(5) 13.8. Mereen vajoavan kaupungin kujat

5. päivä, tiistai 13.8.2013

Tänään matka jatkuu taas eteenpäin. Yhä vaan ylemmäs pohjoiseen ja sitten vähän itään. San Marino on nähty ja Riminillä ei ole edes niin väliä... Rimini on epäitalialaisin ja tylsin tämän maan kapunkin, missä olen ikinä käynyt. Silti tämäkin oli ihan kiva nähdä ja pienen rantaloman täällä ehkä voisi viettää, vaikka siihen täältä löytyy kyllä kymmeniä tai satoja paljon hienompiakin paikkoja. Yhteys Riminiltä San Marinoon on kuitenkin niin näppärä, että pidän tätäkin paikkaa onnistuneena valintana. Käymme heti herättyämme hotellihuoneen hintaan kuuluvalla aamiaisella ja aivan kuten edellisessä paikassa opimme pyytämään kupilliset cappuccinoa, opimme täällä toisena päivänä tilaamaan tarjoilijalta munakkaat. Tämän matkan kaksi ensimmäistä hotellia ovat olleet ihan kelvollisia, eikä niissä ole ollut mitään valittamista. Ei liian kalliita, eikä liian hienoja. Juuri meille sopivia. Molemmissa hotelleissa on ollut buffet-aamiainen ja sekin on ollut ihan kelvollinen ja sen avulla on jaksanut olla aamupäivät liikkeellä.

Lähdemme jo melko aikaisin aamupäivällä kävelemään kohti rautatieasemaa. Saan hotellin vastaanotosta kartan ja sen avulla suunnistamme reppuinemme asemalle. Aloitamme matkamme taas hakemalla lähikaupasta muutaman pullollisen vettä ja jotain pientä evästä. Kuplivaa frizzante-vettä tällä reissulla on kulunut jo varmasti muutama ämpärillinen; yhdelläkään reissulla koko elämäni aikana en ole juonut näin paljon kuin täällä. Ja hyvä niin: pitää juoda paljon kun on kuuma... Kuljemme aseman suuntaan isoa puiston läpi kulkevaa kävely- ja pyörätietä pitkin. Vajaan kahden kilometrin matka sujuu mukavasti, vaikka meillä onkin täpötäynnä olevat reput mukanamme. Sään puolesta tämäkään päivä ei ole mitenkään erilainen kuin aikaisemmat: jo aamupäivällä lämpötila ylittää hellerajan. Jälleen yksi aurinkoinen ja mukava päivä Italiassa on aluillaan.

Juna on Italiassa hyvä tapa matkustaa. Junaverkko on kohtuullisen kattava ja junia kulkee tihein välein. Regionale-junilla matkustaminen on lisäksi todella edullista. Me matkustamme tänään ensin tavallisella junalla Bolognaan ja sieltä jatkamme nopealla Frecciargento-junalla Venetsiaan. Senigallian festarien lisäksi olen tältä matkalta odottanut juuri tätä: vierailua Venetsiaan. Nämä valko-vihreät regionale-junat ovat tuttuja jo vuosien takaa useammaltakin matkalta, mutta varsinkin tällä reissulla nämä ovat tulleet todella tutuiksi. Junassa on taas niin hyvin tilaa, että saamme istua keskenämme neljän penkin ryhmässä. Katselemme ikkunan ohi vilahtavia pieniä kaupunkeja ja kyliä, viljapeltoja, Po-joen alavia maisemia ja kauempana näkyviä Apenniinien vuoria. Saavuttuamme Bolognaan meillä on niin paljon aikaa seuraavan junan lähtöön, että ehdimme juoda kahvit aseman baarissa.

Hienossa ja nopeassa Frecciargento-junassa alan vertailla tämän junan ja suomalaisen junan katossa olevia monitoreja. Suomessa junien monitorit ovat suurimman osan ajasta mustina ja ainoastaan niiden alareunassa näkyy pienen pienellä valkoisella tekstillä kirjoitettu kellonaika tai junan nopeus. Italialaisissa junissa monitori kertoo näyttävästi nopeutta, seuraavan aseman sääennustetta sekä junan gps-paikkaa kartalla. Välissä on myös muita tiedotteita ja myös jokunen mainos. Ja nopeus junilla on myös aivan toista luokkaa täällä Italiassa: Frecciargento junan huippunopeus on noin 280km/h ja Frecciarossan peräti 350km/h. Aivan noin kovaa emme tänään kuitenkaan aja, koska raiteet Bolognan ja Venetsian välillä eivät ilmeisesti sitä salli.

