TAJUNANVIRTAA TAIVAALLA

Olen 15. kertaa kolmen vuoden sisällä matkalla Yhdysvaltoihin. Kuluneiden kolmen vuoden aikana tahti on siis ollut keskimäärin viisi kertaa vuodessa. Tästä eteenpäin matkojen tiheys tulee nyt todennäköisesti hieman harventumaan, mutta matkat pitenevät ajallisesti. Jo edellisellä kerralla viivyin USA:ssa pitempään kuin koskaan ja myös tästä eteenpäin suunnitelmana viipyä vähintään yhtä kauan ja ehkä vielä paljon enemmänkin.

Saapuessamme Pohjois-Amerikan mantereelle, minä yritän ratkaista mielessäni kiperää pulmaa: Miksi muutama ihminen on ravannut käytävää edestakaisin Helsingistä noususta lähtien? Mitä he oikein puuhaavat koneen takaosassa ja mitkä syyt ovat pitäneet heidät liikkeellä melkein kuusi tuntia? Olen huomannut, että lentoja on oikeastaan kahdenlaisia: On niitä, jolloin kukaan ei liiku. Ihmiset istuvat omissa ajatuksissaan tai laittavat kuulokkeet korville ja vetäytyvät peiton alle. Ikkunaverhot suljetaan ja koneessa on hämärää, hiljaista ja rauhallista. Ja sitten on niitä lentoja, jolloin koneessa ei ole hetkeäkään pienintäkään rauhaa. Ihmiset nouset, istuvat alas, nousevat taas, kulkevat käytävää edestakaisin ja kaikki ovat levottomia. Tämänpäiväinen lento kuuluu ehdottomasti tuohon jälkimmäiseen luokkaan. Olen kuitenkin havainnut aikaisemminkin sen, että tämä rauhattomuus on enimmäkseen noin kymmenen ihmisen aiheuttamaa. Niiden, jotka eivät ilmeisesti kestä istua sekuntiakaan paikallaan.

Palaan nyt kuitenkin vielä ajassa noin kolme tuntia taaksepäin. Näiden mannertenvälisten lentojen juhlallisin hetki on se, kun on lennetty noin kolme tuntia, ensimmäinen ruoka on syöty ja on aika rentoutua ja… ottaa kengät pois jalasta. Tässä vaiheessa, kun kymmenet muutaman tunnin kengät jalassa olleet ihmiset ottavat kengät pois, koneen täyttää usein melkoinen jalkahien käry… Huh… Niin tänäänkin. Ennen Islannin tasalle tuloa harmittelen, hajusteallergioista kärsivistä välittämättä, että miksi en suihkutellut kotona enempää parfyymiä ja miksi eivät myös lähelläni istuvat ole tehneet sitä. Haju on järkyttävä! Ne kengät voisi ottaa pois heti koneeseen noustua tai sitten ei laisinkaan.

Lennämme tänään kokolailla normaalia reittiä, ehkä ihan pikkuisen pohjoisempana kuin yleensä. Kirkkaalla säällä näen hyvin Suomen maisemia ja alhaalta on helppo tunnistaa ainakin Vammala (Sastamala) ja Pori. Vammalan ympäristöstä tunnistan itse kaupungin lisäksi Rautaveden ja Liekoveden (osa Kokemäenjokea) ja Porin ympäristöstä taas Yyterin, Tahkoluodon ja Reposaaren. Lennettyämme Pohjanlahden yli saavumme Ruotsin päälle hieman Sundsvallin eteläpuolella ja siitä suuntaamme kohti Islantia ja edelleen kohti Grönlantia. Tultuamme jonnekin Norjan ja Islannin välille katselen ulkona näkyvää lentokoneen tekemää valkeaa ”savujuovaa”: seuraamme jotakin konetta melko lähellä ja arvelen että se voisi ihan hyvin olla vain muutamaa minuuttia ennen meitä lähtenyt Finnairin New Yorkin kone. Jonkin aikaa meno on myös hieman ”heitteistä” ja mietin mahtaako turbulenssi olla edessä lentävän koneen jättöpyörteen aiheuttamaa.

Finnairin kun on tullut tässä menneinä vuosina arvosteltua negatiivisesti, milloin toimimattomien nettisivujen vuoksi, milloin myöhästymisten vuoksi ja milloin vaan yleisesti toiminnan siirtämisestä lähemmäs halpalentoyhtiöitä, niin nyt kirjoitan tähän muutaman positiivisen asian. Ensimmäinen on se, että ainakin tällä lennolla koneen henkilökunta on ystävällistä ja avuliasta (Ainoa ihan pikku miinus liian nopeasta viinitarjoilusta: ensimmäiseen lasiin ei ehdi edes koskea kun toinen ”kaato” on jo tulossa ja se oli siinä sitten se. Tämä yleinen koneen peräosan ongelma.). Mukavana asiana pidän myös sitä, että koko lennon ajan saa edelleen hakea koneen takaosasta ”ilmaisia” juomia, pientä suolaista ja suklaata. Tänään se tosin aiheutti sen, että ahneimmat kävivät tankkaamassa vartin välein ja se liikenne koneen käytävillä… Erityiskiitos tänään menee Finnairille tyhmien matkustajien paimentamisesta… Olen jo pitkään kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka turvavyön merkkivalosta on tullut jonkinlainen ”koristevalo”, joka ei kiinnosta ketään; ei koneen matkustajia, eikä edes henkilökuntaa. Valon palaessakin ihmiset seisoskelevat käytävillä, kulkevat edestakaisin ja käyvät vessassa. Mutta ei tänään! Siitä huomautetaan välittömästi. Kiitos! Kyse on kaikkien turvallisuudesta.

