PÄÄ PILVISSÄ (JA JALAT IRTI MAASTA)

Chicago (IL), sunnuntai 4.10.2015

Grant's Park
(kuvat voi suurentaa klikkaamalla)

Sunnuntaina herään ensimmäisen kerran jo aamuyöllä, koska elimistöni on tietysti vielä Suomen ajassa ja Suomessa iltapäivä on jo aluillaan. Lepäilen kuitenkin vielä hetken, ennen kuin nousen keittämään kahvit huoneessa olevalla kahvinkeittimellä. Avaan huoneen paksut ja raskaat verhot ja katson Chicagoa ensimmäistä kertaa valoisalla. Kahdeksannessa kerroksessa olevan huoneeni ikkunasta avautuu näkymä suureen Grantin puistoon ja sitä halkoville kaduille. Puiston takana näkyy rannaton Michigan-järvi, yksi Pohjois-Amerikan Suurista Järvistä. Ikkunan vasemmasta reunasta näkyy pari pilvenpiirtäjää ja oikeassa reunassa valtava Fields Museum. Sää ulkona on pilvinen ja sumuinen eli hyvinkin harmaa. Katuvalot palavat vielä ja liikennevalojen punaiset ja vihreät valot näyttävät harmaassa säässä erityisen kirkkailta. Ihmetteln taas hetken tätä elämäni vaihtelevuutta: eilen olin vielä Helsingissä ja tänään herään yksin Chicagossa.

Congress Hotel, Michigan Avenue

Olen siis taas kerran matkassa yksin. Vajaat kaksi vuotta sitten vietimme joulua isommalla joukolla Floridassa ja New Yorkissa, mutta sen jälkeen olenkin matkustellut itsekseni. Olen matkustellut itsekseni paljon… Kuluneen kolmen vuoden aikana olen ollut Yhdysvalloissakin jo kolme kertaa yksin ja tämän matkani jälkeen olen ollut Floridassa yksin yhteenlaskettuna jo kaksi kuukautta. Tähän asti Yhdysvalloissa yksin matkustelu on ollut jonkinlaista kokeilua ja ehkä jopa pientä seikkailua; olen kokeillut miltä tuntuu matkustaa näinkin kauas ihan itsekseen ja olla omillaan pitempiä aikoja. Tähän asti kaikki on mennyt oikein mukavasti ja helposti ja olen kaivannut seuraa vain hetkittäin silloin tällöin, mutta nyt tilanne tuntuu jotenkin muuttuneen. Nyt kun olen saanut mennä itsekseni ja olen todennut, että hyvinhän se sujuu, on myös se pieni jännitys ja kokeilunhalu laantunut. Kun olen onnistuneesti reissannut itsekseni ja huomannut sen sujuvan oikein mukavasti, kaipaisinkin nyt yhtäkkiä seuraa… 

The Loop, Downtown Chicago

Ottaen huomioon, että on varhainen sunnuntaiaamu, olen viivyttelystäni huolimatta liikkeellä jo ehkä hieman liiankin aikaisin. Atlantin yli länteen matkustettaessa parina ensimmäisenä iltana yleensä haluaa mennä nukkumaan jo hyvin aikaisin, koska kello Suomessa on jo paljon ja vastaavasti parina ensimmäisenä aamuna herää pirteänä jo aikaisin aamulla. Toiseen suuntaan matkustaessa, siis palatessa… Niin, silloin taas edessä on yleensä lähes viikon kestävä aikaerokrapula. Aika, jolloin ei tiedä milloin pitäisi nukkua ja milloin olla hereillä. Aika, jolloin on vuoroin kuuma ja kylmä ja olo on sekava. Nyt matka on kuitenkin vasta alussa ja minä aloitan siis ensimmäisen aamun hyvissä ajoin ja lähden aluksi kävelemään Grantin puiston suuntaan. Käyn remontissa olevalla suurella Buckinghamin suihkulähteellä lähellä Michigan-järven rantaa ja palaan siitä hieman eri tietä takaisin Michigan Avenuelle. Kaupunki on näin aikaisin sunnuntaina todella hiljainen ja olen yllättynyt siitä kuinka vähän ihmisiä ja autoja on liikkeellä.

Päätän käydä jossakin syömässä kunnollisen amerikkalaisen aamiaisen. Yleensä Yhdysvalloissa hotellihuoneen hintaan ei kuulu aamiaista ja niin on asia tälläkin kertaa. Haluan syömään ”perus-amerikkalaiseen” dineriin ja onnekseni löydänkin sellaisen aivan hotellin läheltä. Pöydät ovat melkein täynnä, mutta minulle löytyy paikka ikkunan vierestä. Kun katselen ympärilleni ja kuuntelen hetken ihmisten keskustelua, totean olevani ainoa turisti tässä paikassa; kaikki muut taitavat olla ihan tavallisia paikallisia Chicagon asukkaita.

