Menneitä muistellen... Lonesome Train

Kun juna viimein nousee ylös maanpinnalle pitkästä, Hudson-joen alittavasta tunnelista, on Manhattan jäänyt jo kauas taakse. Tunnelin kautta olen poistunut New Yorkista ja samalla myös osavaltio on yhtäkkiä vaihtunut toiseksi. Minä olen jo ehtinyt kotiutua pieneen Viewliner-vaunun Roomette-hyttiini ja istun mukavasti toisella hytin kahdesta leveästä penkistä. Junan noustua tunnelista päivänvaloon tuijottelen ikkunasta ulos ja katselen melko erilaisia maisemia, kuin mihin ehdin jo tottua vajaan viiden päivän aikana New Yorkissa. 

Olen taas matkalla ja noin 20 minuutin matkan jälkeen juna saapuu Newarkin asemalle New Jerseyssä. Ennen Newarkiin saapumista ehdin kuitenkin hetken ihastella junan vasemmalla puolella näkyvää maisemaa, joka näyttää minusta jollakin tavalla hieman omituiselta: Manhattan näkyy jossain kaukana sivulla, tai oikeastaan Manhattanista näkyy vain kaksi selvää maamerkkiä ja muuten se näyttää kadonneen jäljettömiin. Sekä Empire State Building että One World Trade Center (Freedom Tower) nousevat korkeina ja selvästi erottuvina kohti taivasta, mutta muista pilvenpiirtäjistä ei näy merkkiäkään. Olisin luullut, että näiden kahden rakennuksen näkyessä koko Manhattanin skyline näkyisi, mutta ei. Vain nämä kaksi korkeinta tornia törröttävät pystyssä yksinäisinä ja muut pilvenpiirtäjät jäävät piiloon.

Lähes koko viikko Gotham Cityssä on ollut kylmä, mutta aurinkoinen. Nyt lähtiessäni matkaan kohti Floridaa sää on kuitenkin todella harmaa ja hämärä. Edessäni pitäisi olla noin 29 tunnin junamatka New Yorkista West Palm Beachille, mutta en edes tiedä kauanko matka tulee tällä kerralla kestämään, koska Floridan Jacksonvillestä eteenpäin juna on korvattu busseilla ratatöistä johtuen. Lähden matkaan perjantaina aamupäivällä ja minun pitäisi olla perillä Floridassa lauantaina iltapäivällä. Valitsin tällä kertaa junan useammastakin syystä, mutta tärkein lienee pieni seikkailunhalu ja halu kokeilla jotain uutta ja erilaista. Lisäksi olen lentänyt Floridan ja New Yorkin välin jo niin monta kertaa, että vaihteen vuoksi haluan nähdä matkan varrella olevia masemia. Muutakin kuin pilviä. Reilun vuorokauden aikana Amtrakin juna numero 91, Silver Star, taittaa matkaa noin 2200 kilometriä ja kulkee New Yorkin, New Jerseyn, Delawaren, Pennsylvanian, Marylandin, Virginian, North Carolinan, South Carolinan, Georgian ja Floridan osavaltioiden sekä District of Columbian läpi.

Huomaan pian, että tein oikein valitessani junan tälle reissulle. Junassa on mukava istuskella rennosti ja katsella ohi vilahtelevia maisemia. Koko pitkän matkan aikana aika ei käy kertaakaan pitkäksi, päinvastoin, aika tuntuu kuluvan hieman liiankin nopeasti. Välillä istun kamera sylissäni, mutta mitään mestariotoksia en matkan aikana saa otettua: hämärä sää ja nopeasti liikkuva juna tekevät kuvaamisesta niin haastavaa, että en muuten rennon matkanteon aikana jaksa keskittyä siihen tarpeeksi. Näen ikkunasta pieniä kaupunkeja ja suuria kapunkeja, jokia ja siltoja, metsiä ja vähän peltojakin. Isoimmat joet matkan varrella ovat Delaware ja Potomac. Matka kulkee ohi pienien, idyllisien asuinalueiden ja myöskin suurkaupunkien, joista parhaiten mieleen jää mahtava Philadelphia. Välillä ohitamme surkeita laitakaupunkien slummeja, välillä siistimpiä seutuja. Kaikkea leimaa kuitenkin harmaa sää ja hämäryys ja pitkälle etelään asti jatkuva lumi. Nekin kuitenkin saavat nyt aikaan hyvän tunnelman, sellaisen hämäyisen ja hämärän, omalaatuisella tavalla kiehtovan tunnelman. Tuosta tunnelmasta nauttimista helpottaa tietysti se, että junan ollessa perillä seuraavan päivän puolella, ulkona kasvaa palmuja ja todennäköisesti aurinkokin paistaa lämpimästi.

