KUINKA JOHN DILLINGER KUOLI

Chicago (IL), maanantai 5.10.2015

Chicago, The Windy City
(kuvat voi suurentaa klikkaamalla)

Maanantaiaamu Chicagossa - tai Tzikakossa, kuten sen sujuvalla Finglishillä lausuivat niin lentokapteeni, lentoemännät kuin Maijamiin matkalla olleet matkustajatkin - valkenee aivan yhtä ankean harmaan kuin edellinen päiväkin. Herään vielä tänäänkin aikaerosta johtuen normaalia aikaisemmin ja lähden melko pian liikkeelle. Minun on pakko lähteä, koska tänään minulla ei ole kahvia. Hotellin siivooja oli käynyt eilen kyllä sijaamassa sängyn, mutta ei ollut muistanut täydentää kahvitarvikkeita ja minun on nyt lähdettävä etsimään kahvia hotellin ulkopuolelta. Tiedän hyvin, että monissa paikoissa työntekijät tienaavat suuren osan palkastaan juomarahoina ja toisinaan se on heidän ainoa palkkansa, mutta siitä huolimatta aion jättää hieman vähemmän tippiä lähtiessäni, koska uutta kahvipussia ei ollut tälle päivälle ilmestynyt. Vielä en ole kuitenkaan lähdössä pois hotellista, vaan suunnitelmissani on tehdä ensin aamupäivällä pienempi kierros, luovuttaa huone ennen kahtatoista ja jatkaa sitten vielä toiselle kierrokselle.

Cloud Gate, Millenium Park

Minun kahvin etsimiseni venähtää hieman pitkäksi, koska haluan käydä aamiaisella samassa paikassa kuin edellisenä päivänäkin ja kyseinen diner, Artist’s Cafe on vielä kiinni kun kävelen sen ohi. Päätän kävellä aivan lähellä olevaan Millenium-puistoon ja katsella samalla matkan varrelta muita mahdollisia aamiaispaikkoja. Mikään niistä ei nyt kuitenkaan kelpaa minulle tänä aamuna ja niinpä päädyn kävelylle puistoon ja käyn katsomassa puistossa olevaa taidetta ja puiston vetonaulaa, Cloud Gate –veistosta. Veistosta on vaikea sanallisesti kuvailla, mutta kyseessä on valtava, kiiltävä metallipallo, joka on hieman venynyt ja valunut suuntaan jos toiseenkin. Cloud Gate on suurempi kuin luulinkaan ja vaikka muoto on muutenkin jollakin tavalla kaunis, niin hienointa tässä pallossa on siitä heijastuva kaupunki. Ympäristön korkeat talot ja pilvenpiirtäjät sekä puiston puut heijastuvat hienosti pallon pinnalta, hieman vääristyneinä ja mikä minnekin suuntaan vääntyneinä. Kiertelen veistosta pitkään ja otan kuvia eri suunnista ja joka askeleella kuva pallon pinnalla muuttuu. Samalla saan otettua ehkä erikoisempia selfieitä mitä olen koskaan ottanut.

"All American Breakfast"

