VUOSI VAIHTUU FLORIDASSAKIN

Kun vuosi vaihtuu Floridassa, on Suomessa eletty jo seitsemän tuntia vuotta 2017. Vuoden vaihtuessa täällä, on Suomessa jo seuraavan vuoden ensimmäisen päivän aamu. Ja jos on eroa kellonajoissa, niin uskoakseni eroa on myös säätilassa. Koko tämän nyt täällä viettämäni ajan korkein päivälämpötila on ollut joka päivä noin +27C astetta (+80F), mutta eilen lämpötila putosi ensimmäisen kerran alle +20C asteen (+68F), mikä on keskiarvoa selvästi alempi lämpötila (ja tuntui hyytävän kylmältä). Tänään ollaan kuitenkin taas jo takaisin noin +24C (+75F) lämpötiloissa. Sää on ollut koko ajan hyvä; muutamaa sadekuuroa lukuunottamatta koko ajan on ollut aurinkoista tai puolipilvistä. Ilmankosteus on hieman alempi kuin kesäaikaan ja ilma ei ole ollut nyt yhtä "kuumankosteaa" kuin menneinä kuukausina. Mereen en ole päässyt uimaan kertaakaan, mutta seatemperature.org -nettisivujen mukaan meriveden lämpötila on +25.6C astetta (+78F). Oman asuinalueen uima-altaalla kävin uimassa kerran kuntosalin jälkeen ja silloin veden lämpötila tuntui mukavan viileältä ja arvioisin sen olleen ehkä noin +22-24C astetta.

Näin vuoden vaihtuessa meistä jokainen varmasti miettii mennyttä vuotta ja yrittää arvioida oliko se hyvä vai huono. Jotenkin minusta itsestäni tuntuu, että vuoden 2013 jälkeen jokainen vuosi on ollut edellistä huonompi ja vuosi 2016 oli yleismaailmallisesti niin huono vuosi, että sitä on vaikea edes käsittää. Tämä pitää ehkä siinä mielessä ihan oikeasti paikkaansa, että esimerkiksi rasismi ja äärioikeistolaiset aatteet ovat saaneet rauhassa nousta esiin ja vuosi vuodelta ne ovat saaneet yhä huolestuttavampia ja vakavampia piirteitä ja jollakin tapaa ne ovat nyt saavuttaneet sellaisen huipun, jossa ne on lopetettava. Ja se on vain yksi esimerkki. Jotenkin minusta tuntuu, että koko läntinen maailma on palaamassa jonnekin synkkään keskiaikaan ja jopa ne maat, joiden asukkaiden olen luullut olevan kohtuullisesti sielun ja järjen voimissa, ovat alkaneet taantua ja vajota jonnekin pahuuteen ja ihan suoranaiseen tyhmyyteen. 

Sodat jatkuvat maailmassa niin kuin ne ovat jatkuneet vuosisatoja, mutta minusta tuntuu siltä, että isompien ja pahempien konfliktien mahdollisuus on kasvanut ja myös terrori-iskuista on tullut arkipäivää. Taudit ja aliravitsemus tappavat. Joissakin paikoissa oma kansa tappaa omiaan. Ilmasto muuttuu; napajää sulaa. Osittain tämä tunne huonoista ajoista pitää siis varmasti paikaansa, mutta suurelta osin se on myös median ja ennen kaikkea sosiaalisen median aikaansaamaa harhaa. Uskon vahvasti, että sosiaalinen media ja osittain myös muu media on suurin syyllinen siihen, miksi koko maailma näyttää monien ihmisten mielestä synkemmältä kuin koskaan ja uskon varsinkin sosiaalisen median myös oikeasti muuttaneen maailmaa. Ja ikävä kyllä suurimmaksi osaksi muutos on ollut kohti huonompaa.

Omasta näkökulmastani katsoen koko maailma on siis taas tämänkin vuoden aikana muuttunut pahemmaksi ja huonommaksi paikaksi elää ja kuulun siihen 80% suomalaisista, joka kokee olevansa nyt ahdistunut, mutta kuitenkin minun oma pieni maailmani on ollut hyvä paikka elää vuonna 2016. Olen ollut hyvinkin tyytyväinen omaan elämääni vuonnna 2016. Juuri vuoden loppuessa, huomaan siinäkin kuitenkin tapahtuneen vuoden loppua kohden yhä enemmän ja enemmän muutoksia, jotka kaikki eivät ole pelkästään positiivisia; ostettuani asunnon vuonna USA:sta vuonna 2012 matkat tänne olivat vielä 95% lomaa. Sitten ne muuttuivat niin, että niihin sekoittui jonkin verrran myös arkea kaikkien asunnon omistamiseen liittyvien asioiden hoitamisen muodossa. Vuoden 2016 keväällä tuli kuitenkin vielä isompi muutos, jonka jälkeen arki on astunut yhä vahvemmin kuvioihin ja nyt tunnen, että täällä olostani alle 50% on lomaa ja selvästi yli puolet arkea. Ei ehkä ihan tavallista arkea, vaan hieman erilaista arkea, mutta arkea joka tapauksessa. Osittain se on myös hyvä asia, koska se saa minut tuntemaan yhä enemmän, että olen osa tätä kaikkea täällä. Välillä on kuitenkin ollut jopa hetkiä, kun olen tuntenut loman aikana olevani loman tarpeessa; pitäisi kai vaan oppia ottamaan asiat vähän rennommin... Kaikenkaikkiaan oma elämäni vuonna 2016 on kuitenkin muuttunut parempaan ja elämäni tänä vuonna ollut hyvää. Olen ollut tänä vuonna hvyinkin onnellinen.

Vuonna 2016 myös suhteeni Yhdysvaltoihin on kehittynyt ja kasvanut ja muuttanut paljonkin muotoaan. Menneillä presidentinvaaleilla on paljon vaikutusta siihen, miksi kuvitelmani amerikkalaisista ihmisistä ja amerikkalaisesta yhteiskunnasta on muuttunut todella paljon, mutta siihen ovat vaikuttaneet myös lähipiirini, "perhe" ja monet ihmiset, joihin olen tänä vuonna tutustunut tai joita olen vain satunnaisesti kohdannut jossakin. Ja pakko minun on tässä tunnustaa, että ajatukseni tämän maan ihmisistä ja koko yhteiskunnasta on kokenut tänä vuonna melko pahan kolauksen. Enimmäkseen muutos minun ajatuksissani ja asenteissani on ollut kohti huonompaa. Paljon huonompaa, kuin mitä olin aikaisemmin ajatellut. Tulen varmasti joitakin näistä asioista purkamaan tulevissa blogikirjoituksissa. Oikeudenmukaisuuden ja tasapuolisuuden nimissä on toki vielä lisättävä, että myös ajatukseni suomalaisista ihmisistä sekä suomalaisesta yhteiskunnasta (ja poliitikoista) on kokenut pahan kolauksen... Minun on toisinaan jopa vaikea tunnistaa Suomea samaksi maaksi, jossa olen elänyt 50 vuotta...

