ROCKABILLYÄ RESERVAATISSA - ROCKABILLAQUE FLORIDA 2023

Tämä juttu on julkaistu Big Beat -lehden numerossa 1/2023. 

Olen "hygieniasyistä" pantannut julkaisua täällä, mutta nyt lehdestä on ilmestynyt jo kaksi numeroa tuon jälkeen ja katson voivani julkaista tämän myös täällä omassa blogissani. Ja oikeudet kirjoitukseen ovat joka tapauksessa edelleen itselläni, enkä ole niitä myynyt jutun julkaisun yhteydessä. (Käykää silti tutustumassa mainioon Big Beat -lehteen.)

---------------------------------------------

 

”Rockabillaque Florida” musiikki- ja autotapahtuma järjestettiin tammikuussa 2023 kolmatta kertaa Floridassa, Immokaleen kylässä. Charlestonissa (SC) samaa Rockabillaque-nimeä kantava tapahtuma järjestetään tänä syksynä jo kymmenettä kertaa. Ensimmäinen vuosittaiseksi suunniteltu Floridan tapahtuma järjestettiin vuonna 2019, mutta kaksi seuraavaa vuotta (2020 ja 2021) jäivät väliin koronan vuoksi. Nykyisellään tapahtuma on kaksi päivää kestävä ilmainen, rockabilly-musiikin ympärille rakennettu keskisuuri tapahtuma, johon kuuluu lukuisien bändien lisäksi mm. autonäyttely, moottoripyöränäyttely, pin-up -kilpailu ja suuri määrä erilaisia myyntikojuja ja muuta oheistoimintaa. Tapahtumapaikkana on Seminole Casino Hotel Immokaleessa Floridassa. Immokalee sijaitsee Floridan niemimaan länsireunalla, noin 50 kilometrin päässä Ft. Myersin kaupungista.

Seminole Casino Hotel sijaitsee Seminole -reservaatin alueella, heti Immokaleen kylän ulkopuolella. Maa on siis ”intiaanien” (native Americans) maata ja tällä maalla he saavat hyvin vapaasti ja yksinoikeudella hoitaa ja kontrolloida pelitoimintaa. Hotellista tulee mieleen Las Vegasin alkuajat: iso hotelli- ja pelikompleksi lähestulkoon keskellä ei mitään. Varsinainen hotelli on keskikokoinen, melko tavallisen näköinen amerikkalainen hotelli ja kasino on sen toisessa päässä oleva valtava tila, jossa on satoja pelikoneita ja pelipöytiä. Kasino on tyrmäävän kokoinen ollakseen paikassa, jonka lähistöllä ei ole mitään muuta kuin Immokaleen pieni kylä.

Rockabillaque-tapahtuma on levittäytynyt lähes koko kompleksin alueelle: päälava, myyntikojut ja autonäyttely ovat ulkona asfalttialueilla sekä parkkipaikalla hotellin takana. Sisältä löytyy pienempi lava ja tietysti ruokaa ja juomista sekä myös hotellihuone niille harvoille onnekkaille, jotka ovat sellaisen onnistuneet saamaan. Suurin osa kauempaa tulleista majoittunee Ft. Myersin kaupungin liepeillä.

Tänä vuonna kaksipäiväinen festivaali oli kutistunut käytännössä yhden päivän mittaiseksi; lähes kaikki bändit esiintyivät lauantain aikana. Nytkin sunnuntaille oli kyllä ohjelmaa, mutta siihen ohjelmaan kuului ainoastaan pool party ja siellä esiintynyt yksi bändi. Tänä vuonna myös line-up poikkesi hieman viime vuotta enemmän tavanomaisesta rockabilly-linjasta. Varsinaisena tapahtumapäivänä lauantaina päälavalla ulkona esiintyi tänä vuonna: Jared Petteys & the Headliners, the Swayzees, the Legendary Shack Shakers, Lara Hope and the Ark-Tones, Lone Wolf, Eddie Clendening & the Blue Ribbon Boys, Los Straitjackets, the Squirrel Nut Zippers ja the Delta Bombers. Me olimme päälavan edessä seuraamassa the Legendary Shack Shakersin, Los Straitjacketsin, the Squirrel Nut Zippersin ja the Delta Bombersin esiintymisiä. Sisätiloissa pikkulavalla ehdimme kuunnella hetken myös Little Sheba & the Shamansia, joka oli yksi monista sisälavan ei niin tunnetuista bändeistä.

