VUOSI VAIHTUU FLORIDASSAKIN

Kun vuosi vaihtuu Floridassa, on Suomessa eletty jo seitsemän tuntia vuotta 2017. Vuoden vaihtuessa täällä, on Suomessa jo seuraavan vuoden ensimmäisen päivän aamu. Ja jos on eroa kellonajoissa, niin uskoakseni eroa on myös säätilassa. Koko tämän nyt täällä viettämäni ajan korkein päivälämpötila on ollut joka päivä noin +27C astetta (+80F), mutta eilen lämpötila putosi ensimmäisen kerran alle +20C asteen (+68F), mikä on keskiarvoa selvästi alempi lämpötila (ja tuntui hyytävän kylmältä). Tänään ollaan kuitenkin taas jo takaisin noin +24C (+75F) lämpötiloissa. Sää on ollut koko ajan hyvä; muutamaa sadekuuroa lukuunottamatta koko ajan on ollut aurinkoista tai puolipilvistä. Ilmankosteus on hieman alempi kuin kesäaikaan ja ilma ei ole ollut nyt yhtä "kuumankosteaa" kuin menneinä kuukausina. Mereen en ole päässyt uimaan kertaakaan, mutta seatemperature.org -nettisivujen mukaan meriveden lämpötila on +25.6C astetta (+78F). Oman asuinalueen uima-altaalla kävin uimassa kerran kuntosalin jälkeen ja silloin veden lämpötila tuntui mukavan viileältä ja arvioisin sen olleen ehkä noin +22-24C astetta.

Näin vuoden vaihtuessa meistä jokainen varmasti miettii mennyttä vuotta ja yrittää arvioida oliko se hyvä vai huono. Jotenkin minusta itsestäni tuntuu, että vuoden 2013 jälkeen jokainen vuosi on ollut edellistä huonompi ja vuosi 2016 oli yleismaailmallisesti niin huono vuosi, että sitä on vaikea edes käsittää. Tämä pitää ehkä siinä mielessä ihan oikeasti paikkaansa, että esimerkiksi rasismi ja äärioikeistolaiset aatteet ovat saaneet rauhassa nousta esiin ja vuosi vuodelta ne ovat saaneet yhä huolestuttavampia ja vakavampia piirteitä ja jollakin tapaa ne ovat nyt saavuttaneet sellaisen huipun, jossa ne on lopetettava. Ja se on vain yksi esimerkki. Jotenkin minusta tuntuu, että koko läntinen maailma on palaamassa jonnekin synkkään keskiaikaan ja jopa ne maat, joiden asukkaiden olen luullut olevan kohtuullisesti sielun ja järjen voimissa, ovat alkaneet taantua ja vajota jonnekin pahuuteen ja ihan suoranaiseen tyhmyyteen. 

Sodat jatkuvat maailmassa niin kuin ne ovat jatkuneet vuosisatoja, mutta minusta tuntuu siltä, että isompien ja pahempien konfliktien mahdollisuus on kasvanut ja myös terrori-iskuista on tullut arkipäivää. Taudit ja aliravitsemus tappavat. Joissakin paikoissa oma kansa tappaa omiaan. Ilmasto muuttuu; napajää sulaa. Osittain tämä tunne huonoista ajoista pitää siis varmasti paikaansa, mutta suurelta osin se on myös median ja ennen kaikkea sosiaalisen median aikaansaamaa harhaa. Uskon vahvasti, että sosiaalinen media ja osittain myös muu media on suurin syyllinen siihen, miksi koko maailma näyttää monien ihmisten mielestä synkemmältä kuin koskaan ja uskon varsinkin sosiaalisen median myös oikeasti muuttaneen maailmaa. Ja ikävä kyllä suurimmaksi osaksi muutos on ollut kohti huonompaa.

