CRYSTAL RIVER - MANAATTIEN KANSSA UIMASILLA

Jo ennen tätä korona-kriisiä koko blogini idea (maailma ja matkailu) alkoi olla lähellä romahdusta: viime kirjoituksessa kirjoittelin tajunnanvirta-tyylillä pelkästään kovin sanoin äärioikeistolaisesta politiikasta ja olen ehkä uhrannut pikkuisen liikaa aikaa valitukseen uutta kirjastoamme ja joitakin muitakin asioita koskien. (Sisimmässäni olen kuitenkin sitä mieltä, että jatkuvasta äärioikeistolaisesta ja perussuomalaisesta valituksesta ja kitinästä huolimatta maassamme on kaikki vielä melko hyvin ja kaikki täysin asiaton valittaminen ja ruikuttaminen pitäisi jättää vähemmälle. Ainoa valittamisen aihe maassamme kun oikeasti on vain juuri tuo äärioikeistolaisuus ja persut itse...) Olen kirjoittanut muutaman sanan myös tästä korona-keväästä ja lähinnä ihmisten rankasti ylipositiivisista ja ylinegatiivisista reaktioista. Julkaisen sen joskus hieman myöhemmin, koska ainakin sen olen oppinut tästä epidemia-ajasta, että mitään mielipiteitä tästä aiheesta ei tulisi julkaista ennen kuin ne ajatukset ovat olleet pari viikkoa karanteenissa... 

Nyt on kuitenkin aika palata ainakin tässä blogi-kirjoituksessa ydinasian pariin ja kirjoittaa juttuja maailmalta. Nyt siis takaisin Yhdysvaltoihin ja viime vuoden joulukuun puoliväliin. Vietin joulukuun ja tammikuun USA:ssa ja mukana oli suurimman osan ajasta myös poikani perheensä kanssa. Itse asustelin vaimoni kanssa Riviera Beachin asunnossa ja poikani perhe majaili omassa kodissaan eli minun vuonna 2012 hankkimassa West Palm Beachin asunnossa. Koko tätä pitkää aikaa en aio näillä tarinoillani kattaa, mutta aion kertoa jotain sieltä täältä. Pieniä fragmentteja matkan varrelta. Aloitan tarinani Crystal Riverilta Floridan pohjoisosista.

(Photo: Fun2Dive, Dec 14, 2019)

Koko joulu-tammikuun USA:ssa oleilun kohokohta oli ensimmäisen viikonlopun pitkä road trip ja snorklaaminen manaattien kanssa Crystal Riverin kirkkaissa vesissä. Ajoimme ensin perjantai-iltana West Palm Beachilta Crystal Riverille, Orlandon luoteispuolelle ja yövyimme lähellä parhaita manaattialueita. Lauantaiaamun ohjelmassa oli uinti manaattien kanssa, jonka jälkeen jatkoimme matkaa suoraan etelään, Ft. Myers Beachille. Sunnuntaina ennen kotiinpaluuta ohjelmassa oli vielä käynti Sanibelin saarella ja toiveena hienojen simpukoiden löytyminen rannalta. Sanibelista palasimme sitten kotiin suoraan Floridan niemimaan poikki. Valitsemaamme reittiä pitkin matkaa kertyi ensimäisenä iltana Crystal Riverille 250 mailia eli noin 400 kilometriä. Crystal Riverilta Ft. Myers Beachille (toinen majapaikkamme) oli matkaa noin 200 mailia eli 320 kilometriä ja viimeinen pätkä Ft. Myers – West Palm Beach oli noin 150 mailia eli 240 kilometriä. Kaikkiaan tämä viikonlopun reissumme oli siis 500 mailin eli 800 kilometrin mittainen. 

  

 --------------------------------------

 

Kuvat voi suurentaa klikkaamalla.

