maanantai 3. elokuuta 2015

Ensimmäiset päivät Kreikassa (Kreikka, osa 2)

Kävin eilen, 2.8.2015, ensimmäistä kertaa pitkään aikaa Kuninkaansaaressa. Paikassa, joka on ollut minulle todella tärkeä paikka jo toistakymmentä vuotta. Kävin saaressa olevalla mökillä ensimmäisen kerran melko tarkkaan 13 vuotta sitten, enkä koskaan unohda tuota ensimmäistä, kaunista ja lämmintä kesäiltaa tuossa saaressa. Tulen ikuisesti muistamaan veneet laiturissa tyynessä vedessä, saunan ja uinnin sekä sen ikivanhan punaisen mökin. Tulen aina muistamaan punasävyisen valon auringon laskiessa Helsingin kaupungin horisontin taakse. Ja niitä hienoja kesäiltoja, ja myös kauniita päiviä tuli tuon ensimmäisen kauniin illan jälkeen paljon lisää seuraavina vuosina. Ihastuin ja rakastuin tuohon paikkaan ensi silmäyksellä ja se on ollut minulle monella tavalla tärkeä paikka. Se on ollut myös paikka, jossa olen voinut hengähtää ja rentoutua ja jonne mennessäni olen aina tuntenut mieleni rauhalliseksi. Tuossa paikassa olen päässyt eroon arjesta sillä samalla sekunnilla, kun olen kiinnittänyt veneen laituriin ja saari ja sen mökki ovat aina tuntuneet olevan kaukana kaikesta, vaikka Helsingin keskusta näkyy suoraan edessä muutaman kilometrin päässä. Ne ovat olleet matkoja lähelle, mutta silti niin kauas.


Eilen tunsin kuitenkin oloni jotenkin hirveän surumieliseksi. Olin saaressa yksin ja paikka tuntui autiolta ja hylätyltä (vaikka se ei sitä ole suinkaan ollut, päinvastoin). Se tuntui autiolta ja hylätyltä siksi, että paikka, joka yleensä minun ollessani siellä oli täynnä elämää ja iloa ja muita ihmisiä, oli nyt hiljainen ja tyhjä. Eilen siellä ollessani kaipasin niitä aikoja, kun oman poikani ollessa vielä pieni vietimme siellä aikaa ja kaipasin niitä aikoja, kun saaressa oli seuranamme paljon ystäviä. Monia muitakin hienoja hetkiä saaressa kaipasin... Muistelin hetken sitä, kuinka oma poikani kaveriensa kanssa hyppi korkealta kivilaiturilta veteen uimaan. Muistelin kaikkia niitä eläimiä, joita olimme siellä nähneet. Muistelin yksittäisiä pieniä hetkiä ja tapahtumia. Kaipasin mökin erikoista saunaa ja kaipasin grillailuhetkiä laiturilla ja mökin edessä. Kaipasin iltoja ja öitä omassa veneessä mökin laiturissa ja öitä mökissä sisällä. Kaipasin lasten ääniä ja myös aikuisten ääniä. Ja tunsin oloni niin kovin surumieliseksi ja haikeaksi ja minusta tuntui, että siitä kaikesta oli jo niin kauan aikaa ja tiesin, etten saisi niitä hetkiä enää koskaan takaisin.


Sukupolvet seuraavat toisiaan ja joskus on vaikea ymmärtää sitä, kuinka omat lapset kasvavat aikuisiksi ja kuinka nopeasti se loppujen lopuksi käy. Minun elämäni tärkein rooli on ehdottomasti ollut isän rooli ja kun on lähes koko lapsensa elämän ajan ollut hänen yksinhuoltajansa, on jotenkin vaikea ymmärtää sitä, kun lapsi kasvaa aikuiseksi ja roolit ja samalla koko elämä muuttuu. On vaikea päästää siitä kaikesta irti ja on vaikea löytää elämälleen uutta suuntaa. Joskus tuntuu, että on vaan ihan liian vaikea käsittää kuinka elämä menee eteenpäin, vaikka periaatteessa ymmärtääkin sen ja tietää, että niin sen vaan kuuluu olla. Ja samaan aikaan on kuitenkin tyytyväinen ja iloinen kaikesta eletystä ja tyytyväinen ja iloinen myös siitä, kuinka kaikki on mennyt eteenpäin ja kuinka kaikki on muuttunut juuri niin kuin pitänytkin. Eikä minulla ole mitään syytä olla muuta kuin iloinen ja onnellinen siitä mihin on tultu.