Omasta näkökulmastani katsoen koko maailma on siis taas tämänkin vuoden aikana muuttunut pahemmaksi ja huonommaksi paikaksi elää ja kuulun siihen 80% suomalaisista, joka kokee olevansa nyt ahdistunut, mutta kuitenkin minun oma pieni maailmani on ollut hyvä paikka elää vuonna 2016. Olen ollut hyvinkin tyytyväinen omaan elämääni vuonnna 2016. Juuri vuoden loppuessa, huomaan siinäkin kuitenkin tapahtuneen vuoden loppua kohden yhä enemmän ja enemmän muutoksia, jotka kaikki eivät ole pelkästään positiivisia; ostettuani asunnon vuonna USA:sta vuonna 2012 matkat tänne olivat vielä 95% lomaa. Sitten ne muuttuivat niin, että niihin sekoittui jonkin verrran myös arkea kaikkien asunnon omistamiseen liittyvien asioiden hoitamisen muodossa. Vuoden 2016 keväällä tuli kuitenkin vielä isompi muutos, jonka jälkeen arki on astunut yhä vahvemmin kuvioihin ja nyt tunnen, että täällä olostani alle 50% on lomaa ja selvästi yli puolet arkea. Ei ehkä ihan tavallista arkea, vaan hieman erilaista arkea, mutta arkea joka tapauksessa. Osittain se on myös hyvä asia, koska se saa minut tuntemaan yhä enemmän, että olen osa tätä kaikkea täällä. Välillä on kuitenkin ollut jopa hetkiä, kun olen tuntenut loman aikana olevani loman tarpeessa; pitäisi kai vaan oppia ottamaan asiat vähän rennommin... Kaikenkaikkiaan oma elämäni vuonna 2016 on kuitenkin muuttunut parempaan ja elämäni tänä vuonna ollut hyvää. Olen ollut tänä vuonna hvyinkin onnellinen.

Vuonna 2016 myös suhteeni Yhdysvaltoihin on kehittynyt ja kasvanut ja muuttanut paljonkin muotoaan. Menneillä presidentinvaaleilla on paljon vaikutusta siihen, miksi kuvitelmani amerikkalaisista ihmisistä ja amerikkalaisesta yhteiskunnasta on muuttunut todella paljon, mutta siihen ovat vaikuttaneet myös lähipiirini, "perhe" ja monet ihmiset, joihin olen tänä vuonna tutustunut tai joita olen vain satunnaisesti kohdannut jossakin. Ja pakko minun on tässä tunnustaa, että ajatukseni tämän maan ihmisistä ja koko yhteiskunnasta on kokenut tänä vuonna melko pahan kolauksen. Enimmäkseen muutos minun ajatuksissani ja asenteissani on ollut kohti huonompaa. Paljon huonompaa, kuin mitä olin aikaisemmin ajatellut. Tulen varmasti joitakin näistä asioista purkamaan tulevissa blogikirjoituksissa. Oikeudenmukaisuuden ja tasapuolisuuden nimissä on toki vielä lisättävä, että myös ajatukseni suomalaisista ihmisistä sekä suomalaisesta yhteiskunnasta (ja poliitikoista) on kokenut pahan kolauksen... Minun on toisinaan jopa vaikea tunnistaa Suomea samaksi maaksi, jossa olen elänyt 50 vuotta...

Unohdan nyt nämä elämää suuremmat kysymykset ja ajatukset ja palaan Floridaan ja vuoden 2016 viimeiseen päivään. Mitä tehdä näillä seuduilla vuoden vaihtuessa? Eipä juuri mitään... Ravintolat mainostavat erilaisia tilaisuuksia tai vain pelkkää aukioloaan, mutta siinäpä se sitten onkin... Downtown West Palm on kuitenkin luultavasti täynnä ihmisiä, vaikka mitään sen kummempia uuden vuoden vastaanottoon liittyviä seremonioita ei siellä olekaan. Keskustassa City Place on yksi vaihtoehto; siellä ainakin sataa lunta klo 6, 7 ja 8pm ja vielä kerran keskiyöllä... Ja tämä säätiedotus on varma ja tarkka. Clematis Street & Waterfront on toinen vaihtoehto: sinne ihmiset todennäköisesti tulevat katsomaan Sandilandin (hiekasta rakennettu valtava joulukuusi) joka iltaista valo-showta ja samalla on mahdollisuus katsella Intracoastal Waterwayn toisella rannalla järjestettävää valtavaa (yksityistä) ilotulitusta. Ja kolmantena vaihtoehtona on vain olla joko kakkoskodissa (West Palm) tai kolmoskodissa (naisystävän/kihlatun koti Riviera Beachilla, paikka jossa nyt käytännössä asustelemme täällä) ja katsella televisiosta kuinka New Yorkin Times Squarella pallo laskeutuu vuoden vaihteessa ja paperisilppua sataa taivaalta.

