ALANYAN SANKARIT

(Kuvat voi suurentaa klikkaamalla)

Puut ovat lopulta pudottaneet lehtensä jopa etelässä Suomenlahden rannoilla. Värikäs ruska-aika on ohi ja edessä on taas puoli vuotta kestävä väritön aika. Väritön, pimeä, kylmä ja kostea aika. Synkkä aika. Minä itse taidan kuulua niihin harvoihin, jotka toivovat, että sää pysyisi kuitenkin kevääseen asti tällaisena, lumettomana ja plussan puolella, koska pimeyttä ja kosteuttakin pahempaa minulle on kylmyys. Kylmyys on minulle fyysisesti pahinta ja värittömyys taas taitaa olla minulle pahin suoraan henkiseen hyvinvointiin vaikuttava asia. Kun kaikki ympärillä tuntuu ja näyttää kuolleelta ja monta kuukautta näkee vain harmaan eri sävyjä, joihin luen ääripäinä myös yönmustan ja lumenvalkoisen, on vaikea olla kovin iloinen. Kun aurinkoa ei näe kuukausiin kuin ehkä silloin tällöin hyvin lyhyen aikaa ja koko ajan joutuu palelemaan, on vaikea olla kovin iloinen. Suomi on aika rankka paikka elää sellaiselle ihmiselle, joka ei voi sietää kylmyyttä ja joka vihaa harmautta ja pimeyttä, mutta eiköhän se taas tämäkin talvi rämmitä seuraavaan kesään. Sarkasmi on uskollinen kumppanini tässäkin asiassa ja se helpottaa ainakin toisinaan hetkeksi olotilaa.

Kävin vasta hieman reilu kuukausi sitten Floridassa, mutta seuraava reissu on kangastellut mielessä paluusta asti. Alunperin aikomuksenani oli matkustaa Floridaan taas tammikuussa 2016, mutta saattaa olla, että itsestäni riippumattomista se ei onnistu. Tai jos onnistuu, joudun lyhentämään suunnitellun kuukauden mittaisen lomani pariin viikkoon. Toinen vaihtoehto on siirtää loma maaliskuulle tai jopa osittain huhtikuun puolelle, mikä sinällään ei ole huono vaihtoehto, koska minusta Suomi on ankeimmillaan juuri tuohon aikaan. Joka tapauksessa tämä syksy on ollut kiireinen ja kiireitä näyttää riittävän alkutalveen asti, enkä sen vuoksi voi lyödä loma-ajankohtaa vielä lukkoon. Huhujen mukaan juuri tällä hetkellä saisi edullisia lentolippuja Saksan kautta, mutta en uskalla vielä varata mitään. Toisekseen suunnitelmissani on ainakin alustavasti ollut matkan tekeminen mahdollisimman mukavaksi, joka tässä tapauksessa tarkoittaisi suoria Finnairin lentoja Helsingistä Miamiin ja takaisin.

Lake Worth Lagoon, Palm Beach (FL)

Olen nyt matkustellut niin paljon yksin, että seuraavaa reissua Yhdysvaltoihin en haluaisi tehdä yksin. Olen jopa valmis muuttamaan matkan ajankohtaa sen mukaan, jos joku on innostunut lähtemään reissuun ja haluaisi matkustaa jonain muuna ajankohtana kuin maaliskuussa. Yksin on mukava matkustaa ja pärjäilen oikein hyvin itsekseni ja omillani, mutta viime reissun aikana tuli monesti mieleen, että toisinaan olisi mukavampaa kun olisi seuraa. Tämä tosin on nyt osa isompaa kokonaisuutta ja sitä, kuinka huomaan nyt eläväni ja asuvani ensimmäistä kertaa 27 vuoden jälkeen yksin. Onneksi tämä yksinelämiseen siirtyminen on nyt tapahtunut hyvin loivasti liukuen viimeisen kolmen vuoden aikana. Silti iso muutos elämässä on tapahtunut ja nyt, aivan yhtäkkiä, minulla on asuinkumppaninani vain kissa. Kissa, joka sekin tuntuu suunnittelevan koko ajan pakoa...

Nyt palaan kuitenkin kertomuksissani lokakuiseen Floridaan.



West Palm Beach (FL), keskiviikko 7.11.