Saapuessamme tapahtumapaikalle on pari ensimmäistä bändiä jo ehtinyt lopettaa keikkansa ja lavalle on noussut kolmas päälavan bändeistä: todella energinen the Legendary Shack Shakers Murraysta, Kentuckyn osavaltiosta. The Legendary Shack Shakers on perustettu jo 27 vuotta sitten. Yhtyeen musiikki on hyvin vaikeasti lokeroitavaa musiikkia, joka yhdistelee rockabillyä, bluesia, countrya ja western swingiä, soitettuna melko kovaa ja kovalla volyymilla. Yhtyettä koskevissa kirjoituksissa puhutaan jopa punk-rockista ja southern gothic rockabillystä.  Yhtyeen ehdoton keulakuva, laulaja/huuliharpunsoittaja J.D. Wilkes nimittää yhtyeen musiikkia americana rockabillyksi. Huuliharppu on hyvin merkittävässä roolissa yhtyeen esittämässä musiikissa ja muutenkin J.D. Wilkesin hahmo vangitsee katsojan. Jello Biafra (the Dead Kennedys) on kutsunut häntä Rock’n’Rollin viimeiseksi suureksi keulakuvaksi ja kirjailija Stephen King on kuvannut bändiä kahdella sanalla: ”Dynamite Group!” Ilahduttavaa on nähdä myös kuinka yhtye on siistinyt hieman ulkoista olemustaan ja antaa nyt musiikista nauttimiselle sen ansaitseman tilan ja vapauden ilman turhia antipatioita. Rockabillaquessa esitetyistä kappaleista jää parhaiten mieleen cover Slim Harpon 60-luvulla kirjoittamasta kappaleesta ”Shake Your Hips” (”Hip Shake”). Yhtyeen omasta tuotannosta voisin mainita sanoituksiltaan vakavat, mutta etenkin suomalaiseen mielialaan hyvin sopivat hienot kappaleet ”No Such Thing” ja ”Something in the Water, joista ensimmäinen aiheuttaa minulle useita päiviä kestävän (positiivisen) ”korvamadon”. Kovasta menosta huolimatta ja ehkäpä juuri siitä johtuen itselleni jää hieman levoton olo bändin esiintymisen jälkeen, mutta ei lainkaan huono avaus tälle päivälle.

Seuraavaksi avalle ilmestyy neljä meksikolaisiin painimaskeihin, atsteekkimedaljonkeihin ja mustiin asuihin sonnustautunutta miestä, joista kolmella on samaa sarjaa olevat kitarat kädessään. Suomessakin useassa paikassa esiintynyt Los Straitjackets on instrumentaalimusiikkia soittava yhtye, joka on perustettu jo vuonna 1988 Nashvillessä, Tennesseessä nimellä the Straitjackets. Yhtye kuitenkin hajosi pian perustamisensa jälkeen ja se muodostettiin uudestaan vuonna 1994 nykyisellä nimellään. Yhtyeen musiikkia kuvaa kaiketi parhaiten sana surf (jonkun määritelmän mukaan suomalaisittain rautalanka). Bändin ohjelmistoon kuuluu valtava määrä kaikille tuttuja kappaleita, covereita muilta bändeiltä tai jopa tunnareita elokuvista ja tv-sarjoista ja näistä hyvinä esimerkkeinä mainittakoon Floridassakin esitetyt ”Kill Bill” -elokuvasta tuttu ”Woo Hoo”, ”Venus” ja Batman-tunnusmusiikki. Olen itse ollut hieman epäilevä tämän bändin suhteen, mutta mielipiteeni muuttuu nopeasti kuunneltuani hetken tätä saumattomasti eteenpäin rullaavaa, iloista ja jollakin tavalla ”helppoa ja vaivatonta” musiikkia. Tämän bändin musiikki saa ihmisen hyvälle tuulelle. Varsinkin aurinkoisessa ja lämpimässä säässä palmupuiden juurella.

Seuraava bändi onkin sitten taas ihan kokonaan jotain muuta ja se eroaa melko paljon kaikista muista Rockabillaque-festivaalin bändeistä. Swingiä ja gypsy jazzia yhdistelevä the Squirrel Nut Zippers saapuu Chapel Hillin kaupungista North Carolinasta. Vaikka välissä on ollut pitkiäkin taukoja, on tämäkin yhtye alun perin perustettu jo kauan sitten, vuonna 1993. Bändin hyvin erikoinen nimi ansaitsee ehkä lyhyen selityksen: ”Nut Zipper” on etelän nimitys pontikalle ja yhdistelmä ”Squirrel Nut Zipper” on muodostettu lehtiotsikosta, joka koski humalaista, puuhun kiivennyttä miestä, joka ei suostunut tulemaan alas edes poliisien saapuessa paikalle. Squirrel Nut Zipper on myös 1800 luvulta peräisin olevan makeisen nimi. Tämä eräänlainen big band saa aikaan liikettä yleisössä; kaikesta näkee, että moni on odottanut tämän bändin esiintymistä. Lavalla häärii ja touhuaa iso joukko taitavia muusikoita vanhanaikaisissa esiintymisasuissa, soittaen banjoa, viulua, kitaraa, rumpuja ja bassoa ja kaiken tämän päälle mukana on myös torvisektio. Esiintymisestä ei puutu ainakaan vauhtia ja ehkä jopa hieman yllättäviä tilanteita. Vaihtelevan musiikin lisäksi asiaan kuuluu pieni teatterimainen ote ja koreografia. Hieno kokemus pimenevässä tropiikin illassa, vaikka musiikki ei ihan lähellä rockabillyä olekaan.

