TURBULENSSIA ILMASSA JA MAANKAMARALLA (HELSINKI - NEW YORK)

Lento etenee hyvää vauhtia. Noin 900km/h. Silti tuntuu kuin se ei etenisi lainkaan. Yhdeksän tunnin lento on useinkin ollut lopulta noin kahdeksan tunnin lento, mutta tänään vastatuuli on niin voimakas, että koneen kapteeni kertoo matkaan menevän nyt tasan tuo yhdeksän tuntia. Lähtö myöhästyy noin 10-15 minuuttia toiselta lennolta kiirehtivien matkustajien ja lentokoneen kesken olevan lastauksen vuoksi, mutta se nyt ei ole vielä mitään. Tähän on jo totuttu. Matkaa Helsingistä New Yorkiin on 6600km ja jopa minä pystyn matemaattisilla lahjoillani laskemaan, että New Yorkista olisi vielä 1600km West Palm Beachin lentokentälle Floridaan. Sinne en kuitenkaan ole nyt matkalla.

Minä harrastin taas kerran tämän lennon kanssa omaa kikkailuani, jota olen harrastanut jo toistakymmentä vuotta. Minun kultakorttini ominaisuuksiin kuulu se, että saisin varata istumapaikan etukäteen, mutta en kuitenkaan tee sitä, vaan päinvastoin jätän sen aivan viime tinkaan. Viikkoa ennen lähtöä seurailen silloin tällöin koneen täyttymistä ja istuimien varaamista. Pari päivää ennen saatan varata itselleni paikan alustavasti jonnekin, missä näyttää olevan hyvin tilaa. Lopullisen paikan varauksen käyn tekemässä vasta edellisenä iltana ja vielä seuraavana aamuna tarkastan onko minun viereinen paikka vielä tyhjä ja jos ei ole, vaihdan sen sellaiseen, jossa vieressä ei ole ketään. Tällä kerralla jätin sen niin viime tinkaan, että tein viimeisen tarkastuksen lentokentän ala-aulassa vain pari minuuttia ennen kuin kävelin check-in -tiskille (Yhdysvaltoihin matkustettaessa ei check-in onnistu pelkän automaatin avulla). Mutta tämä helppo ja melko vaivaton peli kannatti tälläkin kerralla: minulla on ikkunapaikka, viereinen penkki on tyhjä ja sitten seuravana onkin käytävä. Tämä on yhdeksän tunnin lennolla valtavan suuri etu ja matkanteko on paljon mukavampaa kun on väljempää. Erityisesti syödessä asiat helpottuvat. Tämä kikkailu toimii vähintään 50% todennäköisyydellä, ehkä jopa useamminkin. Silloin tällöin yksin matkustavalle osuu ihan oma rivi ilman kikkailujakin. Tällä kertaa koneessa ei näytä olevan juuri muita tyhjiä penkkejä kuin tämä yksi.

Joskus olisi tietysti kiva kun olisi matkaseuraa. Usein olen katsellut käytävää pitkin tulevia ihmisiä ja toivonut, että jos viereeni tulee joku, niin kunpa hän olisi joku mukava ja sopivan puhelias tyyppi. Nyt olen kyllä tullut siihen tulokseen, että on parempi yrittää pitää vaan se viereinen paikka tyhjänä, koska minulla ei ole ollut tuuria ihmisten kanssa. Joko vieressäni istuneet ihmiset ovat olleet sitä tyyppi, joka laittaa heti istuttuaan napit korviin ja ottaa ne pois kun kone pysähtyy määränpäässä. Tai sitten sellaisia, jotka eivät osaa puhua hyvin englantia ja/tai eivät haluan kommunikoida millään tavalla. Ne ihmiset, joiden kanssa on ollut ilo jutella, ovat olleet mukavia, mutta harvinaisia poikkeuksia.

Toinen, paljon pienempi kikkailu on lähtöportille tulo. Muutamasta kerrasta oppineena en koskaan kiirehdi Schengen-alueen ulkopuolella oleville ”lähtöalueille”. Näillä kaukolennoilla ihmiset otetaan ensin sisään ”lasikoppiin”, jossa on yleensä tukalaa ja ahdasta, eikä siellä ole edes vessaa. Taas pääsisin priority-lippuni turvin ihan ensimmäisten joukossa odottamaan, mutta panttaan sitäkin hyvin pitkään. Minulla ei ole kiire odottamaan… Kävelen edestakaisin pitkin ison lähtöaulan käytäviä ja käyn vielä vessassa juuri ennen kuin siirryn tarkastuksen kautta sisään akvaarioon (tai terraarioon). Mutta niin vain käy tälläkin kertaa, vaikka pitkään portille menoa venytänkin, joudun silti seisomaan ihan liian pitkän ajan priority-puolen todella ahtaassa tilassa. Nämä tilat on tehty ihmisten kiusaamiseksi sanon minä. Eivätkä ne juuri koskaan ole ainakaan boardingia juurikaan nopeuttaneet tai millään tavalla parantaneet, jos se on niiden tarkoitus.

Tämän lennon merkittävin negatiivinen seikka lienee wifi-ongelma. Suuri osa viihdejärjestelmän informaatiosta puuttuu ja myöskään henkilökohtaista wifi-yhteyttä ei voi tilata. Viihdelaitteisto, joka käyttää ilmeisesti koneen järjestelmiä toimii kyllä ja esimerkiksi elokuvia voi katsella. Tai voisi katsella, jos ei järjestelmää olisi wifi-yhteyden palauttamiseksi tarvetta ajaa alas ja ylös jatkuvasti. Se tehdään ainakin viisi kertaa lennon alkupuolella ja jokainen käynnistys kestää uskomattoman kauan. Lopulta wifi alkaa toimia kun lento on kestänyt noin kolme tuntia! Toivottavasti tämä lentokone toimii muuten teknisesti paremmin kuin mitä sen viihdejärjestelmä toimii. Matka sujuu enimmäkseen laskevan auringon viime kajossa. Aluksi tuntuu, että emme saa sitä millään kiinni, mutta se ei myöskään muutu täydeksi pimeydeksi. Tämä on tuttua ainakin kahdelta viime lennolta. Saavuttuamme Grönlannin lähistölle hämärä muuttuu kuitenkin kirkkaaksi päivänvaloksi ja näin lentelemme aina Kanadaan ja USA:n pohjoisrajalle asti.

