Jo ennen tätä korona-kriisiä koko
blogini idea (maailma ja matkailu) alkoi olla lähellä romahdusta: viime
kirjoituksessa kirjoittelin tajunnanvirta-tyylillä pelkästään kovin sanoin äärioikeistolaisesta politiikasta ja olen ehkä uhrannut pikkuisen
liikaa aikaa valitukseen uutta kirjastoamme ja joitakin muitakin asioita koskien. (Sisimmässäni olen kuitenkin sitä mieltä, että
jatkuvasta äärioikeistolaisesta ja perussuomalaisesta valituksesta ja kitinästä huolimatta maassamme on kaikki
vielä melko hyvin ja kaikki täysin asiaton valittaminen ja
ruikuttaminen pitäisi jättää vähemmälle. Ainoa valittamisen aihe maassamme kun oikeasti on vain juuri tuo äärioikeistolaisuus ja persut itse...) Olen kirjoittanut muutaman sanan myös tästä korona-keväästä ja lähinnä ihmisten rankasti ylipositiivisista ja ylinegatiivisista reaktioista. Julkaisen sen joskus hieman myöhemmin, koska ainakin sen olen oppinut tästä epidemia-ajasta, että mitään mielipiteitä tästä aiheesta ei tulisi julkaista ennen kuin ne ajatukset ovat olleet pari viikkoa karanteenissa...
Nyt on kuitenkin aika palata ainakin tässä blogi-kirjoituksessa ydinasian pariin ja kirjoittaa juttuja maailmalta. Nyt siis takaisin Yhdysvaltoihin ja viime vuoden joulukuun puoliväliin. Vietin joulukuun ja tammikuun USA:ssa ja mukana oli suurimman osan ajasta myös poikani perheensä kanssa. Itse asustelin vaimoni kanssa Riviera Beachin asunnossa ja poikani perhe majaili omassa kodissaan eli minun vuonna 2012 hankkimassa West Palm Beachin asunnossa. Koko tätä pitkää aikaa en aio näillä tarinoillani kattaa, mutta aion kertoa jotain sieltä täältä. Pieniä fragmentteja matkan varrelta. Aloitan tarinani Crystal Riverilta Floridan pohjoisosista.
Nyt on kuitenkin aika palata ainakin tässä blogi-kirjoituksessa ydinasian pariin ja kirjoittaa juttuja maailmalta. Nyt siis takaisin Yhdysvaltoihin ja viime vuoden joulukuun puoliväliin. Vietin joulukuun ja tammikuun USA:ssa ja mukana oli suurimman osan ajasta myös poikani perheensä kanssa. Itse asustelin vaimoni kanssa Riviera Beachin asunnossa ja poikani perhe majaili omassa kodissaan eli minun vuonna 2012 hankkimassa West Palm Beachin asunnossa. Koko tätä pitkää aikaa en aio näillä tarinoillani kattaa, mutta aion kertoa jotain sieltä täältä. Pieniä fragmentteja matkan varrelta. Aloitan tarinani Crystal Riverilta Floridan pohjoisosista.
(Photo: Fun2Dive, Dec 14, 2019) |
Koko joulu-tammikuun USA:ssa
oleilun kohokohta oli ensimmäisen viikonlopun pitkä road trip ja snorklaaminen manaattien kanssa Crystal Riverin kirkkaissa vesissä. Ajoimme ensin perjantai-iltana West Palm Beachilta
Crystal Riverille, Orlandon luoteispuolelle ja yövyimme lähellä parhaita
manaattialueita. Lauantaiaamun ohjelmassa oli uinti manaattien kanssa, jonka
jälkeen jatkoimme matkaa suoraan etelään, Ft. Myers Beachille. Sunnuntaina
ennen kotiinpaluuta ohjelmassa oli vielä käynti Sanibelin saarella ja
toiveena hienojen simpukoiden löytyminen rannalta. Sanibelista palasimme
sitten kotiin suoraan Floridan niemimaan poikki. Valitsemaamme reittiä
pitkin matkaa kertyi ensimäisenä iltana Crystal Riverille 250 mailia eli noin 400 kilometriä. Crystal Riverilta
Ft. Myers Beachille (toinen majapaikkamme) oli matkaa noin 200 mailia eli 320
kilometriä ja viimeinen pätkä Ft. Myers – West Palm Beach oli noin 150 mailia
eli 240 kilometriä. Kaikkiaan tämä viikonlopun reissumme oli siis 500 mailin eli
800 kilometrin mittainen.