Automatkamme alkaa vuokra-auton noudolla Alamon vuokraamosta Palm Beachin lentokentän kupeesta. Olin varannut meidän kuuden hengen perheellemme kolmella penkkirivillä varustetun Chevrolet Tahoen tai vastaavan ja kun se vastaava osoittautuu Nissaniksi, muutamme lennossa varaustamme. ”Upgradaamme” auton Chevrolet Suburbaniksi, kun kuulemme että joko sellainen tai GMC Yukon olisi saatavilla. Pienellä välirahalla saamme paljon isomman auton ja lisäksi yhden ylimääräisen kuljettajan ilman maksua. Kolmannesta kuljettajasta maksamme pienen lisämaksun. Pian meille tuodaan suuri valkoinen Chevrolet Suburban ja lähdemme West Palm Beachin kotiin lastaamaan autoa. Autoa, joka kooltaan ja painoltaan taitaa lähennellä panssarivaunua.

Saatuamme auton täyteen ihmisiä ja matkalaukkuja (olipa hyvä, että otimme isomman auton) lähdemme matkaan kohti pohjoista. Tai tarkalleen ottaen kohti luodetta. Alkumatkan ajelemme Interstate Highway I-95 -tietä pitkin perjantai-illan vilkkaassa liienteessä ja siirrymme pohjoisempana Florida's Turnpikelle. Port St. Lucien korkeudella tähän asti lähes vierekkäin kulkeneet I-95 ja Turnpike erkanevat: I-95 jatkaa itärannikkoa myötäillen pohjoiseen ja Turpike kääntyy kohti Keski-Floridaa. I-95 on leveä, monikaistainen ja välillä hieman kaoottinen tie. Autoja on paljon ja ne vaihtelevat satunnaisesti kaistoja, menevät välillä ohi oikealta ja vasemmalta ja itse koen tämän tien melko stressaavaksi. Turnpike taas on melko lähellä suomalaista moottoritietä, mutta liittymiä on todella harvakseltaan ja niiden kanssa on syytä olla tarkkana. Turnpike on tullitie, jossa jokaisesta ajetusta pätkästä on maksettava. Tämän tänään todella nopean pätkän jälkeen siirrymmekin pienemmille teille ja ensimmäinen pysähdyspaikkamme on länteen johtavan tien numero 60 ja US441 risteyksessä, ei kovinkaan kaukana Turnpikesta.

Tämä ensimmäinen pysähdyspaikkamme on Yeehaw Junction, syrjäisessä paikassa, teiden risteyksessä oleva vanha huoltoasema, ravintola ja motelli. Palvelua emme täältä tosin saa, sillä paikka on ollut suljettuna jo pitkään. Sulkemisen jälkeenkin tämä paikka kuitenkin jatkoi elämäänsä ja siitä tuli satunnaisten matkaajien vierailukohde, jota käytiin ihailemassa yhtenä menneen ajan muistomerkkinä. Paikan nimi ei muuten tule tule lassoa heiluttavasta cowboysta, joka huutaa ”Yeehaw!”, vaan seminole-kielestä. Yeehaw tarkoittaa sutta. Paikkaa on kutsuttu myös nimellä "Jackass Junction". Vanha, rapistunut huoltosema ja sen yhteydessä oleva ravintola sekä niiden takana sijaitseva pitkänomainen motellirakennus huokuivat historiaa. Ne huokuvat edelleen elämää, joka näihin seiniin on vuosien varrella tarttunut. Tämä paikka ei ole koskaan ollut mitenkään loistokas tai edes hieno; enemmänkin tämä paikka on ollut ehkä hieman boheemi ja hyvinkin kotikutoisen oloinen, niin rakenteiltaan kuin esimerkiksi maalausteemoiltaan. Erikoiset värit sekä käsinmaalatut tekstit ja kuvat seinissä korostavat tätä kotikutoisuuden tunnetta.