Unohdan nyt nämä elämää suuremmat kysymykset ja ajatukset ja palaan Floridaan ja vuoden 2016 viimeiseen päivään. Mitä tehdä näillä seuduilla vuoden vaihtuessa? Eipä juuri mitään... Ravintolat mainostavat erilaisia tilaisuuksia tai vain pelkkää aukioloaan, mutta siinäpä se sitten onkin... Downtown West Palm on kuitenkin luultavasti täynnä ihmisiä, vaikka mitään sen kummempia uuden vuoden vastaanottoon liittyviä seremonioita ei siellä olekaan. Keskustassa City Place on yksi vaihtoehto; siellä ainakin sataa lunta klo 6, 7 ja 8pm ja vielä kerran keskiyöllä... Ja tämä säätiedotus on varma ja tarkka. Clematis Street & Waterfront on toinen vaihtoehto: sinne ihmiset todennäköisesti tulevat katsomaan Sandilandin (hiekasta rakennettu valtava joulukuusi) joka iltaista valo-showta ja samalla on mahdollisuus katsella Intracoastal Waterwayn toisella rannalla järjestettävää valtavaa (yksityistä) ilotulitusta. Ja kolmantena vaihtoehtona on vain olla joko kakkoskodissa (West Palm) tai kolmoskodissa (naisystävän/kihlatun koti Riviera Beachilla, paikka jossa nyt käytännössä asustelemme täällä) ja katsella televisiosta kuinka New Yorkin Times Squarella pallo laskeutuu vuoden vaihteessa ja paperisilppua sataa taivaalta.

Niin tai näin. Sinne tai tänne. Tämä vuosi vaihtuu joka tapauksessa Atlantin tällä puolella oman rakkaan seurassa. Tämä on nyt kolmas uuden vuoden aattoni Yhdysvalloissa. Viimeisin oli vuonna 2013 ja silloin vuosi 2014 alkoi New Yorkissa, aivan Times Squaren tuntumassa. Silloin sää oli jäätävän kylmä, kun taas tällä kertaa vuosi vaihtuu lämpimässä säässä palmujen alla.

Näiden hieman sekavien ja sekalaisien ajatusten saattelemana toivotan täältä aurinkoiselta takapihan patiolta, lammen rannalta, kaikille tätä blogikirjoitusta lukeville oikein hyvää uutta vuotta! 

This has been one hell of a year... 

For me mainly in good, 

but for this mankind mainly in bad...

SNUG HARBOR DRIVE

Ilta on jo pimentynyt kun ajamme hyvää vauhtia monikaistaista Northlake Boulevardia pitkin itään. Ajamme itse asiassa niin hyvää vauhtia, että intensiivisen keskustelun keskellä unohdan kääntyä oikeassa risteyksessä ja päätän tehdä pienen kiertolenkin Dixie Highwayn ja PGA Boulevardin kautta. Liikennettä on tänä iltana melko vähän ja matka etenee joutuisasti. On jouluaattoilta ja olemme Floridassa Riviera Beachin kaupungin alueella, matkalla katsomaan jouluvaloja erääseen aivan erityiseen paikkaan. Tämä paikka on jo kuuluisaksi tullut asuinalue Snug Harbor Drivella, Palm Beach Gardensin kaupungissa. Alue on aivan tavallinen Etelä-Floridan asuinalue, mutta asukkaat ovat jo useiden vuosien ajan panostaneet jouluvaloihin niin, että alue on tullut tunnetuksi ja samalla myös liikennemäärät pienellä kadulla ova nousseet lähes kestämättömiksi. Emme ole aivan varmoja onko jouluvalaistus tänään päällä vai ei, sillä alue pimennettiin juuri viikko sitten valtavista liikennemääristä johtuen. Luin jostain, että jouluvalaistus aiotaan purkaa ikiajoiksi, mutta taas toisaalla sanottiin, että pienen keskeytyksen jälkeen valot ovat taas päällä.

Kun käännyn isolta PGA Boulevardilta pienelle Prosperity Farms Roadille tiedän jo vastauksen arvailuihimme: kaukana edessämme näkyy pitkä jono autoja ja tuota automäärää ei voi selittää mikään muu kuin se, että ihmiset ovat tulleet katsomaan jouluvaloja. Parin minuutin ajon jälkeen olemme jo itsekin jonossa ja edessä on paljon pitempi autossa istuminen kuin olisimme koskaan voineet arvata. Jono liikkuu kävely- tai oikeastaan paremminkin ryömintävauhtia ja välillä seisomme pitkiä aikoja paikoillamme. Ilta on pimeä ja välillä ulkona sataa. Jotkut ihmiset ovat hylänneet autonsa ja jatkavat matkaa jalan ja he näyttävät etenevän huomattavasti nopeammin kuin me. Jono on arviolta hieman vajaan kahden mailin mittainen ja jonottamiseen kuluu aika tunnin verran. Mietimme jo pois kääntymistä, mutta päätämme kuitenkin jatkaa, koska olemme jo jonottaneet niin kauan, eikä meillä ole kiirettä minnekään. Tunnin päästä ohitamme Snug Harbor Driven alussa olevan liikenteenohjauksen, johon tarvitaan kolme poliisiautoa ja kolme sheriffin autoa. Autojono on kertakaikkiaan uskomaton ja autoja päästetään aluelle vuorotellen molemmista suunnista. Ja jos on autojen määrä uskomaton, niin samoin on kyllä asuinalueen valaistuskin! Se on todellakin näkemisen ja jonottamisen arvoinen. Koska tätä valomerta on täysin mahdotonta kuvailla, jätän sanalliset selitykset sikseen ja liitän tähän muutaman kuvan. Tällä kadunpätkällä ei joulun aikaan sähkölaskuista piitatata...
(Kuvat: Veronica Karas & Markus Kivelä, kuvat voi suurentaa klikkaamalla.)

 

MUIHIN MAISEMIIN

SAS A330 Grönlannin yläpuolella

Katselen ulos lentokoneen ikkunasta. Vasemmalla puolella näkyy valtavan siiven sininen kärki, jossa lukee valkoisilla kirjaimilla SAS. Reilut yhdeksän kuukautta sitten istuin lähes samalla penkkirivillä, samalla puolella tällaista samanlaista lentokonetta, mutta silloin siiven päässä oli Finnairin logo. Lennämme kilpaa auringon kanssa (maan pyörimisen kanssa) ja olemme koko ajan auringonlaskun rajamailla. Ulkona, alapuolellamme on pilviä, mutta näen kuitenkin niiden raoista Grönlannin lumihuippuisia vuoria. Kun istuin lentokoneessa Grönlannin yläpuolella kevättalvella, mietin mihin tämä vuosi minua vie, mutta en olisi ehkä ihan osannut arvata, kuinka paljon kaikki tulisi muuttumaan. Nyt yhdeksän kuukautta myöhemmin olen matkalla Yhdysvaltoihin jo viidettä kertaa tänä vuonna ja vuoden loppuessa olen viettänyt siellä kuluneen 10 kuukauden aikana tasan kolme kuukautta!

Cityjet Canadair CRJ900

Aikaisemmilla neljällä matkalla tänä vuonna olen lentänyt Euroopasta suoraan Floridaan. Ensimmäisellä kerralla suorilla Finnairin lennoilla Helsingistä Miamiin ja takaisin. Toisella kerralla Norwegianilla yhden yön pysähdyksellä Lontoon kautta Ft Lauderdaleen ja palatessa Ft Lauderdalesta Oslon kautta Helsinkiin. Kolmannen matkan tein British Airwaysilla ja Virgin Atlanticilla Lontoon kautta Miamiin. Neljännellä kerralla valitsin taas Norwegianin, mutta tällä kertaa menomatkan pysähdys oli Kööpenhaminassa ja paluumatkalla vaihdoin konetta Tukholmassa. Ja nyt siis istun SAS:n koneessa välillä Tukholma – New York (Newark). Tukholmaan lensin SAS/Cityjetillä Helsingistä ja päästyäni New Yorkiin vaihdan vielä West Palm Beachille lentävään Unitedin koneeseen.