Parvekemaisema

Keskiviikko ja ensimmäinen aamu Floridassa alkaa jo etukäteen suunnitellulla ohjelmalla. Ja se onkin oikeastaan ainoa asia, minkä olen etukäteen suunnitellut. Tätä reissua varten minulla ei ole minkäänlaista suunnitelmaa, eikä mitään etukäteen suunniteltua ohjelmaa, mutta tämä yksi asia minun on saatava hoidettua ollessani täällä. Kotivakuutukseni oli päässyt epähuomiossa vanhenemaan ja olen sopinut tälle aamupäivälle käynnin vakuutustoimistossa. Aamiaisen jälkeen tarkastan vielä toimiston osoitteen ja lähden ajelemaan sitä kohti kauniissa, aurinkoisessa säässä. Aion ensin ajaa vakuutustoimistolle Military Trailia ja Okeechobee Boulevardia pitkin, mutta sitten huomaan, että pääsen perille nopeammin ja ilman ruuhkia kun oikaisen vähän ja ajan Roebuck Roadia pitkin takakautta melkein perille asti. Kun taas kerran (kuten aina) ajelen ilman navigaattoreita ja ilman karttaa, eteeni tulee kuitenkin ongelma perille löytämisen kanssa. Ja tuo ongelma ei oikeastaan edes johdu navigaattorin tai kartan puutteesta, vaan siitä, että olin katsonut osoitteen katunumeron väärin: oikea osoite olisi ollut 2005, mutta minä etsin numeroa 2500. Lopulta tarkastan asian ja löydän heti perille.

Perillä ajan autoni parkkipaikalle ja kävelen talon päätyyn sille kohdalle, missä on iso toimiston mainos. Kun en heti löydä ovea, kysyn neuvoa ulkona olevalta mieheltä ja hän päästää minut sisään omalla avainkortillaan ja opastaa minut sisään. Huomaan heti tulleeni toimistoon ”keittiön oven” kautta. Kävelen läpi ison avokonttorin ja pääsen lopulta vastaanottotiskille, jossa esitän asiani. Jo aamulla minulla oli jotenkin se tunne, että tämä tuskin tulee menemään niin kuin elokuvissa ja niinhän siinä käy. Vaikka olin sopinut tulevani paikalle tänään, niin pian käy kuitenkin ilmi, että henkilö, jota tulin tapaamaan ei olekaan paikalla tänään. Avuliaat kollegat kuitenkin soittavat hänelle ja antavat sitten puhelimen minulle ja saan näin sovittua uuden ajan seuraavalle päivälle.  

Dixie Highway US1

Koska olin jotenkin arvannut, että tämä vakuutusjuttu ei tule tänään onnistumaan, olin jo etukäteen suunnitellut varaohjelman. Varasuunnitelmani on ranta! Sää on upea; aurinko paistaa ja ilma on lämmin, tai oikeastaan kuuma. Päätän ajaa suoraan Lake Worthiin uimarannalle. Käännyn sivutieltä leveälle, 8-10 –kaistaiselle Okeechobee Boulevardille ja lähden ajamaan idän suuntaan, kohti West Palmin keskustaa. Liikennettä on paljon, mutta huomaan silti heti, että tähän aikaan vuodesta liikenne on kuitenkin hiljaisempaa kuin varsinaisella lomakaudella talvella. Ajelen keskustaa kohti hyvää vauhtia, puikkelehtien kaistalta toiselle. Ohitan vilkkaan Military Trailin, pienemmän Indian Roadin, valtavan leveän Palm Beach Lakes Boulevardin ja Congress Avenuen. Tulen pian I-95 –expresswayn ylittävälle sillalle ja odotan jo etukäteen sillalta avautuvaa näkymää: West Palm Beach näyttää aina niin kauniilta tämän I-95 sillan päältä. Reilun kilometrin päässä edessä näkyy keskusta korkeine rakennuksineen, vasemmalla Clear Lake ja tätä leveää sisääntuloväylää reunustaa molemmin puolin komea palmujen rivistö.

Dixie Highway US1

Ajan ohi Australian Avenuen, ohi ydinkeskustan pikkukatujen ja käännyn US1 Dixie Highwaylle kohti etelää. Yleensä ajan Lake Worthiin kaunista, rantaa pitkin kulkevaa A1A-tietä, mutta nyt valitsen hieman nopeamman reitin. Tätäkin reittiä nopeampi olisi Interstate I-95, mutta tuota New Yorkista Miamiin asti kulkevaa tietä pyrin välttämään, koska se on minulle vain stressintäyteinen valtava moottoritiehelvetti, jonka lähestulkoon ainoat maisemat ovat tien reunojen betonikaiteet. Vaikka tämä tänään käyttämäni tie, US1 onkin highway, se ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin nopea tie. Kun täällä valitsee jonkun muun kuin expresswayn, se tietää yleensä sitä, että vaikka liikenne muutenkin kulkisikin muuten joutuisasti, niin liikennevaloissa joutuu seisomaan vähän väliä ja välillä todella pitkään. Siitä huolimatta nautin tästä tiestä ja sen varrella olevista rakennuksista: antiikkiliikkeitä, kirpputoreja, matalia, värikkäitä taloja. Niitä on mukavampi katsella kuin betonikaiteita ja tuhatta ja sataa ajavia autoja.