Ruokailut katkaisevat ikkunasta tujottelun välillä mukavasti. Hytin hintaan kuuluu normaalisti lounas, päivällinen/illallinen ja aamiainen, mutta loppumatkan bussiyhteydestä johtuen aamiainen jää tällä kerralla väliin. Heti junan lähdettyä New Yorkin Penn Statinilta, tarjoilija käy hytin ovella kysymässä milloin haluan syödä lounasta ja illalliskattaus varataan lounaan yhteydessä. Tässä junassa ei tarjoilla umpinaiseen muovipussiin pakattua (sikamaisen kallista) sämpylää, ei kuivahtanutta reissumiestä, eikä mikrossa lämmitettyä välipalaa. Junassa on ihan oikea ravintolavaunu, jossa on ihan oikea kokki ja ihan oikeat tarjoilijat. Tarjoilija palvelee kuin missä tahansa ravintolassa ja kaikki kuuluu hintaan. Lounaaksi syön todella hyvän pekoni-juusto-hampurilaisaterian ja jälkiruoaksi otan kahvia aivan loistavan juustokakun palan. Lounaan jälkeen jo ennestäänkin hyvä on vain entisestään parantunut ja sama linja jatkuu yhtä hyvänä myös illallisella, jolloin syön kanaa ja riisiä. Olen todella hyvällä tuulella ja matkanteko tuntuu hyvältä.

Ainoa pitempi pysähdys on Washingtonissa. Siellä juna seisoo yli 20 minuuttia ja minä käyn hieman kävelyllä asemalaiturilla. Nyt näen ensimmäistä kertaa tämän jo muuten minulle tutun kaupungin juna-aseman. Laituri on tänään hiljainen ja pieni lumisade näyttää muuttuvan sakeammaksi lumipyryksi. Tämän matkan unenomainen tunnelma vain jatkuu... Kun juna lähtee Washingtonista näen junan ikkunasta tuttuja paikkoja: Washington Monument, Capitol Hill ja Jefferson Memorial näkyvät hyvin ikkunasta. Pian Washingtonin jälkeen pysähdymme vielä Alexandrian "hienostokaupungissa" ja sen jälkeen juna kulkeekin tuntikausia pysähtymättä, lähes asumattomilla tai hyvin harvaan asutuilla seuduilla. Rata kulkee läpi metsien ja välillä siellä täällä näkyy puisia taloja ja välillä joku pienempi kaupunkikin. Illan alkaessa hämärtää pysähdymme Richmondissa Virginiassa ja pari tuntia myöhemmin Raleighissa North Carolinassa. Sitten ulkona onkin jo niin pimeää, että ikkunasta ei juuri maisemia enää näe. Kokonainen päivä on kulunut todella hienosti ilman mitään sen kummempaa matka-ajanvietettä. Parasta ajanvietettä on ollut ikkunassa näkyvä "road movie".