Miami Beach maaliskuussa

Lentolippujen hinnoista voisin kertoa sen verran, että kevään suorat lennot Finnairilla Miamiin olivat halvat: meno-paluun hinta oli vain 530 euroa. Kesän lipuista jouduimmekin sitten maksamaan paljon! Kesä- heinäkuussa lippujen hinnat olivat todellla korkeat. Virginin alkusyksyn lennot olivat halvimmat koskaan varaamani, 418 euroa ja nyt kun tultiin jouluaikaan, hinnat pomppasivat taas pilviin. Nämä lennot Tukholman ja Newarkin kautta suoraan perille West Palm Beachille ja takaisin maksoivat noin 930 euroa. Tällaisia ei enää olisi kyllä varaa maksaa... Mutta eipä tarvitsekaan; ei ainakaan seuuraavista lennoista. Olen varannut jo seuraavatkin lennot ja tulen seuraavaksi lentämään taas Finnairilla suoraan Helsingistä Miamiin hintaan 399 euroa + 2000 Finnairin pistettä!! Se oli hyvä tarjous! Samoin kihlattuni onnistui saamaan suorat lennot toisinpäin hintaan 440 dollaria eli hyvin lähelle tuota samaa!

Minun joulunalusviikon lentoni on edennyt jo Kanadan yläpuolelle. Olemme siis jo Pohjois-Amerikan mantereella. Olen nyt istunut lentokoneessa 45 minuuttia Helsingistä Tukhomaan ja pian 6 tuntia matkalla Tukholmasta Newarkiin. Tai onhan tuota istumista tullut jo paljon enemmänkin, tuo on vain lentoaika. Matka Kanadan pohjoisosista Newarkiin kestää vielä 2,5 tuntia ja pitkän odotuksen jälkeen edessä on vielä vajaan kolmen tunnin lento Palm Beachin lentokentälle (joka sijaitsee itse asiassa West Palm Beachin kaupungissa). Etuna tässä matkassa on se, että olen suoraan perillä määränpäässäni, vain lyhyen taksimatkan päässä kotoa. Lentäessäni Miamiin käytän Tri-Rail junaa, jolla matka Miamista West Palm Beachille tai tarkemmin sanottuna Mangonia Parkiin kestää kaksi tuntia. Hintaa tuolle matkalle tulee kokonaiset kuusi dollaria... Jos taas saavun Ft Lauderdaleen tai lähden sieltä, on minulla aina autokuljetus lentokentälle... :)

Tällä kerralla joudun ottamaan taksin, koska ”pikku” urhailuvammasta johtuen kumppanini ei tänään kykene ajamaan autoa ja noutamaan minua lentokentältä. Matka on tosin lyhyt, joten ei taksikaan kovin kallis ole ja nyt etuna koko lomaa ajatellen on kuitenkin se, että vuokra-autoa ei tarvitse tällä kertaa ottaa. Kun olemme molemmat lomalla, yksi auto riittää. 

 

Kone, jolla nyt lennän, on viimeistä paikkaa myöten täynnä. Myymällä joulun aikaan ja jo ennen joulua selvästi muita lentoyhtiöitä halvempia lippuja, SAS on näköjään saanut koneensa täytettyä. Ainakin koneen takaosa on täynnä ruotsalaisia. Kaikkialta kuuluu vain pelkkää ruotsin kieltä ja myös matkustamohenkilökunta on ruotsinkielinen. Lukuunottamatta sitä onnetonta purseria, joka on äänessä... ja jonka puheesta ei saa mitään selvää. Kaikkihan tietävät lentokoneiden kuulutuslaitteet, jotka tekevät jo normaalistikin puheesta usein koodattua salakieltä ja varsinkin jos kuulutukset hoitaa purseri, jonka ruotsin kielestä ei saa selvää, eiikä sen paremmin englannin kielestäkään. Hänen aksenttinsa perusteella olisin valmis väittämään, että hän on norjalainen...

Minun vieressäni istuu ruotsalainen mies, joka on perheensä kanssa matkalla joululomalle Floridaan. Olen oikeastaan tyytyväinen, että kerrankin viereeni sattuu puhelias ihminen. Olen kuluneiden kolmen vuoden aikana matkustanut pääsääntöisesti yksin. Olen lentänyt paljon ja nyt kolme vuotta ihan itsekseni, joitakin poikkeuksia lukuunottamatta. Tämä taas on aiheuttanut sen, että todella monta kertaa lentänyt niin, että vieressäni on ollut tyhjä paikka tai jopa koko penkkirivi on saattanut olla tyhjä. Ja sehän on aina ahtaassa lentokoneessa kuin lottovoitto. Voi levittäytyä tavaroinensa miten haluaa, levätä miten haluaa ja varsinkin syödessä tuo tila tuntuu mukavalta, kun voi levittää kyynerpäänsä ja avata ruokatarvikkelle kaksi pöytää. Eli tyhjä paikka vieressä on paras, mutta jos joku viereeni istuu, on kiva, jos hän haluaa edes muutaman sanan vaihtaa. Tähän asti kaikki vieruskumppanini ovat olleet enimmäkseen tuppisuita tai sitten sitä tyyppiä, joka heti istuuduttuaan laittaa kuulokkeet korville ja ottaa ne pois kun kone pysähtyy määränpäässä. Tai sitten nukahtaa jo ennen koneen lähtöä ja herää koneeen laskeutuessa. Mutta takaisin tähän koneeseen; olen tyytyväinen kun löydän monta puheenaihetta vieressäni istuvan miehen kanssa ja jutustelemme niin Suomesta kuin Ruotsistakin ja tietysti myös Floridasta. Hauska yhteensattuma on se, että miehen vaimo on kreikkalainen ja Kreikastahan taas riittää minullakin tarinaa.

Ensimmäinen lento tänään (pienellä Canadair CRJ900-koneella) oli todella tasainen pehmeä alusta loppuun. Oikein mukava lento. Myös tämä lento Tukholmasta Newarkiin (isolla Airbus A330-koneella) on ainakin tähän asti ollut tasainen ja mukava, vaikka kapteeni ennen lähtöä varoitti, että matkalla saattaa olla jonkin verran turbulenssia. No, vielä on melkein kaksi tuntia aikaa. 

 

Atlantin yli lennettäessä tarjoillaan yleensä kaksi ateriaa: lounas ja sitten vielä jonkinlainen kevyempi ateria hieman ennen laskeutumista. SAS:n versio lounaasta oli tänään ihan tyypillinen lentokoneateria, josta ei kehuja paljon liikene, mutta eipä siinä mitään valittamistakaan ollut. Paluuulennot taas lennetään yleensä yöikaan, jolloin lennoilla tarjoillaan "illallinen" ja aamiainen. Poikkeuksen muista tekee Norwegian, jonka lennoilla ei halvimman lipun hintaan kuulu mitään aterioita (eikä myöskään ruumaan meneviä matkatavaroita tai paikanvarausta). Itse olen aina valinnut Norwegianilla lennettäessä seuraavan hintaluokan liput, jolloin nuo edellä mainitut kuuluvat hintaan, mutta hyvin voisin mennä halvemmallakin, koska matkatavaroita en oikeastaan tarvitse ja eväät voi ottaa mukaan lentokentältä.