Palaan jonkin ajan kuluttua takaisin hotellin suuntaan ja nyt aamiaispaikkani on jo auki. Tänään tilaa on hyvin ja minä kävelen pöytään aivan paikan perimmäiseen nurkkaan. Pienen ruokalistan selailun jälkeen päädyn aamiaisannokseen, jonka nimi on “All American Breakfast”. Sen lisäksi otan kahvin ja tuoremehua. Vesilasi ilmestyy pöytään heti ensimmäiseksi pyytämättä. Kun annos ilmestyy eteeni haukon hetken henkeäni: pitäisikö minun syödä tämä kaikki! Lautanen on aivan ääriään myöten täynnä. Annokseen kuuluu kolme valtavaa amerikkalaista pannukakkua, joiden päällä on melkoinen määrä kinkkua ja pari paistettua kananmunaa. Pannukakkujen alla on vielä paistettua perunaa ja sitäkään ei ole todellakaan säästelty. Hieman erikoisesta makean ja suolaisen yhdistelystä huolimatta annos on loistava. Se on todella hyvää ja vaikka se alkaakin jo lopussa hieman tökkiä, syön siitä huolimatta koko annoksen loppuun. Hakiessaan tyhjää lautasta pois, tarjoilija sanoo minun olevan ensimmäinen, jonka hän on nähnyt syövän koko annoksen. No, se ei tietenkään pidä paikkaansa, mutta kertoo silti ehkä jotain annoksen koosta. Olen tyytyväinen aamiaiseeni ja samoin palveluun. Amerikkalaiseen tapaan minusta pidetään koko ajan huolta, kysellään onko kaikki ok, kaadetaan lisää kahvia ja siinä ohessa tarjoilija, nähtyään pöydällä Chicagon opaskirjaseni, antaa minulle vinkkejä Chicagon näkemisen arvoisista paikoista.

Congress-hotellin lobby

Hyvin lyhyen kävelykierroksen jälkeen palaan hotellille pakkaamaan matkalaukkuni. Tai käyn oikeastaan vain sulkemassa sen. Minulla on mukanani melkein tyhjä matkalaukku, josta en ole tarvinnut juuri muuta kuin hammastahnaa ja hammasharjan sekä puhelimen latausjohdon, joten eipä siinä paljon pakkaamista ole. Kulutan vielä aikaa huoneessani ja toivun hetken aamiaisestani. Hieman ennen kahtatoista käyn kuittaamassa itseni ulos hotellista ja jätän matkalaukkuni säilytykseen. Iltapäivän kierrokseni Chicagossa on alkamassa, minulla ei tosin ole mitään tietoa mitä se tulee sisältämään… Selailen hetken hotellin aulassa olevia pieniä mainoslehtisiä ja tartun yhteen niistä. Tähän asti Chicagossa viettämäni aika on ollut lähinnä kävelyä sinne tänne, enkä ole käynyt edes yhdessäkään museossa. Valtavassa tekniikanmuseossa olisin halunnut käydä, mutta se on jonkin matkan päässä keskustan ulkopuolella ja nyt olen liian laiska lähtemään sinne. Jotta pääsisin vähän syvemmälle tämän kaupungin saloihin ja sen historiaan, päätän lähteä ”rikoskierrokselle”. Mikäli kierroksella on vielä tilaa, kun sen lähtöpaikalle saavun. Jo tässä vaiheessa mietin, että olisi varmasti pitänyt tehdä varaus jo etukäteen netissä tai puhelimitse.

Subway

Kävelen jo tutuksi tulleita katuja Wabash Avenuelle ja siitä State Roadille ja etsin lähimmän metroaseman. Voisin aivan hyvin kävelläkin rikoskierroksen lähtöpaikalle, mutta haluan kokeilla Chicagon metroa ja ajaa sillä edes muutaman asemanvälin. Löydän pian metroaseman ja katson reittikartasta oikean suunnan ja oikean junan. Ostan automaasta kertalipun ja laskeudun alas odottelemaan junan tuloa. Asema ei juurikaan poikkea Manhattanin metroasemista ja juna on täysin samanlainen kuin New Yorkissa. Ajelen junalla pohjoiseen, Michigan joen ali ja pian olenkin jo määränpäässäni. Koska minulla on vielä reilu tunti aikaa kierroksen alkamiseen, kuljeskelen sen ajan ympäri North Siden katuja ja käyn Starbucksissa kahvilla. Somessa on kiertänyt jonkin aikaa ”hauska” kuva, jossa kahvilan tai ravintolan ovella lukee: ”We don’t have wifi. Talk to each others.” Kyllä, haluan puhua tai ainakin kirjoittaa läheisille ihmisille Suomeen ja minä kävelisin nyt noin auttamatta ajastaan jälkeen jääneen ja pihin kahvilan ohi! Minulle se wifi on nyt tärkeä asia ja sen kautta voin olla yhteydessä muihin ja siksi Starbucks sopii minulle nyt hyvin.

