Menneitä muistellen... Lonesome Train

Kun juna viimein nousee ylös maanpinnalle pitkästä, Hudson-joen alittavasta tunnelista, on Manhattan jäänyt jo kauas taakse. Tunnelin kautta olen poistunut New Yorkista ja samalla myös osavaltio on yhtäkkiä vaihtunut toiseksi. Minä olen jo ehtinyt kotiutua pieneen Viewliner-vaunun Roomette-hyttiini ja istun mukavasti toisella hytin kahdesta leveästä penkistä. Junan noustua tunnelista päivänvaloon tuijottelen ikkunasta ulos ja katselen melko erilaisia maisemia, kuin mihin ehdin jo tottua vajaan viiden päivän aikana New Yorkissa. 

Olen taas matkalla ja noin 20 minuutin matkan jälkeen juna saapuu Newarkin asemalle New Jerseyssä. Ennen Newarkiin saapumista ehdin kuitenkin hetken ihastella junan vasemmalla puolella näkyvää maisemaa, joka näyttää minusta jollakin tavalla hieman omituiselta: Manhattan näkyy jossain kaukana sivulla, tai oikeastaan Manhattanista näkyy vain kaksi selvää maamerkkiä ja muuten se näyttää kadonneen jäljettömiin. Sekä Empire State Building että One World Trade Center (Freedom Tower) nousevat korkeina ja selvästi erottuvina kohti taivasta, mutta muista pilvenpiirtäjistä ei näy merkkiäkään. Olisin luullut, että näiden kahden rakennuksen näkyessä koko Manhattanin skyline näkyisi, mutta ei. Vain nämä kaksi korkeinta tornia törröttävät pystyssä yksinäisinä ja muut pilvenpiirtäjät jäävät piiloon.

Lähes koko viikko Gotham Cityssä on ollut kylmä, mutta aurinkoinen. Nyt lähtiessäni matkaan kohti Floridaa sää on kuitenkin todella harmaa ja hämärä. Edessäni pitäisi olla noin 29 tunnin junamatka New Yorkista West Palm Beachille, mutta en edes tiedä kauanko matka tulee tällä kerralla kestämään, koska Floridan Jacksonvillestä eteenpäin juna on korvattu busseilla ratatöistä johtuen. Lähden matkaan perjantaina aamupäivällä ja minun pitäisi olla perillä Floridassa lauantaina iltapäivällä. Valitsin tällä kertaa junan useammastakin syystä, mutta tärkein lienee pieni seikkailunhalu ja halu kokeilla jotain uutta ja erilaista. Lisäksi olen lentänyt Floridan ja New Yorkin välin jo niin monta kertaa, että vaihteen vuoksi haluan nähdä matkan varrella olevia masemia. Muutakin kuin pilviä. Reilun vuorokauden aikana Amtrakin juna numero 91, Silver Star, taittaa matkaa noin 2200 kilometriä ja kulkee New Yorkin, New Jerseyn, Delawaren, Pennsylvanian, Marylandin, Virginian, North Carolinan, South Carolinan, Georgian ja Floridan osavaltioiden sekä District of Columbian läpi.

Huomaan pian, että tein oikein valitessani junan tälle reissulle. Junassa on mukava istuskella rennosti ja katsella ohi vilahtelevia maisemia. Koko pitkän matkan aikana aika ei käy kertaakaan pitkäksi, päinvastoin, aika tuntuu kuluvan hieman liiankin nopeasti. Välillä istun kamera sylissäni, mutta mitään mestariotoksia en matkan aikana saa otettua: hämärä sää ja nopeasti liikkuva juna tekevät kuvaamisesta niin haastavaa, että en muuten rennon matkanteon aikana jaksa keskittyä siihen tarpeeksi. Näen ikkunasta pieniä kaupunkeja ja suuria kapunkeja, jokia ja siltoja, metsiä ja vähän peltojakin. Isoimmat joet matkan varrella ovat Delaware ja Potomac. Matka kulkee ohi pienien, idyllisien asuinalueiden ja myöskin suurkaupunkien, joista parhaiten mieleen jää mahtava Philadelphia. Välillä ohitamme surkeita laitakaupunkien slummeja, välillä siistimpiä seutuja. Kaikkea leimaa kuitenkin harmaa sää ja hämäryys ja pitkälle etelään asti jatkuva lumi. Nekin kuitenkin saavat nyt aikaan hyvän tunnelman, sellaisen hämäyisen ja hämärän, omalaatuisella tavalla kiehtovan tunnelman. Tuosta tunnelmasta nauttimista helpottaa tietysti se, että junan ollessa perillä seuraavan päivän puolella, ulkona kasvaa palmuja ja todennäköisesti aurinkokin paistaa lämpimästi.