Niin tai näin. Sinne tai tänne. Tämä vuosi vaihtuu joka tapauksessa Atlantin tällä puolella oman rakkaan seurassa. Tämä on nyt kolmas uuden vuoden aattoni Yhdysvalloissa. Viimeisin oli vuonna 2013 ja silloin vuosi 2014 alkoi New Yorkissa, aivan Times Squaren tuntumassa. Silloin sää oli jäätävän kylmä, kun taas tällä kertaa vuosi vaihtuu lämpimässä säässä palmujen alla.

Näiden hieman sekavien ja sekalaisien ajatusten saattelemana toivotan täältä aurinkoiselta takapihan patiolta, lammen rannalta, kaikille tätä blogikirjoitusta lukeville oikein hyvää uutta vuotta! 

This has been one hell of a year... 

For me mainly in good, 

but for this mankind mainly in bad...

SNUG HARBOR DRIVE

Ilta on jo pimentynyt kun ajamme hyvää vauhtia monikaistaista Northlake Boulevardia pitkin itään. Ajamme itse asiassa niin hyvää vauhtia, että intensiivisen keskustelun keskellä unohdan kääntyä oikeassa risteyksessä ja päätän tehdä pienen kiertolenkin Dixie Highwayn ja PGA Boulevardin kautta. Liikennettä on tänä iltana melko vähän ja matka etenee joutuisasti. On jouluaattoilta ja olemme Floridassa Riviera Beachin kaupungin alueella, matkalla katsomaan jouluvaloja erääseen aivan erityiseen paikkaan. Tämä paikka on jo kuuluisaksi tullut asuinalue Snug Harbor Drivella, Palm Beach Gardensin kaupungissa. Alue on aivan tavallinen Etelä-Floridan asuinalue, mutta asukkaat ovat jo useiden vuosien ajan panostaneet jouluvaloihin niin, että alue on tullut tunnetuksi ja samalla myös liikennemäärät pienellä kadulla ova nousseet lähes kestämättömiksi. Emme ole aivan varmoja onko jouluvalaistus tänään päällä vai ei, sillä alue pimennettiin juuri viikko sitten valtavista liikennemääristä johtuen. Luin jostain, että jouluvalaistus aiotaan purkaa ikiajoiksi, mutta taas toisaalla sanottiin, että pienen keskeytyksen jälkeen valot ovat taas päällä.

Kun käännyn isolta PGA Boulevardilta pienelle Prosperity Farms Roadille tiedän jo vastauksen arvailuihimme: kaukana edessämme näkyy pitkä jono autoja ja tuota automäärää ei voi selittää mikään muu kuin se, että ihmiset ovat tulleet katsomaan jouluvaloja. Parin minuutin ajon jälkeen olemme jo itsekin jonossa ja edessä on paljon pitempi autossa istuminen kuin olisimme koskaan voineet arvata. Jono liikkuu kävely- tai oikeastaan paremminkin ryömintävauhtia ja välillä seisomme pitkiä aikoja paikoillamme. Ilta on pimeä ja välillä ulkona sataa. Jotkut ihmiset ovat hylänneet autonsa ja jatkavat matkaa jalan ja he näyttävät etenevän huomattavasti nopeammin kuin me. Jono on arviolta hieman vajaan kahden mailin mittainen ja jonottamiseen kuluu aika tunnin verran. Mietimme jo pois kääntymistä, mutta päätämme kuitenkin jatkaa, koska olemme jo jonottaneet niin kauan, eikä meillä ole kiirettä minnekään. Tunnin päästä ohitamme Snug Harbor Driven alussa olevan liikenteenohjauksen, johon tarvitaan kolme poliisiautoa ja kolme sheriffin autoa. Autojono on kertakaikkiaan uskomaton ja autoja päästetään aluelle vuorotellen molemmista suunnista. Ja jos on autojen määrä uskomaton, niin samoin on kyllä asuinalueen valaistuskin! Se on todellakin näkemisen ja jonottamisen arvoinen. Koska tätä valomerta on täysin mahdotonta kuvailla, jätän sanalliset selitykset sikseen ja liitän tähän muutaman kuvan. Tällä kadunpätkällä ei joulun aikaan sähkölaskuista piitatata...
(Kuvat: Veronica Karas & Markus Kivelä, kuvat voi suurentaa klikkaamalla.)