Luulin jo että wifin puuttuminen olisi ainoa negatiivinen seikka tällä lennolla, mutta ei kuitenkaan… Kun olemme ylittämässä Grönlantia ravistelu alkaa. Jonkin aikaa kestäneen ravistelun jälkeen turbulenssi pahenee ja kone tuntuu heittelehtivän ylös ja alas ja sivuille ja joka suuntaan. Alan vaistomaisesti puristaa käsinojia, ikään se auttaisi konetta pysymään ilmassa… Olen ollut tätä ennen hieman pahemmassa turbulenssissa vain pari kertaa ja niistäkin on aikaa yli kymmenen vuotta. Kovin usein tämä ei siis kohdalle satu, vaikka nyt jonkin verran sentään lennänkin. Tämä turbulenttinen vaihe lennosta kestää noin 45 minuuttia ja tuosta ajasta 15 on melkoista vuoristorataa. Kukaan ei vielä huuda matkustamossa, mutta sieltä täältä kuuluu välillä huokaisuja isoimpien pomppujen kohdalla. Tilanne rauhoittuu alle tunnissa mukavaksi ja tasaiseksi ja matka jatkuu näin pitkälle USA:n puolelle asti. Viimeiset röykytykset saamme koneen jo lähestyessä New Yorkia. Nytkin ravistelu ja heilahtelu on voimakasta, mutta kestää vain melko vähän aikaa. Kone lähestyy JFK:n lentokenttää suoraan Manhattanin päältä, mutta paksun pilvet roikkuvat niin matalalla, että kaupungista ei näy valonpilkahdustakaan. Käymme kääntymässä meren päällä ja lopulta laskeudumme noin 20 minuuttia aikataulusta jäljessä.

Maahantulo New Yorkin JFK:n kentällä on surkea! Se on ehkä surkeampi kuin koskaan missään! Minulla on kuitenkin melko paljon kokemusta USA:n rajatarkastuksista ja takana jo kymmeniä saapumisia tänne, mutta tämä kerta on todellakin ihan pohjanoteeraus. Ensinnäkin ahtaaseen ja sekavaan tuloaulaan saapuu yhtä aikaa useamman koneen matkustajat ja valtavassa palvelutiskien rivissä on tavallisille matkustajille avoinna vain kolme tiskiä. Hyvällä hetkellä kolme tiskiä, mutta silloin tällöin virkailijat katoavat jonnekin ja pitkiä aikoja satoja matkustajia varten on vain yksi tiski! Koko homma aulassa näyttää täysin sekavalta, huolimattomalta ja ammattitaidottomalta. Itselleni jää sellainen tunne, että työtekijöitä koko homman sujuvuus ei tunnu kiinnostavan pätkän vertaa. Lopulta 1h 45min jonossa seisomisen jälkeen minut ja muutama muu matkustaja ohjataan kaukana alussa olevalle tiskille, joka sulkee luukut hoidettuaan yhden matkustajan! Me yritämme sen jälkeen päästä seuraavana olevalle ”diplomaatti-luukulle”, joka ehtii olla hetken vapaana. Tällä tavoin yksi meistä pääsee läpi ja sitten saapuu uusi kone ja tuo linja täyttyy ihmisistä. Siinä me sitten seisomme jonossa, joka ei johda enää minnekään… Tässä vaiheessa todella toivon, että minulla olisi vielä ”erikoisviisumini” passin välissä. 10 minuutin päästä ihmisiä ohjaava virkailija huomaa virheensä ja ottaa meidät takaisin lähimmille tiskeille. Tämän jälkeen lopulta pääsen itse hoitamaan asioitani ja minun osaltani tarkastus on jälleen kerran tehty alle kahdessa minuutissa.

Tästä eteenpäin pääsenkin etenemään sulavasti. Minulla ei ole ruumassa kulkeneita matkatavaroita lainkaan, joten pääsen kävelemään (tullipisteen läpi) suoraan ulos maahantuloalueelta ja koko terminaalista. Päätän ottaa virallisen keltaisen taksin välttääkseni huijareita, koska tiedän näillä keltaisilla takseilla olevan vakio ”flat rate” Manhattanille. Hieman toisin kuitenkin käy: huomaan lopulta kuskin huijanneen minulta muutaman ylimääräisen dollarin ja todennäköisesti ottaneen vieläpä maksun ”pimeänä” käyttäen vanhaa kunnon ”maksupääte ei toimi” -kikkaa. Flat rate Manhattanille on tällä hetkellä $52, mutta lisämaksuineen ja tippeineen se voi nousta jopa noin $20 korkeammaksi. Maksaessani matkaa määränpäässä olen kuitenkin niin onnellinen ollessani hengissä, että en jaksa jäädä ihmettelemään… Matka New Yorkiin on ollut pikkuisen jännittävä pomppuisen lennon vuoksi ja myös melkoisen taksimatkan vuoksi: Kun olemme lähestymässä Midtown Tunnelia ja Manhattania ymmärrän miksi taksikuski halusi varmistaa, että minulla on turvavyö kiinnitettynä… Tunne turbulenssissa lentämisestä jatkuu myös maanpinnalla. Olen ennenkin ollut hurjissa taksikyydeissä New Yorkissa, mutta tämä kaveri on ihan omaa luokkaansa. Vauhti, ohjausliikkeet ja muiden autojen ja kaiken matkan varrella olevan väistely on kuin formula-kisoista. En näe nopeusmittaria, mutta meno on hurjaa ja toisinaan mutkittelemme autojen väleistä kovalla nopeudelle niin, että olen jo useamman kerran varma, että nyt rysähtää. Kun katselen upeana pimeyden keskellä loistavaa Manhattanin siluettia ja sieltä erottuvaa World Trade Centerin korkeinta rakennusta, Empire State Buildingia ja Chrysler Buildingia, en voi olla ajattelematta sarkastisesti, että jos nyt kuolen tässä tänään, kuolen ainakin upeissa maisemissa…

Saavuttuani Holiday Inn -hotelliin Manhattanin 29. kadulle Chelseassa, totean jälleen kerran että pitäisi aina pitää mielessä, että mainosten kuvat hotelleissa on otettu kun hotellit olivat uusia tai juuri remontoituja ja kaikki on laitettu hienoksi kuvausta varten… Todellisuus ei useinkaan vastaa niitä mainoskuvia. Hotellini on hieman kulahtanut, mutta kuitenkin ihan ok. Ehkä melko tyypillistä Manhattanin keskitasoa. Pääasia on kuitenkin, että se on ihan siisti ja kaikin puolin ok ja lisäksi sijainti on erittäin hyvä. Sijainti on niin hyvä, että vaikka olen väsynyt lennosta, Suomessa on jo aamu ja täällä lähes keskiyö, lähden vielä pienelle kävelylle Midtown Manhattanin lähikortteleihin katselemaan vain parin korttelin päässä olevan Empire State Buildingin valoja ja hieman kauempana siintävän Times Squaren valoja.