New York (Newark, NJ)

Lentokoneista voisin kirjoitella enemmänkin, mutta lyhyesti pari sanaa. Sekä Norwegian että Virgin Atlantic käyttävät Atlantin yli suuntautuvilla lennoillaan Boeing B787-900 Dreamlinereita. Koneet ovat hienoja ja vielä melko uusia. Nämä koneet ovat omasta mielestäni paljon mukavampia kuin muut ja varsinkin koneen hiljaisuus vaikuttaa tähän ainakin itselläni melko paljon. Finnair ja SAS sen sijaan käyttävät lennoillaan vanhaa kalustoa. Molempien yhtiöiden Airbusseilla on jo jonkin verran ikää (joskin tänään allamme oleva Airbus A330 vaikuttaa melko uudelta), mutta mukavia ja siistejä koneitahan nekin ovat edelleen. Ja eri yhtiöiltä löytyy sitten tietysti kaikkea mahdolllista lentokalustoa, Boeing Jumboista Airbus "Super-Jumboihin", koska yhteyksiä Euroopan ja USA:n välillä on niin paljon. USA:n sisäisillä lennoilla voikin sitten varautua ihan mihin vaan: olen lentänyt rämisevillä paikallisbusseilla, mutta myös aivan tuliterällä ja todella hienolla B737-koneella. Ja eivät ne kaikki Euroopan sisäisillä lennoillakaan käytettävät koneet uutuuttaan kiiltele...

Tämä vuosi on ollut tasaista liukumista yhä enemmän kohti toista mannerta. Kevään jälkeen elämän kulku on muuttunut melko radikaalisti, mutta tämä kaikki on käynyt kuitenkin täysin kivuttomasti ja helposti. Kun tämä vuosi loppuu, maaliskuun ja vuoden lopun väliseen 10 kuukauteen mahtuu viisi USA:n matkaa ja kaikkiaan siis kolme kuukautta oleskelua siellä! Eli tämän laskelman perusteella olen lähestulkoon 2/3 ajastani Suomessa ja 1/3 Yhdysvalloissa. Tämä vuosi on ollut liukumista yhä enemmän muihin maisemiin.

Newark, taustalla Manhattan, NYC

Kävin USA:ssa ensimmäisen kerran jo vuonna 1991. Sen jälkeen olikin sitten usean vuoden tauko, mutta sitten tahti alkoi taas kiihtyä. Oman asunnon ostin vuonna 2012. Kovin paljon en ole USA:ssa kierrellyt ja elämä on keskittynyt nyt enimmäkseen "kotinurkille", mutta jossain muuallakin on sentään tullut käytyä. Tässä minun listani. Osavaltiot, joissa olen ihan oikeasti vieraillut: Florida, New York, Virginia, Maryland, Illinois, Havaiji ja Washington D.C. (ei varsinaisesti osavaltio). Osavaltiot, joiden läpi olen kulkenut Amtrakin junalla: New York, New Jersey, Delaware, Pennsylvania, Maryland, Washington D.C., Virginia, North Carolina, South Carolina, Georgia ja Florida. Ja vielä yksi osavaltio, jossa olen kahdesti vaihtanut lentokonetta, mutta en koskaan varsinaisesti vieraillut: Kalifornia. Eli oikeastaan aika paljon on aikaa vietetty eri puolilla Yhdysvaltoja. Paljon on nähty... Ja paljon paljon enemmän on näkemättä.

Nyt olen saanut jollakin tavalla potkaistua tämän pitkään jumissa olleen matkablogini liikkeelle ja kuten olen luvannut, jatkossa seuraa sekalaisia (ja sekavia) tarinoita sieltä täältä ilman logiikkaa tai kronologiaa; vain katkelmia sieltä ja täältä.

UUSI ALKU

Olen päättänyt lopultakin rikkoa hiljaisuuden. Olen päättänyt viimein selvittää ajatukseni ja koota itseni niin, että pystyisin taas kirjoittamaan. Olen sitä jo muutamaan otteeseen tänä vuonna yrittänyt, mutta jotenkin tuntuu siltä, että aivojeni tilalla on vain epämääräinen kasa tahmeaa siirappia ja ajatukset tuntuvat juuttuvan tuohon tahmeaan siirappiin. 

Olen kirjoitellut tätä matkablogiani ja sen edeltäjää omilla nettisivuillani useita vuosia, mutta nyt keskeytin kirjoittamisen kevättalven matkani ensimmäisenä päivänä maaliskuussa. Kevään matkakertomukseni kuukauden pituisen matkan osalta loppuu siihen, kun lentokone laskeutuu Miamiin. Kirjoittamisen lopettamiseen oli useita syitä, joista en nyt kaikista välitä edelleenkään kirjoittaa sen enempää, mutta pääsyyt siihen olivat oman elämäntilanteen äkillinen muuttuminen hyvinkin radikaalisti sekä se tosiasia, että tavallaan en enää tuntenut olevani matkalla, vaan yhä enemmän toisessa kodissani, minulle jo niin tutuilla nurkilla. Kirjoitettavaa minulla olisi vaikka kuinka paljon, ehkä enemmän kuin koskaan, mutta mainitsemieni syiden vuoksi en vaan ole yksinkertaisesti tuntenut minkäänlaista tarvetta tai halua kirjoittamiseen. 

Nyt yritän siis pitkän tauon jälkeen jatkaa tätä matkablogiani ja yritän noudattaa nyt kahta periaatetta: ensinnäkin aloitan kirjoittamisen niin kuin en olisi ikinä kirjoittanut tänne mitään matkoistani tai toisesta kotiseudustani. Tästä blogista ja tämän blogin edeltäjästä löytyy kyllä paljonkin juttuja kaikesta mahdollisesta, mutta yritän kirjoittaa nyt aivan kuin alkaisin alusta ja tyhjältä pöydältä. Toinen periaate on se, että yritän yhä enemmän kronologisesti ja loogisesti etenevän tekstin sijaan kirjoitella erilaisia lyhyitä katkelmia sieltä täältä; fragmentteja erilaisista paikoista, asioista ja tuntemuksista.

*********************

(Kuvat voi suurentaa klikkaamalla.)

Istun eräänä kesäkuun iltana taekwondo-salilla Lake Clarke Shoresissa, aivan West Palm Beachin kaupungin kainalossa, Floridassa, Yhdysvalloissa. Olen noin 15 minuutin matkan päässä omasta ”kakkoskodistani”, joka sijaitsee West Palm Beachin puolella ja eräänlaiseen ”kolmoskotiini” (numeroinnin järjestyksestä en ole enää ihan varma) Riviera Beachilla täältä on noin 20 minuutin matka. Istun täällä katselemassa taekwondo-harjoituksia ja jotenkin tämä kaikki täällä tuntuu ihan tavalliselta, enkä ole lainkaan ihmeissäni tai yllättynyt. En tunne olevani mitenkään minulle vieraassa tai oudossa maailmassa, vaan jotenkin tunnen kuuluvani tänne, eikä tässä kaikessa ole yleisesti ottaen mitään ihmeellistä. Onhan tämä ollut tosin melkoinen muutos koko elämässä ja toisinaan kuitenkin herään pieneksi hetkeksi miettimään miten ihmeessä minä oikein olen tänne tullut. Miksi minä yhtäkkiä olen täällä ja miten tässä oikein kävi näin. Vielä puoli vuotta sitten en todellakaan osannut nähdä itseäni Floridassa sijaitsevan taekwondo-salin katsomossa… Yksi tunne sisälläni on kuitenkin varma: olen onnellinen.

