NEITI KEVÄT ON TULLUT KAUPUNKIIN (Sunshine State osa 4)

Minulla on ollut paha tapa kirjoitella facebookissa eräänlaisia ”viikkoraportteja” tai lähetellä ainakin perjantai-illan omia "musiikkipostauksia" kaikkien kauhuksi, mutta nyt on kyllä paljon enemmän kuin viikko ehtinyt kulunut edellisestä viikkoraportista... Itse asiassa jo paljon enemmän kuin kuukauden päivät. Tämä johtui aluksi enimmäkseen siitä, että USA-talven jälkeen pari päivää sekosi matkusteluun ja muun ajan olin aluksi taas vähän sekaisin ajan ja paikan suhteen. Kun nuo perjantain ”viikkopostaukset” sosiaalisessa mediassa ovat nyt jääneet puuttumaan niin pitkältä ajalta, niin nyt siirränkin tämän kevään ensimmäisen raporttini suoraan blogiini ja kirjoittelen vielä muutaman sanan Atlantin takaa ja sitten muutaman sanan Suomen puolelta. Vain joitakin hajanaisia, mieleen juolahtavia juttuja.

 

Tällä kertaa tämä Suomeen paluu oli suoraan sanoen pieni kulttuurishokki ja ilmastoshokki ja shokkishokki… Ihmiset, ihmisten tavat, ihmisten käytös, puhe, kaupat, autot, talot ja kadut... Kännyköitä zombieina hypnoottisesti tuijottavat nuoret naiset. Törmäilevät, epäkohteliaat ihmiset. Ihan KAIKKI on kuitenkin niin kovin erilaista täällä. Autot ovat pieniä ja kuraisia. Ihmiset kummallisia. Tai oikeastaan ihmiset Floridassa olivat kummallisia, mutta kun niihin tottui, niin nyt ihmiset Suomessa ovat kummallisia. Olen pitkään yrittänyt pitää mielessäni sellaista mielikuvaa, että Suomessa ja USA:ssa (noin yleistäen) ei olisi kovinkaan suurta eroa, mutta eihän se tietenkään ole totta. Tai oikeastaan minun yllätyksekseni se ei ole totta. Ihmisissä ja monissa jutuissa on paljon samaakin, mutta enimmäkseen ihan kaikki on kyllä niin kovin erilaista. No, kaikkeen tottuu, sanotaan… Jet lag sentään pysyi tällä kertaa melko hyvin aisoissa kun heti ensimmäisenä yönä (ja päivällä) nukuin 17 tuntia(!) ja pidin siitä lähtien tiukasti kiinni normaalista päivärytmistä ja Suomen ajasta.

 

Palatessani reilu kuukausi sitten lähes koko pahimman talven kestäneeltä USA:n matkalta (joka nyt ei tosiaan enää ole mikään ”matka”, vaan arkielämää toisessa kodissa) kylmyys ei tuntunut tällä kertaa ihan hirveän pahalta. Säät suosivat minua ja talvi alkoi muuttua kevääksi juuri minun paluuni jälkeen. Vaikkakin oikean kevään tulo nyt on tosin kestänyt ihan hirveä kauan. Kaiken värittömyys ja "visuaalinen kylmyys" tuntui taas pahalta: missään ei ollut vihreää, eikä mitään muitakaan värejä pitkään aikaan. No, toisaalta Jätkäsaaren "betonihelvetissä" ei nyt muutenkaan ole harmaan eri sävyjen lisäksi paljon muita värejä, kuin noita hirveitä kirkuvia sävyjä joidenkin sekavien, kulmikkaiden ja teräväsärmäisten talojen seinissä ja niiden talojen katoille rakennetuissa hökkelikylissä... Okay... Stop. Lopetan jo ennen kuin edes aloitan: Nyt riittää sarkastinen negatiivisuus ja yritän siirtyä elämässä eteenpäin ja pelata niillä korteilla, mitkä minulle nyt on jaettu.

 