Siinä oli vähän kiitosta, mutta vielä jotain huonoakin: nimittäin nämä ”light”-liput… Se ei tosin olen vain Finnairin, vaan koko One World allianssin ongelma. Matkustan nyt itse ensimmäistä kertaa tällaisella ”light”-lipulla, johon ei kuulu lainkaan ruumaan meneviä matkatavaroita (mutta hinnat ovat kuitenkin samaa luokkaa kuin ennenkin, ellei jopa enemmän). Huomaan nyt yllätyksekseni, kuinka olen saattanut silloin tällöin pakata liikaa painoa käsimatkatavaroihin, koska nyt kun alan sitä tarkkaan punnita, huomaan kuinka naurettavan vähän tuo sallittu 8kg on. Hieman karrikoiden ilmaisten 8kg käsimatkavarat ovat kannettava tietokone okalaukkuineen ja tyhjä lentolaukku. Eli juuri mitään ei voi ottaa mukaansa, jos haluaa tietokoneen mukaan ja vaikka sen jättäisi poiskin, ei painoraja siltikään salli kuin hyvin kevyen varustuksen. No… Käsimatkatavarahan se onkin… Ja minun ei edes tarvitse tällä välillä juuri mitään kuljetella, mutta kun jo se tietokone ja laturit yms. välttämätön tekevät sen kahdeksaan kiloa. Tässä asiassa annan pisteet Norwegianille, koska he sallivat 10kg käsimatkatavarat ja tuo kahden kilon ero on hyvin merkittävä.

Tässä joitakin mietteitä lennolta; 11 tunnin aikana on aikaa miettiä… Minulla on tällä hetkellä elämässä käymistilassa ja odotusvaiheessa niin monia, melko isojakin asioita ja olen ollut suoraan sanoen melko hermostunut ja myös huolissani joistakin asioista. Tästä johtuen ajattelin, että tästä 11 tunnista voisi tulla tuskallinen istuminen ja perillepääsyn odottelu… Mutta toisin kävi: tämä menomatka on jostain kumman syystä ollut ehkä yksi helpoimmista matkoistani tähän suuntaan ja aika on kulunut nopeasti. Tällä kertaa minusta tosin tuntuu siltä, että tapan aikaa ihan kirjaimellisesti: yritän olla pitkiäkin aikoja vilkaisematta kelloon tai katsomatta näytöltä jäljellä olevaa lentoaikaa ja sitten yhtäkkiä yllätän sen! Yllätän ajan pitkän välttelyn jälkeen niin ettei se huomaakaan ja sitten voin ilokseni todeta tappaneeni juuri kolme tuntia: lähtiessä lentoaikaa oli 11 tuntia ja nyt enää kahdeksan!

Saavuttuani Miamiin teen hyvin epätavallisen reitinvalinnan loppumatkaa varten. Se on niin epätavallinen, että toteutan sen tänään ensimmäisen kerran. Maahantulomuodollisuudet sujuvat tänään(kin) kohtuullisen kivuttomasti ja mukavasti. Aikaa siinä jonotellessa menee minkä menee, mutta minulla ei ole kiirettä. Ja rehellisesti sanoen: eipä noissa jonoissa kovin kauaa tarvinnut seisoa. Päästyäni ulos ajattelen ensin, että taidan odotella seuraavaa Tri-Rail -junaa lentokentällä, mutta kun huomaan sen lähtöön olevan aikaa melkein kaksi tuntia: teen nopean ratkaisun terminaalin käytävällä. Avaan netin ja siirryn Brightline-junien sivuille. Syötän tarvittavat tiedot junalippua varten ja lisään vielä luottokorttini numeron ja niin minulla on yhtäkkiä Brighline-junan lippu puhelimessani. Junan lähtöön on vielä jonkin verran aikaa, mutta en tiedä kauanko taksilla kestää ajaa asemalle (se ei ole lentokentällä vaan Miamin Downtownissa), joten suoriudun ulos ja mahdollisimman nopeasti taksiin. Noin 15 minuutin jälkeen olen Brightlinen asemalla Miamin keskustassa. Tämä juna on huomattavasti kalliimpi kuin todella edullinen Tri-Rail, mutta tasokin on jotain aivan muuta: upea, melkeinpä loistelias asemarakennus, kirkkaita värejä, näyttötaululuja, kaikki puhdasta ja siistiä ja paljon siisteihin univormuihin pukeutuneita työntekijöitä... Ja kaikki todella ystävällisiä ja avuliaita. Ja sama jatkuu junan osalta: puhdas, hieno, uusi juna ja paljon tilaa istua. Matkakin taittuu West Palm Beachille noin puoli tuntia nopeammin kuin toisella junalla. Sir Richard Branson osti hiljattain koko tämän junayhtiön ja pian sen nimeksi tulee Virgin Trains USA. Toivottavasti ihmiset löytävät nämä hienot, uudet junat.