Pimeän jo laskeuduttua lavalle nousee ainakin minun ja varmasti monen muunkin eniten odottama yhtye. Illan viimeisenä päälavan esiintyjänä lavalle nousee jo toista kertaa Rockabillaque Floridan historiassa Las Vegasista, Nevadasta kotoisin oleva The Delta Bombers! Yhtye on tapahtuman pääesiintyjistä nuorin: kitaristi Andrew Himmler ja laulaja/kitaristi Chris Moinichen perustivat yhtyeen vuonna 2008. Bändin basisti Gregorio Garcia on bändin toinen basisti ja rumpali PJ Franco on viimeisin monesta rumpalista. Nykyinen kokoonpano vaikuttaa kaikin puolin toimivalta ja hyvältä.  Yhtyeen ensimmäinen levy julkaistiin vuonna 2009 ja uusin levy ilmestyy tänä keväänä, huhtikuun alussa. Vuonna 2019 yhtye palkittiin Ameripolitan Music Awardsin parhaana rockabilly-bändinä. The Delta Bombers suorastaan räjäyttää lämpimän myöhäisillan käyntiin tutuilla kappaleillaan. Keikan aikana kuullaan kaikki tunnetuimmat kappaleet, kuten ”The Wolf”, ”15 to Life”, ”Pressure and Time” ja ”Smokestack Lightning”, vain muutaman mainitakseni. Tämä bändi on aivan mahtava show-bändi, yksi parhaista koskaan näkemistäni. Bändin pääosin omaa tuotantoa oleva musiikki on jotain jäljittelemätöntä ja hienon, tukevan soitannan kruunaa Chris Moinichenin upea ääni. Ehkä mainitsemisen arvoinen on myös vielä melko tuoreen rumpalin PJ Francon minuutteja kestävä mieletön rumpusoolo kappaleen ”You Gotta Lose” -kappaleen loppupuolella. Tämä oli jo toinen kerta kun näin Delta Bombersin tässä tapahtumassa ja jään nyt odottamaan kolmatta kertaa… Bändi on muuten lähdössä Euroopan kiertueelle ja kaipailee promoottoreita järjestämään keikkoja mm. Suomessa. Toivottavasti joku ottaa tämän tehtävän hoitaakseen.

Sisätiloissa esiintyy vielä bändejä yömyöhään, mutta me päätämme siirtyä airbnb-majoitukseemme pitkän päivän päätteeksi. Kotimme on Floridan itärannikolla, mutta olemme taas löytäneet hyvän majapaikan melko läheltä Immokaleeta Lehigh Acresin kaupungista. Muuta oheisohjelmaa emme tänä vuonna juurikaan seuranneet. Emme vain ehtineet. Kauempaa katselimme Pin-up -kilpailua ja miesten parta- ja viiksikilpailua ja vaimoni oli aikeissa edellisen vuoden tapaan osallistua pin-up -kilpailuun, mutta kaikki paikat oli jo täytetty ja niinpä se jäi nyt tällä kertaa väliin. Ilmoittautuminen on tehtävä etukäteen nettisivuilla, sen verran suosittu tämä tapahtuma on, että paikan päällä ei ole enää tyhjiä paikkoja tarjottavaksi. Autokattaus vanhoille autoille varatulla isolla parkkipaikalla oli taas upea. Parkkipaikalta löytyy upeita vanhoja jenkkiautoja laidasta laitaan, keskittyen kuitenkin enimmäkseen 30-60 -lukujen väliseen aikaan.  Meille kävi kuitenkin tänä vuonna aivan sama kuin edellisenäkin vuonna: emme ehtineet kaikkia autoja edes näkemään; ohjelmaa ja tekemistä on sen verran paljon, että kaikkea ei vaan yksinkertaisesti ehdi.

