MUTKIKAS MATKA JATKUU (2/3)

Todella huonosti nukutun yön jälkeen herään herätyskellon soittoon klo 05.00 laivan lähestyessä Tukholmaa. Käyn syömässä aamiaisen buffetissa, koska tiedän pystyväni tankkaamaan sillä tavalla ravintoa koko päivän varalle. Seuraava ruokailu tulee olemaan vasta ilalla lentokoneessa matkalla kohti Miamia. Aamiais-buffet Viking Gracella maksaa 12€ ja hyvin äkkiä olisin käyttänyt tuon 12€ paljon vaatimattomampaan aamiaiseen jossakin muualla. Aamiainen on muutenkin hyvin miellyttävä kokemus: Gracen buffet-sali on oikein viihtyisä ja todella hiljainen. Laivalla taitaa olla enimmäkseen vain risteilymatkustajia, jotka ovat vielä nukkumassa. Kovinkaan paljon ihmisiä ei ole jäämässä Tukholmaan. Reipas kolmen kilometrin aamukävely läpi Tukholman kestää reilut puoli tuntia ja sen jälkeen on vuorossa matkani 4. legi: junamatka Arlanda Expressillä lentokentälle. Lentokenttäjunasta minun pitää nyt kyllä jo lopulta oppia se, että lippujen hinnassa säästää paljon, jos ne ostaa netin kautta vähintään seitsemän päivää ennen matkaa. Tällä kertaa en siis ole ostanut lippua etukäteen, mutta sen saa kätevästi rautatieasemalta lippuautomaatista. Juna on todella nopea ja vaivaton tapa siirtyä Tukholman keskustasta lentokentälle. Juna lähtee Central Stationilta ja seuraava pysähdyspaikka on Arlandan lentokenttä. Matka kestää noin 20 minuuttia. Tämä juna on huomattavasti kalliimpi kuin Helsinki-Vantaan lentokenttäjuna, mutta myös huomattavasti nopeampi ja mukavampi.

Kuvat voi suurentaa klikkaamalla.

Ollessani Tukholman lentokentällä olen oikeastaan vasta matkani alussa. Varsinainen lentomatkani alkaa täältä Arlandasta. Tai oikeastaan en ole vieläkään alussa, koska tämä matka jatkuu nyt lähtöruudun kautta… Palaan siis lentäen Helsinkiin ja oikeastaan vasta sitten olen matkani alussa… Olen lentokentällä hyvissä ajoin ja minulla ei ole minkäänlaista kiirettä minnekään. Yleensä olen jäänyt lentokenttäjunasta pois ensimmäisellä pysäkillä (terminaalit 2, 3 ja 4) ja olen joutunut kävelemään terminaalille 5. Nyt jään pois terminaalilla 5 ja joudun kävelemään terminaalille 2. Asiaa tietysti helpottaisi, jos vaivautuisi lukemaan mitä lentolipuissa lukee tai ottamaan selvää asiasta nettisivuilta. Nyt tällä seikalla ei tosin ole mitään merkitystä, matka ei ole kävellenkään mikään pitkä ja aikaa minulla riittää… Teen lähtöselvityksen automaatilla Finnairin ja EasyJetin valtaamassa aulassa terminaalien 2 ja 3 välissä ja siirryn sitten kakkosterminaalin puolelle. Turvatarkastuksen läpäisyyn minulta kuluu aikaa ehkä noin kymmenen minuuttia, josta yhdeksän menee siihen kun odottelen täysin asiaan valmistautumattomien ihmisten sähläämistä… Tiedättehän ne ihmiset, jotka turvatarkastushihnalla alkavat kaivella kaikkia kassejaan. Ja taskujaan. Ja muita vaatteitaan. Ja heiltä kestää ikuisuuden saada hihnalla oleviin laatikoihin kaikki mikä sinne kuuluu ja virkailijat joutuvat melkein itse tyhjentämään ihmisten taskut ja reput… Eli: noin minuutissa olen läpi turvatarkastuksesta ja odottelen konetta melko pienessä terminaalissa.

Eilen yllätyin, kuinka VR:n juna lähti ihan tarkalleen aikataulun mukaisesti. Tänään yllätyn, kun huomaan Finnairin lentokoneen liikahtavan taaksepäin jo 10 minuuttia ennen aikataulun mukaista lähtöaikaa. Taidamme olla ilmassa jotakuinkin minuutilleen lähtöaikaan. Tämä Finnairin Airbus A320 -kone on lähes täysi. Matka Tukholman Arlandasta Helsinkiin kestää tänään 45 minuuttia ja se on kaikin puolin aika tavallinen ja tasainen matka. Finnair on tehnyt pitkää pitkää liukua kohti halpalentoyhtiötä, mutta positiivisena seikkana on nyt mainittava, että tällä näinkin lyhyellä lennolla tarjotaan sentään kahvia tai mehua. Esimerkiksi Norwegianin vastaavilla Euroopan sisäisillä lennoilla ei saa mitään ilman maksua. Lennämme saman meren yli, jonka juuri viime yönä ylitin laivalla toiseen suuntaan ja laskeudumme kohti Helsinkiä melkein samaa reittiä, kuin mitä juna vei minua eilen vastakkaiseen suuntaan. Näen selvästi Hankoniemen. Katselen niemeä, jonka kärjessä olen asunut ja saarta, jolla olen ollut töissä. Hetkeä myöhemmin ylitämme Lohjan. Sitten erotan selvästi Upinniemen ja Porkkalanniemen ja niiden jälkeen Espoon länsireunat: Kivenlahden ja Saunalahden. Sitten kaarrammekin jo jyrkästi vasempaan ja kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää.

