KATSE KOHTI TULEVAA

Joulu alkaa olla lähellä ja sää näyttää edelleen samalta, miltä se on näyttänyt minun mielestäni jo aivan liian pitkään. Jos alkusyksy olikin kaunis ja jatkui pitkään aurinkoisena ja lämpimänä, niin nyt olemme saaneet takaisin sen, mitä syksystä ehkä tähän asti puuttui... Kirjoittelen tällä kerralla vielä ihan lyhyesti muita kuulumisia, oikeastaan jonkinlaisen lyhyen jälkikirjoituksen edelliseen blogikirjoitukseeni (6.12.2015), ja palaan sitten taas tämän blogin varsinaiseen aiheeseen eli matkusteluun.


KUN PARAS YSTÄVÄ ON POISSA

Kun rakas Miisa-kissamme nukkui pois viikko sitten lauantaina, ihmettelin itsekin kuinka raskaasti sen otin ja kuinka surulliseksi se minut teki. Huomasin, kuinka tärkeä ja rakas siitä oli minulle tullut ja kuinka olin siihen kiintynyt 12 yhteisen vuoden aikana. Tällä viikolla keksin ehkä sen parhaimman selityksen isoon ikävään ja suruun: minun paras ystäväni oli nukkunut pois. Miisa-kissa oli se, jolle aina ensimmäiseksi aamulla sanoin huomenta ja jonka hyvästelin töihin lähtiessä eteisen ovella. Miisa oli se, joka aina odotti minua kotona ja oli niin mielissään minun näkemisestäni. Miisa oli se, joka aina tassutteli kiireesti minua vastaan tullessani kotiin ja jolle sanoin moi astuessani sisään. Miisa oli se, jonka kanssa istuin illalla katsomassa televisiota, kissa minun sylissäni, mahani päällä tai hartioillani. Miisa oli se, jolle nukkumaan mennessä sanoin hyvää yötä. Miisa oli minun juttukaverini ja läheisin ystäväni.

Parin kuluneen vuoden aikana oma huomioni ihmisissä on ehkäpä jo vähän liiallisestikin kiinnittynyt enimmäkseen ihmisten pahuuteen. Niin muualla maailmassa kuin Suomessakin. Viime aikoina käsitykseni suomalaisista ihmisistä on romahtanut, kun olen huomannut kuinka pahantahtoisia ja ihan suoraan sanoen vittumaisia aivan liian monet ihmiset täällä ovat. Ja se vittumaisuus yhdistettynä tyhmyyteen ja tietämättömyyteen on todella ikävä yhdistelmä. Tämä vaikutti myös siihen, että olin tyytyväinen siihen, että minulla oli kaverina kissa. Kissa on paljon parempi kaveri kuin suuri osa ihmisistä... Tämä ei tietenkään koske kaikkia, vaan suurin osa niistä ihmisistä, joita minä paremmin tunnen, on ihan hyviä ja mukavia ihmisiä ja on paljonkin ihmisiä, joita voin onneksi kutsua ystävikseni. Ja tietysti tärkeintä maailmassa ovat ne muutamat kaikkein läheisimmät ihmiset. Mutta silti, jos ei aivan läheisimpiä ihmisiä oteta lukuun, niin Miisa oli todellakin paras kaverini ja siksi minä ikävöin sitä edelleen niin paljon..


KATSE KOHTI TULEVAA

Vaikka mieli onkin vähän maassa juuri nyt, vuoden synkimpään aikaan, joulun ja vuodenvaihteen lähetessä, on minun silti pakko yrittää nähdä valoisasti ja katsoa tulevaan. Ajatuksissani on ollut pikainen tarkastuskäynti USA:ssa omalla asunnolla tammikuun alkupuolella. Aikataulu tästä hetkestä tammikuun loppuun on kuitenkin nyt niin tiukka, että olen jo varautunut siihen, että tämä "äkkilähtö" ei ehkä tule onnistumaan. Koska työ rajoittaa nyt vapaa-aikaa jonkin verran, olin ajatellut korkeintaan 10 päivän matkaa, jolta minun pitäisi palata viimeistään 20.1. ja jos en pysty ottamaan vapaaata edes tätä kymmentä päivää, on koko matka parasta unohtaa. Lennot maksavat kuitenkin jonkin verran ja koneessa (tai koneissa) joutuu istumaan sen verran pitkään, että viikon tai lyhyemmän ajan vuoksi Floridaan asti ei kannata lähteä. Helpointa olisi kai jatkaa suoraan joululomaa ja lähteä matkaan heti vuoden ensimmäisinä päivinä tai tarkalleen ottaen 3. päivän jälkeen, mutta lennot ovat hieman halvempia, jos lähtöä siirtää siitä ainakin viikon verran eteenpäin.