Syy siihen, miksi käytän Yeehaw Junctionista puhuessani monin paikoin mennyttä aikamuotoa, on pian käyntimme jälkeen tapahtunut onnettomus: vain pari viikkoa matkamme jälkeen Yeehaw Junctionin hotelli-ravintolan päärakennus tuhoutui lähes kokonaan, kun täysperävaunullinen rekka ajoi sen seinästä sisään. Kuvista päätellen huoltoasemaosuus ja suuri osa sen jatkona olleesta päärakennuksesta ja ravintolasta on tuhoutunut lähes täysin ja ainoa asia mitä sille luultavasti voi tehdä, on purkaminen. Mitä tapahtuu loppuosalle rakennusta ja takana olevalle motellille, sitä tuskin tietää vielä kukaan. Surullinen tapahtuma joka tapauksessa ja myös suuri menetys. Itse koen sen hyvinkin harmillisena tapahtumana. ja toivon, että edes osia siitä vielä pelastettaisiin tai aianakin säästettäisiin purkamiselta. Paikka oli niin kiehtova!

Yeehaw Junctionista jatkamme matkaamme länteen tietä numero 60. Vaimoni on ajanut tähän asti ja minä aloitan nyt oman ajo-osuuteni, joka kestääkin sitten ihan huomaamatta perillepääsyyn asti. Käännän ison, valkoisen Chevroletin SUV:n keulan kohti länttä. Ajettuamme puolisen tuntia alkaa aurinko painua horisontin taakse ja pian pimeys laskeutuu ympärillemme. Noin tunnin ajon jälkeen saavumme Lake Walesin kaupunkiin ja päätämme pysähtyä syömään. Tällä kerralla valitsemme Wendy’s hampurilaispaikan, koska sellainen sattuu sopivasti kohdalle ja se sattuu vieläpä olemaan meidän kaikkien suosikki. Lake Walesista käännymme pohjoiseen tielle US27. Tämä suurelta osin monikaistainen tie on nyt perjantai-iltana melko rauhallinen ja matka etenee hyvää vauhtia liikennevalopysähdyksistä huolimatta. Pysähdymme matkan varrella kerran vessaan ja ostamaan kahvia huoltoasemalta, mutta muuten jatkamme pysähtymättä kohteeseemme asti. Ohitamme komean Citrus Towerin ja saavumme Orlandon alueelle, kulkien kuitenkin sen verran alueen itäpuolelta, että emme näe huvipuistohelvettiä lainkaan. Ajamme Leesburgiin asti, josta käännymme viimeiselle, todella pimeälle ja osittain sumuiselle pätkälle kohti Merta ja Crystal Riveria.

Ensimmäisen yön hotellimme on Best Western Crystal River Resort. Kohtuuhintainen paikka, joka osoittautuu meidän tarpeitamme ajatellen aivan erinomaiseksi hotelliksi. Ei luksusta, eikä mitään turhaa, mutta mukava ja siisti keskivertohotelli. Ja tästä hotellista on mainittava erikseen äärimmäisen ystävällinen ja iloinen vastaanottovirkailija. Rakennus, jossa yövymme, on amerikkalistyylinen rakennus, jossa jokaiseen huoneeseen on ovi suoraan ulkoa. Huoneet ovat isoja ja siistejä. Me majoittaudumme kahteen vierekkäiseen huoneeseen ja ajomatkasta väsyneinä käymme melko pian nukkumaan. Seuraavan aamun ensimmäisillä snorklaajilla ei muutenkaan jää kovin montaa tuntia aikaa nukkua.