Vaikka kaikki täällä tuntuukin nyt suurimmaksi osaksi tutulta ja tavalliselta, olen kuitenkin edelleen sen verran hämmentynyt muuttuneesta tilanteesta, että en tälläkään kertaa aio kirjoittaa varsinaista matkakertomusta. Annan nyt ainakin tämän kesän mennä kirjoittamatta mitään. Tavallaan kai etsin edelleen tietäni ja haen vaihtunutta paikkaani ja muuttunutta rooliani myös tämän blogin kirjoittajana. Suunta näyttää ainakin tällä hetkellä melko selvältä, mutta lukuisat yksityiskohdat vaativat vielä tulevien kuukausien ja vuosien aikana tarkentamista ja tarkemmat suunnitelmat puuttuvat oikeastaan kaikilta osin. Jonkinlaisia yleisiä suunnitelmia ja suuntalinjoja on hahmoteltu, mutta käytännön toteutus saa vielä odottaa. Tämän seudun muuttuminen jollakin tavalla toiseksi kotiseuduksi ja sitä myötä tunne tämän paikan muuttumisesta matkan sijaan tavalliseksi elämäksi vaikuttavat muiden syiden lisäksi kuitenkin siihen, että perinteinen matkakertomustyyli tulee nyt väkisinkin muuttumaan jonkin verran.

"Taekwondo-taistelijat” jatkavat liikkeidensä harjoittelua matolla. Erilaisia liikkeitä. Huudahduksia. Valmentajan tiukat komennot. Tämä laji on minulle melko outo ja vieras; paljon vieraampi kuin nämä seudut, joilla nyt kuljen tottuneesti. Seuraan välillä salin tapahtumia, välillä unohdan missä olen ja uppoudun omiin ajatuksiini. Taekwondo-salille luonnollisesti kuuluvan Korean lipun lisäksi salin peilien yläpuolelle on ripustettu kaksi lippua, joilla on minulle paljon suurempi merkitys: USA:n lippu ja Floridan osavaltion lippu. Kun katson ulos isoista ikkunoista, näen ulkona vilkasliikenteisen kadun ja sitä reunustavan palmurivistön. Ilmastoinnin vuoksi salilla on mukavan viileää, mutta tiedän ilman ulkona olevan kuumaa ja kosteaa. Tunnin harjoitus alkaa olla lopuillaan ja pian on aika suunnata West Palmin kautta takaisin Riviera Beachille.

Tällä kertaa minä olen auton ratissa ja voin päättää mitä tietä ajamme kotiin. Valitsen tällä kertaa valtavan, 8-12 -kaistaisen Interstate I-95 tien, vaikka normaalisti ehkä valitsisin hieman rauhallisemman Military Trailin, joka vie vieläpä suoraan minun asunnolleni. Ilta alkaa jo hämärtyä kun lähdemme ajelemaan kohti pohjoista, mutta illan myötäkään lämpö ja kosteus eivät ole kadonneet minnekään. Liikenne on vielä tähän aikaan vilkasta, mutta pian olemme jo perillä West Palmin puolella ja käännyn Okeechobee Boulevardille, yhdelle alueen pääväylistä. Tänään aikeenamme on pysähtyä syömään johonkin tämän tien kymmenistä eri pikaruokapaikoista. Kahdeksankaistainen tie vie meitä itään ja ajamme hyvää vauhtia muun liikenteen mukana. Autoja on oikealla ja vasemmalla ja niitä näkyy silmänkantamattomiin niin edessä kuin takanakin. Tietä reunustaa loputon rivi erilaisia liikkeitä kirjavine mainostauluineen ja – valoineen ja jo laskenut aurinko värjää taivaan edessämme vaalenapunaiseksi. Siellä täällä tummien palmujen hahmot erottuvat terävinä värikästä taivasta vasten. 

SYKSY 2016

Talven tultua olen taas päättänyt aloittaa kirjoittamisen. Sitä odotellessa pari hienoa viedopätkää toisilta kotikulmilta ja muutama kuva lisää tämän vuoden matkoilta:

Valokuvia vuoden neljänneltä USA:n matkalta:
USA, October 16-19, 2016
USA, October 20-23, 2016
USA, October 24, 2016
USA, October 25-31, 2016

Ja muutama hieman erilainen kuva:
Photoshooting Sunday at Juno Beach Gas Station, Oct 23, 2016
Photoshooting Sunday in Hobe Sound, Oct 23, 2016

KESÄ 2016

Kesä 2016 alkaa olla takana. Ainakin Suomessa... 

Tämä blogi ei ole kevään jälkeen edennyt yhtään ja viimeisiltä reissuilta ei ole tullut kirjoiteltua mitään. Tässä kuitenkin linkkejä kesän 2016 matka-aiheisiin valokuva-albumeihin:
London, June 21, 2016 (1/2)
London, June 21-22, 2016 (2/2)
USA, June 23-28, 2016
USA, June 29 - July 2, 2016
USA, July, 3-6, 2016
USA, July 7, 2016
USA, July 8-12, 2016

Ja kuvia seuraavalta, vuoden kolmannelta USA:n reissulta:
USA, August 24-29, 2016 
USA, August 30 - September 5, 2016 
USA, September 6-12, 2016

TIENRISTEYKSESSÄ, SUUNTAA ETSIEN...

Tässä vaiheessa kirjoitustaukoa pitää lausua kiitokset näillä sivuilla käyneille. Vaikka en ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään ja edellinen tarina ei edennyt paljon alkua pitemmälle, on sivuilla näköjään tasainen määrä kävijäitä joka päivä. Kiitos kun olette käyneet lukemassa juttujani. Oma elämäni on nyt tienristeyksessä ja myös matkustaminen liittyy siihen hyvin kiinteästi. Etsin suuntaa minne jatkaa ja ehkä olen sen jo löytänytkin. Tämä on joka tapauksessa vaikuttanut tämän blogin kirjoittamiseen (eli siihen, että en ole kirjoittanut) ja tulee vaikuttamaan jatkossakin. Tarkoituksenani on kuitenkin jatkaa tätä blogia ja kirjoitella seuraavaksi erilaisia, lyhyehköjä, täysin irtonaisia juttuja sieltä täältä matkojen varrelta.