Tammikuulle olisi ainakin vielä saatavilla hyvinkin edullisia lentoja Yhdysvaltoihin. Esimerkiksi Finnairin suorilla lennoilla pääsisi New Yorkiin ja sieltä edelleen Americanin lennolla Miamiin hintaan 595 euroa! Paluu samaa reittiä kuuluu tietysti tähän hintaan. Toinen, oikeastaan vielä huomattavasti parempi vaihtoehto, olisi matka Finnairin suorilla lennoilla New Yorkiin ja sieltä edelleen JetBluen lennolla West Palm Beachille ja samaa reittiä takaisin hintaan 671 euroa! Tämä matka suoraan perille asti ei olisi kuin 76 euroa kalliimpi kuin Miamin lennot ja näin pääsisin aivan oman kodin nurkalle. Samalla välttäisin Miamin ruuhkaisen kentän ja reilun 100 kilometrin automatkan Miamista West Palmiin, vaikka eivätpä nekään nyt mitään isompaa päänvaivaa tuottaisi. Muitakin vaihtoehtoja tietenkin olisi, mutta pidän kiinni periaatteestani, että Floridaan on päästävä yhdellä välilaskulla tai suoraan yhdellä non-stop -lennolla. Finnairin suorat lennot Miamiin olisivat siis myös yksi vaihtoehto, mutta niistä halvimmatkin näyttävät maksavan tammikuussa minulle edes jollakin tavalla sopivina ajankohtina yli 800 euroa.

Työkiireiden lisäksi minulla on nyt muitakin asioita, jotka asettavat pikku rajoituksia tai ohjaavat päätöksentekoa, mutta nyt ensimmäisenä suunnitelmissa olisi kuitenkin tämä lyhyt matka tammikuussa. Maalis-huhtikuulle olen jo jonkin aikaa suunnitellut pitempää, noin kuukauden kestävää matkaa, mutta nyt minun on otettava sen suhteen huomioon myös mahdollinen matka kesä-heinäkuussa. Tosin mikään näistä kolmesta ei välttämättä sulje muita pois. Jos vaan rahaa lentolippuihin löytyy... Lomapäiviä minulla on käytettävissä riittämiin: vielä 30 päivää vanhaa lomaa ennen kuin voinkin jo alkaa käyttää sen päälle tulevia vuoden 2016 lomia. Reilun puolen vuoden aikani Kreikassa jätti minulle reserviin melkein koko vuoden 2014 lomat ja niihin kun on lisätty vielä vähän lomarahanvaihtovapaita, olen ollut jo pitkään reilusti "plussalla" lomapäivien suhteen. Eli matkustelu ei ole kiinni nyt lomapäivistä, vaan rahasta ja ehkä vielä sitäkin enemmän omasta aikaansaamisesta. Ehkä myös matkakaverista, joita minulla ei nyt viime reissuilla ole ollut. Näistä kolmesta alustavissa suunnitelmissa olevista reissuistakin kahta ensimmäistä eli talven ja talven tai kevättalven matkaa suunnittelen yksin (jos ja kun matkaseuraa ei löydy).

Katsotaan kuinka moni näistä kolmesta nyt alustavissa suunnitelmissa olevista USA:n reissuista lopulta toteutuu. Toivottavasti ne kaikki. Näiden lisäksi haluaisin vielä matkustaa elokuun alussa Italian Senigalliaan. Siellä järjestettävät Summer Jamboree - festarit on nyt nähty jo kaksi kertaa ja kova halu olisi päästä sinne taas tänä vuonna, Turhaan ei tapahtuman mainoslauseessa sanota "The Hottest Rockin' Holiday on Earth!" Näiden lisäksi olisi mukava paeta vielä viettämään syntymäpäiväänsä jonnekin ihan muualle, mutta ihan jatkuvaan matkusteluun ei nyt taida riittää aika eikä rahat. Nyt ihan ensimmäiseksi on kuitenkin päästävä hetkeksi syksyn ja talven synkkyyttä ja kylmyyttä pakoon. 