Ruokailut katkaisevat ikkunasta tujottelun välillä mukavasti. Hytin hintaan kuuluu normaalisti lounas, päivällinen/illallinen ja aamiainen, mutta loppumatkan bussiyhteydestä johtuen aamiainen jää tällä kerralla väliin. Heti junan lähdettyä New Yorkin Penn Statinilta, tarjoilija käy hytin ovella kysymässä milloin haluan syödä lounasta ja illalliskattaus varataan lounaan yhteydessä. Tässä junassa ei tarjoilla umpinaiseen muovipussiin pakattua (sikamaisen kallista) sämpylää, ei kuivahtanutta reissumiestä, eikä mikrossa lämmitettyä välipalaa. Junassa on ihan oikea ravintolavaunu, jossa on ihan oikea kokki ja ihan oikeat tarjoilijat. Tarjoilija palvelee kuin missä tahansa ravintolassa ja kaikki kuuluu hintaan. Lounaaksi syön todella hyvän pekoni-juusto-hampurilaisaterian ja jälkiruoaksi otan kahvia aivan loistavan juustokakun palan. Lounaan jälkeen jo ennestäänkin hyvä on vain entisestään parantunut ja sama linja jatkuu yhtä hyvänä myös illallisella, jolloin syön kanaa ja riisiä. Olen todella hyvällä tuulella ja matkanteko tuntuu hyvältä.

Ainoa pitempi pysähdys on Washingtonissa. Siellä juna seisoo yli 20 minuuttia ja minä käyn hieman kävelyllä asemalaiturilla. Nyt näen ensimmäistä kertaa tämän jo muuten minulle tutun kaupungin juna-aseman. Laituri on tänään hiljainen ja pieni lumisade näyttää muuttuvan sakeammaksi lumipyryksi. Tämän matkan unenomainen tunnelma vain jatkuu... Kun juna lähtee Washingtonista näen junan ikkunasta tuttuja paikkoja: Washington Monument, Capitol Hill ja Jefferson Memorial näkyvät hyvin ikkunasta. Pian Washingtonin jälkeen pysähdymme vielä Alexandrian "hienostokaupungissa" ja sen jälkeen juna kulkeekin tuntikausia pysähtymättä, lähes asumattomilla tai hyvin harvaan asutuilla seuduilla. Rata kulkee läpi metsien ja välillä siellä täällä näkyy puisia taloja ja välillä joku pienempi kaupunkikin. Illan alkaessa hämärtää pysähdymme Richmondissa Virginiassa ja pari tuntia myöhemmin Raleighissa North Carolinassa. Sitten ulkona onkin jo niin pimeää, että ikkunasta ei juuri maisemia enää näe. Kokonainen päivä on kulunut todella hienosti ilman mitään sen kummempaa matka-ajanvietettä. Parasta ajanvietettä on ollut ikkunassa näkyvä "road movie".

Raleighin jälkeen minä lasken ylös nostetun yläpunkan hieman alemmas, kiipeän ylös ja kömmin peiton alle. Tästä olin unelmoinut jo kotona kun varailin junalippuja ja todellisuudessa asia on aivan kuten olin päätellytkin: vaunussa on yläikkuna ja alaikkuna ja kun yläpunkalla painaa päänsä tyynyn, näkee suoraan ulos yläikkunasta! Siinä minä sitten makailen vielä pitkään valveilla ja katselen ulos pimeään. Pimeällä taivaalla näkyy paljon tähtiä. Välillä kevyt lumi pöllyää ikkunaa vasten, tummat puut vilahtelevat ohi ja ainakin kaksi kertaa kuljemme hitaasti jonkun pienen kylän läpi. Näky on kuin suoraan jostakin elokuvasta: kylän kadut ovat autiot, jää kiiltelee asfaltilla, vain kaksi tummaa hahmoa kävelee yössä, liikennevalot vilkuttavat keltaista ja ne heiluvat hiljaa tuulesssa. Lonesome train, on the lonesome track...

