AJATUKSIA VUODEN VAIHTUESSA

On vuosi 2019. Ihmiskunta on lähempänä loppuaan, kuin koskaan aikaisemmin (kas kummaa...), eikä monikaan juuri siitä edes välitä; ehkä ennemminkin on halukas tuota loppua jopa vauhdittamaan. Itse asiassa tällä hetkellä eniten yllättynyt olen siitä, kuinka moni lopulta ei suostu näkemään ja ymmärtämään juuri mitään ympärillään tapahtuvaa. On kyse sitten luonnosta ja planeettamme tulevaisuudesta, ihmisoikeuksista ja rasismista tai vaikkapa nälänhädästä, sodista ja sairauksista. Kuinka moni (ihan liian usein myös minä mukaan lukien) vain edelleen painaa päänsä pensaaseen ja jatkaa elämäänsä… kuten aina ennenkin… Näinhän tämä on ennenkin tehty… Näin me on aina ennenkin eletty… Yllättävän moni 50- tai 60- luvuilla syntynyt ihminen elää edelleen (ja ikuisesti) 60-luvulla ja haluaa vain todistella itselleen, että tämä on hyvä näin. Onneksi nämä (me) tulevaisuuden tukot ja uuden ajan ja kehityksen jarruttajat ovat pian poissa täältä. Jaksan edelleen uskoa, että meitä seuraavat sukupolvet ovat meitä monin verroin viisaampia ja ennen kaikkea avarakatseisempia, vastaanottavaisempia ja suvaitsevaisempia…

Jätän nyt kuitenkin suuret, maailmoja syleilevät viime vuoden katsaukset ja analyysit toiseen kertaan ja teen hyvin pikaisen ja pintapuolisen katsauksen omaan mikrokosmokseeni. Tämä uusi vuosi alkaa osaltani tavallaan jo valmiiksi jonkin verran tappiomielialalla. Edessä on suuria muutoksia, eivätkä ne kaikki ole mieluisia, eivätkä helppoja. Paljon ajattelua ja suunnittelua sekä työtä ja vaivaa on edessä. Yksi asia juuri nyt on kuitenkin ylitse muiden.

Tänä vuonna joudun jättämään paikan, joka on ollut kotini lähes 20 vuotta. Joudun työni jättämisen mukana jättämään myös kotini ja jo pelkkä ajatuskin tuntuu pelottavalta. Työantajani suhtautui minuun ja minun asumiseeni todellisella palveluasenteella ja hyvässä hengessä.  Heillä oli positiivinen asenne asiaan. Työnantajani oli valmis järjestelyihin ja jopa ehdotti Suomenlinnan Hoitokunnalle työsuhdeasunnon vuokrasopimuksen siirtoa heiltä suoraan Suomenlinnan Hoitokunnalle. Suomenlinnan Hoitokunnan, tarkemmin sanoen asuntosihteerin, vastaus oli kuitenkin kylmä ja jyrkkä: Ei käy! Tätä lienee Suomenlinnan Hoitokunnan ”arvoista” löytyvä palveluperiaate: minua on nyt palveltu. Kaikille helppo sopimuksen siirto vuokranantajalta toiselle ei sopinut ei sitten millään. Ei edes silti, vaikka työnantajani siirtää joka tapauksessa 12 asuntoa hoitokunnalle tänä vuonna! Hoitokunta siis käytännössä heittää nyt vanhat asukkaat pellolle ja hankkii uudet tilalle! Minulle tämä tarkoittaa sitä, että noin melkein 20 vuotta kestänyt asumiseni kotona Suomenlinnassa päättyy, rakas koti lähtee alta ja jotain muuta on löydettävä tilalle.

Käydessäni vuoden 2019 ensimmäisenä päivänä kävelyllä Suomenlinnan rannoilla, tajusin, kuinka kova ikävä minulle tulee tätä paikkaa ja kuinka vaikea minun lähdöstäni tulee. Tämä on minun kotini. Eikä minun kotini ei ole ollut pelkkä asunto, jossa olen asunut, vaan minun kotini on ollut koko tämä linnoitus.