Raleighin jälkeen minä lasken ylös nostetun yläpunkan hieman alemmas, kiipeän ylös ja kömmin peiton alle. Tästä olin unelmoinut jo kotona kun varailin junalippuja ja todellisuudessa asia on aivan kuten olin päätellytkin: vaunussa on yläikkuna ja alaikkuna ja kun yläpunkalla painaa päänsä tyynyn, näkee suoraan ulos yläikkunasta! Siinä minä sitten makailen vielä pitkään valveilla ja katselen ulos pimeään. Pimeällä taivaalla näkyy paljon tähtiä. Välillä kevyt lumi pöllyää ikkunaa vasten, tummat puut vilahtelevat ohi ja ainakin kaksi kertaa kuljemme hitaasti jonkun pienen kylän läpi. Näky on kuin suoraan jostakin elokuvasta: kylän kadut ovat autiot, jää kiiltelee asfaltilla, vain kaksi tummaa hahmoa kävelee yössä, liikennevalot vilkuttavat keltaista ja ne heiluvat hiljaa tuulesssa. Lonesome train, on the lonesome track...

Junan torvi huutaa koko yön. Veturi on jossakin todella kaukana minun vaunustani, mutta silti tuon matalan, kumean sireenin ääni kuuluu tänne asti maatessani punkalla. Aina ylittäessämme jonkin pienenkin tasoristeyksen sireeni soi monta kertaa ja noita tasoristeyksiä tuntuu riittävän. Ääni ei haittaa lainkaan nukkumistani; sitä on oikeastaan mukava kuunnella. Sekin on osa tätä tämän (rail)road tripin omalaatuisen hämyistä tunnelmaa. Myös tuo sireenin ulvominen on kuin suoraan jostakin elokuvasta. Vaikka minun piti yöllä herätä katsomaan muutamaa kaupunkia ja asemaa matkan varrella, minä nukun kuitenkin melkein koko yön. Muutaman kerran herään ja herätessäni vilkaisen tummaa taivasta ja tähtiä ja noita unisia pikku kyliä, kuuntelen hetken junan sireenin huutamista ja nukahdan taas uudestaan.

Kun lopulta herään ja nousen ylös on ulkona vielä pimeää. Juna jatkaa edelleen matkaa ja maili toisensa jälkeen jää taaksemme. Välillä matkanteko on tasaista ja nopeaa, välillä juna huojuu ja heiluu ja välillä emme kulje paljon kävelyvauhtia kovempaa. Meidän on täytynyt olla jo jonkin aikaa Floridassa ja huomaan pimeydestä huolimatta, että luminen maa ja lehdettömät puut ovat vaihtuneet palmuihin ja runsaaseen, vihreään kasvillisuuteen. Tiedän, että ulkona on lämmin. Se tuntuu hyvältä. Käyn hakemassa junan ravintolavaunusta kupillisen kahvia ja pakkaan taas matkalaukkuni, jota ei tällä matkalla paljon tarvinnut edes availla. Nyt minulla tosin on talvivaatteet sullottavana laukkuun; nyt en niitä enää ttarvitse vaan voin jo aamulla vaihtaa suoraan huomatttavasti kevyempään vaatetukseen.

Olemme Jacksonvillessä aamulla seitsemältä ja asemalla junan matkustajat valuvat hiljalleen pienen asemarakennuksen läpi ja jakautuvat eri busseihin. Minä löydän oman bussini, jonka ikkunassa lukee West Palm Beach, Ft Lauderdale ja Miami. Koska bussit jatkavat nyt suoraan määränpäähänsä, jää meiltä Orlandon ja Tampan kierros tekemättä ja olen perillä West Palm Beachin asemalla useita tunteja ennen aikataulun mukaista junan saapumisaikaa. Matka Jacksonvillesta kestää neljä tuntia ja tuo aika kuluu aivan yhtä mukavasti ja helposti kuin junamatkakin. Olen nukkunut yöllä hyvin, mutta hieman raukeana katselen vielä hiljaisia teitä ja auringon nousua vehreän Floridan ylle. Juuri ohittaessamme Jacksonvillen keskustan, aurinko värjää kauniilla punaisella taivaan pilvenpiirtäjien takana. Matkan varella pidämme Melbournessa puolen tunnin ruokatauon, mutta muuten ajamme pyshtymättä West Palm Beachin asemalle asti. Minulla ei tarvetta hakea syömistä, eikä juomista, koska minulla on niin hyvin evästä mukana. Seisokelenkin siis tauon ajan parkkipaikalla ja juttelen vanhan rouvan kanssa, joka on töissä Amtrakilla ja on nyt matkalla kotiinsa Floridan Hollywoodiin Miamin kautta.