--------------------------------------
Kuvat voi suurentaa klikkaamalla. |
Automatkamme alkaa vuokra-auton
noudolla Alamon vuokraamosta Palm Beachin lentokentän kupeesta. Olin varannut
meidän kuuden hengen perheellemme kolmella penkkirivillä varustetun Chevrolet
Tahoen tai vastaavan ja kun se vastaava osoittautuu Nissaniksi, muutamme
lennossa varaustamme. ”Upgradaamme” auton Chevrolet Suburbaniksi, kun kuulemme
että joko sellainen tai GMC Yukon olisi saatavilla. Pienellä välirahalla saamme
paljon isomman auton ja lisäksi yhden ylimääräisen kuljettajan ilman maksua.
Kolmannesta kuljettajasta maksamme pienen lisämaksun. Pian meille tuodaan suuri
valkoinen Chevrolet Suburban ja lähdemme West Palm Beachin kotiin lastaamaan
autoa. Autoa, joka kooltaan ja painoltaan taitaa lähennellä panssarivaunua.
Saatuamme auton täyteen
ihmisiä ja matkalaukkuja (olipa hyvä, että otimme isomman auton) lähdemme
matkaan kohti pohjoista. Tai tarkalleen ottaen kohti luodetta. Alkumatkan ajelemme Interstate Highway I-95 -tietä pitkin perjantai-illan vilkkaassa liienteessä ja
siirrymme pohjoisempana Florida's Turnpikelle. Port St. Lucien korkeudella tähän asti lähes vierekkäin kulkeneet I-95 ja Turnpike erkanevat: I-95 jatkaa itärannikkoa myötäillen pohjoiseen ja Turpike kääntyy kohti Keski-Floridaa. I-95 on leveä, monikaistainen ja välillä hieman
kaoottinen tie. Autoja on paljon ja ne vaihtelevat satunnaisesti kaistoja,
menevät välillä ohi oikealta ja vasemmalta ja itse koen tämän tien melko
stressaavaksi. Turnpike taas on melko lähellä suomalaista moottoritietä, mutta
liittymiä on todella harvakseltaan ja niiden kanssa on syytä olla tarkkana. Turnpike on tullitie, jossa jokaisesta ajetusta pätkästä on maksettava.
Tämän tänään todella nopean pätkän jälkeen siirrymmekin pienemmille teille ja
ensimmäinen pysähdyspaikkamme on länteen johtavan tien numero 60 ja US441
risteyksessä, ei kovinkaan kaukana Turnpikesta.
Tämä ensimmäinen pysähdyspaikkamme
on Yeehaw Junction, syrjäisessä paikassa, teiden risteyksessä oleva vanha huoltoasema,
ravintola ja motelli. Palvelua emme täältä tosin saa, sillä paikka on ollut
suljettuna jo pitkään. Sulkemisen jälkeenkin tämä paikka kuitenkin jatkoi
elämäänsä ja siitä tuli satunnaisten matkaajien vierailukohde, jota käytiin ihailemassa
yhtenä menneen ajan muistomerkkinä. Paikan nimi ei muuten tule tule lassoa
heiluttavasta cowboysta, joka huutaa ”Yeehaw!”, vaan seminole-kielestä. Yeehaw
tarkoittaa sutta. Paikkaa on kutsuttu myös nimellä "Jackass Junction". Vanha, rapistunut huoltosema ja sen yhteydessä oleva
ravintola sekä niiden takana sijaitseva pitkänomainen motellirakennus huokuivat
historiaa. Ne huokuvat edelleen elämää, joka näihin seiniin on vuosien varrella
tarttunut. Tämä paikka ei ole koskaan ollut mitenkään loistokas tai edes hieno;
enemmänkin tämä paikka on ollut ehkä hieman boheemi ja hyvinkin kotikutoisen oloinen, niin
rakenteiltaan kuin esimerkiksi maalausteemoiltaan. Erikoiset värit sekä
käsinmaalatut tekstit ja kuvat seinissä korostavat tätä kotikutoisuuden
tunnetta.