Adams Street, Route 66

Saatuani kananmunani syötyä ja kahvini juotua lähden kävelemään eteenpäin. Olen toki vilkaissut kaupungin karttaa hotellihuoneessani ennen lähtöä, mutta nyt jatkan matkaa tyypilliseen tapaani sattuman varaisesti ja vaistoni mukaan kohti kaupungin ydinkeskustaa. Kävelen taas Adams Streetia pitkin ja ohitan Route 66 tien alkutaulun. Tulen pian Wabash Avenuelle, jonka yläpuolella kulkee junarata. Yksi Chicagon ”tavaramerkeistä” on tämä katujen yläpuolella kulkeva L-juna ja varsinkin ”the Loop” eli sen tekemä täysi kierros keskusta-alueella. L-juna nimi taas juontuu käsittääkseni sanasta ”elevated”. Minä käännyn oikealle ja lähden kulkemaan radan sivustaa pohjoisen suuntaan. Kaukana kadun päässä maisemaa hallitsee Trumpin pilvenpiirtäjä, joka on niin korkea, että tänään pilvien roikkuessa melko matalalla, sen huippu jää näkymättömiin pilvien yläpuolelle.

L-Train

Kun saavun Trump Buildingin juurelle huomaan, että se seisoo aivan Chicago joen rannalla, sen toisella puolella. Katsellessani ympärilleni löydän lisää Chicagon tunnetuimpia rakennuksia. Vasemmalla kohoavat korkeat ”maissintähkätalot” ja oikealla uusgotiikkaa edustava Chicago Tribunen korkea torni. Sen yläosa on kuin suoraan kauhuelokuvasta, mutta se on silti hieno. Heti Michigan-sillan takana kohoaa upea Wrigley Building, joka ”näyttelee” hotellia ”Tie Perditioniin” –elokuvassa. Viivyn melko kauan joen rannalla katsellen jokea, valtavia pilvenpiirtäjiä ja ihmisiä, joita alkaa nyt olla liikkeellä yhä enemmän. Mietin hetken laskeutumista joen rantaan River Walkille, mutta jatkan sitten kuitenkin matkaani sillan yli kulkevaa Michigan Avenueta pitkin.

Wrigley Building &
Chicago Tribune

Sillan takana Michigan Avenue tunnetaan nimellä ”the Magnificent Mile”. Nimen mukaisesti kadun varrella on noin mailin matkalla suuri määrä erilaisia liikkeitä. Eikä oikeastaan mitä tahansa liikkeitä, vaan enimmäkseen kaikkea hienoa ja kallista. Erilaiset hienojen merkkiliikkeiden kyltit koristavat kadun vartta ja minä kyllästyn niihin melko nopeasti, koska jotenkin en tunne kuuluvani kohderyhmään… Varsinkaan yksin minulla ei tule mieleenkään poiketa yhteenkään myymälään ja pian totean, että minulle tämä ei ole kovinkaan magnificent tämä maili… Jonkin matkan päässä kohtaan pienen palan vanhaa Chicagoa 1860-luvulla rakennetun vanhan vesitornin muodossa. Tieto sen olemassaolosta olikin oikeastaan ainoa syy, mikä sai minut jatkamaan tätä hienostokatua eteenpäin. Ja melkein vesitornin juurelta löydän ensimmäisen liikkeen, johon päätän mennä sisään ja ehkäpä jopa ostoksille: Hershey’s, Chicago!

Chicago River

Kun olen saanut tuhlattua muutaman kympin Hersheysin suklaamyymälässä, jatkan kävelykierrostani hieman sivummalle. Mistään varsinaisista sivukaduista ei voi vielä tällä alueella puhua, mutta nyt olen ainakin pois suurelta, leveältä ja vilkkaalta (ja samalla melko tunteettomalta) Michigan Avenuelta. Mutkittelen kortteleissa ja kävelen State Streetilta Dearbornille ja sieltä edelleen Wabash Avenuelle. Katselen taloja ja otan kuvia neon-valoista ja mainoskylteistä. Pysähdyn katsomaan House of Bluesia maissintähkätalojen juurella. Ylitän sillan ja kiertelen Theatre Districtin alueella ja vahingossa löydän Chicagon ehkä tunnetuimman paikan: ”Chicago teatterin” mainosvaloineen. Useita kilometrejä pitkä aamupäivän kävelykierrokseni alkaa olla kahvia vaille valmis. Muutamaa korttelia ennen hotellia poikkean kadunkulmassa olevaan Dunkin Donutsiin  ja haen sieltä ison mukillisen kahvia ja pari donitsia ja otan ne mukaani hotellihuoneeseeni. Vielä ennen hotellia huomaan taas kerran olevani oppaan roolissa ja olen itseeni hyvin tyytyväinen, kun osaan neuvoa tietä kysyneelle naiselle oikean reitin…