------------------------------------------------------------------

Palaan nyt joulua edeltävään aikaan ja Floridaan. Olen nyt pitänyt kolme viikkoa ihan pelkkää lomaa ja maanantaina 26.11.2018 päätän, että tänään aloitan työnteon ainakin suunnittelemalla tulevaa työtäni uuden työnantajan leivissä. Maanantaista tulee kuitenkin todella lyhyt ”työpäivä”, mutta ainakin olen päässyt jollakin tavalla alkuun ja selvitettyä mielessäni joitakin tärkeitä asioita. Ja muutenkin olen päättänyt elää jatkossa tällä tavalla: pikkuisen työtä ja paljon enemmän jotain ihan muuta. Pikkuisen tekemistä, joka pitää yllä ammattitaitoa ja joka pitää ajatukset vireänä ja kuitenkin selkeästi enemmän rentoutumista kotona (missä kotini sitten milloinkin on), liikuntaa juoksupoluilla ja luonnonpuistoissa, rantaelämää sekä kulkemista, ajamista ja reissaamista pienessä ja isommassakin mittakaavassa. 

Tänä maanantaina käyn taas tekemässä juoksulenkin läheisessä Lake Catherinen puistossa. Olen niin tyytyväinen kun tällainen paikka löytyy noin viiden minuutin automatkan päästä. Joku saattaa kysyä mielessään, miksi ihmeessä ajan autolla tuon viiden minuutin matkan, enkä juokse myös sitä. Tässä tulee vastaus: Tämä yhteiskunta ja sen infrastruktuuri vain ei ole rakennettu ihmisille. Se on rakennettu autoille. Joihinkin paikkoihin ei vaan voi kulkea jalan. Tai voisi varmasti kulkea, mutta esimerkiksi tässä tapauksessa se tarkoittaisi hyvin vilkkaiden katujen jalkakäytäviä ja vilkkaiden katujen ylittämistä. Monissakaan paikoissa ei ole kovinkaan hyvin otettu huomioon jalankulkijoita ja itsensä voi löytää yhtäkkiä vaikka keskeltä koroketta kaistojen välistä ja tietä eteenpäin ei löydä mistään. Tai Jalkakäytävä saattaa vaan yhtäkkiä katketa kesken kaiken ja siirtyä toiselle puolelle tietä. Tien ylityskin voi olla kuin ylittäisi monikaistaista moottoritietä. Liikennevalot tosin monesta paikasta löytyvät, mutta valojen vaihtumista voi joutua odottamaan hyvinkin pitkään. Myös ympäristö saattaa monissa paikoissa muuttua aivan yhtäkkiä ja arvaamatta hyvinkin ”vihamieliseksi” tai ainakin epämiellyttäväksi. Eli syitä on moniakin ja tässä tapauksessa ihan vain omaa elämää helpottaakseni ja ehkä jopa pidentääkseni olen päättänyt kulkea autolla…

Illalla käväisemme vielä ostoksilla ja sen jälkeen päätämme syödä Taco Bellissä edullisen ja silti (omasta mielestämme) hyvänmakuisen aterian. Normaalisti käymme joko Northlake Avenuen tai Okeechobee Boulevardin Taco Bellissä, mutta päätämme pysähtyä tavoistamme poiketen 45th Streetin Taco Bellillä, vaikka molemmat pidämmekin sitä hieman… hieman hämäränä… Paikka on ihan kirjaimellisesti hämärä: valaistus rakennuksen ulkopuolella on aivan onneton. Mutta myös asiakkaat ovat usein hyvinkin hämäriä, eikä tämä ilta tee poikkeusta. Paikka on kuin suoraan Twin Peaks  -tv -sarjasta. Jo ulkona parkkipaikalla joudumme heti saavuttuamme vaihtamaan auton paikkaa pimeästä kulmasta hieman valoisampaan paikkaan. Syynä ei ole pelkkä kulman pimeys, vaan myös siellä luuhaavat tummat hahmot. Sama hämäryys jatkuu myös sisällä: oudosti käyttäytyviä asiakkaita… Likaisia rakennusmiehiä outoine pöytätapoineen. Levoton perheenäiti, joka ilmeisesti pikku pöllyssä tanssahtelee lattialla, eikä pysty istumaan hetkeäkään rauhassa. Huimaavan korkeissa koroissa sisään asteleva transseksuaali, joka esittelee isoja pumpattuja rintojaan napaan asti auki olevassa paidassa… Syömme tacomme loppuun ihmetellen ihmisiä ympärillämme ja jatkamme sitten huokaisten matkaamme.