Vaikka matka on ollut todella mukava ja jollakin tapaa tuntuu jopa loppuvan liian aikaisin, iloitsen silti tuttujen maisemien näkemisestä. Ohitettuamme West Palm Beachin 45th Streetin liittymän ajamme vielä pari mailia etelään ja sitten bussi hidastaa ja kääntyy ison liittymän rampille. Kun bussi kääntyy isolta expresswayltä, Interstate I-95-tieltä palmurivistöjen reunustamalle Okeechobee Boulevardille ja näen edessäni Clear Laken ja West Palm Beachin keskustan high-rise- rakennukset minut valtaa hyvä mieli. Junamatka (mukaanlukien loppumatkan neljän tunnin bussikyyti) oli täysosuma ja mielessäni käyvät jo suunnitelmat seuraavista junareissuista. Aurinko paistaa. Palmut huojuvat. Kaukana on lumi ja kylmyys. Ja loma jatkuu vielä pari viikkoa. Ja vaikka olen kaukana kotoa, niin kyllä tässä tällä kertaa taitaa olla jo ihan pikkuisen kotiintulon tuntuakin...

From New York City (NY) to West Palm Beach (FL)

880 valokuvasta valitut 200 parasta kuvaa: photo slide show video

Plan F... Miten tästä eteenpäin?

Plan F... Sillä nimellä itse kutsuin asunnon hankkimista ulkomailta silloin, kun en halunnut kaikkien tietävän minun suunnitelmistani, mutta halusin silti kertoa, että jotain on tekeillä. Se oli "koodinimi" uudelle elämälleni. Salainen suunnitelmani. Pitkäaikainen haaveeni ja unelmani. Kauan suunniteltu irtiotto ja suunnanmuutos. Niin iso teko, että vielä tälläkään hetkellä en edes ymmärrä kuinka iso ja merkittävä muutos se oli ja tulee olemaan, enkä kai oikein vieläkään ymmärrä koko asiaa. Kaikki tuntui jotenkin niin itsestäänselvältä ja varmalta. Ihan kuin se olisi jotenkin kirjoitettu jo ennalta minun elämääni. Ja kuitenkin se oli valtava harppaus kohti jotain aivan uutta ja tuntematonta. Ja se kaikki on edelleen uutta ja tuntematonta. Se oli ehkä jonkinlainen minun elämäni Plan B, varasuunnitelma, uusi suunnitelma, uusi suunta, väistö takavasempaan ja pakopaikka, talven piilopaikka... Plan F, Plan Florida...

Plan F:n ensimmäinen vaihe on saavutettu ja toteutettu. Sen toteuttaminen kesti kauan ja jo ihan käytännön järjestelyt ja asian varmistuminen otti aikaa. Se on nyt kuitenkin hoidettu. Se on nyt kaikin puolin kunnossa ja asiat ovat järjestyksessä. Nyt edessä ovat tulevat vuodet ja niiden jälkeen ihan uutena aikakautena sen jälkeiset vuodet. Nyt vuorossa on (toivottavasti) rauhallinen ja pitkä toinen vaihe, josta kukaan ei vielä tiedä millainen se tulee olemaan. Sen jäkeinen aika onkin sitten vielä ihan oma lukunsa.

Lähes päivittäin joku kysyy minulta, mitkä ovat tulevaisuuden suunnitelmani USA:n ja asunnon suhteen. Lähes päivittäin saan vastata kysymykseen, olenko lähdössä pois Suomesta kokonaan ja loppuelämäkseni. Lähes päivittäin joku kysyy minulta koska olen jäämässä pois töistä ja mitä aion tehdä sitten. Ja mitä aion tehdä siihen asti ulkomaan asunnon suhteen. Tuleeko minusta kokonaan amerikkalainen. Olenko hankkimassa joskus omaa autoa, pitempää viisumia, sosiaaliturvatunnusta, green cardia, passia...