Buddy Guy's Legends
& Sears/Willis Tower

Lepäilen tunnin veran hotellihuoneessani juoden kahvia ja katsellen aamupäivällä ottamiani valokuvia. Niin no, makailen hetken myös sängyllä. Lähden kuitenkin vielä iltapäivällä uudestaan liikkeelle ja lähden tällä kertaa kävelemään päinvastaiseen suuntaan kuin aamulla. Kävelen ehkä noin kilometrin verran etelään, poikkean Grantin puistossa ja lähden sitten etsimään Buddy Guy's Legends- nimistä blues-kapakkaa eteläiseltä Wabash Avenuelta. Kun löydän paikan huomaan sen olevan yllättävän lähellä hotelliani. Katselen ikkunassa olevia mainoksia ja huomaan, että tässä kuuluisassa blues-paikassa on live-esiintyjiä joka päivä. Harmittelen sitä, että olen aivan liian aikaisin liikkeellä ja tiedän jo, että illalla olen toisen kaupunkikierrokseni jälkeen niin väsynyt, että en enää jaksa lähteä tänne uudestaan. Ja tiedän jo valmiiksi, että jos näin käy, tulen katumaan sitä vielä pitkään.

Willis Tower, Skydeck

Kävelen muutaman korttelin länteen ja muutaman korttelin pohjoiseen. Mutkittelen katuja pitkin kohti Willis Toweria, joka oli vielä hetki sitten (ennen ”One WTC:n” valmistumista) USA:n korkein pilvenpiirtäjä. Aikaisemmin Sears Tower nimellä tunnettu pilvenpiirtäjä oli valmistuessaan koko maailman korkein rakennus. Sen mastojen huiput ovat 527 metrin korkeudella ja kattokorkeuskin on 442 metriä. Tänään pilvet roikkuvat niin matalalla, että rakennuksen huippu on jossakin pilvien sisällä ja vain hetkittäin se näkyy pilvien välistä. Kun pääsen lähelle tornia päätän käydä ylhäällä, oli näkyvys sitten kuinka kehno tahansa. Rakennuksen aulassa oppaat näyttävät tulijoille ylhäällä otettua harmaata valokuvaa ja kertovat rehellisesti ja suoraan, että ylhäällä on ”zero visibility”. Siitäkin huolimatta maksan vajaan 20 dollarin pääsylipun ja singahdan nopealla hissillä suoraan ylös.

Willis Tower, Skydeck, the Ledge

Hissin ovi avautuu 103. kerroksessa, 412 metrin korkeudella. Tämän näköalakerroksen pääsee kiertämään kokonaan ympäri ja joka suuntaan avautuu koko seinän kokoiset ikkunat. Ja näkyvyys on todellakin nolla tai ainakin lähellä nollaa. Olemme pilven sisällä. Kiertelen ympäri rakennusta ja silloin tällöin näen suoraan alas ja välillä hieman lähikortteleihinkin. Olemme todella korkealla. Olen käynyt jo peräti kolme kertaa Empire State Buildingissa ja kerran Rockefeller Centerin näköalatasanteilla, mutta nyt olemme vielä sata metriä korkeammalla.  Willis Towerin Skydeckin erikoisuus on ”the Ledge”, rakennuksesta ulos pistävät neljä lasikoppia. Kopit tulevat ulos rakennuksen seinästä vajaan parin metrin verran ja ne ovat kokonaan lasia: seinät, katto ja myös lattia ovat lasia. Minulla on melkoinen korkeanpaikankammo ja aluksi uskallan hädin tuskin käydä kopin reunalla, jalat vielä tukevasti betonilattialla. Vaikka olemmekin pilven sisällä, näkyvyys suoraan alas on melko hyvä. Käännyn jo pois koppien luota, mutta lopulta joku sisäinen pakko ajaa minut takaisin. Käyn pientä henkien taistelua, mutta lopulta asetan varovasti oikean jalkani rakennuksen ulkopuolelle lasilattialle. Sitten vasen jalka. Ja sitten otan pari askelta eteenpäin ja huomaan seisovani 412 metrin korkeudella pelkän lasin päällä! Kadut ja autot jalkojeni alla näyttävät aika pieniltä.