Lincoln Avenue

”Chicago Crime Tours” on noin kaksi tuntia kestävä bussikierros, joka lähtee liikkeelle aivan vanhan vesitornin läheltä, Michigan Avenuen toiselta puolelta. Kun musta bussi kaartaa paikalle edelliseltä kierrokselta, huomaan kuinka paljon ihmisiä on tulossa seuraavalle kierrokselle. Käyn kysymässä oppaalta mahdollisuutta lähetä mukaan, mutta hän kertoo kierroksen olevan loppuunmyyty. Hän kuitenkin neuvoo odottelemaan hetken, jos vaikka joku paikka jäisi vapaaksi. Odottelen rauhassa sivummalla jo etukäteen lipun ostaneiden ihmisten siirtyessä bussiin. Bussi näyttää olevan jo melko täynnä. Hieman ennen bussin lähtöaikaa opas huikkaa minulle ja sanoo, että yksi paikka on vapaana ja näin minä pääsen kuin pääsenkin mukaan. Kierroksen hinta on 40 dollaria ja maksan sen käteisellä oppaalle.

Bussi lähtee liikkeelle ja kääntyy kohti pohjoista. Ajamme ulos varsinaisen keskustan alueelta ja tulemme alueille, joiden nimet ovat “Near North”, “North Side” ja "Far North Side". Ohitamme myös heti keskustan vieressä Michigan-järven rannalla olevat upeat hiekkarannat. Matkalla näihin kaupunginosiin opas kertoo aluksi vuolaasti Chicagon yleisestä historiasta ja siirtyy sitten kaupungin rikoshistoriaan. Opas painottaa sitä, kuinka kaksijakoinen asia on: toisaalta rikoshistoria on yksi asia, mikä tekee tämän kaupungin tunnetuksi ja kuuluisaksi ja houkuttaa myös turisteja ja samalla rahaa, mutta toisaalta kyseessä on asia, josta kukaan ei voi olla ylpeä. 

Lincoln Avenue

Tämä Chicago Crime Tours -kierros tapahtuu pääasiassa bussissa istuen, mutta bussi pysähtyy matkan aikana muutamassa paikassa ja ihmiset pääsevät välillä vähän jaloittelemaan. Kierroksen kesto on noin kaksi tuntia. Ensimmäinen pysähdyspaikka on Lincoln Avenuella sijaitseva Biograph-teatteri. Kävelemme bussilta teatterin eteen ja nyt alan olla jo hieman innostunut; tämä on juuri sellaista Chicagoa, mitä voi nähdä gangsteri-elokuvissa ja tämä minulta olisi jäänyt kokonaan näkemättä ellen olisi lähtenyt tälle kierrokselle. Alue on ilmeisesti säilyttänyt melko hyvin alkuperäisen ulkoasunsa. Tämä on koko kierroksen autenttisin maisema ja myös tähän maisemaan liittyvä tositarina on ehkä kaikkein kiehtovin. Biograph-teatteri, sitä vastapäätä oleva Lincoln Station –rakennus ja pieni, väkivaltaisen kuoleman päänäyttämönä ollut kuja teatterin vieressä, kaikki ne heräävät hetkeksi henkiin mielikuvituksessani. Tässä maisemassa ei todellakaan ole vaikeuksia kuvitella 1920-luvun Chicagoa ja sitä vallassaan pitäneitä gangstereita.