Seuraavana päivänä teen ajelukierroksen ympäri lähiseutuja. Käyn ostoksilla Palm Beach Outlets Mallissa ja ajelen sitten ristiin rastiin historiallisen Northwood Harbor neighborhoodin kaduilla. Näissä kortteleissa on paljon yli sata vuotta vanhoja espanjalaistyylisiä omakotitaloja. Talot ovat kauniita ja pieniä ja monet niistä ovat kauniin pastellinsävyisiä. Poikkean myös tämän alueen laidalla olevalla voimalaitosalueella, jonne Florida Power & Light -yhtiö on rakentanut Manatee Lagoon -nimisen paikan. Kyseessä on alunperin ollut vain voimalaitoksen lauhdevesiallas, joka aukeaa Intracoastaliin ja sitä kautta Atlantin Valtamereen. Vesien kylmetessä manaatit tulevat lämmittelemään lauhdevesialtaaseen ja FPL on rakentanut paikalla luontokeskuksen, johon on helppo tulla katselemaan manaatteja ja sisältä löytyy paljon hyvää tietoa manaateista ja niiden elämästä. Tänään en kuitenkaan näe yhtään manaattia vedessä [pari viikkoa myöhemmin näin tällä toistakymmentä manaattia yhdellä kerralla].

Marraskuun viimeisenä keskiviikkona vuorossa on jälleen yksi uusi ”luontopolku”: Frenchman’s Forest Natural Area Palm Beach Gardensin kaupungin alueella. Matka tähän ”luonnonpuistoon” kestää autolla noin 15-20 minuuttia. 15-20 minuuttia, joiden aikana näen niin uskomattomia ajosuorituksia, että vielä illallakin ihmettelen niitä hiljaa mielessäni… Frenchman’s Forest on alueena ihan mukava ja siellä on mukavia polkuja käveltäväksi. Mitään elämää en tällä kävelyretkellä näe: paikka on ainakin tänään aivan poikkeuksellisen hiljainen. Oikeastaan ainoa elävä mitä reitin varrella näen, on yksi pienen pieni perhonen ja kymmenkunta hispanoa, jotka ovat ilmeisesti machete -veitsineen ja myrkkysumuttimineen tekemässä jonkinlaista ”metsänhoitoa”.

Torstaina lähden taas heti aamulla liikkeelle autolla. Suuntaan oman asuntoni lähellä olevaan, 45th Streetin Walmartiin ja löydän sieltä kaipaamani eli käsipainot. Molemmilla ”asuinyhteisöillä” on toki kuntosali, mutta kynnykseni tehdä jotain kuntoni eteen madaltuu, kun voin tehdä jotain myös kotona. Tänään pääsenkin heti testaamaan käsipainoja ja omaa ”kunto-ohjelmaani” kun lähden ensin lenkille Lake Catherinen puistoon ja jatkan sitten jumppaa kotona.