Syy siihen, miksi käytän
Yeehaw Junctionista puhuessani monin paikoin mennyttä aikamuotoa, on pian
käyntimme jälkeen tapahtunut onnettomus: vain pari viikkoa matkamme jälkeen
Yeehaw Junctionin hotelli-ravintolan päärakennus tuhoutui lähes kokonaan, kun
täysperävaunullinen rekka ajoi sen seinästä sisään. Kuvista päätellen huoltoasemaosuus
ja suuri osa sen jatkona olleesta päärakennuksesta ja ravintolasta on
tuhoutunut lähes täysin ja ainoa asia mitä sille luultavasti voi tehdä, on
purkaminen. Mitä tapahtuu loppuosalle rakennusta ja takana olevalle motellille,
sitä tuskin tietää vielä kukaan. Surullinen tapahtuma joka tapauksessa ja myös
suuri menetys. Itse koen sen hyvinkin harmillisena tapahtumana. ja toivon, että edes osia siitä vielä pelastettaisiin tai aianakin säästettäisiin purkamiselta. Paikka oli niin kiehtova!
Yeehaw Junctionista jatkamme
matkaamme länteen tietä numero 60. Vaimoni on ajanut tähän asti ja minä aloitan nyt oman ajo-osuuteni, joka kestääkin sitten ihan huomaamatta perillepääsyyn asti. Käännän ison, valkoisen Chevroletin SUV:n keulan kohti länttä. Ajettuamme puolisen tuntia
alkaa aurinko painua horisontin taakse ja pian pimeys laskeutuu ympärillemme.
Noin tunnin ajon jälkeen saavumme Lake Walesin kaupunkiin ja päätämme pysähtyä
syömään. Tällä kerralla valitsemme Wendy’s hampurilaispaikan, koska sellainen
sattuu sopivasti kohdalle ja se sattuu vieläpä olemaan meidän kaikkien suosikki. Lake Walesista
käännymme pohjoiseen tielle US27. Tämä suurelta osin monikaistainen tie on nyt
perjantai-iltana melko rauhallinen ja matka etenee hyvää vauhtia
liikennevalopysähdyksistä huolimatta. Pysähdymme matkan varrella kerran vessaan
ja ostamaan kahvia huoltoasemalta, mutta muuten jatkamme pysähtymättä
kohteeseemme asti. Ohitamme komean Citrus Towerin ja saavumme Orlandon
alueelle, kulkien kuitenkin sen verran alueen itäpuolelta, että emme näe
huvipuistohelvettiä lainkaan. Ajamme Leesburgiin asti, josta käännymme
viimeiselle, todella pimeälle ja osittain sumuiselle pätkälle kohti Merta ja Crystal Riveria.
Ensimmäisen yön hotellimme on Best Western Crystal River Resort. Kohtuuhintainen paikka, joka osoittautuu meidän tarpeitamme ajatellen aivan
erinomaiseksi hotelliksi. Ei luksusta, eikä mitään turhaa, mutta mukava ja
siisti keskivertohotelli. Ja tästä hotellista on mainittava erikseen
äärimmäisen ystävällinen ja iloinen vastaanottovirkailija. Rakennus, jossa yövymme, on amerikkalistyylinen rakennus, jossa jokaiseen huoneeseen on ovi suoraan ulkoa. Huoneet ovat isoja ja siistejä. Me majoittaudumme
kahteen vierekkäiseen huoneeseen ja ajomatkasta väsyneinä käymme melko pian
nukkumaan. Seuraavan aamun ensimmäisillä snorklaajilla ei muutenkaan jää kovin
montaa tuntia aikaa nukkua.
Lauantaiaamuna jakaudumme
kahteen osaan. Ensimmäinen ”partio” lähtee jo kukonlaulun aikaan
manaattiuinnille, kun toinen ”partio” jää vielä nukkumaan lasten kanssa. Itse
kuulun tuohon toiseen osastoon ja nukun vähän pitempään, ennen kuin lähden
aamiaiselle hotellin ravintolaan. Olemme varanneet etukäteen snorklausretken
”Fun2Dive” -nimisestä paikasta, joka sijaitsee lyhyen kävelymatkan päässä
hotelliltamme. Snorklausretki alkaa luontovideolla, jossa kerrotaan alueen
luonnosta ja manaateista ja opetetaan mitä saa tehdä ja mitä ei saa tehdä.