 

MUIHIN MAISEMIIN

SAS A330 Grönlannin yläpuolella

Katselen ulos lentokoneen ikkunasta. Vasemmalla puolella näkyy valtavan siiven sininen kärki, jossa lukee valkoisilla kirjaimilla SAS. Reilut yhdeksän kuukautta sitten istuin lähes samalla penkkirivillä, samalla puolella tällaista samanlaista lentokonetta, mutta silloin siiven päässä oli Finnairin logo. Lennämme kilpaa auringon kanssa (maan pyörimisen kanssa) ja olemme koko ajan auringonlaskun rajamailla. Ulkona, alapuolellamme on pilviä, mutta näen kuitenkin niiden raoista Grönlannin lumihuippuisia vuoria. Kun istuin lentokoneessa Grönlannin yläpuolella kevättalvella, mietin mihin tämä vuosi minua vie, mutta en olisi ehkä ihan osannut arvata, kuinka paljon kaikki tulisi muuttumaan. Nyt yhdeksän kuukautta myöhemmin olen matkalla Yhdysvaltoihin jo viidettä kertaa tänä vuonna ja vuoden loppuessa olen viettänyt siellä kuluneen 10 kuukauden aikana tasan kolme kuukautta!

Cityjet Canadair CRJ900

Aikaisemmilla neljällä matkalla tänä vuonna olen lentänyt Euroopasta suoraan Floridaan. Ensimmäisellä kerralla suorilla Finnairin lennoilla Helsingistä Miamiin ja takaisin. Toisella kerralla Norwegianilla yhden yön pysähdyksellä Lontoon kautta Ft Lauderdaleen ja palatessa Ft Lauderdalesta Oslon kautta Helsinkiin. Kolmannen matkan tein British Airwaysilla ja Virgin Atlanticilla Lontoon kautta Miamiin. Neljännellä kerralla valitsin taas Norwegianin, mutta tällä kertaa menomatkan pysähdys oli Kööpenhaminassa ja paluumatkalla vaihdoin konetta Tukholmassa. Ja nyt siis istun SAS:n koneessa välillä Tukholma – New York (Newark). Tukholmaan lensin SAS/Cityjetillä Helsingistä ja päästyäni New Yorkiin vaihdan vielä West Palm Beachille lentävään Unitedin koneeseen.

Miami Beach maaliskuussa

Lentolippujen hinnoista voisin kertoa sen verran, että kevään suorat lennot Finnairilla Miamiin olivat halvat: meno-paluun hinta oli vain 530 euroa. Kesän lipuista jouduimmekin sitten maksamaan paljon! Kesä- heinäkuussa lippujen hinnat olivat todellla korkeat. Virginin alkusyksyn lennot olivat halvimmat koskaan varaamani, 418 euroa ja nyt kun tultiin jouluaikaan, hinnat pomppasivat taas pilviin. Nämä lennot Tukholman ja Newarkin kautta suoraan perille West Palm Beachille ja takaisin maksoivat noin 930 euroa. Tällaisia ei enää olisi kyllä varaa maksaa... Mutta eipä tarvitsekaan; ei ainakaan seuuraavista lennoista. Olen varannut jo seuraavatkin lennot ja tulen seuraavaksi lentämään taas Finnairilla suoraan Helsingistä Miamiin hintaan 399 euroa + 2000 Finnairin pistettä!! Se oli hyvä tarjous! Samoin kihlattuni onnistui saamaan suorat lennot toisinpäin hintaan 440 dollaria eli hyvin lähelle tuota samaa!

Minun joulunalusviikon lentoni on edennyt jo Kanadan yläpuolelle. Olemme siis jo Pohjois-Amerikan mantereella. Olen nyt istunut lentokoneessa 45 minuuttia Helsingistä Tukhomaan ja pian 6 tuntia matkalla Tukholmasta Newarkiin. Tai onhan tuota istumista tullut jo paljon enemmänkin, tuo on vain lentoaika. Matka Kanadan pohjoisosista Newarkiin kestää vielä 2,5 tuntia ja pitkän odotuksen jälkeen edessä on vielä vajaan kolmen tunnin lento Palm Beachin lentokentälle (joka sijaitsee itse asiassa West Palm Beachin kaupungissa). Etuna tässä matkassa on se, että olen suoraan perillä määränpäässäni, vain lyhyen taksimatkan päässä kotoa. Lentäessäni Miamiin käytän Tri-Rail junaa, jolla matka Miamista West Palm Beachille tai tarkemmin sanottuna Mangonia Parkiin kestää kaksi tuntia. Hintaa tuolle matkalle tulee kokonaiset kuusi dollaria... Jos taas saavun Ft Lauderdaleen tai lähden sieltä, on minulla aina autokuljetus lentokentälle... :)