Tämä trooppinen festivaali USA:n alkuperäiskansojen mailla on ehdottomasti kokemisen arvoinen tilaisuus ja nyt kolmen kerran jälkeen se on jo ansainnut paikkansa yhtenä merkittävimmistä alan tapahtumista Yhdysvalloissa. Hienot festarit ja ensi vuonna ainakin alustavien puheiden mukaan luvassa on jotakin vielä hienompaa.

 

 ---------------------------------------------

 

Nyt suunnitelmissa on jo vuosi 2024 ja majoituskin on jo varattu valmiiksi. Tänä vuonna Floridan Rockabillaque järjestetään lauantaina 21. tammikuuta ja esiintymässä ovat mm. the Hillbilly Moon Explosion ja JD McPherson sekä yksi minun suosikeistani: The Reckless Ones. Myös Italiassa muutama vuosi sitten näkemäni Peter and the Wolves on buukattu tammikuulle Floridaan. Näiden mainitsemieni lisäksi päivän mittaan tietysti esiintyy useita muita bändejä ja vanhaan tapaan tulemme varmasti näkemään myös hyvin näyttävän auto shown.

Suurenna kuvat klikkaamalla.

Ehkä hieman ironista on se, että en ole käynyt missään "alan" tapahtumissa Suomessa vuosikausiin. Suurin syy tähän lienee muutamat ihmiset ja eurooppalaiset lieveilmiöt tämän musiikki-genren ja ikävä kyllä myös joidenkin autoharrastajien piirissä... Pitäisi kai vielä tarkentaa, että nuo lähes täysin brittiläis-saksalaiset lieveilmiöt, takapajuinen ja ahdasmielinen äijäöyhötys ja jopa äärioikeistopopulismi ovat pieni, mutta ikävän näkyvä osa eurooppalaista (tai ainakin suomalaista) teddyboy-pop ja autokulttuuria. Vaikka kulttuurin kanssa sillä ei kyllä ole mitään tekemistä... Eipä sillä ole kyllä mitään tekemistä myöskään historian tai minkään muunkaan järkiseikan kanssa. Konfederaation joukot eivät soittaneet rockabillyä 1880-luvulla orjia alistaessaan ja asiahan on oikeastaan päinvastoin, rockabilly syntyi mustien musiikista ja rock'n'rollin alkuaikoina sitä pidettiin vielä täysin mustien musiikkina. Ja ne, jotka vetoavat "kapinallisuuteen"... Get over it... Olisi jo korkea aika laskea vihaa symboloivat orja- ja natsiliput alas ikiajoiksi.

Minä menen mieluummin paikkoihin, joissa me voimme olla rennosti ja mukavasti. Menen mieluummin paikkoihin, joissa voimme pitää hauskaa omana itsenämme. Menen mieluummin paikkoihin, joissa vihaa muita ihmisiä kohtaan ei osoiteta liehuttamalla orjalippuja tai muita vastaavia täysin asiaan kuulumattomia vihatunnuksia. Menen mieluummin paikkohin, joissa on aidosti hauskaa. On paljon mukavampaa mennä vain nauttimaan hyvästä musiikista, upeista autoista sekä kauniista ja mukavista ihmisistä. Ja ne paikat, joihin on ilo mennä, ovat nyt olleet vain ja ainoastaan Italiassa ja USA:ssa. 

Tänä vuonna olen kuitenkin pitkän tauon jälkeen hieman poikennut tästä (hyvin tarkkaan harkiten) ja käynyt jo useilla keikoilla Juttutuvalla, Storyvillessä ja myös Vallilan Konepajalla. Kaikissa tilaisuuksissa on kyllä ollut ihan mukavaa, eikä lieveilmiöitä onneksi ole ollut havaittavissa kuin häviävän pienessä mittakaavassa tai ei lainkaan. On ollut ilo nauttia hyvästä musiikista, rock'n'roll -kulttuurista ja kivoista ihmisistä. 

Thank God, "south" is never gonna rise again. Let the good times roll... 

VIDEOT:
Rockabillaque Florida 2023
The Delta Bombers
The Squirrel Nut Zippers
Los Straitjackets
The Legendary Shack Shakers

VALOKUVAT:
Rockabillaque Florida 2023

 

 

 

 

NEITI KEVÄT ON TULLUT KAUPUNKIIN (Sunshine State osa 4)

Minulla on ollut paha tapa kirjoitella facebookissa eräänlaisia ”viikkoraportteja” tai lähetellä ainakin perjantai-illan omia "musiikkipostauksia" kaikkien kauhuksi, mutta nyt on kyllä paljon enemmän kuin viikko ehtinyt kulunut edellisestä viikkoraportista... Itse asiassa jo paljon enemmän kuin kuukauden päivät. Tämä johtui aluksi enimmäkseen siitä, että USA-talven jälkeen pari päivää sekosi matkusteluun ja muun ajan olin aluksi taas vähän sekaisin ajan ja paikan suhteen. Kun nuo perjantain ”viikkopostaukset” sosiaalisessa mediassa ovat nyt jääneet puuttumaan niin pitkältä ajalta, niin nyt siirränkin tämän kevään ensimmäisen raporttini suoraan blogiini ja kirjoittelen vielä muutaman sanan Atlantin takaa ja sitten muutaman sanan Suomen puolelta. Vain joitakin hajanaisia, mieleen juolahtavia juttuja.