Saavumme iltapäivällä Padovan kautta Venetsian saarille. Juna ylittää pitkän ja leveän rautatiesillan ja tuntuu kuin juna kulkisi ilmassa meren päällä. Pian tulemme Santa Lucian- asemalle, tämän rautatien päätepisteeseen. Päästyämme junasta haemme aseman lähellä olevasta pienestä putiikista täytetyt leivät ja jäämme Ganal Granden ylittävän sillan viereen syömään. Vieressä olevasta kioskista ostamme samalla myös vaporetto- eli vesibussiliput ja ostan meille molemmille kaksi vuorokautta voimassa olevan lipun, jolla saa ajella vaporetoilla niin paljon kuin haluaa. Santa Lucian aseman edestä lähtee useita vesibussilinjoja ja me kävelemme kauimmaiselle laiturille, josta lähtee linjan 2 vesibussi. Se pysähtyy lähes jokaisella asemalla Canal Granden varrella. Pääsemme vesibussin kyytiin ja lähdemme isoa kanaalia pitkin kohti hotelliamme. Vasemmalle jää Cannaregion kaupunginosa (kanavia ja vain kävelyyn soveltuvia kujia) ja oikealle Santa Grocen kaupunginosa (kanavia ja vain kävelyyn soveltuvia kujia). Upeita taloja. Värikkäitä taloja. Selvästi hieman veden alle vajonneita taloja... Ohitamme, tai  oikeastaan alitamme,  matkallamme yhden Venetsian kuuluisimmista maamerkeistä: Ponte di Rialton. Iso kanava kääntyy sen ali oikealle ja pian olemme paikassa, jonka läheltä meidän pitäisi löytää hotellimme.

Jäämme vaporeton kyydistä pois San Angelon pysäkillä ja lähdemme vaistonvaraisesti pienille kujille. Tiedämme hotellin olevan hyvin lähellä vesibussipysäkkiä, mutta silti sen löytäminen kapeiden kujien ja kanavien sokkelon keskeltä on yllättävän vaikeaa. Taaskaan meillä ei ole kunnollista kartaa, vaan annamme pään sisäisen kompassin ja jonkinlaisen Venetsian kartan muistikuvan johdattaa meitä. Kävelemme kapeaa kujaa poispäin Canal Granden rannasta. Käännymme vasemmalle. Sitten heti oikealle. Ja taas oikealle. Pian olemme jossain, emmekä oikein tiedä missä... Tulemme kapealle, pienen kanavan yli menevälle sillalle ja kuljemme edelleen eteenpäin, kunnes toteamme olevamme liian kaukana. Palaamme takaisin kävelysiltaa ja käännymme heti vasemmalle, taas uudelle kapealle kujalle. Uskoen olevamme oikeassa paikassa kävelemme kujaa eteenpäin (ohi hotellin oven, sitä huomaamatta), tulemme umpikujaan ja palaamme takaisin (taas ohi hotellin oven, sitä huomaamatta, ja tämä kaikki näkyy myös videolla). Palaamme mutkitellen takaisin vaporetto-pysäkille ja otamme sieltä uudelleen vauhtia... Jonkin aikaa kujia mittailtuamme tulemme uudestaan umpikujaan päättyvälle kadulle ja ihmettelemme hymyillen kateissa olevaa hotellia, kun poikani huomaa pienen messinkilaatan kujalla olevassa ovessa: "Locanda Antico Fiore". Olemme perillä!

Hotelli on hieno! Tai ehkä parempi sana voisi olla vaikka ihana tai sympaattinen. Voisi sitä varmaan sanoa vaikka söpöksikin. Tai ehkä hieman boheemiksi. Aitoa Venetsiaa se ainakin on ja pidän siitä ensi silmäyksellä. Hotellin toinen seinä on kapean kanaalin reunalla ja alhaalla on lasiovi myös suoraan kanaaliin. Rakennus on varmasti satoja vuosia vanha ja sen harmaan ulkoseinän rappaus on rapissut jo kauan sitten suureksi osaksi irti. Talossa on ikivanhat, kuluneet ikkunaluukut ja se on kaikinpuolin melko "kulahtaneen" näköinen. Eli kun kyseessä on Venetsia, se on aivan mahtava! Juuri sitä mitä halusinkin. Sisältä tämä pieni hotelli on todella siisti ja hyvässä kunnossa. Kovin suuria matkalaukkuja en tosin suosittele ottamaan mukaan, koska kapeat ja jyrkät portaat nousevat suoraan eteisaulasta kaksi kerrosta ylöspäin. Kolmannessa kerroksessa on pienen pieni vastaanotto ja samassa tilassa pieni aamiaishuone. Meidän viihtyisään, vanhalla tyylillä sisutettuun huoneeseemme menee ovi suoraan aamiaishuoneesta.

Päästyämme huoneeseemme jätämme vain reppumme ja vaihdamme pikaisesti kuulumisia Suomeen puhelimen ja netin välityksellä. Tässä hotellissa on iästään huolimatta tähän astisista ehdottomasti nopein nettiyhteys. Kurkistelemme tietenkin myös huoneemme ikkunoista kanavaan, joka loiskuttelee suoraan alapuolellamme. Lähdemme kuitenkin pian takaisin ulos ja lähdemme kävelemään aluksi San Marcon alueen länsireunalle. Teemme melko pitkän kävelykierroksen kymmenien kanavien yli, kulkien ristiin rastiin kujia, jotka ovat paikoin niin kapeita, että vastaantulijaa pitää väistää. Pysähdymme välillä juomaan espressot baarin tiskille ja jatkamme taas matkaa. Käymme katsomassa myös "pakolliset" turistikohteet: Pyhän Markuksen aukion ja kirkon, Campanilen tornin ja Palazzo Ducalen sekä muut aukion laidoilla olevat rakennukset.