1920-luvun Speakeasy

Kierrämme vielä muutaman kadun näissä kortteleissa ja ohitamme matkan varrella mm. yhden vanhan ”speakeasyn”, salakapakan, jonne oli kieltolain aikana päässyt pienestä vihreästä ovesta rakennuksen sivulta. Seuraava paikka, jossa pysähdymme, on yksi gangsterihistorian kuuluisimpia paikkoja: Valentine’s Day Massacren tapahtumapaikka. Täällä emme poistu bussista, mutta katselemme bussin ikkunoista oppaan kertoessa siitä, kuinka seitsemän ”North Siden Gangin” gangsteria murhattiin tällä paikalla sijainneessa varastorakennuksessa (nyt varastoa ei enää ole, vaan sen tilalla on parkkipaikka) Thompson-konepistooleilla. Kohteena oli liigan johtaja Bugs Moran, joka oli noussut valtaan Dion O’Banionin murhan jälkeen, mutta hän ei kuitenkaan ollut paikalla tapahtumahetkellä. Tästä teurastuksesta epäiltiin Al Caponen johtamaa joukkoa, joskaan täyttä selvyyttä asiaan ei koskaan saatu.

CrackDonalds

Ajellessamme takaisinpäin kohti keskustaa, opas kertoo meille myös Chicagon uudemmasta rikoshistoriasta. Tajunnan ahtaus alkaa jo hieman häiritä keskittymistäni ja suurin osa näistä tarinoista menee minulla korvasta sisään ja toisesta ulos, pysähtymättä siinä välissä lainkaan… Opas on kertonut niin juurta jaksaen, lähes henkeä vetämättä ensin Chicagon kaupungin historiasta ja sitten mafia-historiasta ja minun keskittymiskykyni alkaa jo välillä herpaantua. Sen lisäksi kuullun ymmärtämiseen vaikuttaa myös se, että juuri tuosta kaukaisemmasta historiastahan minä halusin kuulla, en niinkään näistä uudemmista tapahtumista. Mieleeni jää näistä lähihistorian rikoksista oikeastaan vain ”CrackDonalds”, MacDonalds josta kuulemma johonkin aikaan sai huumeita, jos osasi tilata drive-in –kaistalta Cokiksensa oikein.

Jewellers Building

Pian saavummekin jo takaisin kaupungin ydinkeskustaan ja teemme lyhyen pysähdyksen Chicago-joen rannalla, aivan maissintähkätalojen juurella. Joen toisella puolella kohoaa komea ”Jewellers Building”, jossa on aikoinaan sijainnut AlCaponen speakeasy. Tässä korkeassa talossa Al Capone sai ajettua koko 3,5 tonnia painavan panssaroidun autonsa hissiin, joka vei auton matkustajineen ylempien kerrosten loisteliaaseen salakapakkaan.  Sen lähellä seisoo myös korkea ja kapea shampanjapulloksi kutsuttu talo, jonka seinät ovat vihertävät kuin shampanjapullossa ja katon kultaisten koristeiden sanotaan jäljittelevän pullon korkkia. Nämä molemmat rakennukset kertovat siitä, kuinka kieltolain aikaan koko Chicago oli gangstereiden ja laittoman alkoholin välittäjien hallinnassa ja kuinka nämä näyttivät pitkää nenää kieltolaille ja koko järjestäytyneelle yhteiskunnalle sekä sen päättäjille ja lainvalvojille.

Frank Nittin piilopaikka

Lähdemme taas jatkamaan matkaa, mutta nyt ajammekin oikeastaan vain korttelin toiselle puolelle Harry Caray’s pubin viereen. Tämä alun perin vernissatehtaaksi rakennettu talo oli 1930-luvun lopulla Al Caponen jengiin kuuluneen Frank Nittin omistuksessa. Frank Nitti asui itse rakennuksen neljännessä kerroksessa, mutta talon alla olivat hänen salaiset huoneensa ja yhteys Chicagon maanalaiseen käytäväverkostoon. Sitä kautta Frank Nitti pääsi tarvittaessa pakenemaan paikalta kenenkään huomaamatta. Näitä salaisia huoneita pääsee kurkistamaan laskeutumalla pubin nurkasta portaita alempaan kerrokseen ja kuka tahansa voi poiketa siellä baarin aukioloaikoina (suosittelen). Portaikosta löytyy mielenkiintoisia kehystettyjä lehtileikkeitä gangsteriajoilta ja portaiden alapäässä pääsee kurkistamaan yhteen kellarin huoneista. Portaiden alapäässä on myös Frank Nittin jykevä, 1900-luvun alussa rakennettu kassakaappi. Samasta rakennuksesta löytyy myös runsaasti urheiluhistoriaa ja koko ravintola on nimetty urheiluselostaja Harry Carayn mukaan.