Lake Worth

Saavun pian Lake Worthin viehättävään pikku keskustaan. Se on rauhallinen ja mukava ja viihtyisin siellä varmasti oikein hyvin, ellen tietäisi siellä asuvan niin paljon suomalaisia… Myös Lake Worthin rikostilastot ovat melko synkät, vaikka sitä ei heti uskoisikaan kun näkee tuon kauniin, pienen keskustan. Tällä kerralla ajan vain suoraan keskustaan ja käännyn vasemmalle, rantaan johtavalle tielle. Ylitettyäni Lake Worth Lagoonin siltaa pitkin olenkin jo perillä rannalla. Tällä ranta-alueella on aivan vierekkäin kaksi virallista uimarantaa: toinen on Lake Worthin Municipal Beach eli kaupungin uimaranta ja toinen taas on R.G. Kreusler Park, jota pitää yllä Palm Beach County. Minulle on melkein samantekevää kummalle puolelle menen. Molemmilta puolilta löytyy hyvät parkkipaikat sekä vessat ja suihkut. R.G. Kreusler Parkin tilat ovat hieman vanhemmat, kun taas Municipal Beachin vessat ja suihkut on vastikään kunnostettu. Molemmissa paikoissa parkkimaksu maksetaan automaatilla ja se ei vie ketään konkurssiin. Alueelta löytyy myös Lake Worth Casino ja samasta rakennuksesta löytyy esimerkiksi kahvila. Molemmat rannat ovat tietysti valvottuja rantoja.

Lake Worth

Minä menen tänään R.G. Kreusler Parkin puolelle. Rannalla on melko hiljaista. Floridassa rantoja on niin paljon ja ne ovat niin isoja, että ahdasta niillä ei ole oikeastaan koskaan, jos ei lasketa mukaan Miami Beachin South Beachia. Eikä oikeastaan sielläkään ole koskaan ihan oikeasti ahdasta. Nyt lomakauden ulkopuolella rannoilla on tilaa niin paljon, että on melkein vaikea päättää minkä paikan valitsisi kun tilaa on niin paljon. Tänäänkin aallot ovat melko isoja, mutta ne eivät kuitenkaan estä uimista. Minulla on mukanani rantatuoli ja makailen sillä ja käyn välillä uimassa. Vesi on todella lämmintä: +85F (+29C) ja ilman lämpötila on vielä pari astetta korkeampi. Maatessani rannalla katselen isoja aaltoja ja kuuntelen aaltojen kohinaa. Se on yksi maailman rauhoittavimmista ja mukavimmista äänistä. Tänään paikalla on myös surffareita. Vaikka Florida ei todellakaan vedä vertoja Havaijille tai Kalifornialle kun puhutaan surffauksesta, niin täältäkin löytyy paikkoja, joissa sopivalla tuulella muodostuu hyviä surffausaaltoja.  

  

City Place, West Palm Beach

Vietettyäni pari tuntia rannalla lähden ajelemaan takaisin West Palm Beachin suuntaan. Poikkean vielä keskustassa ja käyn tekemässä pienen kävelykierroksen. Istun hetken City Placella ja syön  jäädytettyä jogurttia ja juon vielä kahvit kuumassa auringonpaisteessa Starbucksin terassilla. ”Off season” näkyy hyvin myös täällä West Palmin keskustassa: ihmisiä on liikkeellä todella vähän. Siihen on syynsä. Ensinnäkään oikeastaan missään päin maailmaa ei taida nyt olla lomakausi, toisekseen täällä on meneillään hurrikaanikausi ja kolmanneksi monen mielestä täällä olisi saattaa olla tähän aikaan vuodesta vielä aivan liian kuuma ja se taas tarkoittaa sitä, että turisteja on tähän aikaan vuodesta todella vähän.