Tällä kerralla joudun ottamaan taksin, koska ”pikku” urhailuvammasta johtuen kumppanini ei tänään kykene ajamaan autoa ja noutamaan minua lentokentältä. Matka on tosin lyhyt, joten ei taksikaan kovin kallis ole ja nyt etuna koko lomaa ajatellen on kuitenkin se, että vuokra-autoa ei tarvitse tällä kertaa ottaa. Kun olemme molemmat lomalla, yksi auto riittää. 

 

Kone, jolla nyt lennän, on viimeistä paikkaa myöten täynnä. Myymällä joulun aikaan ja jo ennen joulua selvästi muita lentoyhtiöitä halvempia lippuja, SAS on näköjään saanut koneensa täytettyä. Ainakin koneen takaosa on täynnä ruotsalaisia. Kaikkialta kuuluu vain pelkkää ruotsin kieltä ja myös matkustamohenkilökunta on ruotsinkielinen. Lukuunottamatta sitä onnetonta purseria, joka on äänessä... ja jonka puheesta ei saa mitään selvää. Kaikkihan tietävät lentokoneiden kuulutuslaitteet, jotka tekevät jo normaalistikin puheesta usein koodattua salakieltä ja varsinkin jos kuulutukset hoitaa purseri, jonka ruotsin kielestä ei saa selvää, eiikä sen paremmin englannin kielestäkään. Hänen aksenttinsa perusteella olisin valmis väittämään, että hän on norjalainen...

Minun vieressäni istuu ruotsalainen mies, joka on perheensä kanssa matkalla joululomalle Floridaan. Olen oikeastaan tyytyväinen, että kerrankin viereeni sattuu puhelias ihminen. Olen kuluneiden kolmen vuoden aikana matkustanut pääsääntöisesti yksin. Olen lentänyt paljon ja nyt kolme vuotta ihan itsekseni, joitakin poikkeuksia lukuunottamatta. Tämä taas on aiheuttanut sen, että todella monta kertaa lentänyt niin, että vieressäni on ollut tyhjä paikka tai jopa koko penkkirivi on saattanut olla tyhjä. Ja sehän on aina ahtaassa lentokoneessa kuin lottovoitto. Voi levittäytyä tavaroinensa miten haluaa, levätä miten haluaa ja varsinkin syödessä tuo tila tuntuu mukavalta, kun voi levittää kyynerpäänsä ja avata ruokatarvikkelle kaksi pöytää. Eli tyhjä paikka vieressä on paras, mutta jos joku viereeni istuu, on kiva, jos hän haluaa edes muutaman sanan vaihtaa. Tähän asti kaikki vieruskumppanini ovat olleet enimmäkseen tuppisuita tai sitten sitä tyyppiä, joka heti istuuduttuaan laittaa kuulokkeet korville ja ottaa ne pois kun kone pysähtyy määränpäässä. Tai sitten nukahtaa jo ennen koneen lähtöä ja herää koneeen laskeutuessa. Mutta takaisin tähän koneeseen; olen tyytyväinen kun löydän monta puheenaihetta vieressäni istuvan miehen kanssa ja jutustelemme niin Suomesta kuin Ruotsistakin ja tietysti myös Floridasta. Hauska yhteensattuma on se, että miehen vaimo on kreikkalainen ja Kreikastahan taas riittää minullakin tarinaa.

Ensimmäinen lento tänään (pienellä Canadair CRJ900-koneella) oli todella tasainen pehmeä alusta loppuun. Oikein mukava lento. Myös tämä lento Tukholmasta Newarkiin (isolla Airbus A330-koneella) on ainakin tähän asti ollut tasainen ja mukava, vaikka kapteeni ennen lähtöä varoitti, että matkalla saattaa olla jonkin verran turbulenssia. No, vielä on melkein kaksi tuntia aikaa. 