Helsinki-Vantaan lentokenttä on kasvanut valtaviin mittoihin. Ainakin ollakseen pienen maan lentokenttä, se on kasvanut uskomattomiin mittoihin. Ulkona on rivi koneita, niin kuin ennenkin. Ehkä pari isompaa enemmän kuin ennen. Mutta se mikä ei ole muuttunut, on koneiden väritys: lähes jokainen kone on valkoinen ja niiden kyljessä lukee suurilla kirjaimilla Finnair. Tämä on Finnairin lentokenttä. Miamin kone odottelee tutussa paikassa kaukana Schengen alueen ulkopuolella. Se mikä on minulle uutta, on tapa tehdä ”USA-haastattelu”. Tähän asti sitä on tehty kaikilla lentokentillä boarding-jonoissa, mutta nyt sen voi tehdä joko boardingin yhteydessä tiskillä tai jo etukäteen Finnairin ”Transfer Deskilla”. Itse teen sen jo etukäteen ja se helpottaa kyllä boardingia kun ei enää tarvitse pysähtyä vastaamaan kysymyksiin. Tein samalla pienen testin ja kokeilin voiko itse vaikuttaa siihen, joutuuko portilla pistokokeena suoritettavaan ylimääräiseen turvatarkastukseen vai ei. Vastaus on kyllä, siihen voi vaikuttaa. Pistokoetarkastuksen pystyy halutessaan todella helposti välttämään oikealla ajoituksella. Tämä on tosin ensimmäinen kerta, kun itse näen tämän ylimääräisen tsekin toimivan näin helposti ennalta aavistettavasti.

Lento AY7 HEL-MIA lennetään tuttuun tyyliin Finnairin vanhempaan kalustoon kuuluvilla Airbus A330 -koneilla. Näitä koneita on käytetty tällä välillä kymmenkunta vuotta, MD-11 -koneen poistumisesta asti. Koneiden ikä ja kuluneisuus tuppaa välillä näkymään, mutta ymmärtääkseni nämä koneet ovat kuitenkin edelleen ajanmukaisia ja hyväkuntoisia. Parhaiten ikä näkyy ehkä koneiden viihdejärjestelmissä, jotka tuntuvat oikuttelevan vähän väliä ja jotka ovat muutenkin jo melko vanhentuneen oloisia nykytekniikkaan verrattuna. Minua tämä ei tosin haittaa, koska yleensä katselen näytöltä vain lennon etenemistä. Kovasti silti odottelen, että myös USA:n reiteille saataisiin uusia Airbus A350 XWB -koneita, joita on jo jonkin aikaa lentänyt Aasian reiteillä. En tosin tiedä onko tällaista edes suunnitelmissa ihan lähitulevaisuudessa. Uusia koneita Finnairilla on joka tapauksessa tilauksessa.

Jotenkin onnistun tottuneesti hamstraamaan (ja juomaan) aterian yhteydessä ammattilaisen (tai alkoholistin?) ottein peräti kolme lasia punaviiniä ja tilaan vielä lisäksi yhden oluen. Finnairin kaukolennoillahan miedot alkoholijuomat ovat ilmaisia aterian yhteydessä, mutta ennen sitä ja sen jälkeen ne maksavat. En yleensä tykkää tällaisesta hamstraamisesta (enkä käy jonottamassa ilmaisia ämpäreitä), mutta tällä lennolla suon sen itselleni. Kaikki mahdolliset virikkeet 11 tunnin lennon helpottamiseksi on käytettävä hyväksi. Jotenkin aika on saatava kulumaan... Ja kuten koneen purseri sanoi toisella puolella käytävää istuville naisille heidän kysyessään saisivatko he lasin sekä valko- että punaviiniä: ”Mitä vaan saa tilata niin kauan kuin tämä ateria kestää…” Finairin Atlantin ylittävillä lennoillahan kaikki alkoholittomat virvoitusjuomat ovat maksuttomia koko lennon ajan. Muuten tämän lennon ateriat ovat aika tavallista lentokoneruokaa. Ensimmäisellä aterialla otan lihapullia ja perunamuusia ja mietin, että ehkä sittenkin olisi pitänyt ottaa pastaa ja kanaa. Lihapullia en suositte... Toisesta, ennen laskeutumista tarjottavasta ruoasta en edes tiedä mitä se oli... Luultavasti jonkinlainen kasviksilla höystetty kohokas? Munaa ja kasviksia paistettuna ja tarjottuna kammottavan tomaattikastikkeen kanssa. Tämä oli ehkä omasta mielestäni huonoimpia lentokoneessa tarjottavia ruokia koskaan.

