olin lapsi ja isäni kertoi minulle jossain kaukana Amerikassa olevasta isosta kaupungista nimeltä New York ja siellä olevasta valtavan korkesta Empire State Building- nimisestä pilvenpiirtäjästä. Kuten varmaan kaikista lapsista, minusta sana pilvenpiirtäjä kuulosti hauskalta. Isäni ei ollut koskaan matkustellut missään (omien sanojensa mukaan hänen ainoa ulkomaanmatkansa oli sota-aikana Neuvostoliiton puolelle...), mutta hänellä oli valtavan hyvä yleissivistys ja paljon tietoa koko maapallosta ja kaikesta. Niinpä hän siis kertoi minulle myös tuosta talosta, josta siten tuli minulle lähes tarunhohtoinen rakennus. Samoihin aikoihin näin myös vanhan musta-valkoisen King Kong- leffan ja talon seinillä kiipeilevä gorilla syöpyi mieleen ikiajoiksi. Nyt kun itse seisoin ensimmäistä kertaa oikeasti juuri sen rakennuksen katolla, se hetki tuntui jotenkin epätodelliselta ja muistelin kaikkea tätä ja ajattelin hetken isääni. Rakennus tuntui niin korkealta, että se tuntui olevan vähän lähempänä pilviä. Vähän lähempänä taivasta... Niinpä vilkaisin virnistäen ylöspäin ja sanoin hiljaa mielessäni: "Hei isä. Täällä sinun poikasi nyt on..."

Matkakuvat