 

Atlantin yli lennettäessä tarjoillaan yleensä kaksi ateriaa: lounas ja sitten vielä jonkinlainen kevyempi ateria hieman ennen laskeutumista. SAS:n versio lounaasta oli tänään ihan tyypillinen lentokoneateria, josta ei kehuja paljon liikene, mutta eipä siinä mitään valittamistakaan ollut. Paluuulennot taas lennetään yleensä yöikaan, jolloin lennoilla tarjoillaan "illallinen" ja aamiainen. Poikkeuksen muista tekee Norwegian, jonka lennoilla ei halvimman lipun hintaan kuulu mitään aterioita (eikä myöskään ruumaan meneviä matkatavaroita tai paikanvarausta). Itse olen aina valinnut Norwegianilla lennettäessä seuraavan hintaluokan liput, jolloin nuo edellä mainitut kuuluvat hintaan, mutta hyvin voisin mennä halvemmallakin, koska matkatavaroita en oikeastaan tarvitse ja eväät voi ottaa mukaan lentokentältä.

New York (Newark, NJ)

Lentokoneista voisin kirjoitella enemmänkin, mutta lyhyesti pari sanaa. Sekä Norwegian että Virgin Atlantic käyttävät Atlantin yli suuntautuvilla lennoillaan Boeing B787-900 Dreamlinereita. Koneet ovat hienoja ja vielä melko uusia. Nämä koneet ovat omasta mielestäni paljon mukavampia kuin muut ja varsinkin koneen hiljaisuus vaikuttaa tähän ainakin itselläni melko paljon. Finnair ja SAS sen sijaan käyttävät lennoillaan vanhaa kalustoa. Molempien yhtiöiden Airbusseilla on jo jonkin verran ikää (joskin tänään allamme oleva Airbus A330 vaikuttaa melko uudelta), mutta mukavia ja siistejä koneitahan nekin ovat edelleen. Ja eri yhtiöiltä löytyy sitten tietysti kaikkea mahdolllista lentokalustoa, Boeing Jumboista Airbus "Super-Jumboihin", koska yhteyksiä Euroopan ja USA:n välillä on niin paljon. USA:n sisäisillä lennoilla voikin sitten varautua ihan mihin vaan: olen lentänyt rämisevillä paikallisbusseilla, mutta myös aivan tuliterällä ja todella hienolla B737-koneella. Ja eivät ne kaikki Euroopan sisäisillä lennoillakaan käytettävät koneet uutuuttaan kiiltele...

Tämä vuosi on ollut tasaista liukumista yhä enemmän kohti toista mannerta. Kevään jälkeen elämän kulku on muuttunut melko radikaalisti, mutta tämä kaikki on käynyt kuitenkin täysin kivuttomasti ja helposti. Kun tämä vuosi loppuu, maaliskuun ja vuoden lopun väliseen 10 kuukauteen mahtuu viisi USA:n matkaa ja kaikkiaan siis kolme kuukautta oleskelua siellä! Eli tämän laskelman perusteella olen lähestulkoon 2/3 ajastani Suomessa ja 1/3 Yhdysvalloissa. Tämä vuosi on ollut liukumista yhä enemmän muihin maisemiin.

Newark, taustalla Manhattan, NYC

Kävin USA:ssa ensimmäisen kerran jo vuonna 1991. Sen jälkeen olikin sitten usean vuoden tauko, mutta sitten tahti alkoi taas kiihtyä. Oman asunnon ostin vuonna 2012. Kovin paljon en ole USA:ssa kierrellyt ja elämä on keskittynyt nyt enimmäkseen "kotinurkille", mutta jossain muuallakin on sentään tullut käytyä. Tässä minun listani. Osavaltiot, joissa olen ihan oikeasti vieraillut: Florida, New York, Virginia, Maryland, Illinois, Havaiji ja Washington D.C. (ei varsinaisesti osavaltio). Osavaltiot, joiden läpi olen kulkenut Amtrakin junalla: New York, New Jersey, Delaware, Pennsylvania, Maryland, Washington D.C., Virginia, North Carolina, South Carolina, Georgia ja Florida. Ja vielä yksi osavaltio, jossa olen kahdesti vaihtanut lentokonetta, mutta en koskaan varsinaisesti vieraillut: Kalifornia. Eli oikeastaan aika paljon on aikaa vietetty eri puolilla Yhdysvaltoja. Paljon on nähty... Ja paljon paljon enemmän on näkemättä.