Mannattien elämää kun ei kuitenkaan ole tarkoitus häiritä ja niille pitää antaa
rauha kun ne itse sitä haluavat. Videon ja oppaan tietoiskun jälkeen sovitamme
märkäpukuvut ja otamme itsellemme maskit ja snorkkelit. Räpylöitä ei näillä
retkillä käytetä. Seuraavaksi minibussi vie meidät rantaan, jossa siirrymme
laiturin vieressä odottavaan veneeseen. Meidän ryhmäämme kuuluu ainoastaan
kaksi vierasta: minä ja vaimoni. Ajelemme veneellä paikkaan, joka tunnetaan
nimellä "King's Bay" ja siellä tarkalleen ottaen ”Three Sisters Springs”. Nimi tulee kolmesta lähteestä, joista nousee vettä
pieniin jokiin. Nämä pienet joet ovat manaattien aluetta ja pian me jo niitä
löydämmekin.
(Photo: Fun2Dive, Dec 14, 2019) |
(Photo: Fun2Dive, Dec 14, 2019) |
Minä jatkan ajamista vielä aamullakin ja se sopii minulle hyvin. Olen hieman laiska ajamaan ja kyllästyn ja väsyn nopeasti, mutta tätä autoa on ollut ilo ajaa näillä vähän pienemmillä ja vähän rauhallisemmilla teillä (joilla niilläkin liikennettä kyllä riittää). Lähdemme siis kohti etelää ja Tampaa ja siitä edelleen etelämmäksi kohti Ft. Myersia. Ajamme alkumatkan teitä US98
ja US19, jotka vievät meidät Weeki Wacheen ja Homosassan kautta Port Richeyn
kaupunkiin. Pysähdymme
lounaalle Taco Belliin ja lähtiessämme jatkamaan matkaa vaimoni siityy taas kuljettajan penkille. Port Richeysta navigoin meidät pieniä maaseututeitä pitkin Odessan pienen kaupungin alueelle ja sitä kautta edelleen Tampan
pohjoispuolelle, jossa pysähdymme ennalta valmiiksi katsotussa
pienoismalliliikkeessä. Pienoismalliliikkeessä on mistä valita... Maitsen erikseen kuitenkin yhden pienoismallin: Suomen ilmavoimien väreissä oleva Polikarpov-lentokone Toisen maailmansodan ajoilta.
Lähdettyämme pienoismalliliikkeestä
haemme vielä cup caket aivan vieressä olevasta cup cake -leipomosta. Olemme
aivan kivenheiton päässä Tampasta ja liikenne alkaa vilkastua. Me käännymme
kuitenkin juuri ennen Tampaan saapumista länteen, Interstate I-275 -tielle, joka kaartuu Tampan lahdella
etelään. Tämä tien nimi on ”Sunshine Skyway” ja nimi johtuu sillasta, jonka
ylitämme ajettuamme pitkää kannaksella veden ympäröiminä. Silta on valtava! Se
on korkea! Se on todella Skyway. Nelikaistainen tie nousee yli 60 metrin
korkeuteen merenpinnasta (alituskorkeus 55m) ja riippusillan tornien huiput
ovat 131 metrin korkeudella. Aurinko alkaa laskea ajaessamme valtavaa
Interstate-tietä pitkin kohti Tampan lahtea. Liikennettä on melko paljon, mutta
matka taittuu silti joutuisasti. Näkymä Tampan lahtea ylittävällä kannaksella
on henkeäsalpaavan upea: monikaistainen tie näyttää päättyvän jossakin
horisontissa, veden takana, oranssina hehkuvaan auringonlaskuun. Koko taivas
hohtaa kirkkaan värisenä ja päästyämme lähemmäs siltaa väri alkaa tummeta ja
muuttua punaisemmaksi. Näemme vilahduksia sillasta jo kaukaa, mutta vasta
alkaessamme kiivetä ylös huomaamme kuinka korkea se on. Olen ylittänyt sillan
ennenkin, mutta en muistanut kuinka valtava se on. Ollessamme ”lakikorkeudessa”
sillan päällä aurinko on jo laskenut, mutta punertava sävy värjää vielä
maisemaa. Yksi elämäni upeimmista iltanäkymistä ja auringonlaskuista.