Lauantaiaamuna jakaudumme kahteen osaan. Ensimmäinen ”partio” lähtee jo kukonlaulun aikaan manaattiuinnille, kun toinen ”partio” jää vielä nukkumaan lasten kanssa. Itse kuulun tuohon toiseen osastoon ja nukun vähän pitempään, ennen kuin lähden aamiaiselle hotellin ravintolaan. Olemme varanneet etukäteen snorklausretken ”Fun2Dive” -nimisestä paikasta, joka sijaitsee lyhyen kävelymatkan päässä hotelliltamme. Snorklausretki alkaa luontovideolla, jossa kerrotaan alueen luonnosta ja manaateista ja opetetaan mitä saa tehdä ja mitä ei saa tehdä. Mannattien elämää kun ei kuitenkaan ole tarkoitus häiritä ja niille pitää antaa rauha kun ne itse sitä haluavat. Videon ja oppaan tietoiskun jälkeen sovitamme märkäpukuvut ja otamme itsellemme maskit ja snorkkelit. Räpylöitä ei näillä retkillä käytetä. Seuraavaksi minibussi vie meidät rantaan, jossa siirrymme laiturin vieressä odottavaan veneeseen. Meidän ryhmäämme kuuluu ainoastaan kaksi vierasta: minä ja vaimoni. Ajelemme veneellä paikkaan, joka tunnetaan nimellä "King's Bay" ja siellä tarkalleen ottaen ”Three Sisters Springs”. Nimi tulee kolmesta lähteestä, joista nousee vettä pieniin jokiin. Nämä pienet joet ovat manaattien aluetta ja pian me jo niitä löydämmekin.

(Photo: Fun2Dive, Dec 14, 2019)

Mennessäni veteen ensimmäistä kertaa katson aivan vieressäni hiljaa uivaa valtavaa manaattia; olenhan näitä nähnyt jo paljonkin pinnan päältä, mutta en edes tajunnut kuinka valtavia ne voivat olla! Maskin suurentava vaikutuskin huomioon ottaen vieressäni oleva manaatti on jättiläinen minun rinnallani. Snorklailemme hiljakseen pienessä joessa tai kanavassa, näemme lisää manaateja ja sitten oppaamme päättää viedä meidät todella pientä jokea (melkein kuin kirjkasvetinen oja) pitkin lähteille. Ilman manaattejakin snorklaaminen tässä kristallinkirkkaassa vedessä on upea kokemus. Käymme kahdella lähteellä ja molemmista löydämme manaatteja. Manaatit tulevat lähellemme, eivätkä tunnu meistä kovin paljon välittävän. Aamun ensimmäisiä snorklaajiahan ne olivat tulleet katsomaan kirjaimellisesti silmästä silmään ja olivat jopa pikkuisen halunneet kosketella snorklaajia. Vielä ennen poislähtöä käymme toisella alueella, hieman laihoin tuloksin tosin. Käyn yksin oppaan kanssa tekemässä pitkähkön lenkin yhden manaatin perässä, mutta sameammasta vedestä johtuen en sitä kuitenkaan lopulta näe lainkaan.

(Photo: Fun2Dive, Dec 14, 2019)

Tyytyväisinä aamun snorklauskokemuksiin vaihdamme kuivat vaatteet päällemme, teemme pikku ostoksia Fun2Diven toimipaikassa ja lähdemme pian ajelemaan kohti etelää. Olemme erittäin tyytyväisiä: olemme nähneet paljon manaatteja aivan lähietäisyydelta ja ihan kirjaimellisesti uineet niiden kanssa ja niiden seassa. Ja nyt kun olemme tutustuneet tähän seutuun ja tunnemme paikat ainakin jollakin tavalla, seuraavalla kerralla (jos tänne vielä tulemme), emme maksa järjestetystä snorkalausretkestä vaan teemme retkemme itsenäisesti. Monet näistä paikoista ovat tavoitettavissa rannalta käsin. Ja manaatteja voi tulla katsomaan joko veneellä, kanootilla tai rannalta käsin tai sitten pulahtaa itse niiden sekaan, jopa ihan uimarannalta käsin. Hyvällä tuurillahan tämän voi tosin tehdä myös Palm Beachin alueella: esimerkiksi Peanut Island Riviera Beachin edustalla sopii erinomaisesti snorklaukseen ja onnekas voi varsinkin talvisaikaan saada myös manaatteja seurakseen.