 

 

VIIMEISIMMÄT KIRJOITUKSET TÄSSÄ BLOGISSA:

• Kohti Gotham Cityä 

• Miamista Helsinkiin 

• Rockabillyä reservaatissa
  

• Neiti Kevät on tullut kaupunkiin (Sunshine State osa 4) 
  

• Talvesta kevääseen (Sunshine State osa 3)

• Autoretkiä ja arkipäivää (Sunshine State osa 2) 

• Greetings from the Sunshine State (osa 1)

 VALOKUVAT YMS.:

• Omat linkkini: videoita, valokuvia, tarinoita 

 

 

KOHTI GOTHAM CITYÄ

On taas se aika… jolloin minulla ei ole ollut vielä tapana lähteä minnekään… Olen viime vuosina jättänyt talven poissaoloni pahimpaan talviaikaan ja lähtenyt joulun aikaan tai vähän myöhemmin ja palannut juuri sopivasti kun kevät on ollut jo lähellä. Tällä kertaa lähden jo tähän aikaan vuodesta, erinäisistä henkilökohtaisista syistä. Ja sen jälkeen, joulusta eteenpäin kaikki edessä onkin sitten vielä täysin hämärän peitossa, enkä tiedä miten ja missä tämän tulevan talven vietän. Lähden matkaan juuri ennen Halloweenia ja kaikista USA:ssa viettämistäni kuukausista (yhteensä jo vuosista) vietän nyt Halloweeniä USA:ssa ihan ensimmäistä kertaa! Kaikki muut juhlapäivät siellä on tullut vietettyä jo moneen kertaan. Tänä vuonna olen nyt kolmatta kertaa matkalla Yhdysvaltoihin.

Istun Helsinki-Vantaan lentoasemalla odottelemassa koneen lähtöä. Istun vielä viimeistä kertaa kultapossujäsenyyteeni kuuluvassa loungessa; koska en pysty nykyistä tasoani enää pitämään, ensi kerralla olen jo pudonnut tavallisten kuolevaisten joukkoon ja saan maksaa, jos loungeen haluan. Tosin silver-jäsenenä pääsen sinne edelleen puoleen hintaan. Minulla ei ole mitään hyvää kasvisruokaa vastaan, mutta viime aikoina loungeissa on ollut minun mielestäni pahaa kasvisruokaa. Tällä kertaa ruoka (texmex-kastike ja riisi)  on hyvää ja myös jälkiruokana tarjoiltavat kakut ovat erinomaisia. Kaikkein parasta on kuitenkin tuore, vaalea leipä.

Vielä viikkoa ennen lähtöä minulla ei ollut muuta varmuutta tulevasta, kuin että olin juuri varannut lentoliput Helsingistä New Yorkiin ja Miamista Helsinkiin. Marraskuun alku muutaman New Yorkissa vietetyn päivän jälkeen on edelleen harkinnassa. Tulen nyt joka tapauksessa olemaan muutaman yön New Yorkissa ja sen jälkeen ehkä muutaman yön jossain muualla itärannikolla ja lopun ajasta Floridassa. New Yorkissa minun oli alun perin tarkoitus olla vähän kauemminkin, mutta hotellien hinnat Manhattanilla, tai muussa sopivassa paikassa esimerkiksi Brooklynissa, ovat nousseet aivan hirvittäviksi. Käytännössä hintaan 200€/yö ei saa vielä oikeastaan yhtään mitään sopivalta etäisyydeltä ”keskustasta”. Hinnat lähtevät marraskuun ensimmäisellä viikolla noin 230 eurosta ylöspäin ja viikonloppuna joutuisi maksamaan vielä paljon enemmän! YMCA:n hostellin olisi saanut hieman edullisemmin ja pidin sitä varteenotettavana vaihtoehtona. Siellä yhden hengen huone olisi ollut kohtuullisen edullinen ja sijainti hyvin lähellä Central Parkia ja Columbus Circleä olisi erittäin hyvä.

Nyt olen kuitenkin varannut huoneen ihan oikeasta hotellista hotel.com-sivuston kautta. Hotels.com -sivusto toimii muuten nykyään todella huonosti verrattuna entiseen. Sekä nettisivuilla että varsinkin puhelinsovelluksessa on paljon paikkoja, jotka ei toimi loogisesti tai eivät toimi ehkä lainkaan. Esimerkiksi hakuehdoissa on toimintoja tai rajauksia, jotka eivät toimi tai sitten ne toimivat todella kummallisesti. Myöskään maantieteellinen paikkahaku ei toimi: tuloksiin tulee kymmenien kilometrien päässä haetusta paikasta olevia vaihtoehtoja. Lisäksi hinnat heittelevät samalla tavoin kuin lentohauissa. Kun nyt hain hotellia New Yorkista, peruin varaukseni moneen kertaan ja vaihdoin hotellia tai huoneeni hintaa kun ne laskivat lähtöpäivän lähestyessä. Varasin lopulta huoneen neljä kertaa, neljästä eri hotellista ja peruin niistä kolme ensimmäistä. Kokemukseni perusteella sanoisin, että ensimmäisellä haulla ei pitäisi varata vielä mitään. Vasta toisella ja kolmannella haulla aloin nähdä hieman edullisempia hotelleja.

Lähes joka kerta Finnairin kanssa saa tapella jostakin. Olen lentänyt Finnairilla paljon ja noin ¾ matkoista on ollut sellaisia, että ainakin jonkun asian kanssa on ollut ongelmia. Yleensä (95%) ongelma on ollut nettivujen tai puhelinsovelluksen toimimattomuudessa. Ja kun Finnairin kanssa on ongelmia, niiden ratkaiseminen on lähes mahdotonta. Heihin ei yksinkertaisesti tahdo saada yhteyttä millään järkevällä tavalla. Nyt minulle kävi niin, että Finnair Plus -jäsensivuillani netissä ja puhelinsovelluksessa oli ristiriitaisia tietoja. Minulla on edelleen voimassa Finnairin Gold-jäsenyys (One World Sapphire) tämän kuun loppuun asti, mutta jäsenetuni näyttivät jo osittain pudonneen Silver tasolle ja osittain jopa sen alle. Finnairin Sisu-botti on yksi typerimpiä keksintöjä maan päällä. On ongelmasi mikä tahansa ja kysyitpä tässä chatissa mitä tahansa, tuo tyhmistä tyhmin botti tyrkyttää sinulle FAQ-vastauksia yhä uudestaan ja uudestaan ja mihinkään muuhun se ei kykene. No. tällä kertaa ongelmani oli Plus-palveluongelma, joten pystyin lähettämään palautteen liittyen plus-ohjelmaan ja sitä kautta sain terveiseni perille. Asia korjaantui parin päivän sisällä, mutta vastaus tuli sähköpostiini vasta noin kahden viikon päästä! Kiitos kuitenkin vastauksesta. Asiat ovat nyt selvinneet parhain päin.

Nyt olen siis matkalla kohti Gotham Cityä. Minulla on hieman reilun 700 euron hintaiset Finnairin non-stop lentoliput väleille Helsinki – New York City ja Miami – Helsinki. Tämän lisäksi minulla on varattuna kolme ensimmäistä hotelliyötä Manhattanilta ja lopulta, käytettyäni yhden hotels.comin halvan palkintoyön, yhden yön hinnaksi tuli hieman alla 200 dollaria. Hotelli on Holiday Inn Chelseassa Manhattanilla, erittäin hyvässä paikassa ja huoneen hintaa kuuluu, harvinaista kyllä, myös aamiainen. Aamiainen on nyt yksi ratkaiseva tekijä: minulla on nyt liian vähän aikaa New Yorkissa ja säästän aikaa kun minun ei tarvitse lähteä etsiskelemään aamiaista jostain. Voin syödä hotellilla ja lähteä sitten jonnekin, mitä ikinä nyt päätänkin tehdä (on minulla muutama ajatus).