West Palm Beach (FL), torstai 8.10.2015

Great Blue Heron

Torstaiaamuna palaan uudestaan edellisenä päivänä kesken jääneeseen vakuutusasiaan. Minulle pääsi Kreikassa asumisen aikana käymään vahinko, joka on melkeinpä yhtä ikävä kuin ilmastointilaitteen vikaantuminen kuumassa ja kosteassa ilmastossa: muut laskuni maksoin e-laskuina Kreikassa, mutta kotiin Suomeen tullut kotivakuutuksen lasku oli jostain syystä jäänyt minulta maksamatta ja kotivakuutukseni oli katkennut. Ennen kuin ehdin hoitaa vakuutuksen kuntoon, ehti kulua yli 45 vuorokautta ja se on taas raja, jonka sisällä vakuutus pitäisi aina ottaa. Tästä seurasi sitten ongelmia ja vain pari vakuutusyhtiötä suostui uuden kotivakuutuksen tekemään ja hekin vaativat minulta asiakirjan, jossa allekirjoituksellani todistin kaiken olevan kunnossa vakuutuksen ottamishetkellä. Näin pääsi käymään, mutta onneksi asia oli vielä korjattavissa. Nyt kun pääsen itse mukaan tekemään vakuutusta toimiston ison avokonttorin yhteen työpisteeseen, huomaan kuinka monimutkaista tällaisen vakuutuksen tekeminen USA:ssa itse asiassa on. Järjestelmät ovat hienoja ja niiden kautta toimistossa valitaan vakuutus kymmenien eri yhtiöiden valikoimasta. Erilaiset kiemurat tekevät asiasta silti hankalan. Parin tunnin työn tuloksena minulla on kuitenkin uusi kotivakuutus ja voin siltä osin huokaista helpotuksesta. Ainoaksi ongelmaksi jää vielä se, että vakuutusyhtiö, joka lopulta antoi minulle täyden vakuutuksen, ei suostu lähettämään postia kuin Yhdysvaltoihin, eikä heillä ei ole nettisivua, jossa esimerkiksi voisi suorittaa maksut (tämä tieto Suomen osoitteen kelpaamattomuudesta osoittautuu lopulta vääräksi tiedoksi ja kuukautta myöhemmin vakuutusasiakirjat tulevat minulle postitse Suomeen). Koska maksuosoitteeksi ei ainakaan heti kelpaa Suomi, ”agenttini” lupautuu hoitamaan maksun minun luottokortiltani ja lopulta asia tulee hoidettua loppuun asti.

Juno Beach

Käyn kotona syömässä ja jatkan sitten matkaani rannalle. Tänään ajan vaihteeksi päinvastaiseen suuntaan kuin eilen eli suuntaan kohti pohjoista. Ajan tänään Juno Beachille noin puolen tunnin matkan päähän ja saatuani autoni yleisen uimarannan ilmaiselle parkkipaikalle kävelen Juno Beachin pitkän kalastuslaiturin juureen hiekkarannalle. Tänään uiminen on kielletty: siitä merkkinä rannalla liehuu punainen lippu ja sen päällä toinen punainen lippu, jossa on uimarin kuva ja sen päällä risti. Aallot ovat todella isoja, eikä minulle tulisi edes mieleen mennä veteen. Istun sen sijaan reilun tunnin rantatuolilla ja nautin auringosta, lämmöstä ja aaltojen kohinasta. Tuijotan nykyään niin paljon tietokonetta (ja puhelinta) sekä töissä että vapaa-ajalla, että nyt huomaan kuinka mukavalta tuntuu vain katsella jonnekin kaukaisuuteen ja antaa silmien levätä. 

Myös tällä rannalla on tänään paljon surffareita ja he liukuvat pitkiä matkoja lautojensa päällä isojen aaltojen keskellä. Olen itsekin kokeillut surffausta Havaijilla ja se oli aivan mahtavaa, mutta pakko on rehellisesti tunnustaa, että pikkuisen pelkään haita. Näillä Floridan rannoillakin hai silloin tällöin hyökkää surffarin kimppuun (usein erehdyksessä), vaikka todennäköisyys tällaiseen onkin melko pieni. 

Gardens mall

Paluumatkalla pysähdyn Palm Beach Gardensissa, Gardens Mallin ostoskeskuksessa. Tässä ostoskeskuksessa ei ole minulle paljon muuta kuin Searsin tavaratalo, mutta paikka itsessään on viihtyisä ja mukava ja siksi siellä on ihan mukava silloin tällöin poiketa. En tiedä johtuuko se paikkakunnan nimestä, mutta ostoskeskuksen sisälle on rakennettu tavallaan pieni puutarha kukkaistutuksineen ja suihkulähteineen. Käyn (taas) syömässä California Pizza Kitchenissä ja sen jälkeen käyn vielä ostoksilla Searsissa. Mukaan tarttuu edullsia lastenvaatteita, yhdet aurinkolasit ja hajuvettä. Hajuvettä, joka on täälläkin edullista, mutta jonka olisin saanut melkein puolet halvemmalla aivan kodin lähellä olevasta Marshallin myymälästä (Marshall’s myy muilta ketjuilta jäänyttä tavaraa edulliseen hintaan). Lastenvaatteet ja myös aikuisten farkut ja paidat yms ovat Searsilla halpoja ja päätän heti tulla tänne vielä uudestaan ennen paluuta Suomeen. Aion vain käydä ensin isossa Palm Beach Outlets -ostoskeskuksessa Leviksen myymälässä tarkastamassa farkkujen hinnan.