Ja joka kerta minun on vastattava, että minulla ei ole minkäänlaista suunnitelmaa. Ei sitten ei niin minkäänlaista. Olen ehkä siinä(kin) mielessä muuttunut ihmisenä, että en enää niin tarkkaan suunnittele asioita, enkä vaadi, että tunnelin päässä olevan valon pitäisi olla kovin selkeä ja kirkas ja tulevaisuuden suunnitelmien pitäisi olla selkeitä ja tarkkoja. Kunhan nyt jotain on mietitty tulevan varallekin ja kunhan siellä tunnelin päässä edes jonkinlainen valonkajastus pilkottaa... USA:n ja muutenkin kaiken tulevan suhteen olen avoin kaikelle. Tai en nyt ehkä ihan kaikelle, mutta avoin kuitenkin. Minulla ei ole nyt ainakaan tällä hetkellä minkäänlaista tarkkaa suuntaa minnekään, enkä on ajatellut asioita kovin pitkälle myöskään USA:n suhteen. Vastaukseksi noihin moniin kysymyksiin kelvatkoon siis vanha klise: Aika näyttää...

Tällä hetkellä haluaisin, että voisin keskittää mahdollisimman paljon lomiani Suomen ankeaan, kylmään ja kurjaan talviaikaan ja viettää nyt vielä töissä ollessani suurimman osan vuosilomastani USA:ssa. Olen laskenut, että voisin oleskella siellä reilun kuukauden talvella ja silti minulle jäisi myös ihan reilu kesäloma. Tai sitten voisin pilkkoa lomailua ja menemistä vielä useampaan osaan. Siihen kun jään pois töistä on vielä pitkä aika (vaikka ammattini vuoksi tulenkin jäämään eläkkeelle jo todella nuorena), mutta aika kuluu nopeasti. Siitä tulevasta ajasta olen ajatellut, että silloin voisin ehkä olla USA:ssa enimmillään noin puoli vuotta kerrallaan; oikeastaan koko Suomen pahimman kauden marraskuusta vappuun. Mutta sekään ei ole mikään suunnitelma ja kaikki voi mennä ihan toisinkin. Toistaiseksi se on vielä kaukainen, utuinen ajatus.

Kokonaan tuskin tulen Suomea koskaan jättämään. Ainakin toistaiseksi vankka tunne on se, että haluan suomalaisena pysyä ja asua Suomessa. Varmasti jossain vaiheessa alan pikku hiljaa ottaa selvää Floridan ajokortista, kuuden kuukauden viisumista, sosiaaliturvatunnuksesta, green cardista, passista ja aivan kaikesta byrokratiasta ja alan ottaa selvää mikä on mahdollista ja mikä ei. Ja kuinka pitkän ajan ja kuinka kovan työn takana mikäkin asia on. Jotain olen jo ottanutkin selville, mutta paljon on vielä selvitettävää. Toistaiseksi millään vaan ei ole minkäänlaista kiirettä. Pärjään nyt hyvin viisumivapaudella ja yleisellä kolmen kuukauden maassaololuvalla ja tarvittaessa uskon saavani myös kuuden kuukauden viisumin. Mutta nyt kaikki on järjestyksessä juuri sen verran kuin lähivuosina pitääkin ja koska mitään suunnitelmia ja suuntaa ei ole, ei millään ole mitään kiirettä tai paniikkia.

Nyt eletään taas sitä aikaa vuodesta, kun töissä pitää tehdä tämän vuoden lomasuunnitelma. Minä aion nyt vaihtaa jonkin verran lomarahojani vapaaksi ja kun lasken kaikki lomat yhteen, voin olla tulevan vuoden aikana reilut kaksi kuukautta vapaalla. Näitä vapaita kun laittelen kalenteriin, saan kolme viikkoa kesälomaa ja tulevalle talvelle jää lomaa vielä reilusti yli kuukausi. Tässä siis jotain alustavaa suunnitelman tapaista: ensi talvena minulla on tarkoitus viettää pitkä aika USA:ssa. Kuitenkin olen varautunut myös hieman lyhyempään talvikauteen ja yhteen ylimääräiseen reissuun jossain vaiheessa kesällä tai syksyllä. Ja liikkuvia palikoita on minun yhtälöissäni vielä melkoisesti ja ehkäpä joissakin asioissa olen tunkemassa kolmion muotoista palikkaa pyöreään reikään... eli... Ei edelleenkään mitään tarkkaa suunnitelmaa, ei edes tälle vuodelle.