Willis Tower, Skydeck

Kiertelen vielä ympäri ja toivon pilvien väistyvän, mutta turhaan. Käyn vielä pari kertaa uudestaankin noissa Ledgen lasikopeissa ja totean, että tuskinpa olisin uskaltanut niihin mennä, jos sää olisi ollut kirkas ja olisin nähnyt kaupungin aivan kuin lentäisin sen kattojen yläpuolella. Nyt harmaa sumu antoi hieman ”suojaa” ja näin vain alaspäin. Kun pilvet eivät näytä väistyvän palaan tyytyväisenä hissillä alas. Tyytyväisenä siksi, että onnistuin pieneksi hetkeksi voittamaan korkeanpaikanpelkoni ja tein jotain sellaista, mitä en olisi koskaan uskonut uskaltavani tehdä. Sen verran paha korkeanpaikankammoni kuitenkin on. Willis Towerin alakerrassa on valtava matkamuistomyymälä (kuinka ollakaan). Kiertelen kauppaa melkoisen tovin, koska valikoima on valtava ja löydänkin sieltä oikein hyvän 1920-30- lukujen rikollisuudesta kertovan kirjan. Kun Chicagossa ollaan, on tuollainen kirja kai jo ihan pakko ostaa. Siitäkin huolimatta, että paikalliset itse eivät tunnu kovin arvostavan kaupungin rikollistaustaa ja onhan se muutenkin aika kyseenalainen ”tavaramerkki”, eikä sitä ainakaan kenenkään pitäisi ihailla.

Chicago River

Koska en ole aamiaisen jälkeen syönyt varsinaista ruokaa lainkaan, minulla alkaa olla nälkä. Kävelen kuitenkin vielä mailin verran pohjoiseen, tarkoituksenani käydä syömässä joko paljon mainostetussa pizzeria Unossa tai aivan sen lähellä olevassa Duessa. Molemmat pizzeriat ovat todella kivoissa vanhoissa taloissa ja niitä on kehuttu, mutta kehut kai ovat saaneet aikaan sen, että molempiin on aivan hirveän pitkä jono. Minun nälkäni ei nyt enää salli jonottamista ja niin tämä minun hieno ideani kariutuu ja päädyn lopulta paljon tavallisempaan ”tusinaruokalaan”. Löydän seuraavasta korttelista tutun ja turvallisen ”California Pizza Kitchenin” ja marssin suoraan sinne. Ihan hyvä ravintolahan sekin on, vaikkakaan ei ehkä ihan sitä, mitä olin tälle illalle toivonut.

Chicago Theatre

Syötyäni pizzani ja juotuani Samuel Adamsini alan olla melko väsynyt. Kello täällä ei ole vielä kovinkaan paljon, mutta Suomessa on taas jo myöhäinen yö. Sen lisäksi olen ollut liikkeellä melkein koko päivän ja kävellyt todella paljon. Paluumatkalla hotellille otan vielä muutamia yökuvia Chicagosta ja olen varsin tyytyväinen niihin. Kaikki korkeat pilvenpiirtäjät näyttävät upealta iltavalaistuksessa ja vilkas liikenne sekä sinne tänne kiirehtivät ihmiset luovat oman tunnelmansa hämärään kaupunkiin. Jos minulla olisi seuraa, jaksaisin ehkä vielä hetkeksi lähteä kuuntelemaan aitoa Chicago bluesia Buddy Guyn paikkaan, mutta yksin minua ei nyt huvita sinne lähteä. Poikkean vain Walgreensissä ostoksilla ja sitten onkin aika vaeltaa Chicagon pimeillä kaduilla takaisin hotellille. Vanhojen talojen ja hämärien katujen varjoissa eläydyn hetken usean vuosikymmenen takaisiin asioihin ja kuvittelen kaduilla kovaa vauhtia ajavat 20-luvun autot ja miehet mustissa hatuissaan ja pitkissä takeissaan. Voin melkein kuulla konepistoolin äänet junaradan alla ja nähdä maassa makaavat gangsterit. Ja aivan kuin näkisin jossakin ”speakeasyn” ovessa olevan pienen luukun avautuvan ja ihmisten pääsevän sisään oikean salasanan lausuttuaan…

Valokuvia: sunnuntai 4.10.2015 (osa 1)
Valokuvia: sunnuntai 4.10.2015 (osa 2)