Kun saavun tänään John F. Kennedyn lentokentälle New Yorkiin hankkiudun jollakin konstilla Manhattanille. Matka on pitkä ja säästääkseni aikaa tulen todennäköisesti jättämään väliin yhdistelmän AirTrain ja subway ja otan todennäköisesti keltaisen taksin ja maksan vakiohinnan (flat rate) Manhattanille. Kun olen päässyt hotellille, tutkailen mitä kello on ja millainen on vireystilani. Jos kello ei ole liian paljon ja jos vielä jaksan, aion lähteä The Bowery Electric -baariin heidän perinteiseen Halloween Tribute to the Cramps tilaisuuteen, jossa esiintyy valtava määrä muusikoita yhdessä tuo nimen mukaisen otsikon alla. Jos olen väsynyt, menen nukkumaan ja aloitan kierrokseni kaupungissa vasta aamulla.

Kolmen New Yorkin yön jälkeen matka eteenpäin on edelleen arvoitus. Arvoitus, josta on muodostumassa pieni ongelma. New Yorkiin en enää voi jäädä pitemmäksi aikaa, koska viikonlopun hotellihinnat ovat pilvissä! Aivan järkyttävän kallista ja missään edullisemmissa paikoissa ei enää ole tilaa. Kakkosvaihtoehtoni on ollut Washington D.C. ja sieltä näyttäisi vielä löytyvän hyvinkin kohtuuhintaisia hotelleja, mutta tämän vaihtoehdon ongelmaksi on muodostumassa kalliit junaliput ja lennot. Junalippujen hinnat ovat nyt viikon sisällä ottaneet ison harppauksen ylöspäin. Kun viime viikolla olisin vielä saanut liput hintaa $80.00 on hinta nyt halvimmillaan noin $130.00 niissä junissa, jotka kulkevat ihmisten aikaan… Kolmosvaihtoehto on New Orleans Louisianassa ja se on nyt nousemassa hyvinkin varteenotettavaksi vaihtoehdoksi. Mutta joka tapauksessa: minulla ei nyt vielä ole aavistustakaan minne suuntaan torstaina 2.11., mutta eiköhän se ennen sitä (tai viimeistään silloin) selviä…

Nyt tunnen pitkästä aikaa olevani ihan oikeasti lomalla. Olen tehnyt kovasti töistä tänä syksynä ja työ on ollut taas haastavaa ja jonkin verran stressaavaakin ja nyt tuntuu hyvältä kun saa vetää vähän aikaa henkeä. Tämä syksy on kuitenkin näyttänyt minulle sen, että aivan kuten ennenkin, tulen varmasti vielä jatkossakin löytämään itseni milloin mistäkin kummallisista ja erikoisista paikoista ja tilanteista. Seikkailut ovat jatkuneet kuten ennenkin, mutta vain satunnaisesti, mutta nyt näyttää siltä, että tahti on taas kiihtymässä.

Pian on aika nousta koneeseen. Edessä yhdeksän tunnin lento Pohjoisen Atlantin yli Kanadan ilmatilaan ja siitä edelleen kohti New Yorkia. Seuraavat uutiset sitten sieltä. 

VIIMEISIMMÄT KIRJOITUKSET TÄSSÄ BLOGISSA:

• Miamista Helsinkiin 
• Rockabillyä reservaatissa
  
• Neiti Kevät on tullut kaupunkiin (Sunshine State osa 4) 
  
• Talvesta kevääseen (Sunshine State osa 3)
• Autoretkiä ja arkipäivää (Sunshine State osa 2) 
• Greetings from the Sunshine State (osa 1)

 VALOKUVAT YMS.:

• Omat linkkini: videoita, valokuvia, tarinoita 
  

 

 

MIAMISTA HELSINKIIN (KESÄJUTTUJA)

Talven ja kesän viikkoraporttini Atlantin takaa katkesivat kuin kananlento ja muutenkin olen ollut yllättävän hiljaa viime aikoina... Kirjoittelin kesän ja viime kuukausien aikana vaihteeksi facebookin puolelle jonkinlaista blogia, josta käytin nimeä viikkoraportti. Raporteissa mentiin matkakertomus- tai matkablogi-linjalla ja nämä höpinät olivat samalla selityksiä valokuviin, joita jaoin sosiaalisessa mediassa taas totuttuun tapaan riittävästi... Nyt julkaisen tässä ”omaelämäkerrallisessa matkablogissani” muutamia satunnaisia juttuja viime kesän ja tämän syksyn väliltä.

*******

Kesä on kallista aikaa lentää. On ollut aina ja nyt lennot ovat muutenkin kallistuneet jonkin verran. Onneksi sain tänä kesänä vähän "sponsoritukea" päästäkseni osallistumaan suureen sukukokoukseen Miamissa. Tällä kertaa [heinäkuussa] valinta lentojen osalta osui Finnairin lentoihin, mutta British Airwaysin lipuilla. Tai tarkemmin sanoen pitkät lennot lensin Finnairilla ja USA:n sisäiset lennot American Airlinesilla. USA:n suuntaan lensin ensin Helsingistä Chicagoon ja sieltä edelleen koneenvaihdon ja maahantulomuodollisuuksien jälkeen Miamiin. Suomen suuntaan lähdin Miamista New Yorkiin ja sieltä suoraan Helsinkiin. Finnair lentää näitä välejä taas vanhemmilla Airbus A330-300 -koneilla, joskin niiden sisustus, penkit ja viihdejärjestelmät on uusittu ihan hetki sitten. Matkustajaa ilahduttaa varmasti eniten uusi viihdejärjestelmä; lähinnä museotavaraa olleista vanhoista laitteista on lopulta päästy eroon. Viimeksi lensin Atlantin yli edestakaisin huippumukavassa premium economy luokassa, mutta ihan kohtuullisen mukavat ovat nämä uudet economy-luokan istuimetkin ja minulle käy taas hyvä tuuri (pienen oman taktikoinnin avustamana) kun vieressäni oleva paikka jää tyhjäksi.