En tiedä miten minusta tuli tällainen. Se tapahtui osittain ihan huomaamatta. Osittain ihan pikku hiljaa vuosien aikana. Ja osittain se tapahtui selkeästi kaksi vuotta sitten kevättalvella tai ainakin se oli lopullinen sysäys aivan uuden tien valitsemiselle. Osittain se johtuu ikävä kyllä joistakin tämän maan asioista ja jopa ihmisistä, vaikkakin tämä minulle lähes sietämätön ilmasto on paljon suurempi syy. Ehkä osasyy on kuitenkin myös se, että olen kuitenkin aina ollut vähän levoton, vaikka olenkin itselleni ja muille yrittänyt muuta väittää.

Juuri nytkin haluaisin olla menossa jossakin. Tuntuu oudolta, kun pitkästä aikaa yhtäkään tulevaa reissua ei ole varmuudella tiedossa. Juuri nyt haluaisin kierrellä jossakin ja jäädä sen jälkeen joksikin aikaa omaan kotiin lämpimään ja aurinkoiseen Floridaan. Vaikka harhailla vaan edelleen yksin. Tai poikani kanssa. Tai isommalla seurueella. Miten vaan tai kaikkea vuorotellen. Pärjään maailmalla hyvin omillani ja olen jopa tyytyväinen kun kuljen yksin ja itsekseni. Kuitenkin kaipaan myös seuraa ja se jaettu ilo on kaksinkertainen ilo. Ehkä seuraava matkani on poikani kanssa. Ehkä mukana on muitakin. Ehkä tärkeintä olisi se, että muitakin on mukana tulevana talvena, jos vietän ensi Joulun ja osan talvesta siellä kaukana. Silloin en ehkä haluaisi olla yksin. Mutta aika näyttää senkin. Time will tell...

 "Minä asun vähän siellä ja täällä. Tänään sattumoisin täällä.”

- Tove Jansson / Nuuskamuikkunen -

Menneitä muistellen... Giant Manta Ray?

Menneitä muistellen... Tulevia odotellen...

Hienoin luontokokemukseni suomesta lienee eräältä kauniilta kesäillalta parin vuoden takaa. Näin silloin veneestä Suomenlinnan ja Santahaminan välissä valtavan kokoisen uroshallin, joka ui ensin veneemme lähellä, katosi hetkeksi ja tuli sitten uudestaan pintaan todella iso kala suussaan. Tuo uroshalli oli todella iso, varmasti parisataa kiloinen järkäle. Hylje uiskenteli pää pystyssä, takakenossa asennossa, piteli kalaa "etukäpälissään" ja repi siitä paloja suuhunsa. Tuo hieno kesäilta ei tule koskaan unohtumaan.

Nähtyäni nyt Floridassa manaatin, tai ainakin sen pyrstön, aivan West Palm Bechin keskustassa, en enää uskonut tällä matkalla mitään kovin kummia luonnonihmeitä näkeväni. Olen aina halunnut nähdä oikean manaatin sen oikeassa elinympäristössä ja nyt sellainen kävi pyörähtämässä veden pinnassa vain muutaman metrin päässä minusta. Ensin kuulin loiskahduksen ja katsoessani veteen rannan jalkakäytävältä ehdin nähdä tuon helposti tunnistettavan leveän pyrstön vedenpinnassa.Luonnonihmeet eivät kuitenkaan loppuneet siihen.