Holy Name -kirkko

Kello on jo niin paljon, että kierroksen olisi jo pitänyt loppua ja luulen jo meidän palaavan suoraa tietä lähtöruutuun. Pysähdymme kuitenkin vielä yhdessä paikassa, Holy Name –kirkon edustalla. Tässä paikassa kadun toisella puolella sijaitsi joskus Dion O’Banionin, North Side gangin johtajan kukkakauppa, vaikkakin silläkin paikalla on nyt vain parkkipaikka. Sen lisäksi, että Dion (Dean, Deanie) O’Banion oli gangsteri, hän oli myös hyvä laulaja (joka tosin laulaessaan käänsi kuulijoidensa taskut) ja erinomainen floristi, joka rakasti kukkiaan. Kun joku Chicagon gangsterijoukkioihin kuulunut kuoli, O’Banionin kukkakaupasta tilattiin kukkia, ei vain kimppua, vaan kukkia oli autolasteittain. Tähän kukkakauppaan O’Banion sitten myös ammuttiin ”gangsterisotien” tuoksinassa. Tai tarkalleen ottaen viisi vuotta kestänyt ”gangsterisota” alkoi tästä tapahtumasta. Myös itse kirkon edusta oli O’Banionin ampumisen jälkeen dramaattisten tapahtumien keskipisteenä, kun hänen seuraajansa, kuuluisa gangsteripomo, puolalaissyntyinen Hymie Weiss ammuttiin kirkon edustalle. 

Olen innostunut tästä kierroksesta osaksi sen vuoksi, että olen juuri jokin aika sitten katsellut DVD-levyiltä draamasarjan ”Boardwalk Empire”. Tämä fiktiivinen sarja sisältää paljon todellisia tapahtumia, jotka sijoittuvat pääosin Atlantic Cityyn ja Chicagoon. Osaksi tuon sarjan ansiosta monet oppaan kertomista henkilöistä ja tapahtumista ovat minulle jo entuudestaan tuttuja. Nämä gangsteritarinat ovat niin pitkiä ja monimutkaisia, että en voi kirjoittaa tähän kuin pienen pintaraapaisun. Sen lisäksi saatan muistaa jotakin väärin ja minun kertomuksessani saattaa olla virheitä, vaikka osan wikipediasta vielä tarkastinkin. Todella tyytyväisenä joka tapauksessa lähden kävelemään kierroksen päätepysäkiltä omille teilleni. 

L-junan asema

Olin suunnitellut paluun hotellille jo ennen kuin lähdin tälle bussikierrokselle ja lähden kävelemään ensin Chicago Avenueta pitkin itään, määränpäänäni muutaman korttelin päässä olevan L-junan asema. Ostan taas lipun automaatista ja nousen portaita ylös asemalle. Hieman kolkossa ympäristössä odottelen hetken junaa ja katselen ihmisiä asemalla. Monenlaisia ihmisiä tähän joukkoon mahtuu. Aivan kaikkea laidasta laitaan. Kun pääsen junaan joudun seisomaan hetken aikaa, koska juna on niin täynnä, mutta parin aseman jälkeen pääsen istumaan. Minun tekisi mieleni ajella junalla ympäriinsä ja katsella maisemia ja ihmisiä, mutta se olisi ehkä pitänyt keksiä jo vähän aiemmin. Nyt ajan vain lähes täyden ympyrän keskustan ”luupissa” ja jään sitten pois junasta.