Viimeinen viikko USA:ssa jäi raportoimatta ja näin olkoon. Otan sieltä esimerkiksi vain yhden upean tapahtuman, jossa kävimme vaimoni perheen kanssa. Tuo tapahtuma oli ”Native American Pow Wow” St. Lucie County Fairgroundsissa, Ft. Piercen kaupungissa. Tapahtuma kerää yhteen niin Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen edustajia kuin myös heidän kulttuuriaan harrastavia muita ihmisiä. Koko tapahtuma rakentuu ”intiaanimusiikin” (lähinnä rummut ja laulu) ja tanssin ympärille. Huomattava osa osallistujista on pukeutunut eri heimojen upeisiin perinneasuihin, joskaan se ei ole mitenkään pakollista; tanssimaan voi mennä kuka tahansa ja missä asussa tahansa. Tanssiareenan ympärillä on melkoinen määrä erilaisia kojuja, joista voi ostaa erilaisia ”intiaanien” (alkuperäiskansojen) perinne-esineitä, tekstiilejä, vaatteita ym. Kaiken tämän lisäksi näistä tapahtumista löytyy myös yllättävä kytkös veteraaneihin. Tilaisuus on alkuperäiskansojen kulttuuria esille tuova tilaisuus, mutta myös veteraanitilaisuus. Joistakin kojuista löytyy mm. veteraaniorganisaatioiden infoa ja tanssiareenan ympärillä liehuvat USA:n ja POW/MIA -lippujen lisäksi kaikkien puolustushaarojen liput. Minäkin liityin tapahtuman alkupuolella pienen vastustelun jälkeen appiukkooni ja kiersin ”intiaanirumpujen” soidessa pari kierrosta areenaa veteraanin ominaisuudessa, kun kaikki veteraanit kutsuttiin mukaan. Olipa yllätysten yllätys!

 

Ennen Suomeen lähtöä ehdin käydä vielä yhden kerran rannalla. Aika vähiin jäi rantalomailu tällä kertaa, niin kuin se on jäänyt jo vuosia. Rantalomailun, teemapuistojen tai muiden turistijuttujen sijaan elämässä ja ajatuksissa pyöriviä asioita ovat nyt enemmänkin: ”Tänään järjestän autotallin.” tai ”Pitäisi maalata vessan seinä.” tai ”Autokin pitäisi viedä huoltoon.” Teemapuistossa olen muuten käynyt viimeksi... 17 vuotta sitten!! Pari kertaa kävimme illalla kävelyllä ja olemme nyt huomanneet, kuinka Palm Beach Shoresin pienestä kaupungista Singer Islandilla on tullut meidän suosikki kävelykohteena. Siis sellaisena kävelypaikkana, jonne ei ole kuin noin 10 minuutin ajomatka. Tuon rauhallisen pikku kylän läpi kulkee kiva pieni kävelytie, joka päättyy ”Palm Beach Inletiin”, kanavaan, joka yhdistää Atlantin valtameren ja Intracoastal waterwayn. Takaisin palaamme yleensä hiekkarannan lähellä kulkevaa tietä, jota reunustavat kymmenet resort-tyyppiset hotellit ja loma-asunnot. Kaupunki mainostaa itseään sloganilla: "The best little town in Florida".

 

Suomeen matkustelin huhtikuun alussa Miamin ja New Yorkin kautta. Matkani ensimmäinen ”legi” oli Tri-Rail -junamatka Mangonia Parkista Miamin lentokentälle. Tuo matka kestää noin kaksi tuntia. Olen aina kehunut, kuinka lähellä suomalaista paikallisjunamatkustamista Tri-Rail -junalla kulkeminen on, mutta jostain syytä tällä kerralla junassa oli hyvin levoton meininki. Juna oli täynnä toinen toistaan omituisempia ihmisiä… Olo ei missään nimessä ollut turvattoman tuntuinen, mutta hieman kiusaantunut kaikkien näiden kummallisten hyypiöiden vuoksi. Miamin lentokentällä minulla oli hyvin aikaa istuskella kultapossukorttini turvin American Airlinesin Flagship-loungessa, josta ei ole mitään pahaa sanottavaa. American Airlinesilla Finnairin Gold-kortti vastaa Platinum-korttia. Toinen ”legini” oli American Airlinesin lento New Yorkiin, JFK:n kentälle. Koneena tällä reitillä oli tällä kertaa Boeing B737MAX. Tuosta lennosta ei ole juurikaan kerrottavaa; tavallinen, melko hajuton ja mauton lento pitkin USA:n itärannikkoa. Keskellä Atlanttia sijaitsevien Bahama-saarten jälkeen ei näkynyt kovin paljon muuta kuin pilviä. Laskeutuessa kiersimme pikkuisen pohjoisen kautta ja istuessani koneen oikealla puolella ikkunan vieressä, minulle avautui kaunis näkymä suoraan Manhattanille. Sen verran hyvä näkyvyys oli, että tutut Empire State Buildingin, Chrysler Buildingin ja WTC:n hahmot ja valot oli helppo löytää jo pimeäksi muuttuneesta maisemasta. New Yorkin pysähdys kesti vain vajaat kaksi tuntia, mutta koneenvaihto siellä ulospäin USA:sta on nykyään niin nopea, että ehdin hyvin poiketa vielä sielläkin Americanin Loungessa. Kolmas ja viimeinen ”legi” oli Finnairin lento Helsinkiin. Lentokone oli vaihtunut alkuperäisestä Airbus A350XWB -koneesta vanhempaan A330-koneeseen, jonka koko sisustus oli juuri uusittu. Sain taas upgradattua economy-paikkani premium economyksi ja oli kyllä taas niin mukavaa... Jos monen tunnin lennosta nyt koskaan voi niin sanoa.Edellisessä blogikirjoituksessani olen kuvaillut paremmin tätä uutta premium economy -luokkaa.