Saapuessani Miamiin selviän keskellä yötä lähes autiosta terminaalista ulos parissa minuutissa ja pian vaimoni saapuu noutamaan minua. Hänellä on takanaan pitkä ajomatka South Carolinasta ja minä taas olen vähän "pönttö sekaisin" pitkän lennon ja aikaeron vuoksi (Suomessa on jo aamupäivä) ja me jäämme yöksi lentokentän kupeessa olevaan Regency-hotelliin. Hotelliin sapuessamme kello on jo lähes 3.00 aamulla. Tätä hotellia voin suositella, jos teillä on tarve yöpymiselle heti lennon jälkeen tai ennen lentoa Miamin lentokentän läheisyydessä. Seuraavana päivänä ajelemme Miamin keskustaan ja sitä kautta ylös pohjoiseen. Tällä kertaa hitaampaa US1 Highwayta pitkin. Sää on kaunis ja kuuma. Kuuma ja kostea. Tästä reissusta ei sen kummempia kertomisia ole; matkanteko on paljon hitaampaa kuin I-95 -tietä pitkin, mutta myös huomattavasti leppoisampaa ja mukavampaa ja matkalla riittää kaikenlaista katseltavaa. 

Tämä heinäkuun ensimmäinen tiistai on 4. päivä eli USA:n itsenäisyyspäivä. Ajamme vielä illalla West Palm Beachin kaupungin keskustaan katsomaan ilotulitusta. Flagler Streetillä eli kaupungin rantakadulla Intracoastal Waterwayn varrella olisi kaikenlaisia juhlallisuuksia, mutta sinne emme nyt ehdi. Ajan automme toiselle rannalle Palm Beachin kaupungin puolelle ja jäämme katselemaan ilotulitusta kaupunkeja yhdistävältä sillalta. Ilotulitus kestää 17 minuuttia ja päätyy melko hurjaan paukkeeseen. Happy 4th! Seuraavan päivän tavallisten arkirutiinien välissä käymme kävelyllä Palm Beach Gardensin alueella olevalla luonnonsuojelualueella. Tämä "Frenchman's Forest" alue on tyypiltään "pine flatwood" ja se on melko kuivaa metsäistä aluetta. Mitään ihmeellisiä eläimiä en täällä ole koskaan nähnyt mutta tällä kerralla näemme kaksi isoa maakilpikonnaa (Gopher tortoise) ja muutaman Blue jay -linnun.

Tänä vuonna tuli kuluneeksi 11 vuotta siitä kun kävimme poikani kanssa katsomassa asuntoa West Palm Beachin kaupungissa ja kauppojen lukkoon lyömisestä tulee kuluneeksi tuo 11 vuotta elokuussa. Lähes koko tuon ajan suunnitelmissani on ollut käydä tutustumassa Yesteryear Villageen South Florida Fairgroundsin alueella ja vasta nyt se toteutui. Tätä paikkaa voin todella suositella, jos näillä nurkilla sattuisitte liikkumaan. Alueella on paljon vanhan ajan rakennuksia, joista suurin osa on autenttisia, alkuperäisiä rakennuksia, jotka on siirretty muualta tänne. Paikka on mukava aikakone entisaikojen elämään ja mukaan mahtuu myös vähän kummitusjuttuja... Ihan kaikkea emme ehtineet kahdessa tunnissa kiertää, joten suunnitelmissa on vielä toinen käynti.

*******

Syntymäpäivät voivat joskus olla vaikeita ja vähän niin asia oli tänä vuonna. Aamu on jotenkin, jostain määrittelemättömästä syystä pikkuisen apea ja kun iltapäivällä lopulta pääsen käymään rannalla alkaa sataa. Ehdimme olla rannalla ehkä 15 minuuttia ennen pienen ukkosmyrskyn ilmaantumista alueelle. Siirrymme toiseen paikkaan, pieneen puistoon syömään eväitämme, mutta sade tulee perässämme myös sinne ja lopulta syömme eväämme autossa. Sää on ollut nyt koko ajan tällaista tyypillistä Floridan kesää: lämpötila lähellä +40 astetta, älyttömän kosteaa ja melkein joka päivä lyhyitä ukkoskuuroja.

Syntymäpäiväni iltana vaimoni vie minut syömään synttäri-illallista Jupiteriin. Ravintolan nimi on "Topside at the Beacon" ja se sijaitsee upealla paikalla Jupiter Inletin rannalla. Toisen kerroksen avoimesta ravintolasta on hyvät näköalat rantaan ja toisella puolella vettä on ikoninen Jupiterin majakka (joka koreilee nyt myös meidän automme uudessa rekisterikilvessä). Ruoka on hyvää ja ilta on kaikinpuolin mukava, mutta ehkä hieman amerikkalaisen tapaan ravintolassa soiva konemusiikki niin kovalla, että liikutaan lähellä korvan kipurajaa... Keskustelu on lähinnä huutamista. Mutta ihan kiva ilta siis siitä huolimatta.

Vajaan kilometrin päähän asunnoltamme on rakennettu uusi paloasema: Fire Station 88. Lauantaina 8.7. asemalla vietetään avajaisia ja mekin päätämme kävellä katsomaan millainen uusi paloasema on. Paikalla on valtava määrä ihmisiä ja ajoittain jopa pienen tungoksen seassa kiertelemme läpi koko suuren ja upean uuden aseman. Tiloissa on todella panostettu henkilöstön viihtyvyyteen ja sanovat suunnittelun lähteneen mm. post traumaattisten stressireaktioiden minimoinnista. Yhteiset tilat ovat hienot mukavine tuoleineen ja tiloista löytyy jopa pari pientä saunakoppia. Näillä uusilla asemilla on myös eri teemat: tämän aseman teema on 9/11. Paloasema on samalla 9/11 memorial lukuisine pienine ja suurine, kaikkialla näkyvissä olevine yksityiskohtineen.

Sunnuntaina on aika vierailla appivanhempien luona Port St. Lucien kaupungissa. Käymme syömässä Jensen Beachin puolella Cracker Barrel -ravintolassa. Tämä on ravintolaketju, joka mainostaa itseään sanoilla ” Cracker Barrel Old Country Store, Inc. An American chain of restaurant and gift stores with a Southern country theme.”  Suosittelen, jos haluatte syödä amerikkalaista ”etelän” ruokaa. Myös Port St. Luciessa käymme vilkaisemassa paikallisen 9/11 muistomerkin kun olemme syöneet.

Tällaista siis heinäkuun ensimmäisellä viikolla. Kotona neljä kissaa pyörii jaloissa (no on ne ihania kaikki) ja arkijutut on arkijuttuja. Soittimiakin on tullut taas jonkin verran räplättyä, mutta ikävä kyllä basson esivahvistin tai tallan mikki taisi nyt lopettaa toimintansa ja paikka josta se on hankittu (asennettuna: esivahvistin plus mikit tallaan ja otelaudan alle) on nyt pari viikkoa kesälomalla. Voihan sitä toki soittaa myös ihan "unplugged", mutta se ei ole ollenkaan yhtä kivaa...