Vaihdamme pian kuljettajaa ja
poikani siirtyy nyt ratin taakse. Haemme taas huoltoasemalta isot kupin kahvia ja
jatkamme sitten matkaa edelleen näitä pienempiä teitä pitkin kohti etelää. Ilta on pimentynyt
ja tiellä on oikeastaan huomattavan pimeää. Liikenne on yllättävän rauhallista;
autoja ei ole ruuhkaksi asti ja ihmiset tuntuvat ajavan maltillisesti ja
rauhallisesti. Ajotyyli on aivan erilainen kuin kaoottisella Palm Beachin alueella... Ajamme teitä US19 kohti Bradentonia ja siitä edelleen tietä US41
Sarasotaan ja Veniceen. Reilun tunnin kuluttua saavumme Port Charlotteen ja
pian sen jälkeen Punta Gordaan. Kun jatkamme edelleen tietä US41 kohti etelää,
saavumme lopulta Ft. Myersiin ja näemme kaupungin hyvin sillalta, joka ylittää
Caloosahatchee-joen. Ft. Myersista meillä on vielä vajaan puolen tunnin matka Ft.
Myers Beachille ja siellä sijaitsevalle hotellillemme.
Hotelli, jossa yövymme on
meren ja intracoastalin välissä kanavan päässä oleva Dolphin Inn Resort. Hotelli
vaikuttaa todella viehättävältä ja mukavalta, mutta meitä tosin odottaa siellä
pieni yllätys… Olemme niin myöhään perillä, että vastaanotossa ei ole enää
ketään. Siellä on tosin puhelin ja ohjeet, joiden mukaan meidän tulee soittaa
tiettyyn numeroon. Tuosta numerosta saamme tiedon mistä löytäisimme
kirjekuoren, jonka sisällä on huoneemme avaimet. Löydämme kirjekuoren sieltä
mistä pitääkin, mutta kuoressa lukee ”Davila”. Purskahdamme nauruun, kun
ajattelemme, että meidän sukunimen on luultu olevan Davila. No, Davila on ihan
hyvä nimi ja siitä huolestumatta kävelemme huoneeseemme. Huone osoittautuu
todella pieneksi, emmekä löydä sieltä kuin yhden parisängyn (meitä on siis
matkassa neljä aikuista ja kaksi lasta). Kävelemme takaisin puhelimelle
selvittämään asiaa. Pian hotellin omistaja saapuu paikalle pahoitellen
tuhanteen kertaan tapahtunutta. Lopulta selviää, että joku vastaanotossa on
antanut meidän huoneistomme jollekin pariskunnalle ja heidän huoneensa on
siirtynyt meille. Johtaja saa asiat kuitenkin oikaistua ja pian olemme
huoneistossamme, josta löytyy ylimääräinen huone ja pikku keittiö ja sängyt
kaikille. Olemme tyytyväisiä ja olemme erittäin tyytyväisiä myös johtajan
hienoon toimintaan. Kaiken lisäksi saamme nyt ”vaivanpalkkana” viettää tämän
yön hotellissa ilmaiseksi. Ainoa harmi on se, että meidän pitää lähteä aikaisin
aamulla; tämä olisi ollut kiva paikka viettää vaikka muutama päivä.
Seuraavana aamuna pakkaamme
taas tavaramme ja lähdemme auringon paistaessa ajelmaan kohti Sanibelin saarta.
Saarelle on hotelliltamme noin puolen tunnin matka. Saari sijaitsee Caloosahatchee-joen
suulla ja se on leveydeltään 1-3km ja pituudeltaan noin 17km. Sanibel on ehkä
juuri sellaista Floridaa, jota moni turisti odottaa tai toivoo näkevänsä.
Sellaista, jota ei juuri ikävä kyllä itärannikolla Palm Beachin korkeudella näe. Sanibelin saari on melko
suurelta osalta puuston ja kasvillisuuden peittämä ja suurin osa sitä
kiertävistä hiekkarannoista on autiota. Autiolla tarkoitan sitä, että siellä ei
ole rakennuksia. Ihmisiä rannoilla kyllä on. Me etsimme saaren päästä paikkaa,
josta pääsimme helposti rannalle etsimään simpukoita. Tämä paikka tunnetaan
rannalta löytyvistä simpukoista ja mekin haluamme niistä osamme. Päädymme
lopulta Bowman's Beachille, jossa yleinen ranta ja siihen liittyvä
infrastruktuuri, kuten parkkipaikat, suihkut, vessat ja leikkipuisto. Vietämme
pari tuntia tällä rannalla, emmekä tulleet turhaan: mukaan lähtee pari
purkillista kauniita simpukoita. Uskaliaimmat käyvät uimassakin; Meksikonlahden
pohjoisosien vesi on jääkylmää verrattuna Palm Beachin seutuun.