Nyt olen saanut jollakin tavalla potkaistua tämän pitkään jumissa olleen matkablogini liikkeelle ja kuten olen luvannut, jatkossa seuraa sekalaisia (ja sekavia) tarinoita sieltä täältä ilman logiikkaa tai kronologiaa; vain katkelmia sieltä ja täältä.

UUSI ALKU

Olen päättänyt lopultakin rikkoa hiljaisuuden. Olen päättänyt viimein selvittää ajatukseni ja koota itseni niin, että pystyisin taas kirjoittamaan. Olen sitä jo muutamaan otteeseen tänä vuonna yrittänyt, mutta jotenkin tuntuu siltä, että aivojeni tilalla on vain epämääräinen kasa tahmeaa siirappia ja ajatukset tuntuvat juuttuvan tuohon tahmeaan siirappiin. 

Olen kirjoitellut tätä matkablogiani ja sen edeltäjää omilla nettisivuillani useita vuosia, mutta nyt keskeytin kirjoittamisen kevättalven matkani ensimmäisenä päivänä maaliskuussa. Kevään matkakertomukseni kuukauden pituisen matkan osalta loppuu siihen, kun lentokone laskeutuu Miamiin. Kirjoittamisen lopettamiseen oli useita syitä, joista en nyt kaikista välitä edelleenkään kirjoittaa sen enempää, mutta pääsyyt siihen olivat oman elämäntilanteen äkillinen muuttuminen hyvinkin radikaalisti sekä se tosiasia, että tavallaan en enää tuntenut olevani matkalla, vaan yhä enemmän toisessa kodissani, minulle jo niin tutuilla nurkilla. Kirjoitettavaa minulla olisi vaikka kuinka paljon, ehkä enemmän kuin koskaan, mutta mainitsemieni syiden vuoksi en vaan ole yksinkertaisesti tuntenut minkäänlaista tarvetta tai halua kirjoittamiseen. 

Nyt yritän siis pitkän tauon jälkeen jatkaa tätä matkablogiani ja yritän noudattaa nyt kahta periaatetta: ensinnäkin aloitan kirjoittamisen niin kuin en olisi ikinä kirjoittanut tänne mitään matkoistani tai toisesta kotiseudustani. Tästä blogista ja tämän blogin edeltäjästä löytyy kyllä paljonkin juttuja kaikesta mahdollisesta, mutta yritän kirjoittaa nyt aivan kuin alkaisin alusta ja tyhjältä pöydältä. Toinen periaate on se, että yritän yhä enemmän kronologisesti ja loogisesti etenevän tekstin sijaan kirjoitella erilaisia lyhyitä katkelmia sieltä täältä; fragmentteja erilaisista paikoista, asioista ja tuntemuksista.

*********************

(Kuvat voi suurentaa klikkaamalla.)

Istun eräänä kesäkuun iltana taekwondo-salilla Lake Clarke Shoresissa, aivan West Palm Beachin kaupungin kainalossa, Floridassa, Yhdysvalloissa. Olen noin 15 minuutin matkan päässä omasta ”kakkoskodistani”, joka sijaitsee West Palm Beachin puolella ja eräänlaiseen ”kolmoskotiini” (numeroinnin järjestyksestä en ole enää ihan varma) Riviera Beachilla täältä on noin 20 minuutin matka. Istun täällä katselemassa taekwondo-harjoituksia ja jotenkin tämä kaikki täällä tuntuu ihan tavalliselta, enkä ole lainkaan ihmeissäni tai yllättynyt. En tunne olevani mitenkään minulle vieraassa tai oudossa maailmassa, vaan jotenkin tunnen kuuluvani tänne, eikä tässä kaikessa ole yleisesti ottaen mitään ihmeellistä. Onhan tämä ollut tosin melkoinen muutos koko elämässä ja toisinaan kuitenkin herään pieneksi hetkeksi miettimään miten ihmeessä minä oikein olen tänne tullut. Miksi minä yhtäkkiä olen täällä ja miten tässä oikein kävi näin. Vielä puoli vuotta sitten en todellakaan osannut nähdä itseäni Floridassa sijaitsevan taekwondo-salin katsomossa… Yksi tunne sisälläni on kuitenkin varma: olen onnellinen.