Lentokoneessa jossakin Grönlannin yläpuolella mietin, että päästyäni Miamiin, edessäni on vielä viimeinen eli 7. ”legi”: matka Riviera Beachin kaupunkiin, reilut sata kilometriä Miamista pohjoiseen. Jos minua tullaan hakemaan (kuten ilmeisesti tullaan), se tulee olemaan automatka Interstate I-95 -tietä pohjoiseen ja jos minua ei noudeta, teen tuon matkan todennäköisesti Tri-Rail -junalla. Tri-Rail -junalla matka tulisi olemaan pääteasemalta pääteasemalle eli Miamin lentokentältä Mangonia Parkiin. Tämä vanhempi paikallisjuna pysähtyy jokaisessa isommassa kaupungissa ja matka reitin päästä päähän kestää kaksi tuntia. Toinen vaihtoehto on ottaa paikallisjuna Miamin keskustaan ja jatkaa sieltä uudella, nopealla Brightline/Virgin -junalla West Palm Beachin asemalle.Brightline-junalla matka kestää ainoastaan tunnin ja 15 minuuttia. Lisäksi Brightline junat ovat todella mukavia matkustaa. Ainoana miinuksena kuitenkin edelleen totean, että 2010-luvun lopulla ei enää pitäisi perustaa junareittejä sähköistämättömille radoille... Molempia junia, sekä Tr-Railia että Brightlinea vetää edelleen diesel-veturi. Päästöjä on tosin ainakin Brightline-junan osalta pyritty pienentämään.

Ennen kuin pääsen jatkamaan matkaani kohti Palm Beach Countyn aluetta, minun on kuitenkin selvittävä läpi rajamuodollisuuksista. Ja tällä kertaa se on lähes helvetti maan päällä. Back to the 90’s… Todellakin joskus 90-luvulla muistan viimeksi Yhdysvaltoihin saapuessani seisoneeni näin pitkän ajan, näin valtavassa jonossa!! Automaateille (joilla suoritetaan pääosa "maahantuloprosessia") pääsee vielä hyvin lyhyen jonotuksen jälkeen ja siitä selviä todella salamannopeasti, mutta tämän jälkeen kaksi eri suunnista tulevaa jonoa yhdistyy ja kun tästä siirrytään jonottamaan virkailijan tiskille, siihen homma pysähtyy. Kun katselen näyttötaulua, jossa näkyy tässä päässä hallia tarkastettavat saapuvat lennot huomio kiinnittyy heti siihen, että listalla taitaa olla kaikki Väli- ja Etelä-Amerikan maat ja niiden seassa yksi ainoa paikka Euroopassa: Helsinki!! Välillä liikumme ihan hyvääkin vauhtia, mutta välillä jono ei liiku pitkään aikaan mihinkään. Maahantulijoiden papereita näyttää aluksi olevan tarkastamassa kuusi eri virkailijaa. Pian kolme heistä kuitenkin katoaa jonnekin ja kolme jatkaa. Minun lähestyessäni tiskiä joillakin maahan yrittävillä miehillä on jotain epäselvyyksiä ja tämä sitoo kaikkien kolmen virkailijan huomion ja jono ei liiku pitkään aikaan lainkaan. Kun miehet viedään paikalta pois, on jäljellä enää yksi virkailija ja koko valtava halli on täynnä ihmisiä; satoja ihmisiä ja pitkä pitkä jono… Tämän kuuman ja hiostavan salin läpi jonossa kulkeminen vei aikaa noin tunnin! Tämä mahdollisuus kannattaa varsinkin huonokuntoisten ja lapsiperheiden ottaa huomioon. Yleensä olen viime aikoina päässyt rajamuodollisuuksista läpi nopeasti ja helposti, mutta näinkin voi käydä.

On pakko tunnustaa, että saapuessani tällä kerralla Yhdysvaltoihin olen melko uupunut päästessäni ulos maahantulotarkastuksesta... Vaimoni on onneksi minua vastassa ja onneksi saan istua suoraan autoon kun lähdemme kohti kotia. Tällä kerralla olemme kuitenkin molemmat hieman nälkäisiä ja ennen lähtöä käymme syömässä vähän roskaruokaa lentokentän Burger Kingissä.Tämä omituinen, mutkikas matkani on kestänyt tällä kertaa kotiovelta Miamiin noin 34 tuntia ja edessä on vielä vajaan kahden tunnin automatka pohjoiseen.