 

Tällä kertaa tämä Suomeen paluu oli suoraan sanoen pieni kulttuurishokki ja ilmastoshokki ja shokkishokki… Ihmiset, ihmisten tavat, ihmisten käytös, puhe, kaupat, autot, talot ja kadut... Kännyköitä zombieina hypnoottisesti tuijottavat nuoret naiset. Törmäilevät, epäkohteliaat ihmiset. Ihan KAIKKI on kuitenkin niin kovin erilaista täällä. Autot ovat pieniä ja kuraisia. Ihmiset kummallisia. Tai oikeastaan ihmiset Floridassa olivat kummallisia, mutta kun niihin tottui, niin nyt ihmiset Suomessa ovat kummallisia. Olen pitkään yrittänyt pitää mielessäni sellaista mielikuvaa, että Suomessa ja USA:ssa (noin yleistäen) ei olisi kovinkaan suurta eroa, mutta eihän se tietenkään ole totta. Tai oikeastaan minun yllätyksekseni se ei ole totta. Ihmisissä ja monissa jutuissa on paljon samaakin, mutta enimmäkseen ihan kaikki on kyllä niin kovin erilaista. No, kaikkeen tottuu, sanotaan… Jet lag sentään pysyi tällä kertaa melko hyvin aisoissa kun heti ensimmäisenä yönä (ja päivällä) nukuin 17 tuntia(!) ja pidin siitä lähtien tiukasti kiinni normaalista päivärytmistä ja Suomen ajasta.

 

Palatessani reilu kuukausi sitten lähes koko pahimman talven kestäneeltä USA:n matkalta (joka nyt ei tosiaan enää ole mikään ”matka”, vaan arkielämää toisessa kodissa) kylmyys ei tuntunut tällä kertaa ihan hirveän pahalta. Säät suosivat minua ja talvi alkoi muuttua kevääksi juuri minun paluuni jälkeen. Vaikkakin oikean kevään tulo nyt on tosin kestänyt ihan hirveä kauan. Kaiken värittömyys ja "visuaalinen kylmyys" tuntui taas pahalta: missään ei ollut vihreää, eikä mitään muitakaan värejä pitkään aikaan. No, toisaalta Jätkäsaaren "betonihelvetissä" ei nyt muutenkaan ole harmaan eri sävyjen lisäksi paljon muita värejä, kuin noita hirveitä kirkuvia sävyjä joidenkin sekavien, kulmikkaiden ja teräväsärmäisten talojen seinissä ja niiden talojen katoille rakennetuissa hökkelikylissä... Okay... Stop. Lopetan jo ennen kuin edes aloitan: Nyt riittää sarkastinen negatiivisuus ja yritän siirtyä elämässä eteenpäin ja pelata niillä korteilla, mitkä minulle nyt on jaettu.

 

Viimeinen viikko USA:ssa jäi raportoimatta ja näin olkoon. Otan sieltä esimerkiksi vain yhden upean tapahtuman, jossa kävimme vaimoni perheen kanssa. Tuo tapahtuma oli ”Native American Pow Wow” St. Lucie County Fairgroundsissa, Ft. Piercen kaupungissa. Tapahtuma kerää yhteen niin Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen edustajia kuin myös heidän kulttuuriaan harrastavia muita ihmisiä. Koko tapahtuma rakentuu ”intiaanimusiikin” (lähinnä rummut ja laulu) ja tanssin ympärille. Huomattava osa osallistujista on pukeutunut eri heimojen upeisiin perinneasuihin, joskaan se ei ole mitenkään pakollista; tanssimaan voi mennä kuka tahansa ja missä asussa tahansa. Tanssiareenan ympärillä on melkoinen määrä erilaisia kojuja, joista voi ostaa erilaisia ”intiaanien” (alkuperäiskansojen) perinne-esineitä, tekstiilejä, vaatteita ym. Kaiken tämän lisäksi näistä tapahtumista löytyy myös yllättävä kytkös veteraaneihin. Tilaisuus on alkuperäiskansojen kulttuuria esille tuova tilaisuus, mutta myös veteraanitilaisuus. Joistakin kojuista löytyy mm. veteraaniorganisaatioiden infoa ja tanssiareenan ympärillä liehuvat USA:n ja POW/MIA -lippujen lisäksi kaikkien puolustushaarojen liput. Minäkin liityin tapahtuman alkupuolella pienen vastustelun jälkeen appiukkooni ja kiersin ”intiaanirumpujen” soidessa pari kierrosta areenaa veteraanin ominaisuudessa, kun kaikki veteraanit kutsuttiin mukaan. Olipa yllätysten yllätys!