Edellisen reissuni matkatarina on edelleen kesken, mutta palaan siihen seuraavissa kirjoituksissani. Muistakaa käydä katsomassa valokuviani.

TALO ON HILJAA, ULKONA SATAA

Olen päättänyt, ja melko hyvin myös onnistunut pitämään siitä kiinni, että en kirjoittele tähän blogiin sen enempää politiikkaa kuin liialti omaa elämäänikään. Molemmista olisi paljonkin kirjoitettavaa, mutta haluan pitää tämän niin puhtaasti matkablogina kuin mahdollista. Nyt teen kuitenkin yhden ison poikkeukseen ja kirjoitan jotain, mikä ei liity mitenkään matkusteluun.

MUISTOKIRJOITUS MIISALLE

Tänään on itsenäisyyspäivä ja ikkunallani palaa yksi kynttilä. Se ei tällä kertaa pala Suomen itsenäisyydelle, vaan rakkaan Miisa-kissamme muistolle. Miisa kuoli eilen Viikissä pieneläinsairaalassa sairauteen, jonka lopulliset syyt jäävät ikuisiksi ajoiksi arvoitukseksi. Minä olen nyt yksin kotona. Sää on on samanlainen kuin se on ollut jo useamman päivän ajan: ulkona on synkää ja mustaa, tuuli on ollut myrskyisä. Tämä sää on nyt aivan yhtä synkkä kuin minun mielialani. Ja tämä talo ja koti on niin kovin hiljainen ilman Miisaa ja ulkona vain sataa ja sataa.

Miisa tuli meille jo tammikuussa 2004. Kävimme silloin poikani kanssa HESY:n löytöeläintalossa katsomassa kissoja ja toisella kerralla olimme menossa hakemaan ensimmäisellä käynnillä näkemäämme valkoista kissaa. Kun poikani meni isoon kissahäkkiin sisälle, kävikin niin, että nurkassa yksin kyyristellyt harmaa kissa tuli heti hänen luokseen ja niin siinä kävi, että tuo kissa lähti sitten meidän mukaamme. Me emme valinneet Miisaa, vaan Miisa valitsi meidät. Heti ensi hetkestä lähtien hänestä tuli poikani kissa ja tuo aralta ja erakolta vaikuttanut kissa osoittautuikin ihmisläheiseksi ja kaikinpuolin kivaksi kissaksi. Kukaan ei tiennyt kissan ikää, koska se oli löydetty Herttoniemenrannasta; se ei kuitenkaan ollut ihan pentu, mutta ei varmasti kovin vanhakaan. Arvelimme iäksi pari vuotta tai korkeintaan vähän enemmän.

Miisa oli kanssamme melkein 12 vuotta. Jos tuohon 12 vuoteen lisätään kaksi vuotta, Miisan ikä olisi ollut nyt 14 vuotta, mikä vastannee ihmisen iässä yli 70 vuotta. Ja on ihan mahdollista, että olemme arvanneet Miisan iän meille tullessa aivan väärin ja voi olla, että Miisa oli vielä paljon vanhempikin. Eli Miisa oli jo joka tapauksessa vanha kissa ja tämä olisi ollut edessä varmasti hyvinkin pian, mutta nyt lähtö tuli niin äkkiä, että sitä on vielä vähän vaikea ymmärtää. Miisa oli kuitenkin sairastumiseensa asti todella pirteä ja reipas kissa, melkein kuin pentu edelleen. Uskon, että Miisa eli ihan hyvän elämän ja Miisaa rakastettiin ja siitä välitettiin. Ehkä ainoa huono asia oli se, että ajoittain Miisa joutui olemaan liian paljon yksin. Miisa kun oli kuitenkin hyvin ihmisläheinen kissa ja kaikesta näki, että se kaipasi seuraa. Kun poikani muutti pois kotoa, Miisa jäi minulle ja kaikesta näki, että Miisa kiintyi vähitellen enemmän minuun ja minusta tuli tärkeä ihminen, jonka läheisyyttä Miisa kaipasi.