*******

Viikko alkaa taas maanantailla, kuten ennenkin, vaikka täällä jotkut yrittävätkin edelleen väittää, että viikko alkaa sunnuntaista. Täällä tosin moni väittää myös maapallon olevan litteä ja salaliittoteorioita riittää joka lähtöön, menemättä niihin sen syvemmälle... Heinäkuun toisen viikon maanantai on kuitenkin niin joutokäyntipäivä, että silloin ei tapahdu suoraan sanoen yhtään mitään. Tiistaina käymme pitkästä aikaa DuBois Parkissa Jupiterissa. Tätä puistoa suosittelen kaikille, jos tänne ikinä eksytte, mutta varsinkin suosittelen sitä lapsiperheille. DuBois Park sijaitsee siis Jupiterin kaupungissa vähän West Palm Beachin pohjoispuolella. Se on vanhan, historiallisen talon ja sen pihapiirin sekä mangrove-laguunien muodostama alue Jupiter inletin varrella. Alueella voi uida inletin varrella, matalissa laguuneissa tai ihan perinteiseen tapaan Atlantin rannalla. Alue on myös mukava paikka ihan vaan oleilla, kävellä tai vaikkapa grillata tai pitää pick-nickiä (omat hiilet mukaan. Oleilla voi myös "oma pullo mukaan" -periaatteella, mutta muistakaa laittaa se ruskeaan paperipussiin; näin kukaan ei tiedä, että juotte alkoholia julkisella paikalla.). Myös vanhaan historialliseen DuBoisin perheen taloon pääsee tutustumaan, mutta se on auki vain pari tuntia keskiviikkoisin ja torstaisin tai erikseen sovittaessa. Suosittelen kaikkea tätä.

Keskiviikkona teen reippaan kävelylenkin asuinalueen aitojen sisäpuolella. Gated community, sellaisen sisällä on niin oma asuntoni kuin tämä vaimoni asuntokin. Lämpötila lähentelee +40 astetta, mutta minua se ei haittaa. Totta puhuakseni minä juoksisin, jos voisin... (Naapurien tuijotuksesta huolimatta.) Nyt yritän sopeutua nykyiseen tilanteeseen ja juoksun sijaan teen ensimmäistä kertaa suunnitelmallisen nopean kävelylenkin. Se tarkoittaa sitä, että en enää yritä saavuttaa tiettyjä aikasuorituksia juosten, enkä enää edes haaveile niistä, vaan luovutan ja siirryn juoksusta reippaaseen kävelyyn [It’s not over till the fat lady sings…]. Kotona teen vielä normaalin jumppani lisättynä muutamilla fysioterapeutin opastamilla liikkeillä (sain muuten myös elokuulle Suomeen uuden ajan fyssarille ja saan silloin jumppaohjeet päivitettyä uuden, masentavan diagnoosin tasalle).

Käymme jonakin iltana vaimoni kanssa kävelyllä Singer Islandilla, Palm Beach Shoresin kaupungin alueella. Nimeä ei ole muutettu ja se liittyy tiukasti siihen tunnettuun ompelukonemerkkiin. Ja pitää kai se minunkin rehellisesti tunnustaa, että onhan täällä lämmin (kuuma) ja ilman kosteus on melkoinen ja kyllähän se kaikki tietysti vähän minuunkin vaikuttaa. Mutta niin kauan kuin muistan juoda, on kaikki ok. Palm Beach Shoresin läpi kulkee kaunis kävelytie, jonka varrella on melkoinen määrä jo siellä kauan kasvaneita että myös uudempia, istutettuja puita. Palm Beach inletin rannassa olen nähnyt manaatteja parikin kertaa ja melkein aina siellä näkee isoja rapuja (Blue crab) kiipeilemässä rantavallien kivikossa.

Teemme viikon aikana myös lyhyen luontokävelyn Winding Watersin "luonnonsuojelualueella" West Palm Beachin kaupungin puolella. Täällä olemme nähneet lukuisia kertoja alligaattoreita ja käärmeitä ja myös yhden uteliaan bobcatin. Tälläkin kerralla edessämme polulla luikertelee parimetrinen musta käärme; ilmeisen selvä incredibly deadly viper (joka on nähnyt Lemony Snickettin surkeiden sattumusten sarjan tietää mistä on kyse) tai sitten se on vain harmiton Black racer. Veikkaan vahvasti tuota viimeistä... Ukkosmyrsky pääsee vähän yllättämään meidät ja yksi hyvin lähelle iskenyt salama pakottaa meidät kiirehtimään takaisin autolle. Florida on muuten paljon muutakin kuin vain Sunshine state: se sijoittuu USA:ssa aivan kärkisijoille lasketun salamoinnin määrässä ja esimerkiksi West Palm Beachin kaupungissa on keskimäärin 76.8 ukkosmyrskypäivää vuodessa.

Lauantaina ajamme taas pohjoiseen appivanhempia tapaamaan ja viettämään lisää synttäripäivällisiä. Sunnuntaina käyn jälleen kävelylenkillä ja teen jumppani kävelyn perään. Näin toivon päässeeni uudenlaisen kuntoilun rytmiin ja toivon sen jatkuvan myös kun olen Suomessa. Sunnuntai ja koko alkuviikko kuluvat sateisissa merkeissä. Sää on edelleen hyvin tyypillistä tropiikin kesäsäätä: kuumaa, kosteaa, aurinkoista ja joka päivä sadekuuroja ja lyhyitä ukkosmyrskyjä. Odottelen vain ensimmäistä trooppista myrskyä tai hurrikaania; Atlantin pintalämpötilan on pakko olla jo otollisen korkea niiden muodostumiseksi...

*******

Uutisista tulee seurattua Suomen tapahtumia... Ikävä kyllä. Eli lähinnä sitä hallitukseen liittyvää jatkuvaa sekoilua, sikailua ja parodiaa... Lyhyt johtopäätökseni on, että Suomessa on ehdottomasti koko sen itsenäisen historian ajan surkein, epäpätevin ja noloin hallitus ja eduskunta. Ja se siitä. En aio jatkaa tästä sen enempää, ettei ala verenpaine nousta liikaa... Myös USA:n politiikkaa tulee väkisinkin seurattua, ja sehän on ihan samaa naurettavan surkeaa tasoa Suomen kanssa. Ainoana viihdyttävänä ja hauskana täällä saa seurata kahden pölvästin keskenäistä riitelyä [Trump/DeInsantis]. Se on hauskaa. Ukaraina on tietysti vielä yksi puheenaihe noiden edellisten rinnalla, mutta en kajoa siihenkään tässä sen enempää. Ja kiitos vielä kaikille teille lukuisille fb-kavereille (laidasta laitaan), jotka osallistuitte keskiviikon jättisuureen mielenosoitukseen! Teette tärkeää työtä paremman Suomen puolesta. Kiitos.

Keskiviikkona ei tapahdu mitään sen ihmeempiä. Käytämme auton pesussa ja siivoamme myös sisätilat ja ajelemme sen jälkeen  Arrigon autoliikkeeseen West Palm Beachin kaupungin alueelle. Meillä on sovittuna uuden Dodge Durango SRT:n tsekkaus ja koeajo, mutta jonkin väärinkäsityksen vuoksi auto ei olekaan täällä vaan Margatessa, lähempänä Miamia. Tarkoituksena oli käydä vähän kokeilemassa kepillä jäätä ja haistella voisimmeko vaihtaa muutaman vuoden ikäisen 360 hevosvoimaisen Durango RT:n tämän vuoden 475 hevosvoimaiseen SRT-malliin... No, se jää nyt myöhemmälle.