Uutta tekstiä odotellessa linkkejä viimeisimpiin kuva-albumeihin: 
Valokuvat: March 10, 2016, Going Back Home
Valokuvat: March 11, 2016, Heading North
Valokuvat: March 12-17, 2016, From the Day...
Valokuvat: March 18-20, 2016, Hanging Around
Valokuvat: March 21-23, 2016, Wetlands
Valokuvat: March 24-25, 2016, Life-changing Spring Break
Valokuvat: March 26 - April 8, 2016, Happy Ever After 

SUURIEN MUUTOSTEN KEVÄT

Keskiviikko 9.3.2016

Viime reissun maisemakuva
Chicagon lennolta: Grönlanti

Olen lopultakin lomalla ja kauan odotettu matkaanlähtö on taas käsillä. Laukku on pakattu, tai oikeastaan sitä ei ole pakattu, vaan sinne on heitetty muutama tarpeellinen esine, kuten puhelimen laturi, kameran laturi, kolme paria sukkia ja vaihtoalusvaatteet. Eipä juuri muuta. Huomisen lennon check-in on tehty ja varmuuden vuoksi olen tulostanut yhden hotelliyön voucherin ja vuokra-auton varaustiedot. ESTA-lupa on voimassa ja samoin passi. Aamulla vielä tietokone ja kamera reppuun ja olen valmis lähtöön. Huomenna olenkin sitten jo matkalla yli Atlantin ja Suomen aikaa illalla olen perillä. Laskujeni mukaan tämä on 14. matka Yhdysvaltoihin. Suuntana on tällä kertaa Miami, jossa lepäilen yhden yön ja jatkan sitten matkaani "kotikulmille" West Palm Beachin kaupunkiin. Lennän vaihteeksi Finnairin suorilla lennoilla Helsingistä Miamiin ja kuukauden päästä samaa reittiä takaisin. Hyvällä tuurilla onnistuin saamaan liput todella edullisesti: meno-paluulennot maksoivat vain 530 euroa! Olen tälläkin kerralla lähdössä yksin matkaan, koska muiden on jäätävä kotiin kenen mistäkin syystä. Viimeisen reilun kahden vuoden ajan olen matkustellut yksin; olen matkustellut Paljon yksin. Tällä kerralla sentään yksi vieras on tulossa hetkeksi kyläilemään. Tämän reissun suhteen aion tehdä poikkeuksen, enkä kirjoita minkäänlaista kronologisesti etenevää matkapäiväkirjaa. Kirjoitan jotain sieltä täältä, jos siltä tuntuu. Jos ei tunnu, en kirjoita. Jotenkin minulla on sellainen tunne, että tämä matka vie minua taas vähän kauemmaksi Suomesta ja vähän lähemmäksi tulevaisuutta? Lähemmäksi jotakin, mistä en vielä tiedä mitään, mutta aika kai senkin näyttää... Joka tapauksessa minusta tuntuu, että tämä on pieni askel ihmiskunnalle, eikä edes sitä, mutta suuri harppaus ihmiselle...?

*********************

Torstai 10.3.2016

Ankealandia

Yritän väkisin potkia kenkiä pois jalastani. Tunnen oikealla puolellani istuvan nuoren miehen jalan ja käden ja vasemmalla puolellani seinän ja ikkunan. Liikkumatilaa ei juuri ole ja yritän saada kannettavan tietokoneeni pysymään pienellä pöydällä, varoen pudottamasta sen pussia sylistäni lattialle. Varon myös polviani, etten potkaise edessäni olevan penkin selkänojan istuintaskusta oluttölkkiä ja mukia lattialle. Edessäni istuva matkustaja on kallistanut penkkinsä taakse niin, että sen yläosa nojaa lähes hampaisiini, tehden liikkumisen vielä hankalammaksi. Olen saanut juuri ja juuri kumarruttua sen verran, että olen saanut reppuni pois edessäni olevan istuimen ja sijoitettua omat jalkani sen tilalle. Tuntuu hyvältä kun saan kengät pois jalasta ja voin hetkeksi oikaista jalkani reilun kolmen tunnin lennon jälkeen.

Norjaa

Matka jatkuu kuten mikä tahansa matkoistani yli Atlantin. Istuessani ikkunapaikalla minulla on tosin tällä kertaa mahdollisuus kurkistella Ruotsia ylhäältä käsin ja uskoakseni näen nyt ensimmäistä kertaa Norjan vuoriston ja vuonot näin selkeästi kirkkaalta taivaalta. Lentokorkeus on 34 000 jalkaa ja nopeus noin 900km/h kuten aina. Ulkona on hyytävän kylmä, niin kuin tällä korkeudella kuuluu ollakin. Vastatuuli sen sijaan poikkeaa hieman normaalista; suihkuvirtaus taitaa olla tänään erityisen hidas, koska vastatuulta ei ole juuri lainkaan ja lentoaika Miamiin on tänään ”vain” 10 tuntia 40 minuuttia. Kun katselen koneessa istuvia ihmisiä, huomaan ainakin 2/3 olevan 30-50-vuotiaita nuoria miehiä. Missä nyt ovat kaikki urheat oodisoturit; jonkun pitäisi kyseenalaistaa miksi vain nuoret miehet matkustavat ja naisia ja lapsia ei näy missään… Vaikka taitaa asia olla niin, että minä olen täällä ainoita pakolaisia… Ja onhan joukossa sentään useita perheitäkin.

Finnair lopetti matkan hintaan kuuluvat ruoka- ja juomatarjoilut Euroopan lennoilla jo jokin aika sitten. Kaukolennoilla ei sentään ole vielä lähdetty halpalentoyhtiölinjalle, vaan ruoat kuuluvat aina lipun hintaan ja viiniä oluttakin saa ruokailun yhteydessä. Ahneena suomalaisena olen jo kauan sitten oppinut tavan ottaa ruoan kanssa sekä punaviini että olut ja vielä toinen lasi (muki) viiniä toisella kierroksella kahvin mukana. Alkoholittomia juomiahan saa koko matkan ajan ilman maksua. Ruoka on tänään ihan hyvää kanaa, pippurikastiketta ja perunamuusia. Ei mitään valittamista. Ainoastaan yksi kysymys minulla on herännyt: määrääkö joku ilmailulaki, että lentokoneruoassa pitää olla aina pitkiä papuja?

North Carolinan rannikkoa

Matka tuntuu tällä kertaa todella pitkältä, mikä taas johtunee siitä, että se on pitkä. Pyörin ja vääntelehdin penkillä, enkä oikein tiedä miten päin olisin. Ainoa, mitä en ole vielä kokeillut, on se, että olisin penkillä jalat ylöspäin ja pää alaspäin. Yritän useaan kertaan nukkua ja taidan muutaman kerran torkahtaakin hetkeksi. Monet näyttävät varautuneen Atlantin yli lentoon puhallettavalla uimarenkaalla ja se näyttää olevan hyvä myös nukkuessa. Koska minulla ei sellaista hienoutta ole, käärin huovan rullalle ja laitan sen niskani taakse. Matkan tuskallisuus taitaa johtua kaikkein eniten siitä, että kärsin suurimman osan matkasta melkoisen kovasta niskakivusta, mikä säteilee myös muualle ja aiheuttaa päänsärkyä. Tälläkin lennolla huomaan kuitenkin sen tutun ilmiön, että ensin aika ei tahdo kulua millään ja lentoaikaa on aina vaan jäljellä yhdeksän tuntia ja kahdeksan tuntia eli ikuisuus ja sitten yhtäkkiä jäljellä onkin enää kaksi tuntia ja se ei tunnu enää miltään. Olen nyt kuitenkin tyytyväinen, että saan rentoutua ja levätä nyt yhden illan ja yön Miamissa; en yhtään haluaisi lähteä nyt väsyneenä ajamaan West Palm Beachiin.

Jatkuu...