Wrigley Building &
Chicago Tribune Building

Kiertelen vielä jonkin aikaa keskustassa ja juon kahvit Dunkin Donutsin terassilla ja sitten onkin jo aika lähteä hakemaan matkalaukkua hotellilta. Otan taksin hotellin ovelta ja lähden matkaan kohti Best Western O’Hare hotellia. Koska minulla ei ole hotellin osoitetta joudumme molemmat, sekä minä että taksikuski, etsimään osoitetta ja oikeaa hotellia hetken aikaa netistä, mutta pian osoite selviää ja lähdemme kiitämään melkoista vauhtia kohti Rosemontia, jossa lentokenttä ja hotelli sijaitsevat. Matkaa lentokentälle on noin 30 kilometriä. Vielä gangsterihistoriaan palatakseni: O’Haren lentokenttä on muuten saanut nimensä Al Caponen asianajajan pojan mukaan. ”Butch” O’Hare oli kuitenkin toista maata kuin isänsä ja hän palveli maataan Toisessa Maailmansodassa hävittäjälentäjänä USA:n laivastossa. Hänen kerrotaan urhealla toiminnallaan pelastaneen lentotukialus USS Lexingtonin japanilaisilta lentokoneilta, mutta myöhemmin hänen sankaritarunsa päättyi samassa sodassa alasampumiseen.

Minun osaltani Chicago on nyt nähty, ainakin tällä erää ja voin vain todeta, että oli kiva käydä. Vaikka kaupunki ei herättänyt minussa lähellekään sellaisia tunteita, kuin New York ensimmäisellä kerralla ja vielä muinakin kertoina se jälkeen, oli Chicago silti näkemisen arvoinen ja pienestä yksinäisyydestä huolimatta minulla oli siellä mukavaa. Ja paljon jäi nähtävää ja tekemistä vielä mahdolliseen seuraavaan kertaankin. Kyllä nämä reissut yksin ja itsekseen ovat tavallaan pientä ja kivaa seikkailuakin olleet, mutta nyt monen yksin tehdyn matkan jälkeen seurakin kelpaisi…

Biograph-teatteri

Ai niin… ja miten siis John Dillinger, yksi maailman kuuluisimmista rikollisista, oikein kuoli? Palataanpa takaisin Biograph-teatterin nurkille. John Dillingerin antoi ilmi ”Lady in Red”, romanialainen prostituoitu, jolle luvattiin ilmiannosta sievoinen rahallinen palkkio ja USA:n kansalaisuus karkottamisen sijaan. Tämä romanialainen nainen kertoi FBI:lle, että John Dillinger, Dillingerin prostituoitu naisystävänsä sekä nainen itse olivat menossa katsomaan elokuvaa ja FBI voisi pidättää Dillingerin tuona iltana. Tässä vaiheessa oli vielä epäselvää olisivatko he menossa Biograph-teatteriin vai erääseen toiseen elokuvateatteriin lähistöllä (joka muuten esitti sinä iltana Shirley Temple –elokuvaa, varsin sopiva gangsterille?). Puolet FBI:n miehistä asettui asemiin toisen teatterin luo ja puolet Melvin Purvisin johtama Biographia vastapäätä, kadun toisella puolella olevaan taloon. John Dilliger tunnistettiin toisen naisseuralaisen punaisen leningin avulla, kun hän meni Biograph-teatteriin naisseuralaistensa kanssa ja Purvis asettui oven pieleen ennen esityksen loppua. Merkkinä Dillingerin tunnistamisesta hän sytytti tupakan Dillingerin astuessa ulos teatterista. Erään tarinan mukaan Dillinger aavisti väijytyksen nähdessään Purvisin ja yritti tavoitella taskussa olevaa asettaan ja lähti juoksemaan pitkin Lincoln Avenueta. FBI:n agentit olivat kuitenkin aivan hänen perässään ja John Dillinger ammuttiin viereiselle kujalle. Ai niin… ja tuo romanialainen nainen ei koskaan saanut kuin pienen osan palkkiostaan ja lopulta hänet karkotettiin takaisin Romaniaan. Eikä hän ollut edes pukeutunut punaiseen, vaan oranssiin mekkoon…

Valokuvia: maanantai 5.10.2015