Seuraavaksi suuntana on Miami Beach ja lähes 200 hengen "family reunion"! Niissä merkeissä meneekin sitten koko pitkä viikonloppu Miami Beachillä ja sunnuntaina on taas aika palata kotiin. Näyttää siltä, että tämä pitkä viikonloppu Miami Beachillä tulee olemaan minun tämän vuoden kesälomareissuni.

*******

Tämän kesän tärkein iso tapahtuma minulle on valtava USA:n perheen kokoontuminen Miami Beachin kaupungissa 20.-23.7. Tämä tapahtuma järjestetään Mid-Beachin alueella, Collins Avenuen varrella sijaitsevassa Hilton Cabana Miami Beach -hotellissa. Tilaisuuteen osallistuu hieman yli 200 ihmistä. Tapahtuman ohjelmaan kuuluu rekisteröitymisen ja vastaanoton lisäksi mm. muutama luento, pick-nick -tyyppinen lounas, iltavastaanotto, yhteinen aamiainen, surffaus-opetusta, pelejä, gaala-illallinen ja sunnuntaiaamun hartaus ja muistotilaisuus. Näihin kaikkiin saa osallistua oman mielensä mukaan. Mieleenpainuvin juttu on ilman muuta gaala-tilaisuus Miami Shores Country Clubilla lauantai-iltana. Vapaa-aikaakin jää mukavasti ja ehdimme hyvin viettämään aikaa ulkona auringossa ja uimaan sekä hotellin altaassa että meressä. En ole tainnut koskaan uida näin lämpimässä merivedessä: veden lämpötila on lauantaina peräti +30,6 celsius-astetta. [Heinäkuun lopun meriveden lämpötila Floridan Key-saarilla kohosi jopa 37,8 asteeseen!]

Itse hotellia voisi kai kuvailla keskitason hotelliksi, vaikka minun mittapuuni mukaan hotelli oli kallis. Hilton Cabana on neljän tähden hotelli, mutta ihan kauheasti en kyllä sen palveluita alkaisi kehumaan. Ollakseen hotelli, jossa yöpyminen tällä kyseisellä aikavälillä maksoi yli 200 dollaria / yö, hotellissa oli yllättävän monia pikku puutteita ja ongelmia. Esimerkiksi ovet ja lukot eivät tahtoneet toimia kunnolla ja lukitsimme itsemme mm. sisään huoneeseen ja allasalueen ulkopuolelle rannalta tullessamme. Ja erityismaininnan ansaitsee sänkymme patja: se oli ehkä huonompi kuin missään muussa hotellissa aikaisemmin koko minun elämäni aikana. Lisäksi neljä tähteä näkyy myös hotellin ravintolassa ja pikku myymälässä. Ainakin hinnoissa. Hotelli ei siis ole mielestäni ehkä ihan hintansa arvoinen, mutta kuitenkin ihan kelpo paikka yöpymiseen ja suuren juhlan viettämiseen. Tarkoitukseensa se sopii nyt hyvin, mutta en kyllä tätä kaukana South Beachilta sijaitsevaa hotellia muuten voi suositella: Miami Beachin alueelta löytyy yhtä hyviä majapaikkoja puolta halvemmalla ja ehkä jopa paremmalla sijainnilla. Kiva, pitkä viikonloppu joka tapauksessa!

Tunnustan, että joskus kuvani ja juttuni eivät ihan täysin vastaa todellisuutta. Hyvänä esimerkkinä torstain kuvat Miami Beachilta [some]: kuvissani näkyy hiekkarantaa ja kauniin turkoosia vettä. Todellisuus on se, että katselin tätä näkyä silloin vajaat kaksi minuuttia. Kuvissa näkyy myös toinen hotellin uima-altaista. Todellisuudessa en käynyt vielä uimassa sen enempää altaassa kuin meressäkään. Kuvissa näkyy myös kaunis iltanäkymä altaalta. Todellisuudessa en käynyt nytkään uimassa, vaan kävelin ainostaan altaan ohi. Säälittävää, eikö totta? Kauniit kuvat voivat joskus olla niin kovin kaukana todellisuudesta... Onneksi nämä mainitsemani asiat tuli korjattua moneen kertaan viikonlopun aikana.

*******

Heinäkuun loppu sujuukin sitten enimmäkseen kotimaisemissa, joskin käymme vielä kolmannen kerran Port St. Luciessa appivanhempia tapaamassa. Paluumatkalla ajelen takaisin Palm Beachin alueelle pienempää US1 Dixie Highwayta pitkin ja poikkeamme samalla viehättävässä Stuartin pikkikaupungissa. Täällä jos liikutte, käykää kokemassa "Confusion Corner": seitsemän tien risteys, jossa on lisäksi liikenneympyrä ja risteyksen läpi kulkee vielä kaksiraiteinen rautatie. Juuri ennen lähtöni tulee taas kerran ilmoitus, että takaphamme lammessa on jälleen nähty alligaattori. Tämä taitaa olla jo neljäs tai viiden kerta. Itse sain kerran seurailla viikon ajan reilut kaksi metriä pitkän kaverin päiviä takapihalla.

Matka Suomeen kulkee jo normaaleja latuja: Ensin American Airlinesilla Miamista New Yorkiin ja sieltä suoralla Finnairin lennolla yön yli Helsinkiin. American on tavallista "lähiliikennettä" eikä siinä sen ihmeempää. Matka kestää kolme tuntia ja sen päätteeksi koen kyllä sellaisen uuden asian kuin tappelu koneen matkustamossa juuri kun kone on tulossa finaaliin John F. Kennedyn kentälle. Melkoista touhua... Finnairin lento onkin sitten rauhallisempi ja ihan liian pitkään matkustelemme taas seuraavana päivän umpimaisessa putkessa. En voi kovin sanoa pitäväni tästä nykyisestä tyylistä, kun ikkunaverhot pidetään suljettuina tai himmennettyinä suurin osa lennosta. Tylsää ja jos joku vielä maksaa ikkunapaikasta menee kyllä rahat hukkaan. Menomatkalla Finnair tarjosi enää yhden aterian ja toisen aterian korvasi... muffinsi! No, paluumatkalla ei tulee enää edes sitä muffinsia... 

******

Tämän elokuun jälkeen olen tänä vuonna ollut neljä kuukautta USA:ssa ja vain kolme kuukautta Suomessa [Lopputulema tulee olemaan noin 50/60, sic]. Suomeen paluussa eniten taitaa nyt harmittaa Suomen politiikka. Politiikka, josta persut ja muu äärilaitaoikeisto ovat tehneet ihan täyttä pelleilyä. Enkä edelleenkään voi käsittää, miten niin pahat, umpirasistiset ja yksinkertaisesti tyhmät ihmiset voivat olla kansanedustajia ja ministereitä ja johtaa tätä maata. Yli 50 vuotta minulla on ollut aina jonkinlainen luottamus ja usko Suomen politiikkaan ja siihen miten maata johdetaan, mutta nyt se on kyllä murentunut ihan täysin muutamassa viikossa. Kaikki kunnioitus alkaa olla mennyttä.