Paria päivää myöhemmin lähden uimaan Riviera Beachin kaupungin alueelle, Singer Islandin yleiselle uimarannalle. Olen päättänyt tehdä tästä päivästä leppoisan rantapäivän ilman mitään sen ihmeempiä aktiviteettaeja ja siksi en ota tällä kertaa edes kameraa mukaani. Päästyäni rannalle luen rannan taululta saman varoitustekstin, jonka olin lukeneut jo aikaisemminkin tällä reissulla: "possible sharks. Man-o-war". Portugalin sotalaivoihin eli tietyn lajin meduusoihin olen täällä jo tottunut ja luotan vain hyvään onneeni ja toivon, etten koskaan törmäisi sellaisen polttiaisrihmoihin. Hyvin tietäen, että niin varmasti ennemmin tai myöhemmin käy... Yritän toisinaan niitä tähystellä ennen veteen menoa, mutta tiedän senkin, että rihmat voivat olla jopa 10 metriä pitkät ja silloin ne tulevat vedessä jo paljon varsinaisen meduusan edellä ja rihmoja ei voi vedestä erottaa. Mutta tuo toinen varoitus: tämä on ensimmäinen Floridan matkani kun näen päivittäin tuon saman varoituksen, tosin aina vain tällä yhdellä rannalla.

Makailen rannalla kuulokkeet korvillani ja kuuntelen kännykällä paikallisradiota, 95.5 Wildia. Päivä on taas helteinen ja aurinko paistaa lähes pilvettömältä taivaalta. Hai-varoituksesta ja yhdestä punaisesta varoituslipusta huolimatta aion käydä ihan rantavedessä uimassa viimeistään ennen kotiin lähtöä. Jonkin aikaa rannalla oleiltuani auringonottoni ja radionkuunteluni keskeytyy uimavahdin pillinvihellykseen. Vihellys ei ole sellainen, jolla kutsutaan liian kauas menneitä uimareita takaisin, vaan tällä kertaa valvoja viheltää pilliinsä kovaa ja pitkään ja heiluttaa samalla lippua kädessään. Ihmiset nousevat rannalla pystyyn ja katseet kääntyvät veteen. Pian ihmiset alkavat osoitella sormillaan lähelle rantaviivaa ja silloin minäkin älyän: hai! Yksi hai tai useampia!

En ole koskaan nähnyt ihmisten tulevan niin nopeasti ylös vedestä. Kyseessähän voi olla aivan harmitonkin hai-laji, mutta ehkä siitä ei kannata jäädä ottamaan selvää... Minäkin kävelen  lähemmäs tapahtumapaikkaa ja silloin minäkin näen sen. Ensin luulen, että kyseessä on vain varjo vedessä, mutta lopulta näen tumman hahmon paremmin ja minun varjoni näyttää kovasti hain muotoiselta. Tuo ruskea hahmo pysyttelee jonkin aikaa lähes paikoillaan aallon sisällä ja katoaa sitten jonnekin. Sen pituudeksi arvelen jotakin 2-3 metrin väliltä, vaikka pituutta onkin vaikea rannalta arvioida.Hain (yhden tai useamman) kadottua palaan takaisin rantatuolilleni ja jatkan radion kuuntelua. Uimavalvojan tornille on nyt noussut kaksi punaista lippua: uiminen on nyt ainakin toistaiseksi kielletty.

Näen rannalla samana päivänä myös jotain muuta, aivan siinä kohdassa, mihin olen rantatuolini asettanut. Aluksi näen vain suuren tumman hahmon noin kymmenen metrin päässä vedenrajasta ja sitten huomaan sen liikkuvan hieman ja näen kuinka sen reunat lepattavat. Tummaa hahmoa voisi kuvailla vaikkapa jättikokoiseksi, mustaksi päällystakiksi, joka vettyneenä makaa matalassa rantavedessä lähellä pohjaa. Välillä olen näkevinäni myös jotakin punaista tuon hahmon keskivaiheilla. Tuo hahmo on ehkä kolmisen metriä leveä. Pituutta en osaa arvata, mutta se ei ole niin pitkä kuin mitä se on leveä. Tuota tummaa hahmoa käy moni muukin ihmettelemässä ja juttelen rannalla ihmisten kanssa ja yritämme saada selvää mikä tuo hamo on. Kukaan ei tosin taida arvata mikä se on.