 

Atlantin yli lentoja on nyt kertynyt "joitakin"... En todellakaan ala edes laskea. Ja seuraava lienee edessä kesällä, kun pitäisi matkustaa Miamiin valtavaan sukukokoukseen... Toisaalta kiva, mutta toisaalta se repii nyt tämän kesän vähän hajalle ja suunnitelmia on nyt hieman hankala tehdä. Lisäksi kesä on ehdottomasti aikaa, mikä meidän pitäisi viettää Suomessa ja Euroopassa. Omissa suunnitelmissani oli lähteä kuudetta kertaa Italiaan Summer Jamboree -festareille heinä- elokuun vaihteessa. Saattaa olla, että Italia joudutaan nyt tuon sukukokouksen vuoksi perumaan tältä vuodelta ja festarikaupungin (Senigallia) läheisyyteen (Fano) varattu hotellihuone pitää ehkä peruuttaa.

 

Jokin aika sitten ystävien kesken tuli puheeksi lentokenttien ryöstöhinnoittelu. Uskoakseni monet ihmiset kuvittelevat edelleen, että tax free -myymälät ovat jotenkin aivan hirveän halpoja, mutta eivät ne aina ole. Kannattaa aina tsekata hintoja myös kohdemaassa ja ainakaan itselleni ei tulisi mieleenkään ostaa esimerkiksi hajuvesiä tai alkoholia minkään lentokentän tax free-myymälöistä, koska saan niitä paljon halvemmalla esimerkiksi Yhdysvaltojen tai vaikkapa Italian maaperältä. Jotkut tuotteet saattavat joskus ollakin edullisia tax free -myymälöissä, mutta sitten kun mennään lentokenttien kahviloihin tai ravintoloihin tai kioski-tyyppisiin pikku myymälöihin on varauduttava ns. kaivamaan kuvetta… Näissä paikoissa hinnat saattavat olla melko hurjia. Tämä pätee etenkin Helsinki-Vantaalla, joka on yksi kalleimpia ostospaikkoja, missä olen itse käynyt, mutta kyllä kaikki on kallista lähes kaikilla maailman lentokentillä. Otan tähän yhden esimerkin tältä vuodelta: Vaikka en yleensä osta lentokentiltä mitään, päätin nyt Suomeen tullessani ostaa lentokoneeseen karkkipussin John F. Kennedyn lentokentältä New Yorkista. Pieni karkkipussi, jonka hinta Walmartissa olisi ehkä 2-3 dollarin välillä, maksoi lentokentällä $8,70! Silloisella kurssilla jotakuinkin yhtä paljon euroissa… No, tähän joku varmasti jo viisastelisi, että nyt et ollutkaan Walmartissa… Nuo karkit säilyivät kotiin asti avaamattomassa pussissa ja hetken ajattelin, että ehkä ne pitäisi syödä hitaasti nauttien lautaselta, veitsellä ja haarukalla ja nauttia niiden kanssa lasillinen punaviiniä kynttilänvalossa.

 

Lupasin aikaisemmassa blogi-tekstissäni kirjoitella myöhemmin jotakin tammikuun Rockabillaque Florida 2023 -festareista Floridan Immokaleessa. En nyt sitä kuitenkaan tee, en ainakaan vielä, koska tuo minun juttuni on nyt julkaistu ”Big Beat” -lehden vuoden 2023 ensimmäisessä numerossa. Eli nyt vaan lehteä tilaamaan tai ostamaan tuo yksi irtonumerona (kestotilaus ja irtonumero tilaus). Saattaa olla, että julkaisen tuon kirjoituksen myöhemmin tässä blogissa, mutta nyt se saa pysyä ”hygienia-syistä” toistaiseksi vain lehden sivuilla, vaikka minulla siihen edelleen täydet oikeudet onkin.

 