Tänä kesänä syntyi ensimmäinen oma lapsenlapseni ja tavallaan, tai sanotaan vaikka niin, että ihan käytännössä ja oikeastikin minulla on nyt kaksi lapsenlasta; toinen pian jo neljä-vuotias ja toinen vajaan kuukauden ikäinen. Se saa tavallaan minut tuntemaan oloni vanhaksi ja ymmärtämään vielä paremmin sen, että omalla pojallani on nyt oma perhe ja oma elämä. Olen kuitenkin (tietysti) iloinen ensimmäisestä oikeasta lapsenlapsesta ja koko tästä "perheestä", johon laajemmassa merkityksessä itsekin kuulun (Englannin kielessä sille on oma sanansa: "extended family", mutta Suomen kielestä ei taida vastaavaa löytyä). Olen onnellinen tästä tilanteesta ja onnellinen tuosta pienen pienestä, tänä kesänä syntyneestä pojasta ja samoin myös vanhemmasta pikkupojasta. He kaikki ovat minulle tärkeitä ja rakkaita ihmisiä ja olen tyytyväinen kun saan hyvin läheisesti kuulua heidän elämäänsä. Toivon heidän elämäänsä kaikkea parasta mahdollista ja olen iloinen kun saan itsekin heidän elämäänsä kuulua. Olen iloinen kun minulla tavallaan on nyt yhden oman, jo aikuisen lapsen lisäksi kaksi ihanaa pientä lasta.


Kesiä Kuninkaansaaressa kuitenkin kaipaan nyt todella paljon ja olen harmissani, kun minulla ei ole ollut tilaisuutta viettää siellä aikaa tänä kesänä, eikä viime kesänä. Kaipaan toki ihan omaa, yksinäistä aikaani siellä, mutta eniten kaipaan kesäpäiviä ja -iltoja saaressa läheisten ihmisten kanssa ja myöskin synkkiä ja pimeitä syysiltoja. Toivon kovasti, että vielä saamme tuossa saaressa aikaa viettää, vaikka muutokset saaressa ja sen hallinnassa voivat saada aikaan sen, että aikamme siellä on auttamatta ohi. Kaipaan myös isompaa venettä, joka ei ole tänä kesänä kunnossa; varsinkin nyt kun en ole päässyt Kuninkaansaaren mökille, olisin ollut todella pikku veneretkien tarpeessa ja olisi ollut mukava yöpyö muutama yö veneessä jossakin. Tästä vähän ankeasta ja viileästä kesästä huolimatta. Ja mieleeni tulee vielä yksi asia, mitä kaipaan: loppukesän lämpimien iltojen uimaretkiä Länskärin kallioille. Ne ovat olleet yleensä kesän parhaita hetkiä Kuninkaasaaren kesäiltojen rinnalla, mutta nyt niistä ei osaa oikein edes uneksia, koska kesä on ollut niin viileä, että merivesi on edelleen jääkylmää.

Näiden pohdintojen, joista vain osan kirjoitin tähän, jälkeen palaan varsinaiseen aiheeseen tässä matkablogissa. Aloin jo viime kirjoituksessani purkaa tarinaa reilun puolen vuoden ajanjaksolta Kreikasta ja nyt palaan taas yli vuoden takaiseen aikaan Kreikan Larissaan.



------------------------------------------------ 

Kuten jo mainitsin, työ ja nukkuminen vievät vuorokaudesta niin suuren osan, että juuri muulle ei nyt ainakaan alussa tunnu jäävän aikaa. Jonkin verran vapaa-aikaakin sentään on ja ainoastaan siitä pienestä osasta kirjoittelen tässä.

Ensimmäisen päivän ohjelmaan 10.2.2015 ei kuulu muuta kuin majoittuminen Imperial-hotelliin Larissan keskustan ulkopuolella. Hotelli näyttää olevan viiden tähden hotelli, mutta Suomessa se tuskin saisi neljää tähteä enempää. Hotelli näyttää minulle annetun voucherin mukaan olevaan (ainakin tällä kerralla) melko edullinen. Se on siisti ja hieno ja vieraiden käytössä on esimerkiksi kuntosali, sauna ja uima-allas ja hinta on siis silti hyvin kohtuullinen tai melkeinpä halpa. Olemme täällä tosin aivan off-season- aikaan; täälläkin on talvi, vaikka lämpötila onkin nyt lähellä +20 asetta. Larissa tosin on tuskin muutenkaan mitään kovin vilkasta turistialuetta ja nytkin hotellin asiakkaista suurin osa on varmasti täällä työasioissa.