 

Ennen Suomeen lähtöä ehdin käydä vielä yhden kerran rannalla. Aika vähiin jäi rantalomailu tällä kertaa, niin kuin se on jäänyt jo vuosia. Rantalomailun, teemapuistojen tai muiden turistijuttujen sijaan elämässä ja ajatuksissa pyöriviä asioita ovat nyt enemmänkin: ”Tänään järjestän autotallin.” tai ”Pitäisi maalata vessan seinä.” tai ”Autokin pitäisi viedä huoltoon.” Teemapuistossa olen muuten käynyt viimeksi... 17 vuotta sitten!! Pari kertaa kävimme illalla kävelyllä ja olemme nyt huomanneet, kuinka Palm Beach Shoresin pienestä kaupungista Singer Islandilla on tullut meidän suosikki kävelykohteena. Siis sellaisena kävelypaikkana, jonne ei ole kuin noin 10 minuutin ajomatka. Tuon rauhallisen pikku kylän läpi kulkee kiva pieni kävelytie, joka päättyy ”Palm Beach Inletiin”, kanavaan, joka yhdistää Atlantin valtameren ja Intracoastal waterwayn. Takaisin palaamme yleensä hiekkarannan lähellä kulkevaa tietä, jota reunustavat kymmenet resort-tyyppiset hotellit ja loma-asunnot. Kaupunki mainostaa itseään sloganilla: "The best little town in Florida".

 

Suomeen matkustelin huhtikuun alussa Miamin ja New Yorkin kautta. Matkani ensimmäinen ”legi” oli Tri-Rail -junamatka Mangonia Parkista Miamin lentokentälle. Tuo matka kestää noin kaksi tuntia. Olen aina kehunut, kuinka lähellä suomalaista paikallisjunamatkustamista Tri-Rail -junalla kulkeminen on, mutta jostain syytä tällä kerralla junassa oli hyvin levoton meininki. Juna oli täynnä toinen toistaan omituisempia ihmisiä… Olo ei missään nimessä ollut turvattoman tuntuinen, mutta hieman kiusaantunut kaikkien näiden kummallisten hyypiöiden vuoksi. Miamin lentokentällä minulla oli hyvin aikaa istuskella kultapossukorttini turvin American Airlinesin Flagship-loungessa, josta ei ole mitään pahaa sanottavaa. American Airlinesilla Finnairin Gold-kortti vastaa Platinum-korttia. Toinen ”legini” oli American Airlinesin lento New Yorkiin, JFK:n kentälle. Koneena tällä reitillä oli tällä kertaa Boeing B737MAX. Tuosta lennosta ei ole juurikaan kerrottavaa; tavallinen, melko hajuton ja mauton lento pitkin USA:n itärannikkoa. Keskellä Atlanttia sijaitsevien Bahama-saarten jälkeen ei näkynyt kovin paljon muuta kuin pilviä. Laskeutuessa kiersimme pikkuisen pohjoisen kautta ja istuessani koneen oikealla puolella ikkunan vieressä, minulle avautui kaunis näkymä suoraan Manhattanille. Sen verran hyvä näkyvyys oli, että tutut Empire State Buildingin, Chrysler Buildingin ja WTC:n hahmot ja valot oli helppo löytää jo pimeäksi muuttuneesta maisemasta. New Yorkin pysähdys kesti vain vajaat kaksi tuntia, mutta koneenvaihto siellä ulospäin USA:sta on nykyään niin nopea, että ehdin hyvin poiketa vielä sielläkin Americanin Loungessa. Kolmas ja viimeinen ”legi” oli Finnairin lento Helsinkiin. Lentokone oli vaihtunut alkuperäisestä Airbus A350XWB -koneesta vanhempaan A330-koneeseen, jonka koko sisustus oli juuri uusittu. Sain taas upgradattua economy-paikkani premium economyksi ja oli kyllä taas niin mukavaa... Jos monen tunnin lennosta nyt koskaan voi niin sanoa.Edellisessä blogikirjoituksessani olen kuvaillut paremmin tätä uutta premium economy -luokkaa.