Päivitys 17.3.2016: Pieni keskeytys ja tauko tässä blogin kirjoittamisessa, mutta tarina jatkuu kyllä vielä myöhemmin...

15.4.2016: Tarina jatkuu ehkä jossain muodossa, mutta ei ihan niin kuin oli tarkoitus... Niin moni asia on muuttunut sen jälkeen kun kone laskeutui Miamiin, että sekä blogi, että kuva-albumit flickrissä ovat nyt saaneet toistaiseksi jäädä...

PÄIVÄ TUKHOLMASSA

Jo perinteeksi muodostunut joulunalusviikon Päivä Tukholmassa -risteily Silja Serenadella. Vaihteeksi pelkän hyvin lyhyen kuvablogin muodossa (kuvat saa suurennettua klikkaamalla).

   

  

 Valokuvat: 19.-21.12.2015

15. YÖ - SYYSLOMAN VIIMEISET PÄIVÄT

West Palm Beach (FL) perjantai 16.10.2015

Lähden perjantaina iltapäivällä ajelemaan ilman sen kummempaa päämäärää. Ajan ensin Military Trailia pohjoiseen 45. kadulle asti ja poikkean siellä pikaisesti Walmartissa. Katselen muiden ostosten ohessa Walmartissa myös parvekemattoa, koska olen haaveillut sellaisesta jo siitä asti kun asuntoa olin ensimmäistä kertaa sisustamassa melko tarkkaan kolme vuotta sitten. Nyt edessäni olisi oikein kivan näköinen matto ja pohdiskelen sen luona pitkään. Jätän maton kuitenkin ostamatta, koska en jaksa nyt lähteä kyselemään sen hintaa ja se on kooltaankin niin suuri, että minun pitäisi leikata pitkältä sivulta pois noin jalan mitta.

Northwood District, West Palm Beach

Jatkan seuraavaksi matkaani vilkasta 45. katua itään, poistun välillä West Palm Beachin alueelta Mangonia Parkin puolelle ja palaan taas takaisin oman kaupungin alueelle. Kiertelen hetken Northwoodin historiallisen asuinalueen pohjoisosissa ja jatkan taa matkaani. Käännyn Highway US1 –tielle ja lähden ajamaan kohti pohjoista, ajatuksena poiketa Riviera Beachin kaupungin alueella olevalla Singer Islandin uimarannalla. 45. kadun jälkeen ohitan taas kerran nuo ”rappiokorttelit”, jotka alkavat heti kun tieltä kääntyy pois. Minä käännyn kuitenkin Blue Heron Avenuelle ja ylitettyäni korkean sillan olenkin jo Singer Islandilla. Kävelen pienen kierroksen ja suuntaan sitten hiekkarannan reunalle. Minulla on pyyhe ja uimahousut mukanani, mutta arvasinkin jo, että tänään aallokko on iso liian iso uimiseen. Koska edes aurinkokaan ei tänään paista, päätän jatkaa matkaani.

Loggerhead Marinelife Center

Ajan Singer Islandilla kulkevaa Coastal Highway A1A –tietä pohjoiseen ja päätän käydä katsomassa kilpikonnia. Viime talvena kävin ensimmäistä kertaa Loggerhead Marinelife Centerissä katsomassa kilpikonnia ja pääsin samalla katsomaan kuinka kaksi kilpikonnaa päästettiin hiekkarannalla vapaaksi mereen. Tähän paikkaan otetaan hoitoon sairaita ja loukkaantuneita kilpikonnia ja kun ne on saatu hoidettua kuntoon, ne päästetään takaisin mereen. Kilpikonnasairaala on US1 Highwayn varrella, Juno Beachin kaupungin alueella, melko lyhyen ajomatkan päässä asunnoltani. Se näyttää olevan yleensä melko rauhallinen ja mukava paikka viettää hetki aikaa. Varsinaista pääsymaksua ei ole, mutta kävijöiden toivotaan jättävän viiden dollarin suuruinen lahjoitus paikan ylläpitoa varten.

Loggerhead Marinelife Center

Kiertelen ensin rakennuksen sisällä olevan näyttely- ja opetustilan ja tällä kertaa myös myymälän, missä on tarjolla aivan valtava määrä kaikkea mahdollista aiheeseen liittyvää krääsää. Tarjontaa on ehkä jo vähän liiankin kanssa, mutta toisaalta rahaa on ilmeisesti kerättävä jollakin tavalla toiminnan jatkumiseksi. Pian minulla alkaa kuitenkin olla jo kiire ulos katsomaan eläimiä, joita varten olen tänne tullut. Ulkoaltaissa on toistakymmentä kilpikonnaa, jotka kaikki tarvitsevat jonkinlaista hoitoa. Joskus hoidontarpeen on aiheuttanut sairaus, joskus hai ja ikävän usein myös ihminen. Nyt altaissa on Loggerhead kilpikonnia ja Green Turtle kilpikonnia. Ja kaikki ovat siis isoja merikilpikonnia. Maakilpikonnille ja muille pienemmille konnille on omat hoitopaikkansa. Kaikki näistä kilpikonnista eivät tosin ole isoja vielä; hoidettavana on tällä kertaa myös yksi nuori kilpikonna kumpaakin lajia. Koska paikka on tänään melko hiljainen, selvästi asialleen omistautuneet ja innokkaat vapaaehtoiset oppaat ovat koko ajan saatavilla ja muutaman kanssa vaihdan sanan tai pari.

Naapurin koululaiset palaamassa kotiin

Paljon muuta tänään ei olekaan enää ohjelmassa. Tämä on lähtöä edeltävä päivä ja illalla minun on pakattava taas matkalaukkuni. Kun tulin tänne, oli matkalaukkuni käytännössä tyhjä. Mielestäni en ole tällä reissulla juurikaan shoppaillut, enkä mielestäni ole ostanut paljon mitään, mutta niin vaan minulla on vaikeuksia saada matkalaukkuni kiinni. Paino on vielä hyvin sallituissa rajoissa, mutta tila alkaa loppua. Toinen ikävä asia matkalaukun pakkaamisen lisäksi on lähtöselvitysten tekeminen netissä. Katson vielä illalla, että kaikki kotona on siistiä ja järjestelen vielä vähän paikkoja ja tyhjennän jääkaappia… Kaikki tämä tarkoittaa loman loppumista ja palaamista arkeen.

Lauantai 16.10.2015

Emerald Isle

Kuten lähes aina, niin myös tällä kerralla lähtöpäivä on aurinkoinen ja lämmin. Kaunis sää saa lähdön tuntumaan vielä vaikeammalta. Vietän aamupäivän kotona ja minulla on oikeastaan vain yksi tavoite tälle päivälle: käydä vielä kerran uimassa omalla altaalla ja makailla hetki auringossa. Edessä oleva lähtö tietysti hieman häiritsee rentoutumista, mutta ehdin silti ihan rauhassa viettää hetken allasalueella ennen kuin laitan asunnon ”säilytyskuntoon”. Minulla ei ole mitään tietoa koska palaan, eikä tiedossa ole muitakaan kävijöitä ainakaan ihan lähiaikoina. Suljen siis kaikki vesihanojen pääventtiilit, vedän verhot ja sälekaihtimet ikkunoiden eteen ja tällä kertaa otan jääkaapistakin virran pois. Ennen lähtöä varmistan vielä, että ilmastointilaite toimii ja että siihen asettamani ohjelmointi on käytössä. Olen yrittänyt ohjelmoida siihen asetukset, jotka säästäisivät sähköä ja antaisivat laitteelle vähän lepotaukoja, mutta pitäisivät silti asunnon viileänä ja kuivana.