Ensimmäisenä iltana kävelen muiden kanssa muutaman sadan metrin päähän syömään. Olemme noin neljän kilometrin päässä kaupungin keskustasta, mutta täältäkin näyttää löytyvän hyvin ravintoloita, kahviloita ja kauppoja. Suurin osa niistä on keskittynyt kaupunkiin johtavan vilkkaasti liikennöidyin "Farsalon"-kadun varteen. Syön ensimmäisenä ruokanani Kreikassa burgerin ja opin heti, että täällä burgeriin ei kuulu yhtä oleellista osaa lainkaan. Sämpylä puuttuu burgereista täällä kokonaan, mutta sen tilalla saattaa isojen ranskalaisten perunoiden (tai lohkoperunoiden) kanssa olla esimerkiksi punajuurta. Burger ja pullo paikallista Fix-olutta maksavat yhteensä vajaat kymmenen euroa. Poikkean heti ensimmäisenä iltana lähellä olevassa kaupassa ostamassa hammastahnaa, deodoranttia ja muita tarvikkeita. Hintataso on jonkin verran halvempi kuin Suomessa.

Tiistai-iltana käymme syömässä hotellia lähinnä olevassa ravintolassa. Tällä kertaa syön kebabin ja veden kanssa tämän annoksen hinta on noin kahdeksan euroa. Keskiviikkona totean, että olen tällä viikolla syönyt niin hyvin, että voin jättää päivällisen väliin ja lähden heti töistä päästyäni lenkille. Lenkkeilyyn tämä alue ei ole kovin hyvä. En löydä lähialueelta muuta kuin asfalttipäällysteisiä teitä ja teiden risteykset hidastavat ja hankaloittavat juoksemista. Myöskään raitista ilmaa ei lenkillä näytä saavan, sillä ilmassa on jatkuvasti omituinen savun haju.

Olen ensimmäisinä päivinä ehkä hieman kuin puulla päähän lyöty ja kaikki tuntuu jollakin tavalla epätodelliselta, mutta toisaalta suhtaudun tähän kaikkeen kylmän viileästi ja hyvinkin rauhallisesti. Tavallaan olen tällaiseen jo tottunut, tai ainakin kokenut saman aikaisemminkin ja olenhan tottunut muutenkin kulkemaan milloin missäkin, sekä työssä että vapaa-ajalla. Kaikesta (yhtäkkiä) tapahtuneesta huolimatta olen siis kuitenkin loppujen lopuksi ihan kuin mitään ihmeellistä ei olisi tapahtunutkaan. Minä nyt vaan satun tällä hetkellä elämään ja olemaan toistaiseksi täällä.

Koska Larissan keskusta on jäänyt vain pariin lyhyeen näkymään bussin ikkunasta ja yhteen hyvin lyhyeen kävelylenkkiin parin korttelin ympäri, päätän lähteä torstai-iltana muiden mukaan kaupunkiin. Kävelemme vähän matkaa kaupungin suuntaan ja otamme puiston laidalta taksin. Matkaa keskustaan on siis noin neljä kilometriä ja taksimatka maksaa neljä euroa! Ainakin tässä taksissa taksamittari näyttää olevan pelkkä koriste ja tästä voi hyvin päätellä, että koko neljä euroa jää kuljettajan ja auton omistajan kukkaroon ja veroja ei makseta. Kiertelemme pitkin Larissan kävelykatuja ja käymme syömässä viihtyisässä pikku ravintolassa. Matkan varrella näen myös yhden Larissan vähistä nähtävyyksistä: antiikin aikaisen, roomalaisen amfiteatterin rauniot. Ilta päättyy postiaukion laidan terassilla nauttimalla yksi irish coffee. Vielä tässä vaiheessa kreikkalaisuutani  en ymmärrä, että kaikki muut ihmiset, joita on kaikilla terasseilla todella paljon, juovat vain freddo cappuccinoa, jääkahvia...

Pian ensimmäinen työviikko onkin jo takana. Perjantaina lähden illalla jälleen juoksulenkille lähikaduille. Kävelen tällä kertaa vilkasliikenteistä Farsalonia hieman pitemmälle ja käännyn sitten vasemmalle, pikkukaduille asutuksen sekaan. Täällä jalankulkijan (tai juoksijan) on oltava todella varovainen: jostain näyttää aina ilmestyvät kovaa ajavia autoja, joiden kuljettajien ainoa tarkoitus tuntuu olevan jonkun jalankulkijan päälle ajaminen… Löydän alueelta paljon hienoja ja mukavan näköisiä taloja, mutta yhtä paljon myös aivan kamalia röttelöitä ja kesken jääneitä rakennuksia. Lauantaina minulla onkin vastoin odotuksia vapaapäivä. Nukun hieman pitempään, käyn rauhassa aamiaisella ja sitten käytän hetken aikaa kirjallisiin harrastuksiini. Iltapäivällä teen pitkän kävelylenkin ja kävelen aivan keskustan laidalle rautatieasemalle ja takaisin. Poikkean paluumatkalla myös Eurosparissa, joka on melko tavallinen sekatavarakauppa. En ole koskaan käynyt Suomessa Eurosparissa, mutta tämä lienee melko lähellä suomalaisia Eurospareja, vaikka tuotevalikoima onkin varmasti hieman erilainen.