 

Atlantin yli lentoja on nyt kertynyt "joitakin"... En todellakaan ala edes laskea. Ja seuraava lienee edessä kesällä, kun pitäisi matkustaa Miamiin valtavaan sukukokoukseen... Toisaalta kiva, mutta toisaalta se repii nyt tämän kesän vähän hajalle ja suunnitelmia on nyt hieman hankala tehdä. Lisäksi kesä on ehdottomasti aikaa, mikä meidän pitäisi viettää Suomessa ja Euroopassa. Omissa suunnitelmissani oli lähteä kuudetta kertaa Italiaan Summer Jamboree -festareille heinä- elokuun vaihteessa. Saattaa olla, että Italia joudutaan nyt tuon sukukokouksen vuoksi perumaan tältä vuodelta ja festarikaupungin (Senigallia) läheisyyteen (Fano) varattu hotellihuone pitää ehkä peruuttaa.

 

Jokin aika sitten ystävien kesken tuli puheeksi lentokenttien ryöstöhinnoittelu. Uskoakseni monet ihmiset kuvittelevat edelleen, että tax free -myymälät ovat jotenkin aivan hirveän halpoja, mutta eivät ne aina ole. Kannattaa aina tsekata hintoja myös kohdemaassa ja ainakaan itselleni ei tulisi mieleenkään ostaa esimerkiksi hajuvesiä tai alkoholia minkään lentokentän tax free-myymälöistä, koska saan niitä paljon halvemmalla esimerkiksi Yhdysvaltojen tai vaikkapa Italian maaperältä. Jotkut tuotteet saattavat joskus ollakin edullisia tax free -myymälöissä, mutta sitten kun mennään lentokenttien kahviloihin tai ravintoloihin tai kioski-tyyppisiin pikku myymälöihin on varauduttava ns. kaivamaan kuvetta… Näissä paikoissa hinnat saattavat olla melko hurjia. Tämä pätee etenkin Helsinki-Vantaalla, joka on yksi kalleimpia ostospaikkoja, missä olen itse käynyt, mutta kyllä kaikki on kallista lähes kaikilla maailman lentokentillä. Otan tähän yhden esimerkin tältä vuodelta: Vaikka en yleensä osta lentokentiltä mitään, päätin nyt Suomeen tullessani ostaa lentokoneeseen karkkipussin John F. Kennedyn lentokentältä New Yorkista. Pieni karkkipussi, jonka hinta Walmartissa olisi ehkä 2-3 dollarin välillä, maksoi lentokentällä $8,70! Silloisella kurssilla jotakuinkin yhtä paljon euroissa… No, tähän joku varmasti jo viisastelisi, että nyt et ollutkaan Walmartissa… Nuo karkit säilyivät kotiin asti avaamattomassa pussissa ja hetken ajattelin, että ehkä ne pitäisi syödä hitaasti nauttien lautaselta, veitsellä ja haarukalla ja nauttia niiden kanssa lasillinen punaviiniä kynttilänvalossa.

 

Lupasin aikaisemmassa blogi-tekstissäni kirjoitella myöhemmin jotakin tammikuun Rockabillaque Florida 2023 -festareista Floridan Immokaleessa. En nyt sitä kuitenkaan tee, en ainakaan vielä, koska tuo minun juttuni on nyt julkaistu ”Big Beat” -lehden vuoden 2023 ensimmäisessä numerossa. Eli nyt vaan lehteä tilaamaan tai ostamaan tuo yksi irtonumerona (kestotilaus ja irtonumero tilaus). Saattaa olla, että julkaisen tuon kirjoituksen myöhemmin tässä blogissa, mutta nyt se saa pysyä ”hygienia-syistä” toistaiseksi vain lehden sivuilla, vaikka minulla siihen edelleen täydet oikeudet onkin.

 

Tämä tapahtuma tuo jälleen kerran mieleeni erään hieman erikoisen asian minua koskien. Vuosia ja vuosikymmeniä sitten olin todella innokas Drag Racing -fani Suomessa. Samoin olin innokas käymään erilaisilla rockabilly ja muilla vastaavilla keikoilla. Mutta en enää… Enää vuosiin en ole käynyt auto- enkä rockabilly-tapahtumissa muuten kuin vain ulkomailla. Jo useita vuosia olen käynyt katselemassa drag racingia Yhdysvalloissa ja vanhoja amerikkalaisia autoja Yhdysvalloissa ja Italiassa. Samoin rockabilly-festareilla olen käynyt vain Yhdysvalloissa ja Italiassa. Tiedän tämän olevan ikävä kyllä osaltaan poliittista: menen paikkoihin, joissa tunnen oman ja vaimoni olon turvalliseksi ja menen vain paikkoihin, joissa meillä molemmilla on hyvä ja mukava olo ja joissa voimme rentoutua ja pitää hauskaa. Menen vain paikkoihin, joissa on mukavia ja hyviä ihmisiä. Sen lisäksi tämän vuoden kalenteri Suomessa näyttää kyllä sekin melko huonolta: bänditarjonta ei näytä hyvältä ja kiihdytyskisat on viety kauas pois minun ulottuviltani. Silti kuitenkin toivon, että mekin pääsisimme näistä vielä joskus täällä Suomessakin nauttimaan. Aion ainakin vähän korjata tätä tilannetta omalta osaltani lähtemällä seuraavaksi Juttutupaan katsomaan pitkästä aikaa ”Whistle Baitin” keikkaa.