Gardens Mall

Jatkan matkaani ja päätän vielä kiertää West Palmin Downtownin kautta. Ajan US1-tietä Rivieran Beachin läpi, tekisi mieleni sanoa pahamaineisen Riviera Beachin, koska tämä ei ole kaikkein ”parasta seutua”. Tämän alueen rikostilastot ovat todella synkät ja lähes päivittäin täällä tapahtuu jotakin, mistä on syytä pysyä kaukana. Aseet ovat täällä arkipäivää ja aina silloin tällöin joku pääsee täällä hengestään. Yhteenotot ovat enimmäkseen sisäisiä, mutta huonolla tuurilla niihin voi tietysti joutua sekaantumaan täysin ulkopuolinenkin. Kaikenlaisia kummallisia maleksijoita vaeltelee pitkin pääväylää ja sivukatuja ja nämä ovat jollakin tavalla tosi outoja seutuja. Joissakin paikoissa minä ajan auton vaistomaisesti nelikaistaisella tiellä keskemmälle ja pyrin välttämään liikennevaloihin pysähtymistä jalkakäytävän viereiselle kaistalle. En ole täällä koskaan pelännyt ja liikun täällä hyvinkin rauhallisin mielin, mutta terve järki kehottaa kuitenkin pieneen ylimääräiseen tarkkaavaisuuteen. Kontrasti eri alueilla on Yhdysvalloissa yleensäkin monissa paikoissa melko räikeä: nämäkin synkät korttelit vaihtuvat aivan yhtäkkiä muutaman korttelin päässä paremmiksi alueiksi. Kun nyt ajan US1 Highwayta, joka tässä kohdassa on nimeltään Broadway, kohti West Palmin keskustaa, synkin alue muuttuu yhtäkkiä Florida Power & Light –yhtiön valtavan voimalaitoksen kohdalla olevan sillan jälkeen huomattavasti mukavammaksi alueeksi. Tosin täälläkin pieni ajautuminen lännen suuntaan veisi minut pahamaineiselle Tamarind Avenuen alueelle.

Clematis Street, West Palm Beach

Huonon ja hyvän alueen rajamailla on myös kaunis 23th Street. Tämä katu on käsittääkseni joskus ollut myös eräänlainen slummikatu, mutta nyt se on kunnostettu kauniiksi ja värikkääksi ostoskaduksi. Olen jo West Palmin kaupungin alueella (City of West Palm Beach) ja muutaman minuutin päästä saavun kaupungin keskustaan. Keskustassa olevan Clematis Streetin, Centennial Parkin ja Waterfrontin alueella järjestetään joka torstai-ilta kaupunkitapahtuma  ”Clematis by Night”. Tarjolla on elävää musiikkia tai muita esityksiä, ruoka- ja juomakojuja ja muuta vastaavaa markkinatouhua. Tapahtuma kerää joka viikko paljon ihmisiä keskustaan ja se on mukava ja rento tapa viettää iltaa mukavassa ympäristössä. Suunnitelmissani on käydä vähän kävelemässä alueella, mutta kun en heti löydä parkkipaikkaa mielestäni riittävän läheltä Clematis Streetia, suuntaan Okeechobee Boulevardille ja kohti kotia. Olen sen verran väsynyt, että en jaksa etsiä parkkipaikkaa, enkä jaksa kävellä kovin kaukaa Clematis Streetin alueelle (tämä taisi olla ensimmäisiä merkkejä lämpöuupumuksesta, vaikka en sitä vielä silloin ymmärtänytkään).