Illalla ajelemme vaimoni autolla West Palm Beachin keskustaan. Keskustassa järjestetään torstai-iltaisin Clematis by Night -tapahtuma, jossa on erilaisia ilmaisia esityksiä puistossa, Clematis Streetin päässä. Yleensä esitykset ovat musiikkia, mutta tänään ohjelmassa on musiikin lisäksi Sandi -joulukuuseen liittyvä avajaistapahtuma. Puistoalueen nurmikolle rakennetaan joka vuosi hiekkajoulukuusi. Tänä vuonna hiekkakuusen sanotaan painavan 700 tonnia… Olen nähnyt kuusen jo parina vuonna aikaisemminkin, mutta kuusi ja teema sen ympärillä vaihtuu joka vuosi. Tänä tostaina näemme puistossa pimeyden jo laskeuduttua aivan uskomattoman upean valo- ja musiikki-shown. Tuhannet ihmiset täyttävät puiston ja itse hiekkaisen joulukuusen ja valo-shown lisäksi paikalla on paljon muutakin nähtävää ja erilaista ohjelmaa. Onpa itse joulupukkikin vaivautunut saapumaan paikalle.

Myös tänä iltana sorrumme syömään pikaruokapaikassa ja juuri ollessamme kääntymässä sinne, olemme melkein osallisena kolarissa… Kääntyessämme Arby’s pikaruokapaikan pihalle kuuluu takaamme terävä pamaus ja päästyämme parkkipaikalle jäämme seuraamaan kadulla vilkkaan Okeechobee Boulevardin tapahtumia. Monikaistaisen tien oikealla kaistalla seisoo musta auto ja sen perään on pysähtynyt Jeep. Jonkin ajan päästä paikalle saapuu paloauto ja sitten ambulanssi. Ihmettelemme mitä on voinut tapahtua, koska pamauksesta voimme päätellä, että ainakaan mitään kovin isoa vahinkoa ei ole voinut tapahtua ja autot näyttävät muutenkin vahingoittumattomilta. Tilaamme ruokamme ja mietimme mennäkö ulos katsomaan ja kysymään onko meillä osuutta asiaan ja kaipaavatko he meiltä tietoja. Päädymme kuitenkin ajatuksissamme siihen, että meillä ei ole heille mitään annettavaa; voimme ainoastaan kertoa, että kuulimme pamauksen, mutta ei mitään muuta. Pian paikalle saapuu myös sheriffi ja minä käväisen ulkona katsomassa mitä on tekeillä. Huomaan, että mustassa autossa on terävä vekki keskellä auton takaosaa, mutta muita vahinkoja ei näytä olevan. Lopulta emme sekaannu asiaan millään tavalla ja päättelemme näkemämme ja kuulemamme perusteella, että meidän kääntyessämme Arbysin pihalle takanamme tullut Jeep vaihtoi kaistaa ja törmäsi mustan auton perään. Ambulanssi taas oli paikalla luultavasi tarkastamassa törmäyksen kohteena olleen auton vanhemman puoleisen matkustajan tilaa: niskaanhan siinä saattaa sattua, jos joku takaapäin töytäisee… Pian tilanne on kuitenkin rauhallisesti ohi ja uskon tilanteen selvinneen pienellä pellin oikomisella.

Perjantaina minä pääsen vihdoin viettämään aikaa myös rannalle. En viihdy rannalla koskaan kovin pitkään, mutta kaksi tai jopa kolmekin tuntia on vielä ihan hyvä aika olla auringossa ja vedessä. Nyt jo kolmen vuoden ajan olen oleskellut Floridassa noin kolme kuukautta vuodesta ja todella vähän olen rannoilla lojunut. On ollut jopa reissuja, jolloin olen hädin tuskin nähnyt merta. Jollakin reissulla ajoin ennen Suomeen lähtöä varta vasten vain katsomaan merta, koska en ollut sitä kolmen viikon loman aikana nähnyt lainkaan. Silloin tällöin on kuitenkin mukava maata tai istua rantahiekalla ja välillä pulahtaa lämpimään veteen ja lupaan itselleni tehdä sitä jatkossa hieman enemmän. Maatessani rannalla tänään ajattelen sitä, kuinka käsittämätöntä on se, että olen ollut täällä jo kokonaisen kuukauden!