Tämä tapahtuma tuo jälleen kerran mieleeni erään hieman erikoisen asian minua koskien. Vuosia ja vuosikymmeniä sitten olin todella innokas Drag Racing -fani Suomessa. Samoin olin innokas käymään erilaisilla rockabilly ja muilla vastaavilla keikoilla. Mutta en enää… Enää vuosiin en ole käynyt auto- enkä rockabilly-tapahtumissa muuten kuin vain ulkomailla. Jo useita vuosia olen käynyt katselemassa drag racingia Yhdysvalloissa ja vanhoja amerikkalaisia autoja Yhdysvalloissa ja Italiassa. Samoin rockabilly-festareilla olen käynyt vain Yhdysvalloissa ja Italiassa. Tiedän tämän olevan ikävä kyllä osaltaan poliittista: menen paikkoihin, joissa tunnen oman ja vaimoni olon turvalliseksi ja menen vain paikkoihin, joissa meillä molemmilla on hyvä ja mukava olo ja joissa voimme rentoutua ja pitää hauskaa. Menen vain paikkoihin, joissa on mukavia ja hyviä ihmisiä. Sen lisäksi tämän vuoden kalenteri Suomessa näyttää kyllä sekin melko huonolta: bänditarjonta ei näytä hyvältä ja kiihdytyskisat on viety kauas pois minun ulottuviltani. Silti kuitenkin toivon, että mekin pääsisimme näistä vielä joskus täällä Suomessakin nauttimaan. Aion ainakin vähän korjata tätä tilannetta omalta osaltani lähtemällä seuraavaksi Juttutupaan katsomaan pitkästä aikaa ”Whistle Baitin” keikkaa.

 

Suomeen palattuani elämä on kulkenut melko normaaleissa uomissa. Pieniä kävelylenkkejä (vain yhden pitemmän olen uskaltanut kipeän polveni kanssa tehdä), Suomenlinnavierailuja milloin mistäkin syystä (niitä syitä riittää), perheen kanssa oleilua ja muuta ihan tavallista ajankulua. Muutamassa taidenäyttelyssäkin on tullut käytyä. Olen käynyt katsomassa Jörn Donnerin valokuvia Hakasalmen huvilassa, ”Being Black” -näyttelyn Helsingin Kaupunginmuseossa, Ateneumin uuden ”perusnäyttelyn”, Amos Rexin nuorten taiteilijoiden näyttelyn ja viimeiseksi vielä Helsingin taidemuseossa. Näistä kehun ja suosittelen erityisesti ”Jörkan” valokuvanäyttelyä. Lahjakas mies on näköjään kenenkään tietämättä ollut myös todella lahjakas valokuvaaja.

 

Toukokuun alkupuolella saan nauttia viiden päivä Suokki-terapiasta, kun minulle tarjoutuu tilaisuus viettää neljä yötä Suomenlinnassa ystäväni asunnolla hänen poissa ollessaan. Talonmiehen tehtäviin kuuluu vain kukkien kastelu. Näiden viiden päivän aikana aika kuluu kuin siivillä. Minulla on seuraa lähes koko ajan ja ystäväni asunnolla käyn lähinnä nukkumassa. Löydän ystäviä ”kylänraitilta”, pihamaalta, Linna Barista, kerholta, venekerholta ja jopa laitureilta ja veneistä. Tästä viidestä päivästä muodostuu hyvin ”seuraelämäpainotteinen” viikonloppu lukuisien ystävien kanssa. Vietän aikaa ja juttelen ensin joidenkin ihmisten kanssa pari tuntia ja jatkaessani matkaa törmään jo seuraaviin ja vietän taas pitkän ajan heidän kanssaan. Näin kuluu mukavasti koko viikonloppu. Kiitos taas kerran Suomenlinna ja kaikki ystävät!

 

Lopettelen tämänkertaisen tarinani Jätkäsaaren Huutokonttorissa. Minulla on usein tapana lähteä jonnekin pois kotoa kun haluan kirjoittaa. Siitä kun ei vaan tahdo tulla mitään kotona. Useimmiten minut löytää keskustakirjasto Oodin ylimmän kerroksen pyöreiltä tuoleilta, koska niillä on hyvä istua läppäri sylissä ja jotenkin kirjastossa edelleen tunnen kuinka sanat jotenkin virtaavat tuhansien kirjojen sivuilta minun kirjoituksiini. Tällä kertaa valitsin kuitenkin Huutokonttorin, koska halusin istua rauhallisemmassa paikassa. Aivan oikein: Huutokonttorin kanttiini on yleensä iltapäivisin ja alkuillasta paljon rauhallisempi kuin Oodi.

Kiitos taas kaikille, jotka jaksoitte tänne asti lukea ja vielä suurempi kiitos kaikesta vähästä palautteesta mitä tulee tätä kautta tai sosiaalisen median kautta. Nyt on hyvä toivottaa hyvää kevättä kaikille, koska ainakin itsestäni tuntuu siltä, että kevät alkoi vasta nyt, melkein puolivälissä toukokuuta. 

 

 

My linktree: Linkit valokuva- ja videosivuille

Viimeisimmät yli 200 blogikirjoituksesta:

• Talvesta kevääseen (Sunshine State osa 3)
• Autoretkiä ja arkipäivää (Sunshine State osa 2) 
• Greetings from the Sunshine State (osa 1)
  

• Rockabillaque Florida 2022
• Tilinpäätös 2022 (Ystävyydestä)  
• Lumimyrskypakolainen (Kreikka, osa 1)