Roseate Spoonbill

Ennen nukkumaanmenoa istun parvekkeella lämpimässä illassa ja katselen parvekkeen edessä olevaa lampea, joka on osoittautunut varsinaiseksi ”luontokeitaaksi”. Tänään näin lammen reunalla jotakin aivan uutta, jotain, mitä en ole ennen Floridassa nähnyt, vaikka olen jo pitkään toivonut näkeväni. Päivällä lammen reunalla päivysti iso, vaaleanpunainen Roseate Spoonbill (punakapustahaikara) ja seurailin pitkään sen puuhia kun se vaani kalaa lammen rantavedessä kahlaten. Lampi tuntuu olevan monien erilaisten haikaralajien, Anhinga-lintujen, ibisten, korppikotkien, villikalkkunoiden ja muiden lintujen suosiossa. Olen nähnyt lammessa myös isokokoisia, liukkaan näköisesti liikkuvia saukkoja. Aivan uutta tällä reissulla ovat olleet kilpikonnat, joiden arvelen olevan Peninsular Cootereita. Niitä on näkynyt nyt joka päivä vedessä ja joskus myös lämmittelemässä lammen reunalla. Ihan oma parveke on siis osoittautunut erinomaiseksi paikaksi seurata erilaisia, eksoottisiakin eläimiä. Vielä yksi kotipihan eläinlaji minulta on kokonaan näkemättä: vieraat ovat nimittäin nähneet roskisten luona pesukarhuja. Ai niin ja ne alligaattorit… Niitä en usko täällä koskaan näkeväni. Vaikka olemmekin todella lähellä Evergladesin suoalueen reunoja ja vaikka lähistölle kulkeekin vesiväyliä, niin olemme kuitenkin niin pitkällä kaupunkialueella, että täältä tuskin alligaattoreita löytyy…

Niin ja mitä tekemistä tällä tarinalla oli Alanyan sankareiden kanssa… Toivottavasti ei yhtään mitään. Toivottavasti ei yhtään mitään…

Valokuvat: tiistai 7.11. - perjantai 9.11.2015

HEI, MÄ OLEN TÄÄLLÄ!

Chicago (IL) - West Palm Beach (FL), tiistai 6.10.2015

Best Western at O'Hare

Best Western O’Hare on malliesimerkki tavallisesta, keskiverto lentokenttähotellista. Se on hajuton, mauton ja kaikin puolin steriili. Ja oikeastaan ihan hyvä että on, koska nyt taisi olla ensimmäinen kerta vuosiin, kun en tarkastanut kumpaakaan alkumatkan hotellia "bedbug registrysta". Eli hotelli on kaikin puolin siisti ja huone on jopa ihan viihtyisä, mutta minkäänlaista henkeä tässä yhden yön nukkumapaikassa ei ole. Tulin hotelliin myöhään illalla kun oli jo pimeää ja nyt tiistaiaamuna heräilen jo viideltä, joten minulle on oikeastaan ihan sama millainen hotelli on. Kunhan se on siisti ja siellä on hyvä sänky missä nukkua. Niin ja lentokenttäkuljetus on myös ihan hyvä; näin minun ei tarvitse kuin kertoa hotellin vastaanotossa milloin haluan kyydin kentälle ja säästän tässä taksirahat.

Chicago O'Hare

Kuittaan itseni ulos hotellista ja jään odottamaan kuljetusta lentokentälle. Hotellin aulassa on tarjolla kahvia ja ehdin juuri juoda kupillisen ennen kuin hotellin minibussi lähtee kohti lentokentän terminaalia. Minun ja kuljettajan lisäksi autossa on vain yksi lentokapteeni ja kaksi lentoemäntää. Päästyäni lentokentälle käyn ensimmäiseksi tekemässä lähtöselvityksen automaatilla. Tämä toimenpide sujuu jo helposti ja tällä kertaa olen vähän liiankin nopea: vasta kun olen jo tulostanut boarding cardin huomaan, että nämä automaatit on tarkoitettu vain niille, jotka matkustavat ilman koneen ruumaan meneviä matkatavaroita. Siirryn kerrosta ylemmäksi baggage drop tiskien luo ja koska en ole varma voinko tehdä check-innin uudestaan oikeilla automaateilla, pyydän suoraan virkailijalta apua. Toimenpide onnistuu näköjään helposti ja pian minulla on matkalaukussani asiaan kuuluva ”tagi”. Olisin selvinnyt hommasta itsekin, mutta vielä paremmin tämä hoitui näin. Niin kuin on Finnair siirtynyt jo hyvin lähelle halpalentoyhtiötä, on myös American tehnyt siinä mielessä saman, ettäesimerkiksi tämän lennon lipun hintaan ei kuulu lainkaan matkatavaroita, vaan maksan laukkuni lähtöselvitysautomaatilla luottokortilla. Ehkä hieman kallis kuljetus hammastahnatuubille, deodorantille ja kahdelle parille sukkia, mutta tiedän tarvitsevani matkalaukkuani paluumatkalla, joten minun on ensin vietävä se Floridaan.