Rannalta lähdettyämme ajelemme
takaisin päin etsien ruokapaikka. Valitsemme lounaspaikaksemme Schnapper’s
-nimisen hot dog ja hampurilaispaikan. Paikka on ihan hyvä, mutta kuten
tällaisella eksoottisella saarella voi arvatakin, hinnat ovat melko korkeat.
Mitään pikaruokaketjujen ”ravintoloita” täältä ei löydy. Koska meillä ei vielä
ole kiirettä minnekään, ajamme aivan saaren kärkeen majakalle. Sanibel Lighthouse,
rautarakenteinen majakka (1884) on näkemisen arvoinen. Kiertelemme vielä pitkin
todella vilkasta rantaa ja poimimme muutaman simpukan mukaamme. Tällä rannalla
on myös huomattavan paljon kuolleita rapuja (Blue Crab), tai oikeastaan niiden
tyhjiä kuoria. Sanibelissa ei ole teemapuistoja, eikä edes pikaruokaketjuja. Siellä ei ole isoja kauppoja, eikä suurta valikoimaan erilaisia huvituksia, mutta silti, tai juuri siksi, se on kauneudessaan ja rauhallisuudessaan omaa luokkaansa ja käymisen arvoinen paikka.
Aloitamme kotimatkamme
ylittämällä Sanibelin ja Ft. Myersin välissä olevan ison sillan. Kierrämme Ft.
Myersin keskustan esikaupunkialuetta kiertävää tietä pitkin ja käännymme sitten
itään tielle SR80. Edessämme on viimeinen ”legi” tällä kohtuullisen pitkällä
viikonlopun automatkalla. Länsirannikolta itärannikolle koko Floridan niemimaan halki kulkeva State Road 80 on
lyhyesti kuvattuna karu ja koruton. Ja suora. Se lienee joskus aikoinaan piirretty viivoittimen avulla suoraan Evergladesin suoalueen halki. Vajaan tunnin ajomatkan jälkeen
saavumme La Bellen kaupunkiin ja ajamme pysähtymättä sen läpi. Tie yhdistyy
matkan varrella tiehen US27 ja vajaan kahden tunnin päästä olemme
Clewistonissa.
Clewistonissa ajamme katsomaan Floridan suurinta järveä, joka on
nimeltään Lake Okeechobee tai "Lake O", kuten paikalliset sitä kutsuvat. Ajamme
rannassa olevalle levähdysaluelle Lake Okeechobeen rantavallien eli Herbert
Hoover Diken toiselle puolelle. Itse järveä emme täältä tosin näe… Näemme kyllä
veden, mutta sata metriä leveän vesikaistaleen jälkeen alkaa vielä todella leveä
”wetland” ja sen puuston ja ruohon läpi emme itse varsinaista järveä näe. Tämän
pysähdyksen jälkeen minä hyppään ratin taakse vielä kerran ja ajamme edelleen
suoraan itään Lake Harboriin. Ohitamme Lake Harborin ja saavumme pian sen
jälkeen Belle Gladesin kaupunkiin, jossa tie kääntyy kohti pohjoista. Me
käännymme pian Belle Gladen jälkeen itään tielle US98, joka vie meidät vajaan
tunnin ajon jälkeen suoraan West Palm Beachin kaupunkiin, Southern
Boulevardille.
Saapuessamme highway US98:n
jatkeena olevalle Southern Boulevardille on jo pimeää. Käymme vielä Walmartissa
hakemassa illallistarpeet ennen kotiinpaluuta ja päätämme tämän todella
aktiivisen ja kivan viikonlopun koti-illalliseen. Maileja ja autossa istumista tuli paljon, mutta kaikki oli sen
arvoista ja tämäntyyppistä matkaa ja näitä paikkoja voin suositella.