Junan torvi huutaa koko yön. Veturi on jossakin todella kaukana minun vaunustani, mutta silti tuon matalan, kumean sireenin ääni kuuluu tänne asti maatessani punkalla. Aina ylittäessämme jonkin pienenkin tasoristeyksen sireeni soi monta kertaa ja noita tasoristeyksiä tuntuu riittävän. Ääni ei haittaa lainkaan nukkumistani; sitä on oikeastaan mukava kuunnella. Sekin on osa tätä tämän (rail)road tripin omalaatuisen hämyistä tunnelmaa. Myös tuo sireenin ulvominen on kuin suoraan jostakin elokuvasta. Vaikka minun piti yöllä herätä katsomaan muutamaa kaupunkia ja asemaa matkan varrella, minä nukun kuitenkin melkein koko yön. Muutaman kerran herään ja herätessäni vilkaisen tummaa taivasta ja tähtiä ja noita unisia pikku kyliä, kuuntelen hetken junan sireenin huutamista ja nukahdan taas uudestaan.

Kun lopulta herään ja nousen ylös on ulkona vielä pimeää. Juna jatkaa edelleen matkaa ja maili toisensa jälkeen jää taaksemme. Välillä matkanteko on tasaista ja nopeaa, välillä juna huojuu ja heiluu ja välillä emme kulje paljon kävelyvauhtia kovempaa. Meidän on täytynyt olla jo jonkin aikaa Floridassa ja huomaan pimeydestä huolimatta, että luminen maa ja lehdettömät puut ovat vaihtuneet palmuihin ja runsaaseen, vihreään kasvillisuuteen. Tiedän, että ulkona on lämmin. Se tuntuu hyvältä. Käyn hakemassa junan ravintolavaunusta kupillisen kahvia ja pakkaan taas matkalaukkuni, jota ei tällä matkalla paljon tarvinnut edes availla. Nyt minulla tosin on talvivaatteet sullottavana laukkuun; nyt en niitä enää ttarvitse vaan voin jo aamulla vaihtaa suoraan huomatttavasti kevyempään vaatetukseen.

Olemme Jacksonvillessä aamulla seitsemältä ja asemalla junan matkustajat valuvat hiljalleen pienen asemarakennuksen läpi ja jakautuvat eri busseihin. Minä löydän oman bussini, jonka ikkunassa lukee West Palm Beach, Ft Lauderdale ja Miami. Koska bussit jatkavat nyt suoraan määränpäähänsä, jää meiltä Orlandon ja Tampan kierros tekemättä ja olen perillä West Palm Beachin asemalla useita tunteja ennen aikataulun mukaista junan saapumisaikaa. Matka Jacksonvillesta kestää neljä tuntia ja tuo aika kuluu aivan yhtä mukavasti ja helposti kuin junamatkakin. Olen nukkunut yöllä hyvin, mutta hieman raukeana katselen vielä hiljaisia teitä ja auringon nousua vehreän Floridan ylle. Juuri ohittaessamme Jacksonvillen keskustan, aurinko värjää kauniilla punaisella taivaan pilvenpiirtäjien takana. Matkan varella pidämme Melbournessa puolen tunnin ruokatauon, mutta muuten ajamme pyshtymättä West Palm Beachin asemalle asti. Minulla ei tarvetta hakea syömistä, eikä juomista, koska minulla on niin hyvin evästä mukana. Seisokelenkin siis tauon ajan parkkipaikalla ja juttelen vanhan rouvan kanssa, joka on töissä Amtrakilla ja on nyt matkalla kotiinsa Floridan Hollywoodiin Miamin kautta.

Vaikka matka on ollut todella mukava ja jollakin tapaa tuntuu jopa loppuvan liian aikaisin, iloitsen silti tuttujen maisemien näkemisestä. Ohitettuamme West Palm Beachin 45th Streetin liittymän ajamme vielä pari mailia etelään ja sitten bussi hidastaa ja kääntyy ison liittymän rampille. Kun bussi kääntyy isolta expresswayltä, Interstate I-95-tieltä palmurivistöjen reunustamalle Okeechobee Boulevardille ja näen edessäni Clear Laken ja West Palm Beachin keskustan high-rise- rakennukset minut valtaa hyvä mieli. Junamatka (mukaanlukien loppumatkan neljän tunnin bussikyyti) oli täysosuma ja mielessäni käyvät jo suunnitelmat seuraavista junareissuista. Aurinko paistaa. Palmut huojuvat. Kaukana on lumi ja kylmyys. Ja loma jatkuu vielä pari viikkoa. Ja vaikka olen kaukana kotoa, niin kyllä tässä tällä kertaa taitaa olla jo ihan pikkuisen kotiintulon tuntuakin...