AA Boeing B737

Pienen odotuksen jälkeen istun American Airlinesin Boeing B737 –koneessa ja kipuamme ylös Chicagon harmaalle taivaalle. Istun tällä kertaa ikkunapaikalla ja vieressäni on tyhjä penkki, joka parantaa kummasti matkustusmukavuutta. Yksin matkustamisen etuna on se, että jo monet monet kerrat minun vieressäni on ollut tyhjä penkki ja se taas tarkoittaa lisää tilaa levittäytyä rennosti istumaan. Edessä on jälleen yksi reilun kahden tunnin lento näillä Amerikan paikallisbusseilla tai karjajuhdilla… Joskus vielä pidin hieman negatiivisena asiana, että lennoilla ei tarjoilla ilman maksua mitään muuta kuin kahvia tai limsaa, mutta nyt kun jopa Finnair on siirtynyt Euroopan lennoilla maksulliseen tarjoiluun, olen kiitollinen tölkillisestä Ginger Alea, jonka saan nenäni eteen runsaan jäämäärän kanssa. Se riittää minulle nyt hyvin. Lentäessämme Illinoisin osavaltiosta kohti etelää alkavat pilvet allamme harventua ja koko loppumatkan ajan näkyvyys alaspäin on hyvä. Lennämme yli Indianapolisin ja yli Cincinnatin ja jatkamme matkaa Kentuckyn osavaltion yläpuolelle.

West Palm Beach, Fla USA
American Airlines Boeing B737

Vaikka istun ikkunan vieressä ja taivas allamme on ollut lähes koko matkan pilvetön, en ole kovinkaan paljon katsellut ulos ja alas. Jossakin vaiheessa huomaan maastosta, että olemme tainneet saapua Floridan osavaltion ilmatilaan ja jonkin verran myöhemmin tunnistan jo tuttuja paikkoja. Kone tulee meren päälle jossakin Floridan koillisosissa lähellä Daytona Beachia ja pian näen alhaalla Cape Canaveralin, Cocoa Beachin ja Satellite Beachin  alueet. Ne on hyvin helppo tunnistaa ilmasta käsin. Kone alkaa hiljentää vauhtia ja laskeutua hiljalleen alaspäin. Lennämme koko ajan lähellä USA:n rannikkoa ja pian näen jo Jupiter Inletin saaret ja vesialueet ja sen jälkeen Singer Islandin, joka on yksi suosikkiuimapaikoistani. Alamme olla perillä. West Palm Beach häämöttää edessämme oikealla ja Palm Beachin uimarannat alkavat erottua selvästi. West Palmin Downtownin kohdalla kone kaartaa jyrkästi oikealle ja alkaa lähestyä lentokenttää. Ylitämme matalalla Palm Beachin, Lake Worth Lagoonin ja Interstate I-95 –tien kohdalla olemme jo hyvin lähellä maata. Ilmasta katsottuna valtavan leveä I-95 ja sen isot rampit tuovat mieleen muurahaisten polut, joilla tuhannet pikku muurahaiset vilistävät joka suuntaan. Vielä joitakin sekunteja ja sitten lentokoneen laskutelineiden pyörät jo koskettavatkin Floridan maaperää. Kova jarrutus, kaarto oikealle ja aurinkoisessa säässä rullaamme kohti terminaalia. Kun katselen koneen ikkunasta aurinkoista maisemaa ja näen palmuja kentän reunoilla, minulle tulee jotenkin kummallisen hyvä olo. Juuri se sellainen hyvä olo, joka tuntuu jossain syvällä rinnassa. Jostakin syystä Chicago ei tuottanut minulle sitä tunnetta, että “Hei, mä olen täällä!” Nyt kuitenkin aivan spontaanisti minut valtaa se odottamani hyvä ja iloinen tunne. ”Hei, mä olen taas täällä!”

Chevrolet Malibu

West Palm Beachin kaupungin alueella sijaitseva Palm Beach International Airport (tunnukseltaan PBI) on ehkä mukavin lentokenttä minkä tiedän. Se on sopivan pieni ja rauhallinen. Jonot ovat täällä lyhyempiä kuin isoilla kentillä ja kävelymatka porteille tai porteilta ulos on lyhyt. Terminaali on kodikas ja viihtyisä. Ja vaikka tämä on pieni lentokenttä, niin silti tämä taitaa olla yhtä iso kuin esimerkiksi Helsinki-Vantaa. Saatuani matkalaukkuni menen ensimmäiseksi hoitamaan auton varaukseni Dollar-autovuokraamon tiskille. Tiskillä ei ole jonoa lainkaan ja joudun vain hetken odottelemaan  virkailijan vapautumista. Pian istun jo pikkubussissa matkalla kohti varsinaista autovuokraamoaluetta kentän laidalla. Dollar on edullinen autovuokraamo, mutta se ei ollut tärkein syy, miksi päädyin tähän vuokraamoon. Tiesin jo aiemmilta reissuilta, että ainakin Palm Beachin lentokentän Dollarilla asiakas saa itse valita autonsa rivistä ja se on minulle todella tärkeä asia. Tällä kertaa olen varannut ennakkoon täysikokoisen ”full size” auton ja ohitettuani Toyotat ja Huydait pysähdyn uudenmallisen Chevrolet Malibun kohdalle ja päätän, että tämä on minun autoni. Vieressä seisoo yhtä pykälää ylempi Chevrolet Impala, mutta se on vanhempaa korimallia, joten valitsen tämän Malibun. Tiedän kyllä... Tiedän melko hyvin missä autojen valmistuksessa, maahantuonnissa ja viennissä mennään Yhdysvalloissa, mutta siitä huolimatta minulle on tärkeää, että vuokra-autoni keulalla on amerikkalaisen automerkin rusettilogo.