 

Suomeen palattuani elämä on kulkenut melko normaaleissa uomissa. Pieniä kävelylenkkejä (vain yhden pitemmän olen uskaltanut kipeän polveni kanssa tehdä), Suomenlinnavierailuja milloin mistäkin syystä (niitä syitä riittää), perheen kanssa oleilua ja muuta ihan tavallista ajankulua. Muutamassa taidenäyttelyssäkin on tullut käytyä. Olen käynyt katsomassa Jörn Donnerin valokuvia Hakasalmen huvilassa, ”Being Black” -näyttelyn Helsingin Kaupunginmuseossa, Ateneumin uuden ”perusnäyttelyn”, Amos Rexin nuorten taiteilijoiden näyttelyn ja viimeiseksi vielä Helsingin taidemuseossa. Näistä kehun ja suosittelen erityisesti ”Jörkan” valokuvanäyttelyä. Lahjakas mies on näköjään kenenkään tietämättä ollut myös todella lahjakas valokuvaaja.

 

Toukokuun alkupuolella saan nauttia viiden päivä Suokki-terapiasta, kun minulle tarjoutuu tilaisuus viettää neljä yötä Suomenlinnassa ystäväni asunnolla hänen poissa ollessaan. Talonmiehen tehtäviin kuuluu vain kukkien kastelu. Näiden viiden päivän aikana aika kuluu kuin siivillä. Minulla on seuraa lähes koko ajan ja ystäväni asunnolla käyn lähinnä nukkumassa. Löydän ystäviä ”kylänraitilta”, pihamaalta, Linna Barista, kerholta, venekerholta ja jopa laitureilta ja veneistä. Tästä viidestä päivästä muodostuu hyvin ”seuraelämäpainotteinen” viikonloppu lukuisien ystävien kanssa. Vietän aikaa ja juttelen ensin joidenkin ihmisten kanssa pari tuntia ja jatkaessani matkaa törmään jo seuraaviin ja vietän taas pitkän ajan heidän kanssaan. Näin kuluu mukavasti koko viikonloppu. Kiitos taas kerran Suomenlinna ja kaikki ystävät!

 

Lopettelen tämänkertaisen tarinani Jätkäsaaren Huutokonttorissa. Minulla on usein tapana lähteä jonnekin pois kotoa kun haluan kirjoittaa. Siitä kun ei vaan tahdo tulla mitään kotona. Useimmiten minut löytää keskustakirjasto Oodin ylimmän kerroksen pyöreiltä tuoleilta, koska niillä on hyvä istua läppäri sylissä ja jotenkin kirjastossa edelleen tunnen kuinka sanat jotenkin virtaavat tuhansien kirjojen sivuilta minun kirjoituksiini. Tällä kertaa valitsin kuitenkin Huutokonttorin, koska halusin istua rauhallisemmassa paikassa. Aivan oikein: Huutokonttorin kanttiini on yleensä iltapäivisin ja alkuillasta paljon rauhallisempi kuin Oodi.

Kiitos taas kaikille, jotka jaksoitte tänne asti lukea ja vielä suurempi kiitos kaikesta vähästä palautteesta mitä tulee tätä kautta tai sosiaalisen median kautta. Nyt on hyvä toivottaa hyvää kevättä kaikille, koska ainakin itsestäni tuntuu siltä, että kevät alkoi vasta nyt, melkein puolivälissä toukokuuta. 

 

 

My linktree: Linkit valokuva- ja videosivuille

Viimeisimmät yli 200 blogikirjoituksesta:

• Talvesta kevääseen (Sunshine State osa 3)
• Autoretkiä ja arkipäivää (Sunshine State osa 2) 
• Greetings from the Sunshine State (osa 1)
  

• Rockabillaque Florida 2022
• Tilinpäätös 2022 (Ystävyydestä)  
• Lumimyrskypakolainen (Kreikka, osa 1)