Minä jatkan ajamista vielä aamullakin ja se sopii minulle hyvin. Olen hieman laiska ajamaan ja kyllästyn ja väsyn nopeasti, mutta tätä autoa on ollut ilo ajaa näillä vähän pienemmillä ja vähän rauhallisemmilla teillä (joilla niilläkin liikennettä kyllä riittää). Lähdemme siis kohti etelää ja Tampaa ja siitä edelleen etelämmäksi kohti Ft. Myersia. Ajamme alkumatkan teitä US98 ja US19, jotka vievät meidät Weeki Wacheen ja Homosassan kautta Port Richeyn kaupunkiin. Pysähdymme lounaalle Taco Belliin ja lähtiessämme jatkamaan matkaa vaimoni siityy taas kuljettajan penkille. Port Richeysta navigoin meidät pieniä maaseututeitä pitkin Odessan pienen kaupungin alueelle ja sitä kautta edelleen Tampan pohjoispuolelle, jossa pysähdymme ennalta valmiiksi katsotussa pienoismalliliikkeessä. Pienoismalliliikkeessä on  mistä valita... Maitsen erikseen kuitenkin yhden pienoismallin: Suomen ilmavoimien väreissä oleva Polikarpov-lentokone Toisen maailmansodan ajoilta.

Lähdettyämme pienoismalliliikkeestä haemme vielä cup caket aivan vieressä olevasta cup cake -leipomosta. Olemme aivan kivenheiton päässä Tampasta ja liikenne alkaa vilkastua. Me käännymme kuitenkin juuri ennen Tampaan saapumista länteen, Interstate I-275 -tielle, joka kaartuu Tampan lahdella etelään. Tämä tien nimi on ”Sunshine Skyway” ja nimi johtuu sillasta, jonka ylitämme ajettuamme pitkää kannaksella veden ympäröiminä. Silta on valtava! Se on korkea! Se on todella Skyway. Nelikaistainen tie nousee yli 60 metrin korkeuteen merenpinnasta (alituskorkeus 55m) ja riippusillan tornien huiput ovat 131 metrin korkeudella. Aurinko alkaa laskea ajaessamme valtavaa Interstate-tietä pitkin kohti Tampan lahtea. Liikennettä on melko paljon, mutta matka taittuu silti joutuisasti. Näkymä Tampan lahtea ylittävällä kannaksella on henkeäsalpaavan upea: monikaistainen tie näyttää päättyvän jossakin horisontissa, veden takana, oranssina hehkuvaan auringonlaskuun. Koko taivas hohtaa kirkkaan värisenä ja päästyämme lähemmäs siltaa väri alkaa tummeta ja muuttua punaisemmaksi. Näemme vilahduksia sillasta jo kaukaa, mutta vasta alkaessamme kiivetä ylös huomaamme kuinka korkea se on. Olen ylittänyt sillan ennenkin, mutta en muistanut kuinka valtava se on. Ollessamme ”lakikorkeudessa” sillan päällä aurinko on jo laskenut, mutta punertava sävy värjää vielä maisemaa. Yksi elämäni upeimmista iltanäkymistä ja auringonlaskuista.

Vaihdamme pian kuljettajaa ja poikani siirtyy nyt ratin taakse. Haemme taas huoltoasemalta isot kupin kahvia ja jatkamme sitten matkaa edelleen näitä pienempiä teitä pitkin kohti etelää. Ilta on pimentynyt ja tiellä on oikeastaan huomattavan pimeää. Liikenne on yllättävän rauhallista; autoja ei ole ruuhkaksi asti ja ihmiset tuntuvat ajavan maltillisesti ja rauhallisesti. Ajotyyli on aivan erilainen kuin kaoottisella Palm Beachin alueella... Ajamme teitä US19 kohti Bradentonia ja siitä edelleen tietä US41 Sarasotaan ja Veniceen. Reilun tunnin kuluttua saavumme Port Charlotteen ja pian sen jälkeen Punta Gordaan. Kun jatkamme edelleen tietä US41 kohti etelää, saavumme lopulta Ft. Myersiin ja näemme kaupungin hyvin sillalta, joka ylittää Caloosahatchee-joen. Ft. Myersista meillä on vielä vajaan puolen tunnin matka Ft. Myers Beachille ja siellä sijaitsevalle hotellillemme.