Vielä tämän viikon alussa kaikki oli hyvin. Miisa oli aivan oma itsensä ja vaikutti tyytyväiseltä ja reippaalta. Söi hyvin, liikkui hyvin ja teki Miisan temppuja aivan kuten aina ennenkin. Kun lähdin aamulla töihin, Miisa tuli esittämään kuperkeikkatemppujaan ovelle kuten aina ennenkin. Kun tulin töistä, Miisa kipitti kovaa vauhtia ovelle minua vastaan, jos ei ollut jo valmiina eteisen pöydän päällä odottamassa. Nukkumaan mennessä Miisa tuli odottamaan makuuhuoneen matolle jokailtaista rapsutustaan ja kun Miisaa silitti, se kieri pitkin makuuhuoneen mattoa ja nautti olostaan. Kun menin sänkyyn selälleni, tuli Miisa ennen nukahtamistani vatsani päälle makaamaan aivan kuten ennenkin ja aamuisin heräsin niin, että Miisa nukkui sängyn jalkopäässä. Vielä tämän viikon alussa kaikki oli hyvin, enkä olisi uskonut, kuinka tämä viikko päättyy.

Tullessani keskiviikkona töistä asiat olivat jo hullusti. Arvasin sen heti, kun Miisa ei oven avattuani tullutkaan minua vastaan. Ja kun Miisaa ei näkynyt edes kutsuttaessa, aloin jo hätääntyä ja tiesin, että nyt asiat eivät ole kunnossa. Löysin Miisan lopulta piilosta kenkätelineen päältä, arkana ja pelokkaana. Niin meni keskiviikkoilta: Miisa vaihtoi korkeintaan piilosta toiseen, ei syönyt, eikä juonut, eikä käynyt hiekka-astialla. Yritin laittaa ruokaa ja juomista helposti esille ja tarjota niitä eri keinoin, mutta mikään ei kelvannut. Kun mikään ei ollut muuttunut torstai-iltana, päätin viedä Miisan eläinlääkärille. Elänlääkärin löytäminen olikin sitten vaikeampaa ja soitettuani useamman puhelun, jäi jäljelle enää yliopistollisen pieneläinsairaalan päivystys Viikissä. Kun nostin jo kovin vetelän tuntuisen kissan kantokoppaan ja lähdimme kohti Viikkiä, jotenkin jo arvasin, että tämä taitaa olla reissu, jolta Miisa ei enää koskaan palaa kotiin. Pieneläinklinikalla oli niin paljon ruuhkaa, että jouduimme odottamaan kaksi tuntia. Kaksi todella pitkää tuntia. Opiskelija tutki. Eläinlääkäri tutki. Otettiin verikokeita ja kyseltiin. Mitään syytä ei suoranaisesti löydetty ja Miisa päätettiin jättää yöksi hoitoon ja nesteytykseen. 

Seuraavana päivän tila ei ollut parantunut yhtään lääkityksestä huolimatta ja lähdimme poikani kanssa katsomaan kissaa Viikkiin ja päättämään jatkotoimenpiteistä. Ultraäänikuvista löytyi nestettä keuhkoista ja nestettä vatsaonteloista. Lisäksi sydämessä tuntui olevan jotakin vialla ja mahdollisesti myös munuaisissa. Halusimme kuitenkin vielä tehdä mitä tehtävissä olisi ja Miisa jäi edelleen sairaalaan, nyt tehohoitoon ja tarkoituksena oli jatkaa tutkimuksia ja lääkitystä. Lauantaiaamuna 5.11. kaikki kuitenkin muuttui lopullisesti. Sairaalasta soitettiin ja pyydettiin suostumusta eutanasiaan, koska Miisan tila oli lääkityksestä huolimatta edelleen huonontunut. Sanoin soittavani pojalleni ja meidän oli sitten lopulta pakko tehdä puhelimessa vaikea päätös Miisan nukuttamisesta, jotta se ei enää kärsisi enempää. Minä kai kuitenkin odotin jotain ihmettä tapahtuvaksi ja yritin lykätä sairaalaan soittamista. Tiesin, että minun olisi pakko soittaa ja antaa lupa Miisan lopettamiseen, mutta tuijotin vain puhelinta pöydällä ja minun oli mahdotonta tarttua siihen ja soittaa sairaalaan. Lopulta kohtalo ratkaisi kaiken ja sairaalasta soitettiin ja kerrottiin Miisan tilan menneen toivottomaksi. Vaikka olimme jo edellisenä päivänä antaneet luvan hätäutanasiaan, he soittivat silti ja varmistivat asian. Niin siinä sitten kaikesta yrittämisestä huolimatta kävi, että Miisa nukkui pois lauantaina puolenpäivän aikaan.