Kuljemme herttuoiden palatsin takaa ja pysähdymme pienelle sillalle katselemaan toista siltaa. Tuo silta on Ponte dei Sospiri, Huokausten silta ja siinä on minun mielestäni jotain kiehtovaa. Se on silta, jota pitkin vangit ovat joskus aikoja sitten kulkeneet vankilaan kanavan toisella puolella ja nähneet viimeisen kerran päivänvalon katetun sillan ikkunoista. Olemme vuosia sitten käyneet Palazzon Ducalen sisällä ja kävelleet itsekin Huokasten siltaa vankilan puolelle, mutta tällä kertaa tyydymme katselemaan sitä vain ulkopuolelta. Tällä matkalla emme muutenkaan juurikaan käy museoissa tai muissa nähtävyyksissä sisällä, vaan nautimme harhailuista kaupunkien kaduilla ja kujilla ja vietämme rentoa aikaa kulkien minne sattuu milloinkin huvittamaan. Nyt jatkamme matkaa rantaan ja siitä edelleen takaisin San Marcon alueen länsiosiin ja käymme pizzalla erään aukion laidalla olevalla terassilla. Syötyämme jatkamme taas matkaa ja ylitämme lopulta Canal Granden Accademian puista siltaa pitkin.

Tästä alkaa yksi matkan hienoimmista hetkistä. Senigallian festarien jälkeen toinen tämän matkan huippujuttu on illan vaporetto-ajelu ja harhailu jossakin Cannaregion autioilla ja hämärillä kujilla. Lähdemme Accademian pysäkiltä pitkälle vaporetto-ajelulle, joka vie meidät ensin takaisin Piazza San Marcon rantaan ja siitä kauemmas Giudeccan saarelle. Vaporeton lähtiessä eteenpäin Giudeccan laiturista ilta alkaa hämärtyä ja Venetsian keskustan valot näkyvät veden takana. Kaupungin päällä on hieno valkoreunainen, paksu pilvimatto ja sen päällä on toinen pilvi, jonka sisällä salamat välähtelevät taukoamatta. Ilma on kostea ja lämmin ja tuijotamme vesibussin ikkunasta kaunista Venetsiaa ja sen takana taivaalla salamoivaa taivasta. Vesibussi kiertää Venetsian sataman ja Tronchetton kaupunginosan kautta Canal Grandelle, Piazza Romalle ja Santa Lucian asemalle. Me siirrymme jossain vaiheessa ulos, kun ihmisiä jää matkan varrella oleville pysäkeille. Seuraavaksi vaporetto ajaa pientä kanavaa pitkin avoimemmille vesille saarien pohjoispuolelle ja lähtee kiertämään keskustaa.

Jossain kauimmaisessa pisteessä, Cannaregion kaupunginosassa jäämme hetken mielijohteesta pois vesibussista. Yö on jo täysin pimentynyt ja olemme aivan keskustaan verrattuna hyvin hiljaisessa kaupunginosassa. Osa rannan ravintoloista sulkee jo oviaan ja me käymme ostamassa taas lisää vettä yhdestä baarista, jota sitäkin ollaan jo siivoamassa. Lähdemme rannasta kaupungin suuntaan ja nyt olemme todella kapeilla ja mutkittelevilla kujilla, joilla emme näe juuri ketään muita ihmisiä. Valaistus on hämärä, ikkunat ovat pimeinä ja jokaisen kulman takaa löytyy aina uusi kapea kuja tai kaksi. Kävelemme eteenpäin kääntyillen sinne tänne ja lopulta meitä alkaa naurattaa se hassu tunne, että tämä on aivan kävelisi jossain valtavassa labyrintissä, josta ei ole ulospääsyä. Lopulta tulemme aukiolle, jossa yksinäinen ravintola terasseineen loistaa valoa yöhön ja sen jälkeen olemmekin jo muutaman kujan ja kanavan ylityksen jälkeen ihmisten ilmoilla.

Olemme taas kulkeneet ilman karttaa tai tarkkaa suuntaa, ottaen tavoitteeksi päästä vain jotakuinkin jonnekin keskustan alueelle. Emme ole eksyneet ja suunta on ollut kaikista kymmenistä mutkista ja käännöksistä huolimatta hyvä, sillä tulemme aivan Rialton sillan viereen. Vietämme vielä hetken aikaa sillan lähellä ja käymme sen toisella puolella ennen kuin jatkamme eteenpäin; Canal Granden rantaa pitkin hotellin suuntaan. Takana on mukava ja rauhallinen kilometrien ja kilometrien kävelyretki ja pitkä ajelu vesibussilla. Takana on todella hieno päivä ja ilta Venetsiassa.


"... out of the wave her structures rise, as from the stroke of the Enchanter's wand..." (Lord Byron)

Valokuvat: tiistai 13.8.2013