Hotelli, jossa yövymme on meren ja intracoastalin välissä kanavan päässä oleva Dolphin Inn Resort. Hotelli vaikuttaa todella viehättävältä ja mukavalta, mutta meitä tosin odottaa siellä pieni yllätys… Olemme niin myöhään perillä, että vastaanotossa ei ole enää ketään. Siellä on tosin puhelin ja ohjeet, joiden mukaan meidän tulee soittaa tiettyyn numeroon. Tuosta numerosta saamme tiedon mistä löytäisimme kirjekuoren, jonka sisällä on huoneemme avaimet. Löydämme kirjekuoren sieltä mistä pitääkin, mutta kuoressa lukee ”Davila”. Purskahdamme nauruun, kun ajattelemme, että meidän sukunimen on luultu olevan Davila. No, Davila on ihan hyvä nimi ja siitä huolestumatta kävelemme huoneeseemme. Huone osoittautuu todella pieneksi, emmekä löydä sieltä kuin yhden parisängyn (meitä on siis matkassa neljä aikuista ja kaksi lasta). Kävelemme takaisin puhelimelle selvittämään asiaa. Pian hotellin omistaja saapuu paikalle pahoitellen tuhanteen kertaan tapahtunutta. Lopulta selviää, että joku vastaanotossa on antanut meidän huoneistomme jollekin pariskunnalle ja heidän huoneensa on siirtynyt meille. Johtaja saa asiat kuitenkin oikaistua ja pian olemme huoneistossamme, josta löytyy ylimääräinen huone ja pikku keittiö ja sängyt kaikille. Olemme tyytyväisiä ja olemme erittäin tyytyväisiä myös johtajan hienoon toimintaan. Kaiken lisäksi saamme nyt ”vaivanpalkkana” viettää tämän yön hotellissa ilmaiseksi. Ainoa harmi on se, että meidän pitää lähteä aikaisin aamulla; tämä olisi ollut kiva paikka viettää vaikka muutama päivä.

Seuraavana aamuna pakkaamme taas tavaramme ja lähdemme auringon paistaessa ajelmaan kohti Sanibelin saarta. Saarelle on hotelliltamme noin puolen tunnin matka. Saari sijaitsee Caloosahatchee-joen suulla ja se on leveydeltään 1-3km ja pituudeltaan noin 17km. Sanibel on ehkä juuri sellaista Floridaa, jota moni turisti odottaa tai toivoo näkevänsä. Sellaista, jota ei juuri ikävä kyllä itärannikolla Palm Beachin korkeudella näe. Sanibelin saari on melko suurelta osalta puuston ja kasvillisuuden peittämä ja suurin osa sitä kiertävistä hiekkarannoista on autiota. Autiolla tarkoitan sitä, että siellä ei ole rakennuksia. Ihmisiä rannoilla kyllä on. Me etsimme saaren päästä paikkaa, josta pääsimme helposti rannalle etsimään simpukoita. Tämä paikka tunnetaan rannalta löytyvistä simpukoista ja mekin haluamme niistä osamme. Päädymme lopulta Bowman's Beachille, jossa yleinen ranta ja siihen liittyvä infrastruktuuri, kuten parkkipaikat, suihkut, vessat ja leikkipuisto. Vietämme pari tuntia tällä rannalla, emmekä tulleet turhaan: mukaan lähtee pari purkillista kauniita simpukoita. Uskaliaimmat käyvät uimassakin; Meksikonlahden pohjoisosien vesi on jääkylmää verrattuna Palm Beachin seutuun.

Rannalta lähdettyämme ajelemme takaisin päin etsien ruokapaikka. Valitsemme lounaspaikaksemme Schnapper’s -nimisen hot dog ja hampurilaispaikan. Paikka on ihan hyvä, mutta kuten tällaisella eksoottisella saarella voi arvatakin, hinnat ovat melko korkeat. Mitään pikaruokaketjujen ”ravintoloita” täältä ei löydy. Koska meillä ei vielä ole kiirettä minnekään, ajamme aivan saaren kärkeen majakalle. Sanibel Lighthouse, rautarakenteinen majakka (1884) on näkemisen arvoinen. Kiertelemme vielä pitkin todella vilkasta rantaa ja poimimme muutaman simpukan mukaamme. Tällä rannalla on myös huomattavan paljon kuolleita rapuja (Blue Crab), tai oikeastaan niiden tyhjiä kuoria. Sanibelissa ei ole teemapuistoja, eikä edes pikaruokaketjuja. Siellä ei ole isoja kauppoja, eikä suurta valikoimaan erilaisia huvituksia, mutta silti, tai juuri siksi, se on kauneudessaan ja rauhallisuudessaan omaa luokkaansa ja käymisen arvoinen paikka.

Aloitamme kotimatkamme ylittämällä Sanibelin ja Ft. Myersin välissä olevan ison sillan. Kierrämme Ft. Myersin keskustan esikaupunkialuetta kiertävää tietä pitkin ja käännymme sitten itään tielle SR80. Edessämme on viimeinen ”legi” tällä kohtuullisen pitkällä viikonlopun automatkalla. Länsirannikolta itärannikolle koko Floridan niemimaan halki kulkeva State Road 80 on lyhyesti kuvattuna karu ja koruton. Ja suora. Se lienee joskus aikoinaan piirretty viivoittimen avulla suoraan Evergladesin suoalueen halki. Vajaan tunnin ajomatkan jälkeen saavumme La Bellen kaupunkiin ja ajamme pysähtymättä sen läpi. Tie yhdistyy matkan varrella tiehen US27 ja vajaan kahden tunnin päästä olemme Clewistonissa. 

Clewistonissa ajamme katsomaan Floridan suurinta järveä, joka on nimeltään Lake Okeechobee tai "Lake O", kuten paikalliset sitä kutsuvat. Ajamme rannassa olevalle levähdysaluelle Lake Okeechobeen rantavallien eli Herbert Hoover Diken toiselle puolelle. Itse järveä emme täältä tosin näe… Näemme kyllä veden, mutta sata metriä leveän vesikaistaleen jälkeen alkaa vielä todella leveä ”wetland” ja sen puuston ja ruohon läpi emme itse varsinaista järveä näe. Tämän pysähdyksen jälkeen minä hyppään ratin taakse vielä kerran ja ajamme edelleen suoraan itään Lake Harboriin. Ohitamme Lake Harborin ja saavumme pian sen jälkeen Belle Gladesin kaupunkiin, jossa tie kääntyy kohti pohjoista. Me käännymme pian Belle Gladen jälkeen itään tielle US98, joka vie meidät vajaan tunnin ajon jälkeen suoraan West Palm Beachin kaupunkiin, Southern Boulevardille.

Saapuessamme highway US98:n jatkeena olevalle Southern Boulevardille on jo pimeää. Käymme vielä Walmartissa hakemassa illallistarpeet ennen kotiinpaluuta ja päätämme tämän todella aktiivisen ja kivan viikonlopun koti-illalliseen. Maileja ja autossa istumista tuli paljon, mutta kaikki oli sen arvoista ja tämäntyyppistä matkaa ja näitä paikkoja voin suositella.

Road trip ja manaattivalokuvat

 

(Photo: Fun2Dive, Dec 14, 2019)