Vaikka kaikki täällä tuntuukin nyt suurimmaksi osaksi tutulta ja tavalliselta, olen kuitenkin edelleen sen verran hämmentynyt muuttuneesta tilanteesta, että en tälläkään kertaa aio kirjoittaa varsinaista matkakertomusta. Annan nyt ainakin tämän kesän mennä kirjoittamatta mitään. Tavallaan kai etsin edelleen tietäni ja haen vaihtunutta paikkaani ja muuttunutta rooliani myös tämän blogin kirjoittajana. Suunta näyttää ainakin tällä hetkellä melko selvältä, mutta lukuisat yksityiskohdat vaativat vielä tulevien kuukausien ja vuosien aikana tarkentamista ja tarkemmat suunnitelmat puuttuvat oikeastaan kaikilta osin. Jonkinlaisia yleisiä suunnitelmia ja suuntalinjoja on hahmoteltu, mutta käytännön toteutus saa vielä odottaa. Tämän seudun muuttuminen jollakin tavalla toiseksi kotiseuduksi ja sitä myötä tunne tämän paikan muuttumisesta matkan sijaan tavalliseksi elämäksi vaikuttavat muiden syiden lisäksi kuitenkin siihen, että perinteinen matkakertomustyyli tulee nyt väkisinkin muuttumaan jonkin verran.

"Taekwondo-taistelijat” jatkavat liikkeidensä harjoittelua matolla. Erilaisia liikkeitä. Huudahduksia. Valmentajan tiukat komennot. Tämä laji on minulle melko outo ja vieras; paljon vieraampi kuin nämä seudut, joilla nyt kuljen tottuneesti. Seuraan välillä salin tapahtumia, välillä unohdan missä olen ja uppoudun omiin ajatuksiini. Taekwondo-salille luonnollisesti kuuluvan Korean lipun lisäksi salin peilien yläpuolelle on ripustettu kaksi lippua, joilla on minulle paljon suurempi merkitys: USA:n lippu ja Floridan osavaltion lippu. Kun katson ulos isoista ikkunoista, näen ulkona vilkasliikenteisen kadun ja sitä reunustavan palmurivistön. Ilmastoinnin vuoksi salilla on mukavan viileää, mutta tiedän ilman ulkona olevan kuumaa ja kosteaa. Tunnin harjoitus alkaa olla lopuillaan ja pian on aika suunnata West Palmin kautta takaisin Riviera Beachille.

Tällä kertaa minä olen auton ratissa ja voin päättää mitä tietä ajamme kotiin. Valitsen tällä kertaa valtavan, 8-12 -kaistaisen Interstate I-95 tien, vaikka normaalisti ehkä valitsisin hieman rauhallisemman Military Trailin, joka vie vieläpä suoraan minun asunnolleni. Ilta alkaa jo hämärtyä kun lähdemme ajelemaan kohti pohjoista, mutta illan myötäkään lämpö ja kosteus eivät ole kadonneet minnekään. Liikenne on vielä tähän aikaan vilkasta, mutta pian olemme jo perillä West Palmin puolella ja käännyn Okeechobee Boulevardille, yhdelle alueen pääväylistä. Tänään aikeenamme on pysähtyä syömään johonkin tämän tien kymmenistä eri pikaruokapaikoista. Kahdeksankaistainen tie vie meitä itään ja ajamme hyvää vauhtia muun liikenteen mukana. Autoja on oikealla ja vasemmalla ja niitä näkyy silmänkantamattomiin niin edessä kuin takanakin. Tietä reunustaa loputon rivi erilaisia liikkeitä kirjavine mainostauluineen ja – valoineen ja jo laskenut aurinko värjää taivaan edessämme vaalenapunaiseksi. Siellä täällä tummien palmujen hahmot erottuvat terävinä värikästä taivasta vasten. 

SYKSY 2016

Talven tultua olen taas päättänyt aloittaa kirjoittamisen. Sitä odotellessa pari hienoa viedopätkää toisilta kotikulmilta ja muutama kuva lisää tämän vuoden matkoilta:

Valokuvia vuoden neljänneltä USA:n matkalta:
USA, October 16-19, 2016
USA, October 20-23, 2016
USA, October 24, 2016
USA, October 25-31, 2016

Ja muutama hieman erilainen kuva:
Photoshooting Sunday at Juno Beach Gas Station, Oct 23, 2016
Photoshooting Sunday in Hobe Sound, Oct 23, 2016