West Palm Beach, AA B737-800

Iltapäivällä lähden ajelemaan kohti lentokenttää. Tankkaan vielä vuokra-auton Community Driven ja Military Trailin risteyksessä ja poikkean nopeasti kaupassa. Näiden pysähdysten kanssa matka lentokentälle kestää vajaat puoli tuntia. Palm Beachin lentokenttä ei ole kovin suuri, mutta siellä on hyvät palvelut ja se on lentokentäksi poikkeuksellisen viihtyisä ja jopa viehättävä. Olen perillä niin hyvissä ajoin, että lentokenttävirkailija toteaa laittaessaan laukkuani hihnalle, että lentokentällä on kyllä hyvä olla ajoissa, mutta ei sentään näin ajoissa… Hän tekee sen kuitenkin hymyillen ja on muutenkin hyvin avulias. Hän jopa käy tarkastamassa lentoni tilanteen koneelta ja toteaa, että minun Chicagoon lähtevä koneeni on tulossa Dallasista, Teksasista ja se on lähtenyt sieltä ajallaan. Hoidettuani lähtömuodollisuudet minulle jää nyt kyllä tosiaan aivan liikaa aikaa lentokentällä hengailuun. Olen näin aikaisin odottamassa siksi, että auton palautus oli sovittu juuri vuorokausien tullessa täyteen ja se nyt sattui olemaan hieman liian aikaisin koneen lähtöä ajatellen.

Palm Beach, AA B737-800

Lennän tänään siis ensin Americanin lennolla Palm Beachin lentokentältä Chicagoon. Chicagossa minulla on reilun kahden tunnin odotus ja sen jälkeen matka jatkuu Finnairin suoralla lennolla yön yli Helsinkiin. Americanin kone on uutuuttaan kiiltelevä Boeing B737-800. Se on maalattu Americanin uusiin, valkoisiin väreihin ja se on kaikin puolin siisti ja hieno. Uuden ja hienon koneen lisäksi tämä lento kuuluu koko elämäni hienoimpiin. Kone nousee meren suuntaan pilvettömälle taivaalle ja koneen noustessa näen ikkunastani koko West Palm Beachin kaupungin, Lake Worth Lagoonin ja Palm Beachin saaren ennen kuin kone kaartaa jyrkästi kohti pohjoista. Lennämme hetken niin, että näen alla meren ja Palm Beachin hiekkarannat ja niiden takana toisen kotikaupunkini. Pian kaarramme lisää vasempaan, ylitämme Palm Beach Countyn pohjoisosat ja tulemme Evergladesin suoalueen päälle. Ehdin nähdä vielä allamme valtavan Lake Okeechobeen, ennen kuin kone kaartaa oikealle ja ottaa suunnaksi pohjois-kaakon ja Chicagon.

Lake Michigan, AA B737-800

Ollessamme noin puolimatkassa aurinko alkaa laskea. Maan tasalla se on tietenkin laskenut jo jokin aika sitten, mutta kymmenen kilometrin korkeudella ilmassa se alkaa laskea vasta nyt. Lennämme yli Georgian, Tennesseen ja Kentuckyn osavaltioiden. Memphisin ja St. Loisin kaupungit jäävät jonnekin kauas vasemmalle ja uskon näkeväni siellä myös Mississippi-joen. Lentokone alkaa laskeutua ja lähestymme Michigan-järveä suoraan etelästä. Auringonlaskun jälkeinen hämärä valo värjää koko taivaan uskomattoman kauniilla punaisella ja tullessamme Michigan-järven päälle myös sen pinta näyttää aivan punaiselta. Yksi kauneimmista näkemistäni auringonlaskuista ellei jopa kaunein ikinä. Kone kaartaa jyrkästi vasemmalle ja saavumme mantereen päälle jossakin Chicagon eteläpuolisilla esikaupunkialueilla. Katujen suorat valorivit ja tasainen ruudukko jatkuu silmänkantamattomiin. Kone käy vielä todella kaukana lentokentän länsipuolella, kääntyy takaisin itään ja jotakuinkin aikataulun mukaisesti laskeudumme Chicagon O’Haren lentokentälle.

Chicagon esikaupunkeja, AA 737-800

Reilun parin tunnin kuluttua istun jo Finnairin koneessa ja edessä on enää viimeinen lento ja loman loppuminen. Tällä kertaa joudumme istumaan koneessa tuskastuttavan kauan ennen kuin kone pääsee matkaan. Ensinnäkin boarding aloitetaan jo ehkäpä liiankin aikaisin ja sen lisäksi koneen lastaus on pahasti kesken kun ihmiset jo istuvat paikoillaan. Tämän lisäksi eteen tulee vielä yksi ongelma: kaksi ihmistä puuttuu koneesta ja heidän matkatavaransa ovat jossakin koneen ruumassa… Ja tämähän tarkoittaa luonnollisesti sitä, että matkatavaroita aletaan purkaa ruumasta, jotta näiden kahden matkustajan laukut saadaan pois koneesta. Tultuani turvatarkastuksen läpi lähtöporteille, minua vastaan hoiperteli vessasta niin suomalaisen näköinen mies kuin voi ikinä olla. Hän toikkaroi jonnekin baarin suuntaan leijona-vaakunalla koristeltu t-paita housuista roikkuen. Jotenkin mieleeni tulee koneessa istuessani, että noinkohan juuri hän on toinen puuttuvista matkustajista…

Lopulta, todella pitkän odottelun jälkeen kone nytkähtää taaksepäin kun se työnnetään irti terminaalirakennuksesta. Joudumme vielä jonottamaan taivaalle nousua vilkkaan lentokentän rullaustiellä, mutta pian olemme kuitenkin matkalla kohti Suomea. Paluulento sujuu yhtä mukavasti kuin lento West Palmista Chicagoon, vaikka en näekään maisemia käytäväpaikalta. Koneen myöhäisestä lähtöajasta johtuen tämä yö jää todella lyhyeksi. Parin tunnin yön jälkeen alkaa jo tulla valoisaa, mutta koneessa jatketaan silti yötä suljetuin ikkunaverhoin ja himmennetyin valoin. Näillä yölennoilla koneessa tarjotaan kaksi ruokaa. Minä vietän taas yöni pääosin hereillä nuokkuen, joskin jossakin Grönlannin ja Norjan välillä taidan nukahtaa reilun tunnin ajaksi. Iltapäivällä Suomen aikaa kone on perillä Helsingissä ja minun 15 päivää kestänyt syksyn pikku lomareissuni on takana.

Olen nyt viimeisen kolmen vuoden aikana muiden kanssa vietetyn ajan lisäksi viettänyt USA:ssa ja Floridassa yhteenlaskettuna noin kaksi kuukautta yksin. Tällä hetkellä näyttää siltä, että myös seuraavan matkani tulen tekemään yksin, joskin vieraita on tulossa käymään. Tuon matkan ajankohta on jo tiedossa ja nyt minulla on aikaa olla perillä kokonainen kuukausi. 

Valokuvat: perjantai 16.10 ja lauantai 17.10