Kun toinen punainen lippu on myöhemmin laskettu alas menen uimaan välittämättä sen enempää vedessä lepattavista tummista päällystakeista kuin haistakaan. Tai no... Totta puhuakseni, sen verran tietysti käytän järkeäni, että kovin pitkälle rannasta en mene, vaan uin rannan suuntaisesti melko matalassa vedessä ja myös aivan uimavalvojan silmien alla.

Vasta kotona Suomessa tuo tumma lepattaja palaa mieleeni ja alan epäillä, että kyseessä ei olekaan musta XXXXL-kokoinen päällystakki vaan jotakin muuta. Haen netistä tietoa, katselen kuvia ja lopulta saman piirikunnan alueella, Boynton Beachin uimarannalla kuvattu video saa minut melko vakuuttuneeksi. Kyseessä voisi olla jättiläisrausku, giant manta ray (tai joku muu iso rausku). Nuo valtavat otukset saattavat joskus tulla hyvinkin lähelle rantaviivaa, eivätkä ne välttämättä hätkähdä ihmisten läsnäolosta. Ravinnokseeen ne eivät syö ihmisiä, vaan tyytyvät siivilöimään planktonia suuhunsa. Kotona harmittelen kahta asiaa: ensinnäkin olisin voinut mennä pikkuisen lähemmäksi katsomaan tuota mysteeriksi jäänyttä hahmoa ja toisekseen juuri harmittelen sitä, miksi kamera ei ollut juuri tuolloin mukana. Highly possible... Se on minun luokitteluni tuolle mahdolliselle tai ehkä jopa todennäköiselle giant manta raylle.

Manaatin, hain ja jättiläisrauskun lisäksi bongaan tällä reissulla valtavan määrän lintuja. Yhtenä päivänä uidessani seurailen isoa kalasääskeä, joka lopulta muutaman epäonnistuneen yrityksen jälkeen onnistuu tekemään hienon syöksyn korkeuksista mereen ja nappaamaan niin ison kalan, että se hädin tuskin jaksaa nostaa sen vedestä. Katselen kuinka tuo iso ja kaunis haukkalintu katoaa jonnekin ison lokkiparven saattelemana. Ospreyt eli nuo kalasääsket ovat päivittäisiä näkyjä niin rannoilla kuin meren ja Evergladesin suon lähellä sisämaassakin. Myös valtavia pelikaaneja näkee päivittäin; yleensä vain lentämässä rantaviivan lähellä, mutta silloin tällöin myös melkein kosketusetäisyydellä laitureilla.

Omalla pihalla aivan parvekkeen alla ja parvekkeet edessä olevassa lammessa seurailen joka päivä joitakin minulle tuntemattomia sorsalintuja ja erilaisia haikaroita (egret/heron). Näen isoja ja siroja valkoisia haikaroita, leveänokkaisia valkoisia haikaroita, harmaita haikaroita ja monivärisiä pienempiä haikaroita. Myös ibikset kokoontuvat silloin tällöin nurmikolla parvekkeen alla ja noiden pitkänokkaisten lintujen tallustelua on hauska katsella, Näen lammella parina päivän myös anhinga-lintuja (käärmelintu), jotka on helppo tunnistaa niiden omalaatuisesta uintityylistä: anhingat (ja cormorantit) uivat sukelluksissa, vain niiden ohut, pitkä käärmemäinen kaula ja pää on pinnalla. Aikansa uituaan ja sukellettuaan ne asettuvat nurmikolle tai puun oksalle kuivattelemaan itseään siivet levällään. Aivan kuin ne olisi ripustettu kuivumaan....

Floridan luonto on ainutlaatuinen. Ja varsinkin suomalaisille se on erilainen ja eksoottinen. Sekä eläinkunta että kasvit ovat ihmettelemisen arvoisia ja myös lähemmän tutustumisen arvoisia. Ja värikäs ja monimuotoinen luonto on jollakin tavalla lähellä ja läsnä lähes kaikkialla.

Matkakuvat