Joku voisi sanoa, että kyseessä oli vain eläin. Joku voisi sanoa, että se oli vain kissa. Joku voisi sanoa, että ei eläimiin saa liikaa kiintyä, niitä ei saisi liikaa "inhimillistää" tai pitää perheenjäseninä. Sitä on kuitenkin nyt täysin turha yrittää minulle sanoa, koska olen menettänyt hyvin läheisen karvaisen ystävän, joka oli minulle hyvin tärkeä ja rakas. Paljon tärkeämpi ja rakkaampi kuin olisin koskaan itsekään uskonut. Sen lisäksi olen menettänyt perheenjäsenen tai oikeastaan vielä enemmän: olen menettänyt koko perheeni ja ainoa perheen, joka minulla oli. Nyt olen kotona yksin. Minulla on toki oma "etäperheeni", vielä paljon rakkaampi ja tärkeämpi perhe ja läheiset ihmiset, mutta kotona minulla ei ole enää ketään. Ei siitä ole kovin pitkä aika, kun mietin Miisan vanhenemista ja sanoin Miisalle, että minulle tulee kova ikävä kun sinä jonain päivänä lähdet, mutta en olisi koskaan uskonut, että se lähtö tulee näin nopeasti ja että lemmikin menettäminen voisi olla näin kova paikka ja että ottaisin sen näin raskaasti. Viimeisten parin-kolmen vuoden aikana on ollut monia viikonloppuja, kun meillä kotona on ollut paljon ihmisiä; paljon elämää ja ääntä. Kun muut ovat sunnuntai-iltana lähteneet omiin koteihinsa, olen lukemattomat kerrat sanonut Miisalle, että nyt sitten taas hiljeni ja rauhoittui ja että me olemme nyt sitten taas kotona ihan kaksistamme. Nyt minulla ei ole enää Miisaa, jolle sen voisin sanoa ja nyt olen ihan yksin. En koskaan elämässäni tuntenut itseäni niin yksinäiseksi kuin nyt.

Niin monet kerrat olen kävellyt väsyneenä kotiin työpäivän jälkeen ja odottanut kotioven avaamista ja tuttua naukaisua oven takana. Niin usein minut on tehnyt iloiseksi tieto siitä, Miisa on aina kotona odottamassa minua. Nyt ei ole enää Miisaa odottamassa minua kotiin töistä tai muualta, eikä se enää koskaan kipitä minua ovelle vastaan. Ei ole Miisa odottamassa iltarapsutuksia tai makailemassa vatsani päällä ennen nukahtamista. Se ei enää ole makailemassa sylissäni kun katson televisiota, ei pyytämässä ruokaa jääkaapin ovella. Se ei ole enää koskaan juomassa vettä keittiön vesihanasta, eikä leikkimässä leluillaan. Vielä pitkään tulen tekemään joitakin asioita aivan kuin Miisa olisi vielä kanssani ja vielä pitkään tulen silloin tällöin kuvittelemaan, että Miisa on täällä. 12 vuotta on pitkä aika. 12 yhteisen vuoden jälkeen luopuminen tuntuu nyt niin kovin vaikealta. Olen niin surullinen ja kaipaan sitä pientä tyttöä kovasti. Minun on sinua niin kova ikävä Miisa.


Nuku rauhallista unta kissojen taivaassa. Kiitos näistä 12 vuodesta, jotka olit kanssamme. Olit maailman paras kissa. <3