Nyt kun tämä likapyykin pesu on jatkunut jo kuukausia alkavat myös ne "tolkun ihmiset" väsyä ja kyllästyä ja kääntää katseitaan pois rasismista ja muusta syrjinnästä ja muuttua välinpitämättömiksi. Ja se on nyt kaikista pahin asia. Ihmiset alkavat (taas) ajan kuluessa hiljaa hyväksyä rasismin ja syrjinnän kun he vaikenevat ja katsovat muualle. Osa on alkanut jopa vastustaa rasismin ja syrjinnän vastustamista. Olen taas kerran aika pettynyt ihmisiin tässä suhteessa. Ihminen ei muutu ja historiasta ei koskaan opita. Näin kai se menee. Tämä on ollut tässä mielessä aika kamala kesä. Fiksujen ja hyvien ihmisten asuttamasta hyvästä maasta, josta sain olla ylpeä koko tähänastisen elämäni, on nyt lopulta tullut tyhmien, ikävien ja vihamielisten ihmisten maa, jota saa ulkomaillakin häpeillä.

Otan tässä esiin ihan pintapuolisesti, yksityiskohtiin menemättä myös yhden hyvin ikävän ja surullisen asian: valheelliset huhut, jotka levitessään (tarkoituksella levitettynä) muuttuvat joidenkin hyväuskoisten ihmisten mielissä todeksi... On niitä ihmisiä, jotka uskovat kaiken todeksi, jos se on jossain kirjoitettuna. Erityisesti, jos se on kirjoitettu someen. Mutta on myös niitä ihmisiä, jotka uskovat kaiken mikä on sanottu, varsinkin jos sen sanoo joku ystävä tai tuttu. Tai tutun tuttu. Se, jonka nimeä ei muisteta, mutta joka kuuli jossain siitä puhuttavan... Joku oli siitä ihan varma, koska oli sen ihan itse kuullut. Näitä ihmisiä, jotka nielaisevat millaisen syötin tahansa koukkuineen päivineen kyllä riittää. Tämän olen itsekin saanut ihan henkilökohtaisesti karvaasti kokea...

Suomeen tulon jälkeen elämä on ollut taas enemmän tai vähemmän tyhjäkäynnillä ja ihmetellessä missä nyt taas olen ja "kuka olen tällä kertaa?" Isoimpana juttuina mielessä on pyörinyt hyvinkin epäselvä kuva tulevaisuudesta. Tämän kesän jälkeen voin kylmästi todeta, että tietyt asiat ovat minun kohdaltani tässä elämässä ohi. Muutama minulle tärkeä asia on nyt vaan pakko jättää taakse ja unohtaa. Myös muutama minulle tärkeä haave on pakko jättää taakse ja unohtaa ja hyväksyä se tosiseikka, että ne eivät koskaan tule toteutumaan. Joidenkin asioiden kohdalla eteen on vain tullut se aika, että on pakko luovuttaa. Suunnitelmat elävät ja muuttuvat. Jos nyt mitään varsinaisia suunnitelmia on edes ollut. Mutta maapallo jatkaa matkaansa ja pyörimistään ja karavaani kulkee koirien haukkuessa.

Parempina asioina voi mainita vaikkapa työtilanteen; monetkin asiat ovat nytkähtäneet eteenpäin ja osittain ”maailmantilanteen” vuoksi osa-aikatöitä näyttäisi nyt riittävän ihan mukavasti. Välillä lähes kokopäivätyöksi asti. Jatkan siis edelleen valitsemallani uralla... Tavaallaan. Nyt kuluneiden 1,5 vuoden jälkeen minulta on lisäsksi kysytty useita kertoja olisinko halukas palaamaan 1-2 vuodeksi takaisin ja joka kerta olen sanonut: "Kyllä, kun vaan saatte paikan järjestymään." No, sitä paikkaa ei ole tähän päivään mennessä kyetty järjestämään ja aika alkaa ajaa siitä jo ohi ja pian voin todeta, että siitä ei näytä koskaan tulevan mitään. Nyt on siis lopulta aika kääntää selkänsä menneille vuosikymmenille ja on aika unohtaa tuo mahdollisuus, johon kyllä jo olin orientoitumassa. Tämä lopputulos ei toisaalta todellakaan ollut mikään yllätys... Jatkossa työjutut pyörivät siis nykyisen työnantajani ajoittaisten töiden parissa ja miksipä kyseeseen ei voisi tulla työ kokonaan ulkomaillakin, riippuen nyt vähän miten ja minne suuntaan erinäiset asiat ja ”perheasiat” etenevät... Sekin on ollut mielessä. Se työasioista. Nyt olen lomalla.

Toinen erittäin positiivinen asia oli loppukesän käynti Ruoholahden terveysaseman fysioterapeutilla (Mehiläinen). Jo osin epätoivoiseksi muuttunut mieliala polviongelmieni vuoksi muuttui yhden aamun aikana paljon valoisammaksi. Niin paljon hyvää tietoa, hyviä vinkkejä, jumppaohjeita ja ennen kaikkea kannustusta ja tsemppaamista sain, että lähdin fysioterapeutin vastaanotolta ihan eri miehenä kuin sinne menin. Vaikka vammani eivät enää koskaan parane ja minulla tulee olemaan polveni kanssa hyviä päiviä ja huonoja päiviä, on tilanne nyt kuitenkin ollut ihan kohtuullisen hyvä. Olen jopa aloittanut varovasti juoksuharrastuksen uudestaan. Tai oikeastaan totta puhuakseni… Se varovaisuuskin on välillä vähän unohtunut, kun on taas päässyt juoksemaan ja ollut siitä niin iloinen! En minä juoksusta koskaan suuresti nauttinut ole, mutta nautin suunnattomasti siitä, että ylipäätään pystyn sittenkin vielä juoksemaan.

 

Aika paljon tuli taas juttua kesästä syksyyn… Toivottavasti myös paljon mielenkiintoisia vinkkejä ja linkkejä. Palaan tähän blogiini hyvinkin pian, koska seuraavat seikkailut odottavat jo minua.

 

VIIMEISIMMÄT KIRJOITUKSET TÄSSÄ BLOGISSA:

• Rockabillyä reservaatissa
  
• Neiti Kevät on tullut kaupunkiin (Sunshine State osa 4) 
  
• Talvesta kevääseen (Sunshine State osa 3)
• Autoretkiä ja arkipäivää (Sunshine State osa 2) 
• Greetings from the Sunshine State (osa 1)

 VALOKUVAT YMS.:

• Omat linkkini: videoita, valokuvia, tarinoita  
• Valokuvia