Sunnuntaina kävelen neljän kilometrin matkan Larissan keskustaan. Sää on lämmin ja aurinkoinen, mutta jotenkin tämä koko Larissa näyttää jotenkin ankealta. Täällä ei ole juuri mitään kaunista, eikä mitään vanhaa ja aivan kaikki paikat on töhritty spray-maalilla. Kaduilla on vilkas liikenne, ilmassa runsaasti pakokaasua ja autoja saa ihan oikeasti varoa; täällä ei jalankulkijaa tosiaankaan kunnioiteta millään tavalla. Kävelen pitkin keskustan katuja, juttelen hetken parin ulkomaalaisen työkaverin kanssa terassin nurkalla ja kävelen sitten ylös pikku kukkulalle. Ylhäältä kukkulalta näkyy hyvin kaukana kohoava valtava Olympos-vuori. Kävelen joen yli ja käännyn taas takaisin keskustaan. Käyn kahvilla ja opin taas jotain uutta: täällä panini ei oikeasti tarkoita paninia, vaan se on vaalea (pakastettu, paistovalmis) patonki, jonka väliin on laitettu leikkeleitä. Juotuani kahvit käyn ostamassa lippukioskista bussilippuja ja palaan bussilla hotellille. Matka maksaa 1,10 euroa. Palatessani kaupungista saatan todeta, että Larissa on nyt sitten nähty…

Missä on sininen meri? Missä valkoiset talot sinisine ikkunaluukkuineen… No, ei ainakaan täällä. Ehkä jossain muualla? Olen ollut Kreikassa vain kerran tätä aikaisemmin: silloin vietin, niin ikään työreissussa, yhden viikon pienessä kalastajakylässä Porto Raftissa, Ateenan itäpuolella. Nyt olen lyhyessä ajassa oppinut paljon lisää Kreikasta ja kreikkalaisista ja ehkä myös vähän siitä, miten tässä maassa eletään. Kaikki ei ole positiivista, mutta ehkä asia, josta eniten pidän, on Välimeren maille tyypillinen huolettomuus ja rentous. Meillä Suomessa kun kaikki on aina niin tiukkaa ja jäykkää ja kiireistä. Joskus voisi vähän hellittää, kuten nämä täkäläiset tekevät. Rajansa kuitenkin kaikella; ehkä ei pitäisi sentään hellittää ihan näin paljon… 

Täällä ihmisten tärkein ajankulu näyttää olevan katukahviloissa ja baareissa istuminen. Sinne taidetaan mennä jo heti aamulla, päivisin ne ovat jo aivan täynnä ja sama jatkuu illalla. Ja laseissa on toisinaan toki muutakin kuin kahvia. Monen ihmisen koko elämä pyörii varmasti pelkästään kahviloiden ja baarien ympärillä, nuoruudesta kuolemaan asti… Ainakin siltä minusta näin ummikkona tuntuu. Kellonajat ovat suhteellisia käsitteitä. Samoin raha. Kaikki paikat ovat vähän vinksinvonksin ja paikat repsottavat siellä täällä. Kaduilla on likaista ja epäsiistiä ja tätä sotkuisuutta on sitten vielä vähän korostettu spray-töherryksillä, joita on kaikkialla. Tämä ei ole sellainen paikka, johon heti rakastuisi tai edes ihastuisi. (Tällä hetkellä en ymmärrä sitä, että tulen kuitenkin tähän paikkaan vielä puolen aikana tavallaan kiintymään ja lähdettyäni minulle tulee jopa pieni ikävä.)

Larissan parhaan puolena pidän nyt ehdottomasti sitä, että tämä on keskellä Kreikkaa. Mielessäni suunnittelen jo reissuja ympäristöön, lähelle ja kauas. Mielessäni välkkyvät ainakin sellaiset paikat kuten Thessaloniki, Volos, Skiathos ja Ateena. Ja lähellä on myös monia paikkoja, joita paikalliset työkaverit ovat kehuneet: Karditsa ympäristöineen, Olympos-vuori ja Meteoran luostari sekä pienet paikat meren rannalla. Muutakin hyvää tietysti on. Ainakin ruoka on ollut hyvää. Sekä oikea kreikkalainen ruoka, että kaikki muukin. Ja ruoka on Suomeen verrattuna edullista ja talous ei kaadu, vaikka kävisi joka päivä jossain ”ulkona” syömässä. Myös ihmiset ovat enimmäkseen ystävällisiä, vaikka on täälläkin monenlaisiin kivikasvoihin jo ehtinyt törmätä. Ja hyvää on myös kielitaito; yksi suurimpia yllätyksiä minulle on ollut täällä se, kuinka hyvin ihmiset puhuvat englantia, vaikka emme ole edes lähelläkään turistialueita.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti