Amerikan teillä

Dixie Highway US1

Jos tielläliikkujat ovatkin täällä nopeita tai suorastaan yllätyksellisen äkkinäisiä esimerkiksi kaistanvaihdoissaan, niin samaa ei voi sanoa liikennevaloista liikkeellelähdöstä. Hitaus liikennevaloissa on jotain aivan käsittämätöntä. Se aika, missä tieto kulkee silmistä aivoihin ja sieltä kautta jarru- ja kaasupolkimille, on niin pitkä, että usein ehtisin juoda melkein kupillisen kahvia siinä odotellessa… Kun valo vaihtuu vihreäksi, jonossa ensimmäisenä olevan auton kuljettajalta menee lähes poikkeuksetta useita sekunteja aikaa sen ymmärtämiseen ja vielä sittenkään ei oikeastaan tapahdu mitään. Kiihdytys liikennevaloista on niin hidas, että makuulla oleva lehmäkin pääsee vaikka liukkaalla jäällä liikkeelle nopeammin. Tämä ei näytä edes riippuvan kuljettajasta tai autosta. On edessä sitten raskas kuorma-auto, iso SUV tai 350 hevosvoimainen Dodge Challenger, lähtö on aina kuin hidastetusta filmistä. Tämä on outoa suomalaiselle, joka on Helsingissä tottunut siihen, että jo melkeinpä vähän ennen kuin valo vaihtuu vihreäksi, on kaasu jo pohjassa…

Downtown West Palm Beach

Toinen liikennevalokäyttäytymiseen liittyvä asia on se, että ihmiset valuttavat autojaan pikku hiljaa eteenpäin odotellessaan punaisissa valoissa. Autot eivät vain pysähdy valoihin lähekkäin, toinen toisensa perään, vaan aluksi välit ovat isoja ja sitten niitä pikkuhiljaa lyhennetään ja lyhennetään. Tämä taas tarkoittaa sitä, että valojen vaihtumista vihreäksi ei voi vaan rauhassa odotella jalka jarrulla, vaan autoa pitää koko ajan päästää vähän kerrallaan eteenpäin. No, nämä ovat pikkujuttuja ja pianhan niihin tottuu. Ei minun maailamni todellakaan näihin kaadu, eikä ole edes loppupäivä pilalla. Nykyään yritän itsekin lähteä korostuneen maltillisesti liikennevaloista, huomaten silti, että muut ovat hetkessä jääneet kauas taakse, jos minä olen ensimmäisenä jonossa. Ei auta vaikka kuinka yrittäisin hidastella.

Blue Heron Blvd

Mutta sitten kun liikennevaloista on päästy ohi, on meno taas ihan jotain muuta. Kontrasti liikennevaloista lähdön ja muun ajon kanssa on jotenkin hämmentävä. Täällä nimittäin kaikki ajavat ylinopeutta. Reilua ylinopeutta. Välillä vauhti on aika hurja monikaistaisilla teillä ja kun tuohon nopeuteen yhdistää arvaamattomat, äkkinäiset kaistanvaihdot ilman vilkkua, niin kolarin vaara vaanii aina. Vaikka ajaminen on helppoa ja vaivatonta, niin tarkkana on oltava koko ajan. Itse kun kuuntelen koko ajan paikallisia radiokanavia (kotona yhtä ja autossa toista) ja seurailen netin uutissivujen lisäksi county sheriffin ja poliisin facebook-sivuja, niin huomaan, kuinka ilmoitukset onnettomuuksista ovat niin yleisiä, että vaikea olisi laskea kuinka monta niitä päivässä tulee. Melkein koko ajan on jossain tie poikki tai kaistoja suljettuna onnettomuuksien vuoksi. Täällä olisi hyvä kun olisi kärpäsen silmät, joilla näkisi vähän joka suuntaan. Tai vaikka kahdeksan silmää, niin kuin joillakin hämähäkeillä.  Ehkä evoluutio vielä joskus muokkaa Floridan asukkaista monisilmäisiä, jotta he selviävät paremmin toisinaan sekopäisessä liikenteessä…

Broadway, Highway US1

Minulla on täällä yksin hieman hankalaa siinä mielessä, että joudun ajamaan itse koko ajan. Vaikka samahan se on aina ollut; minä olen se, jolla on ajokortti ja joka siksi ajaa koko ajan. Nytkin autossa istumista on tullut taas melkoinen määrä ajassa, ei niinkään matkassa. Jokunen sata mailia taitaa nyt olla takana reilun kahden viikon aikana, mutta suurin osa ajasta on mennyt ihan tässä lähiympyröissä ja iso osa ajasta menee jo pelkkään liikennevaloissa seisomiseen (tai paremminkin istumiseen). Kaikkiaan näiden vuosien aikana Floridassa on tullut ajeltua tuhansia maileja. Harmittelen vähän sitäkin, että itse kun tykkään ottaa valokuvia, niin nyt siihen ei oikein ole mahdollisuuksia. Joskus olisi kiva vain istua kyydissä ja ottaa kuvia maisemista ja kaikista hyvistä kuvauskohteista, mitä matkan varrella näkee. Muutenkaan auton ratissa ei kykene havaitsemaan ja hahmottamaan kuin hyvin pienen murto-osan siitä kaikesta, mitä katujen varsilla vilisee ohi. Suurimman osan ajasta katse on kiinnittyneenä tiehen ja liikennemerkkeihin ja muihin tielläliikkujiin ja siitä valtavasta määrästä erilaisia liikkeitä, kylttejä, taloja ja pihoja, mitä tien varsilla on, aivot kykenevät rekisteröimään vain todella pienen osan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että ajaessa pitäisi jotenkin jännittää, vaan päinvastoin, ajaminen täällä on kaikesta huolimatta hyvinkin rentoa.

Okeechobee Blvd

Tyypillisiä asioita liikenteessä ovat siis hitaat reaktiot liikennevaloissa, äkilliset kaistanvaihdot ja usein myös aivan täysin päättömät liikkeet ja käännökset keskellä risteyksiä tai monen kaistan yli tien laidasta laitaan. Päivittäin joku kääntyy myös aivan oman auton eteen viereiseltä kaistalta, parkkipaikalta tai sivutieltä tai tekee jotain muuta arvaamatonta. Yksi syy tähän on varmasti ihan pelkkä erilainen liikennekulttuuri ja se, mihin on opittu ja totuttu ja millainen on oma mielenlaatu. Osittain taas nämä asiat selittyvät sillä, että liikenteessä on todella paljon vanhuksia. On paljon niitä vanhuksia, joilla vain näkö tai reaktiot eivät vaan enää pelaa ihan niin kuin nuorella ihmisellä, mutta ikävän paljon taitaa olla myös niitä vanhuksia, jotka eivät enää kuule tai näe yhtään mitään ja oikein mikään muukaan ei enää toimi… Sellaisia, joilla ei pitäisi olla enää mitään asiaa autonrattiin. Ja sitten oma ryhmänsä on vielä ne nuoret, jotka eivät piittaa mistään mitään ja ne nuoret ja vähän vanhemmatkin, jotka ovat ratissa huumepöllyssä tai juovuksissa. DUI, driving under influence, yleinen sana täällä.

Military Trail

Kaikesta tästä huolimatta en ole koskaan täällä epäröinyt lähteä autonrattiin ja ajaminen on jollakin tavalla luonnollisen helppoa ja mukavaa ja jopa rentoa, niin kuin tuli jo todettua. Ja toisaalta kun ihmiset ovat tottuneet tähän tietynlaiseen kaoottisuuteen, niin täällä ei näe nyrkkejä, eikä keskisormia ja äärimmäisen harvoin kuulee edes torven soivan. Eniten ajamisessa oikeastaan ärsyttää se, että aikaa autossa istumiseen menee aivan liikaa ja joka paikkaan on aina mentävä autolla. Ehkä myös se, että parkkipaikan löytäminen on joskus todella vaikeaa. Varsinkin jos näkee yhtäkkiä jotain mielenkiintoista ja haluaisi pysähtyä, on pysähtyminen yleensä täysin mahdotonta nopeasta ja vilkkaasta liikenteestä sekä pysähtymispaikkojen puutteesta johtuen.

Dixie Highway US1

Jätti-isoa Interstate I-95- tietä olen nyt onnistunut välttelemään ainakin ensimmäiset kaksi viikkoa. Tie on hyvä, jos haluaa vaihtaa nopeasti paikkaa (edellyttäen, että Interstatella ei ole onnettomuuksia tai muuta ruuhkaa), mutta muuten se on tylsä ja ainakin itse koen sen hieman rasittavana. Floridan läpi kulkee toinen, vieläkin nopeampi tie, Florida’s Turnpike, mutta sille minulla ei ole nyt mitään asiaa, koska tiellä on oltava tietulleja varten etukäteen hankittu ”Sun Pass”. Käteinen ei tuon tien tullipisteissä kelpaa. Itse kun yritän välttää kaikkea kiirettä ja stressiä ja haluan katsella ympäristöä ja maisemia ihan rauhassa, valitsen aina jonkun hitaamman, pienemmän tien. Pohjois-eteläsuunnassa olen nyt käyttänyt noiden kahden expresswayn sijasta vanhaa US1 Highwayta, Florida’s Scenic Highwayta (A1A) sekä State Road 7 ja 5- teitä. Monet näistäkin teistä ovat muuten melko nopeita, mutta lukuisat liikennevalot hidastavat matkantekoa. Näiden lisäksi olen käyttänyt ihan tavallisia samansuuntaisia ”kaupunkiteitä”, kuten Military Trailia, Haverhill Roadia ja Jog Roadia sekä idempänä kulkevaa Congress Avenueta ja Australian Avenueta. Isoja teitähän ne nämäkin ovat. Juuri pari päivää sitten mietin mielessäni, että kaikki alle kuusikaistaiset tiet ovat pieniä sivuteitä...

Beeline Highway

Olen ajellut tämän piirikunnan ja vähän naapuripiirikuntienkin alueilla ristiin rastiin milloin mitäkin teitä. Olen sitten ollut menossa uimarannalle tai kauppaan tai tulossa luonnonpuistosta tai keskustasta, niin olen nyt ottanut tavaksi ajella satunnaisesti milloin mistäkin. Joskus katson kartasta etukäteen jonkun uuden reitin, mutta yleensä vaan käännyn oikealle tai vasemmalle ihan vaistonvaraisesti ja kokeilen mistä pääsee minnekin. Koska edelleenkään en käytä minkäänlaista navigaattoria, suunnistan muistikuvien, suuntavaiston ja joskus harvoin paperisten karttojen kanssa ja aina löytyy uusia reittejä ja uusia paikkoja. Pahasti harhaan en ole joutunut vielä missään, isoimmillaan olen joutunut pari kertaa kääntymään takaisin seuraavassa kadunkulmassa. Pienen lisähaasteen tähän vaistonvaraiseen kulkemiseen aiheuttavat paikallisten isot autot: usein huomaa olevansa niin valtavan kokoisen SUV:n tai avolava-auton takana, että sen takaa ei näe yhtään mitä edessä on ja risteyksetkin huomaa vasta niiden kohdalla.

Federal Highway US1

Todella usein nämä vaihtelevat ajoreitit ja satunnaiset käännökset ovat vieneet minut joillekin kauniille asuinalueille, todella hienoihin naapurustoihin, joissa talot ja pihat ovat kauniita ja tiet rauhallisia. Joskus ne käännökset tosin saattavat viedä myös niille nurkille, jotka ovat kaikkea muuta kuin kauniita… Ja monessa paikassa raja on hiuksenhieno: liikekortteli tai kaunis asuinalue saattaa yhden korttelin matkalla muuttua lähinnä slummia muistuttavaksi epämääräiseksi alueeksi, jossa talot ja pihat ovat yhtä rähjäisen näköisiä, kuin kadunkulmilla maleksivat ihmisetkin…

Valokuvia - Photos 
Twitter @MarkusKivela 
Facebook 

Mangrove-rämeitä ja suoalueita, alligaattoreita ja kilpikonnia - Kävelyretkiä Floridan luonnonpuistoissa

Kalamies ja alligaattori Dyers Boulevardin
laidalla West Palm Beachin kaupungissa

Vajaan kahden viikon aikana olen ehtinyt käydä täällä Palm Beach Countyn alueella jo kolmessa eri luonnonpuistossa. Ensimmäisen viikon aikana kävin Riviera Beachin kaupungin alueella olevassa John D. MacArthur Beach State Parkissa ja seuraavalla viikolla Arthur R. Marshall Loxahatchee Wildlife Refugessa ja aivan kotinurkilla olevalla Winding Waters Natural Arealla. Ainakin yhdessä olen vielä aikonut käydä ja se on Boynton Beachin kaupungissa oleva Green Cay. Jos minulla on ylimääräistä aikaa, aioin vielä käydä uudestaan Loxahatcheessa auringonlaskun aikaan ja myös kiertää vielä Winding Watersin viiden mailin (8km) vaelluspolun. USA on erilaisten kansallispuistojen ja muiden luonnonpuistojen luvattu maa. Niihin ei voi olla törmäämättä aivan kaikkialla ja ainakin Floridan alueella niitä on muutaman kymmenen mailin välein. Jos mukaan lasketaan vielä erilaiset muut puistot eväspöytineen ja leikkipuistoineen, jonkinlainen puisto löytyy aina muutaman minuutin ajomatkan päästä.

John D. MacArthur
Beach Park

 John D. Macrthur Beach State Park kuuluu Palm Beach Countyn luonnonpuistoihin ja se sijaitsee Singer Islandilla, Intracoastal Waterwayn erottamalla saarella. Singer Island kuuluu Riviera Beachin kaupungin alueeseen. Saarelle pääsee isoa siltaa pitkin Riviera Beachin varsinaisen kaupunkialueen puolelta ja se on aivan lähellä uimarantaa, jossa itse käyn useimmiten uimassa. Puistossa on lyhyt luontopolku, joka kulkee sankan ”viidakon” läpi. Polun kävelemiseen ei kulu hitaasti kävellenkäänkään kuin 20 minuuttia. Niin paljon kasvitieteilijää minussa ei ole, että osaisin tarkemmin kuvailla kasvillisuutta, mutta se on maallikollekin hienoa katseltavaa ja tuo maasto on juuri sitä oikeaa Floridaa; sitä, mitä Florida oli silloin kuin täällä asui vain kourallinen Seminoleja ja muita intiaaneja. Kasvillisuus vaihtelee hämmästyttävän nopeasti ja muuttuu aivan huomaamatta hyvin erilaiseksi kuin mitä se oli sata metriä aikaisemmin. Tällä polulla katselen jalkoihini tarkemmin kuin varmastikaan koskaan missään ole katsellut, sillä näin jokin aika sitten facebookissa valokuvan, missä puistossa kiemurteli valtava Diamond Back Rattle Snake…

Mangrove-viidakkoa

Luontopolun lisäksi tähän John D. MacArthurin luonnonpuistoon kuuluu pieni luontokeskus. Tällä kertaa en edes poikkea sisällä, koska olen käynyt siellä pari vuotta aikaisemmin. Katselen vain hetken isossa akvaariossa uiskentelevia kummallisia kaloja ja yhtä merikilpikonnaa. Veikkaisin, että kilpikonna on nuori Green Turtle tai Loggerhead Turtle. Jatkan luontokeskukselta ison vesialueen yli pitkää puusiltaa pitkin. Yritän tiirailla veteen manaattien varalta, mutta en näe mitään sen erikoisempaa. Muutama korppikotka kaartelee taivaalla, mutta ne ovat täällä niin yleisiä, että ne eivät enää sen suuremmin sykähdytä. Katsoo taivaalle melkeinpä koska tahansa ja missä tahansa, niin aina näkee yhden tai useampia korppikotkia kaartelemassa taivaalla. Puusiltojen päästä löytyy hiekkadyynejä ja lisää vihreää kasvillisuutta. Täällä palmujen sijaan maisemaa hallitsee mangrove. Opin myös jotain uutta ja ehkäpä jopa hyödyllistä: dyyneillä kasvaa muiden puiden seassa myös myrkyllinen Poison Wood- puu ja taulut yhden puun juurella kertovat, että siihen parempi olla koskematta. Dyynien toisella puolella aukeaa Atlantin valtameri ja ranta on hyvä uimaranta. Minulla ei nyt kuitenkaan ole uimahousuja ja pyyhettä mukana, koska lähdin vain kävelylle puistoon.

Loxahatchee, Everglades

Seuraava puisto muutamaa päivää myöhemmin on Arthur R. Marshall Loxahatchee Wildlife Refuge ja sielläkin olen käynyt jo yhden kerran aikaisemmin. Evergladesin valtavaan suoalueeseen kuuluva Loxahatchee on luonnonsuojelualue, jossa on luontokeskuksen lisäksi lyhyempi ”boardwalk”- tyyppinen kävelysiltapolku läpi sankan ja kostean metsikön ja vaelluspolkuja vajaan kilometrin mittaisesta useiden kymmenien kilometrien pituisiin asti. Alue on suurelta osin täysin luonnontilassa, eikä ihmisiä tai eläimiä ole eroteltu aidoilla tai mitenkään muutenkaan. Ei tässä, eikä missään muussakaan luonnonpuistossa. Nyt kävelen melko nopeasti läpi opettavaisen ja hyvin elävöitetyn luontokeskuksen ja sen jälkeen kierrän yhtä nopeasti lyhyen metsäpolun ja ajan sitten autoni aavan Evergladesin suon koilliskulmaan.Edessäni aukeaa satoja kilometriä kosteikkoa.

American Alligator, Loxahatchee

Käyn ensin vilkaisemassa laiturilta näkyisikö Loxahatchee-joessa yhtään alligaattoria ja oikeastaan arvaankin jo tapaavani siellä vanhan tutun. Laiturialueella elää ilmeisesti tämä yksi ja sama yksilö, joka päivästä toiseen uteliaana tuijottaa ihmisiä kelluen liikkumatta aivan heidän nenänsä edessä. Kuulen sivukorvalla, että tämän pysyvän asukin nimi on ”George” ja se on 14 jalkaa pitkä (4,2m). Iso järkäle se kyllä onkin… Onneksi se on pikkuisen minua alempana ja välissä on laiturin kaide… Viimeksi tässä samassa paikassa näin myös ison mustan käärmeen (joko Black Snake tai Racer), mutta nyt ei näy käärmeitä, eikä enempää alligaattoreitakaan. Täältä voi myös vuokrata halutessaan kanootin ja meloa muutaman mailin mittaisen reitin saharuohon (Sawgrass, Seminole-intiaanit kutsuivat Evergladesia nimellä Pahayokee, joka tarkoitti ruohojokea, River of Grass) seassa kulkevaa avointa vettä pitkin. Mieleni tekisi kovasti vuokrata kanootti, mutta jatkan sen sijaan parin sadan metrin päähän avoimella suolla kulkeville leveille hiekkapoluille. Täällähän pääsisi monessa paikassa myös suokopteriajelulle, mutta siihen minulla ei tällä kertaa ole mitään tarvetta, sellaisella olen laskujeni mukaan ollut aikaisemmin jo viisi kertaa. Nyt olen muutenkin enemmän kiinnostunut luonnosta sellaisenaan, ihan sellaisena kuin se on, ilman minkäänlaisia "turistinähtävyyskohteita". Toki niistä on aloitettava ilman muuta, mutta sitten kun ne on nähty, haluaa ehkä nähdä jotain aidompaa.

Florida Softshell Turtle, Loxahatchee

Viimeksi vuosi sitten täällä kuljeksiessamme näimme kaikkiaan seitsemän alligaattoria, mutta nyt en näe yhtäkään missään. Kävelen toki koko ajan aivan tien vieressä olevan vesialueen reunoja tarkkaillen ja yritän etsiä otuksia, mutta turhaan. No, tämä on sitä "aidompaa" luontoa, ei eläimiä ole sinne laitettu ihmisten iloksi ja tuijotettavaksi... Paljon lintuja kuitenkin näkyy: enimmäkseen useita eri lajin haikaroita (olisi ehkä pitänyt ottaa kotona oleva lintukirja mukaan) ja yksi enimmäkseen veden alla uiva kormorantti. Olen jo palaamassa polkua pitkin takaisin autolle, kun polun vieressä vedessä näkyy yhtäkkiä liikettä. Iso kilpikonna uiskentelee veden alla minua kohti, sukeltaa syvemmälle ja lähtee sitten taas poispäin nousten osittain pintaan. Tunnistan kilpikonnan Florida Softshell Turtleksi. Hieman ennen parkkipaikkaa näen vielä yhden alligaattorin polun varrella. Se kelluttelee vedessä polun mutkassa ja tarkkailee ohikulkijoita. Tämä yksilö on koosta päätellen varmasti paljon nuorempi kuin joessa näkemäni iso järkäle.

Winding Waters Natural Area, WPB

Kolmas luonnonpuisto sijaitsee Haverhill Roadin varrella, vain muutaman korttelin päässä asunnoltani. Ajoaika on vain noin viisi minuuttia ja lähden käymään siellä toisen viikon perjantaina iltapäivän ajankuluksi. Aamupäivä on taas mennyt verkkaisesti heräillessä ja kolmen aamukahvin jälkeen "taloyhtiön" kuntosalilla ja uima-altaalla. Edellisistä puistoista poiketen tämä puisto on vartioimaton, eikä täällä ole rangereita pysyvästi töissä. Puisto kuuluu kuitenkin Palm Beach Countyn ylläpitämiin puistoihin eli taidanpa minäkin pienellä panoksella verojen muodossa rahoittaa tätäkin paikkaa. Parkkipaikalta lähtee lyhyempi, betonilaatoilla päällystetty kävelypolku vesialueen keskellä olevalle tarkkailupaikalla. USA:ssa liikuntarajoitteiset ihmiset on otettu kaikkialla hyvin huomioon ja uskoisin, että tuon betonipäällysteen tarkoitus on nimenomaan tehdä pyörätuolilla liikkuminen mahdolliseksi. Polun pituus yhteen suuntaan on noin 800 metriä. Puistossa on myös melko luonnontilaisia hiekkapolkuja, joiden yhteispituus on kahdeksan kilometriä. Pitempi patikointipolku kiertelee vesialuetta ja sen aion vielä patikoida, jos minulla vaan on siihen vielä aikaa. Kuukauden täällä olosta pian puolet on jo takana.

Alligaattori, Winding Waters, WPB

Kasvillisuus alueella on hienoa ja paikoitellen läpitunkemattoman kasvillisuuden keskellä kiemurtelee (puiston nimen mukaisesti) vesialue. Nytkään en näe sen ihmeellisempiä eläimiä, vaikka alueella elää pesukarhuja, opossumeja, vyötiäisiä, pari eri käärmelajia ja vaikka minkälaisia lintuja. Minä näen vain lintuja: yhden Anhingan kuivattelemassa siipiään, pari haikaraa ja paljon taivaalla kaartelevia korppikotkia. Anhinga on tavallaan aika hauskan lintu: sen lempinimi on Snake Bird, käärmelintu ja lempinimi johtuu siitä, että se ui niin, että pelkästään pitkä, ohut kaula ja pää ovat pinnalla. Uinnin ja kalastamisen jälkeen anhingat ripustavat itsensä puun oksille tai johonkin muuhun sopivaan paikkaan kuivumaan. Anhinga on tavallinen lintu jopa ihan omalla "kotilammella" parvekkeen alla. Kävelen jonkin matkaa myös hiekkapolkuja toivoen näkeväni jotain muutakin rantapenkoilla, mutta laihoin tuloksin. Paikka on silti hieno ja tulen tännekin kyllä vielä palaamaan. Ollessani jo aivan parkkipaikan kulmalla Dyers Boulevardin laidalla, lyhyellä puusillalla seisova pariskunta pysäyttää minut ja osoittelee sormellaan tien laitaan. Pienen vesialueen reunalla on pysäköitynä avolava-auto ja sen vieressä seisoo mies kalastamassa. Jonkin matkan päässä hänen vasemmalla puolellaan makailee iso alligaattori kuivalla maalla veden rajassa. Lopultakin, edes yksi alligaattori ja vieläpä täällä melkeinpä ihmisten nurkissa. Floridassahan elää muutama miljoona ihmistä ja yli miljoona alligaattoria (American Alligator hyvin yleinen, American Crocodile harvinaisempi) ja siellä täällä asuinalueet menevät väkisinkin osittain ristiin. Joskus olen nähnyt juttuja alligaattoreista ihmisten takapihoilla ja jopa uima-altaissa, mutta tämä tänään näkemäni on nyt ensimmäinen aivan kaupungin laidalla, tai oikeastaan asutuksen keskellä ja lähimpänä minun asuinaluettani, mitä olen vielä nähnyt.

3,8 sekunnin tähden - Pro Winter Warm-Up Drag Racing

Top Fuel Dragster: Doug Kalitta
(Kuvat voi suurentaa klikkaamalla)

Kun yli 8000-hevosvoimainen, nitrometaania polttava kiihdytysauto irtoaa lähtöviivalta, tunne katsomossa on kuin seisoisi laukeavan tykin putken vieressä (been there, done that…). Ainoa ero on se, että jysähdys tykillä ammuttaessa on ohi sekunnin murto-osassa, kun taas kiihdytysauton tapauksessa suorastaan helvetillinen jylinä ja kehon läpi kulkeva vapina kestää noin 3,8 sekuntia. Auton kiihtyvyys on niin hurja, että reilussa sekunnissa sen nopeus on noussut jo lähes 200 kilometrin tuntinopeuteen. Olen nähnyt jotakuinkin vastaavia autoja (joskin silloin tehot olivat noin puolet nykyisestä 8000 hevosvoimasta) Suomessa, mutta aikaa tuosta on ehtinyt kulua jo yli 15 vuotta. Kun yritän nyt ottaa ensimmäisestä lähdöstä valokuvia, olen kaatua selälleni kamerani kanssa. Tuo äkillinen, korvia repivä ja myös koko vartalossa tuntuva ääni ja maan tärinä lähtöhetkellä on paljon voimakkaampi kuin muistinkaan. Äänenpainetasoksi on kuulemma joskus mitattu 150dB. Korvatulpistakaan ei ole mitään apua, koska ne ovat kotona varmassa tallessa…

Top Fuel Dragster: Leah Pritchet
Tässä lajissa naisia ja miehiä ei erotella...

Kotimaassa kävin hyvin aktiivisesti seuraamassa kiihdytyskisoja 1980-90- luvulla sekä Virtasalmen Motoparkissa että Alastarolla. Kun oma jenkkiautoharrastukseni hiipui, lakkasin käymästä myös autokisoissa. Ainakin tuolloin harrastustoiminta Suomessa oli suhteellisen pienimuotoista, joskin taso oli kohtuullisen korkea, eikä se olisi häpeillyt vertailua lajin syntymaan, USA:n kilpatoimintaan. Koko lajin olemassaoloaikana Suomessa ei ole ollut montaakaan kovimman tason, eli Top Fuel- luokan pitkärunkoista dragsteria. Vastaavalla moottorilla varustettuja umpinaisia Funny Careja ei Suomessa ole tietääkseni ollut koskaan ainoatakaan. Jo tuolloin minulla oli suurena haaveena päästä joskus Yhdysvaltoihin katsomaan kisoja, joissa näitä molempia olisi paljon ja jossa autot olisivat nopeampia kuin missään muualla.

Funny Car: Tommy Johnson Jr.

Nyt minulle lopulta avautuu tilaisuus päästä näkemään millaista Drag Race on USA:ssa 2010-luvulla. Taas kerran on kiittäminen facebookia siitä, että olen löytänyt minun asuntoani lähimpänä olevan kilparadan nettisivut ja huomasin, että siellä järjestettäisiin "Pro Winter Warm-Up"- kisat juuri samaan aikaan kuin minä olisi lähettyvillä. Kisaviikonlopun ohjelma on siis kerralla lukkoon lyöty, kun tarjolla on kovan luokan kilpa-ajoa noin 25 minuutin matkan päässä kotoa. Kilpailu on ehkä hieman väärä sana, koska kyseessä on vain warm-up eli testi- ja säätölähtöjä varsinaista vuoden 2015 kilpakautta varten. Niinpä en odota viikonlopulta liikoja, mutta olen kyllä innoissani, kun näen, että paikalla on muutama USA:n ja samalla koko maailman huippunimi.

Palm Beach International Raceway

Perjantaina 15.1. suuntaan siis vuokra-autoni keulan kohti Palm Beach International Racewayta, joka sijaitsee Jupiterin kaupungin alueella, Palm Beachin piirikunnassa, Floridassa. Matka on helppo ja lyhyt: vain jonkin matkaa kuusikaistaista Military Trailia pohjoiseen ja sen jälkeen käännös oikealle Martin Luther King Boulevardille ja kohti länttä. Tien toinen nimi on Beeline Highway ja sillä on vielä kolmaskin nimi: Purple Heart Highway. Kuten suurin osa teistä täällä, myös Beeline Highway on piirretty viivoittimella ja korkeuseroa matkan varrella on ehkä pari metriä. Lähestyessäni Palm Beach International Racewayn risteystä huomaan, että edessäni on jo iso jono autoja ja jonottaminen parkkipaikalle tuntuu kestävän ikuisuuden. Pysäköintijärjestelyt on hoidettu todella onnettomasti ja koko homma tuntuu mahdottoman vaikealta. Tuolla automäärällä pysäköinnin pitäisi sujua nopeasti, varsinkin kun ottaa huomioon, että pysäköintitilaa alueella on todella paljon. Toivottavasti tämä on vain vuoden ensimmäisten kisojen aiheuttamaa alkukankeutta.

Jet Dragster: Kat Moller
ja Nuuskamuikkunen... :)

Saan kuitenkin lopulta autoni parkkiin ja kävelen lippuluukun kautta sisään alueelle. Perjantain lipun hinta on 30 dollaria eli hieman alle 25 euroa. Minulla on nyt matkan ajoituksen suhteen hieman huono tuuri, koska euro on tällä hetkellä todella heikko dollarin suhteen. Liputkin olisi saanut hieman halvemmalla netistä tai ostamalla suoraan kahden päivän lipun, mutta otan varmuuden vuoksi vain yhden päivän lipun. Se tosin osoittautuu vääräksi valinnaksi, koska olen paikalla myös lauantaina ja olisin säästänyt 15 dollaria ostamalla kahden päivän lipun. Lauantain lipun hinta on jostakin syystä viisi euroa kalliimpi kuin perjantain. Kalliimpaan hintaan ei siinä mielessä ole mitään syytä, että näissä testiajoissa ei ole toisena päivänä minkäänlaista pudotusajoa ja finaalia, vaan testit jatkuvat kuten perjantainakin. Autojakin on vielä lauantaina vähemmän kuin perjantaina. Perjantai on vielä melko rauhallinen päivä; tilaa katsomossa ja avoimella varikolla on hyvin, mutta lauantaiksi olisi kannattanut ostaa VIP-liput, jotta olisi päässyt omaan, huomattavasti parempaan katsomoon tavallisten katsomoiden ihmispaljouden sijaan. VIP-lippu ei olisi ollut kovinkaan paljon kalliimpi kuin tavallinen.

Spencer Massey & Tony Schumacher

Ikuisen kesän Florida on hyvä paikka autojen testaamiseen ja säätämiseen, koska muualla USA:ssa on talvi ja ajaminen on tietysti täysin mahdotonta. Harmillisen vähän talleja on silti ilmestynyt paikalle. Minua se ei sinänsä harmita yhtään; koko tämän ”amerikan touhun” ja muutaman huippunimen näkeminen riittää minulle. Tunnistan ajajien listalta Tony Schumacherin, Connie Kalittan pojan Doug Kalittan, Larry Dixonin ja Tommy Johnsonin. Näiden lisäksi muita paikalle saapuneita alan huippuja ovat Spencer Massey ja Antron Brown. Kukaan näistä mainituista nimistä ei ole enää mikään harrastelija, vaan kaikki ovat ammattilaisia ja jokaisella on takanaan yksi tai useampia maailmanmestaruuksia. Lyhenne PRO tämän testiviikonlopun nimessä tulee sanoista ”The Professional Racers Owners Organization, Inc” ja Palm Beach International Raceway on IHRA:n (International Hot Rod Association) jäsenrata.

Palm Beach International Raceway

Olen katsomossa juuri sopivasti ennen ensimmäistä lähtöä, jonka pitäisi tapahtua kello 4 iltapäivällä. Sää on ollut viime päivinä hieman pilvinen ja pieniä sadekuurojakin on kulkenut alueen yli. Nyt aurinko kuitenkin paistaa, eikä pelkoa kisojen peruuttamisesta ole. Ennen ajojen alkamista yleisö nousee seisomaan ja tapahtuma alkaa rukouksella ja USA:n kansallislaululla. Tunnelma on harras ja ensikertalaiselle hieno kokemus. Ja vielä upeampana hetkenä mieleen tulee ikuisesti jäämään se hetki, kun kansallislaulu loppuu ja kisaviikonloppu pääsee varsinaisesti alkamaan. Täsmälleen samaan aikaan kun Star Spangled Bannerin viimeiset sävelet vaimenevat kuulumattomiin, pärähtävät radalla jo valmiina olevan kahden nitrometaani-käyttöisen Funny Carin moottorit käyntiin ja valtava rätinä täyttää ilman. Yleisö puhkeaa suosionosoituksiin ja huutoon. Tunnelma on korkealla.

Top Fuel Dragster: Doug Kalitta

Sekä pitkärunkoiset Top Fuel Dragsterit että umpinaiset, enemmän autoa muistuttavat Funny Carit, tämän viikonlopun katseenvangitsijat ja samalla maailman nopeimmat autot, käyttävät samanlaisia moottoreita. Perusmoottori on aivan täysin perinteinen, 500 kuutiotuumainen V8-mäntämoottorikone. Kone perustuu edelleen vuosina 1964-71 valmistettuihin Chryslerin 426 kuutiotuumaisiin HEMI-koneisiin. Suurimmat erot tavallisen auton V8-moottoriin ovat iso mekaaninen remmiahdin koneen päällä, joka sekin perustuu ikivanhaan GM:n diesel-moottorin huuhtelupumppuun ja tietysti polttoaine, joka on nitrometaania. Tietysti muita eroja on paljonkin, joka ainoassa moottorin pienimmässäkin osassa, mutta periaatteessa kyseessä on kuitenkin edelleen tavallinen polttomoottori. Tehoa näistä koneista on puristettu aivan käsittämättömältä kuulostavat yli 8 000 hevosvoimaa! Todellinen teho liikkuu ilmeisesti jossakin 8 500 - 10 000 hevosvoiman välillä. Pieninä yksityiskohtina mainittakoon, että kyseiset moottorit kuluttavat yhden lähdön aikana (1 000ft/300m) noin 12 gallonaa eli 46 litraa nitrometaania. Jos tuo kulutus lasketaan sadalle kilometrille, autojen kulutus on noin 15 300 litraa/100km. Kun mukaan lasketaan burn out eli renkaiden lämmittäminen ja muu koneen käyttö, polttoainetta kuluu yhdessä lähdössä yli 22 gallonaa. 

Top Fuel Dragster: Shawn Reed

Muutenkaan kyse ei ole halvasta ”harrastuksesta”, koska esimerkiksi tuhansien dollarien arvoiset takarenkaat menevät vaihtoon kahden lähdön jälkeen. Myös moottorin osia vaihdetaan jokaisen lähdön jälkeen. Ajokierrosten välissä tiimeillä on noin tunti aikaa purkaa koko moottori täysin alkutekijöihinsä, tarkastaa kaikki osat, vaihtaa tarvittavat osat, koota ja säätää kone ja tehdä koekäyttö. Tämän lisäksi samassa ajassa pitää ehtiä vaihtaa tarvittaessa renkaat, pakata jarruvarjot, huoltaa kytkin (vaihteita autoissa ei ole, vain vaiheittain kytkeytyvä kytkin), tankata ja tehdä monta muuta toimenpidettä, joista yksi tärkeimpiä lienee edellisen lähdön ajon ja moottorin toiminnan analysointi tietokoneella. En tiedä nykyistä yhden lähdön hintaa, mutta se on joka tapauksessa useita kymmeniä tuhansia dollareita.

Funny Cars: Tommy Johnson Jr. & Matt Hagan

Ja tämä kaikki tehdään sen vuoksi, että autolla ajetaan 300 metrin matka, jonka ajamiseen kuluu aikaa noin 3,8 sekuntia! Moottorien käynnistämisen jälkeen auto ajetaan vesilammikon kautta ns. burn outiin. Kuljettajat painavat vesilammikon jälkeen kevyesti kaasua niin, että takarenkaiden pito irtoaa ja renkaat pyörivät savuten tyhjää. Tämän tarkoitus on lämmittää renkaan kumi sopivan pehmeäksi ja jättää radan pintaan kerros kumia pidon parantamiseksi. Burn outin jälkeen autot peruutetaan takaisin lähtöalueelle ja autojen ollessa valmiina ne ajetaan ensin pre-stage- valoihin, jolloin lähetyslaitteen ylimmät valot syttyvät. Sitten autoja hivutetaan eteenpäin niin, että myös toiset valot eli stage-valot valot syttyvät. Näissä nopeimmissa autoluokissa lähtö tapahtuu aina ns. pro-lähtönä eli kaikki keltaiset (niitä on kaikkiaan kolme) välähtävät yhtä aikaa ja välittömästi sen jälkeen syttyy vihreä valo. Vanhan sanonnan mukaan olet hävinnyt, jos näet vihreän syttyvän… Kuljettajien reaktiot ovat yksi tärkeimmistä tekijöistä tässä urheilulajissa. Olet hävinnyt myös nähdessäsi punaisen valon, koska se tarkoittaa varaslähtöä. Lähtökiihdytyksessä kuljettajaan kohdistuu noin 5 G:n voima ja sama 5 G:n kiihtyvyysvoima vaikuttaa negatiivisena myös jarrutuksessa, jarruvarjojen laukaisun jälkeen. Itse ajo kestää parhaimmillaan alle 3,8 sekuntia ja huippunopeus 300 metrin matkalla maaliviivalla on yli 320mph eli yli 520km/h! Top Fuel Dragsterit ja Funny Carit kiihtyvät 0-100mph (160km/h) noin 0.8 sekunnissa, noin 20 metrin matkalla!

Tommy Johnson Jr. & Jack Beckman

Normaalisti kisoissa ajetaan ensin yhtenä päivänä aika-ajot, joiden perusteella määritellään seuraavan päivän lähtöparit ja ne, jotka eivät tähän lähtökaavioon mahdu, vaan putoavat aikojen perusteella. Toisena päivänä ajetaan ns. eliminaattori, jossa peli yksinkertainen ja raaka: se, joka ylittää maaliviivan ensimmäisenä voittaa ja pääsee jatkoon, hävinnyt putoaa pelistä pois. Näin jatketaan kunnes enää kaksi autoa on jäljellä finaalissa. Tänä Palm Beachin testiviikonloppuna näin ei kuitenkaan toimita, vaan autot ajavat pareittain ja vaikka ne joka lähdössä ottavatkin mittaa toisistaan, niin tärkeintä tiimeille on kuitenkin hakea autoihin parhaita mahdollisia säätöjä vuoden tulevia kilpailuja varten.

Tony Schumacher & Leah Pritchet

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kuljettajat säästelisivät koneitaan tai että he eivät ottaisi tätä viikonloppua tosissaan. Tämän voin todeta jo heti ensimmäisen lähdön jälkeen. Kun minä vielä ihmettelen kohti taivasta osittavaa kameraani, on maaliviivan takana oleville aika- ja nopeusnäytöille ilmestynyt ensimmäisen lähdön loppulukemat ja suuni loksahtaa auki: en ole koskaan nähnyt auton kiihtyvän tällä tavalla enkä ole koskaan nähnyt auton kulkevan näin lujaa. Funny Carit paukuttavat toinen toisensa jälkeen hurjia lukemia taululle ja lukemat vain paranevat kun vuoroon tulevat Top Fuel Dragsterit. Talleja on paikalla todella vähän, mutta kaikki ovat aivan huippuluokkaa ja kaikki ajavat hämmästyttävän tarkasti lähes samoja aikoja, lähes samoilla loppunopeuksilla. Taso on todella kova! Koko viikonlopun aikana muutama lähtö latistuu ns. tire smoke tilanteeseen, jossa renkaiden pito pettää ja kuljettajan on pakko löysätä. Sen jälkeen peli on menetetty ja autot rullaavat tyhjäkäynnillä tai kone sammuttetuna maaliviivalle ja pois radalta. Ainakin yksi konerikko tapahtuu molempina päivinä. Perjantaina ainakin yksi ahdin räjähtää näyttävän välähdyksen saattelemana kappaleiksi ja lauantaina yksi kone syttyy palamaan jossakin maaliviivan tuntumassa, ilmeisesti ahtimen räjähdyksen seurauksena sekin.

"The Sarge", Tony Schumacher
ja faneja varikolla

Taukojen aikana kiertelen varikolla katsomassa autoja ja kuljettajia. Huomioni kiinnittyy heti siihen, kuinka ulospäin suuntautuneita kuljettajat ovat ja kuinka he jaksavat seisoa jakamassa nimikirjoituksia ja poseeraamassa sadoissa valokuvissa ihmisten kanssa. He kättelevät viikonlopun aikana varmasti tuhansia ihmisiä. Ja hymyn lisäksi useimmilta riittää ainakin sana tai pari jokaiselle kävijälle. Itsekin poikkean perjantai-iltana puristamassa Tony Schumacherin, Antron Brownin ja Spencer Masseyn kättä. Kuultuaan, että olen kaukaa Suomesta asti, Specer Massey vielä muistuttaa minua tulemaan paikalle myös lauantaina. Lauantaina juttelen melko pitkään ystävällisen ja pelkkää hymyä olevan Elaine Larsenin kanssa. Hän omistaa tallin, johon kuuluu viisi lentokoneen suihkumoottoria käyttävää Jet Dragsteria ja jokaista autoa ajaa kaunis, nuori nainen. Elaine kertoo minulle kuinka hän haluaa antaa näille nuorille tytöille mahdollisuuden kilpa-ajoon.

Tony Schumacherin tiimi siirtämässä
Top Fuel Dragsteria line-up- jonoon

Kuljettajien lisäksi huomio kiinnittyy väistämättä myös koko tiimien saumattomaan yhteistoimintaan. En tiedä olenko koko elämäni aikana nähnyt missään kenenkään toimivan yhtä järjestelmällisen tehokkaasti ja taitavasti. Jokaisella on oma työnsä ja jokainen tietää, mitä milloinkin pitää tehdä. Kaikki on täsmällistä, järjestyksessä ja kaikki on puhdasta ja kiiltävää. Koko auton purkaminen pieniin osiin ja kokoaminen takaisin äärimmäisen hienoksi kilpakoneeksi vaatii sitä, homma varikolla toimii. Myös tallien varikolla oleva kalusto, materiaali ja kuljetuskalusto on kaikki ihailun arvoista. Tämä on suuri ja hieno sirkus, joka on tehty toimimaan ja myös viihdytttämään yleisöä. Ja hienoa on myös se, että varikko on avoinna yleisölle ja kaikki voivat vapasti kulkea kieretelemässä ja katselemassa autoja ja tiimien toimintaa sekä tapaamassa kuljettajia.

Kun käyn katsomassa mitä tapahtuu yhden koko lajin kuuluisimman hahmon, Connie Kalittan tiimin katoksessa, mieleeni tulee väistämättä muistaakseni vuonna 2012 tapahtunut onnettomuus, jossa hänen poikansa Scott Kalitta menetti henkensä. Scott Kalittan ohjaama Funny Car syttyi tuleen yli 500 kilometrin tuntinopeudessa ja tulipalon vuoksi jarruvarjot eivät toimineet. Auto törmäsi lähes täydellä vauhdilla jarrutusalueen päässä olevaan betoniseinään (kuka oli keksinyt rakentaa betoniseinän jarrutusalueen päähän…). Tuon onnettomuuden seurauksena näiden supernopeiden autoluokkien ajama matka lyhennettiin perinteisestä ¼ mailista (402m) 1000 jalkaan (300m). Mutta… Life goes on… Tänään nitrodragsterin ratissa on toinen poika, Doug Kalitta ja meno on edelleen aivan maailman kärkitasoa.

Jet Dragsters: Elaine & Shea

Hienointa katsottavaa viikonlopun aikana ovat nitroautojen pimeälähdöt. Kun järjettömään jylinään ja maan tärinään lisätään vielä autojen pakosarjoista purkautuvat metrien mittaiset liekit niin uskaltaisin väittää, että maailmassa ei ole toista yhtä näyttävää moottoriurheilulajia. Näyttäviä ovat myöskin Elaine Larsenin tallin tyttöjen 5 000 hevosvoimaiset Jet Dragsterit, jotka ajavat näytöslähtöjä illan jo pimennyttyä. General Electric J-85- suihkumoottoreista purkautuvat valtavat liekit ja niiden erikoinen ääni pitävät katsojat paikoillaan loppuun asti. Vaikka nämä suihkumoottoriautot eivät pärjää alkuunkaan nitroa polttaville mäntämoottoriautoille, niin ihan mitättömistä kiihtyvyyksistä ei puhuta näidenkään kohdalla. Ajat ovat huomattavasti huonompia kuin nitroautoilla, mutta loppunopeudet ovat kuitenkin yli 200mph eli yli 320km/h.

Facebookissa heräsi kysymys hiilijalanjäljestä ja itsekin jo ehdin ajatella, että minun on varmasti tämän jälkeen käveltävä ja uitava takaisin Suomeen. Kuitenkin tarkemmin asiaa ajateltuani tulin siihen tulokseen, että kumikäryä lukuun ottamatta laji ei ehkä olekaan niin paha luonnolle, vaan se on paljon ympäristöystävällisempi kuin voisi luulla. Nitrometaanista suuri osa on nimittäin metanolia ja metanolin palamistuotteena syntyy ainoastaan puhdasta vettä! Nitron vaikutusta asiaan en suoraan sanoen tunne, mutta käsittääkseni sekään ei ole kovinkaan paha ympäristövaikutuksiltaan. Koska tämä asia ja moni muukin tässä "Drag Race for Dummies"- blogikirjoituksessani perustuu pääasiassa muistikuviin ja sekalaisiin korviin tarttuneisiin tietoihin, niin tähän asiaan ja muihinkin asioihin voi vapaasti kirjoitella kommentteja.

Pro Mod Chevrolet Camaro

Näiden nitroa polttavien autojen ja suihkumoottoriautojen lisäksi radalla nähtiin viikonlopun aikana pari Top Alcohol Dragsteria (polttoaineena metanoli) ja muutama käsittämättömän nopea Pro Modified- auto. Vaikka turbo-ahdettuja autoja ei ole koskaan pidetty ”hitaan heräämisensä” vuoksi kiihdytysautoiksi sopivina, niin nämä Ford Mustangit ja Chevrolet Camarot oli kyllä todella saatu kulkemaan ja kiihtymään. Viikonlopun parhaan ajan Funny Car- luokassa ajoi Jack Beckman Infinite Hero Dodge Chargerillaan. Hänen aikansa oli huima 4.003 sekuntia ja loppunopeus 1000 jalan (300m) päässä maaliviivalla oli 321.58mph (517km/h). Top Fuel Dragsterien parhaan ajan ja samalla uuden rataennätyksen, 3.723 sekuntia, ajoi Spencer Massey Red Fuel dragsterillaan (powered by Schumacher) loppunopeudella 332.26mph (535km/h).

Valokuvat: Pro Winter Warm-Up, 15.-16.1.2015