Emerald Isle

Lentokentältä on vain noin 15 minuutin ajomatka ”kotiin”. Maileja ei välissä ole kuin muutama ja ajoreitti on yksinkertainen: ajan ensin lentokentän kiitoradan länsipäähän Belvedere Roadia pitkin ja käännyn oikealle pitkälle ja leveälle Military Roadille, joka vie minut aivan asuinalueen nurkalle. Käännyn Militarylta taas oikealle Windsor Waylle ja sadan metrin päästä kotikadulle San Marino Boulevardille ja sitten olenkin jo asuinalueen portilla. Nyt poikkean kuitenkin vielä matkan varrella Militaryn ja Community Driven risteyksessä olevaan Crosstown Plazan Publixiin ruokaostoksille. Tämä pysähdys lentokentältä tultaessa näyttää jo muodostuvan pieneksi rituaaliksi. Vasta Publixin parkkipaikalla huomaan, kuinka kuuma täällä on.

Blue Heron Blvd, I-95

Aina kun palaan asunnolle pitkän tauon jälkeen, odotan pienellä jännityksellä oven avaamista. Varsinkin jos kukaan ystävistäni ei ole käynyt asunnolla ja se on ollut pitkään tyhjillään. Toivon kovasti, että paikat ovat kunnossa. Tällä kertaa kaikki ei ole ihan kunnossa, vaikka en sitä ihan heti edes tajua. Ilmastointilaite on mennyt rikki jossain vaiheessa kevään ja syksyn välillä ja Floridan kuumassa ja kosteassa ilmastossa se ei ole ollenkaan hyvä asia. Ja ilman ilmastointia asunnossa oleskelu ei ole ollenkaan mukavaa. Nyt näyttäisi onneksi siltä, että muutama ystävä pystyy käymään tulevana talvena ”tarkastuskäynnillä” ja olen mahdollisesti löytänyt myös Floridasta jonkun, joka voisi silloin tällöin käydä katsomassa, että kaikki on kunnossa. Mieli on huomattavasti kevyempi, kun edes silloin tällöin saa tietää, että asunnolla on kaikki kunnossa.

Singer Island

Sää Etelä-Floridassa on tänään hieman harmaa ja pilvinen, mutta todella lämmin. Olen hieman väsynyt ja minun tekisi mieleni jäädä loppupäiväksi kotiin, mutta vääntäydyn kuitenkin väkisin liikkeelle. Lähden ajelemaan kohti Riviera Beachin rantoja, vaikka tänään ei mikään varsinainen rantasää olekaan. Haluan kuitenkin nähdä meren ja siksi ajelen kohti rantaa. Ajan yksinkertaisinta reittiä ensin Military Trailia pohjoiseen ja sitten Blue Heron Boulevardia itään. Näin tulen suoraan Riviera Beachin kaupungin alueelle ja ylitettyäni korkean sillan olenkin jo Singer Islandilla ja rannalla. Heti noustuani autosta huomaan, että pilvisyyden lisäksi tänään tuulee niin paljon, että aallokon vuoksi uiminen voi olla mahdotonta. Kävelen hiekkadyynien yli polkua pitkin rantaan ja huomaan arvailuni osuvan oikeaan: meri suorastaan vyöryy melkein autiolle rannalle valtavina, kuohuvina aaltoina ja ilman täyttää mahtava pauhu. Tänään veteen ei todellakaan ole mitään asiaa. Mietin  mielessäni mahtavatko nämä aallot ovat osittain vielä peräisin Bahaman hetki sitten ohittaneesta Joaquin-hurrikaanista.

Valokuvat: tiistai 6.10.2015 

KUINKA JOHN DILLINGER KUOLI

Chicago (IL), maanantai 5.10.2015

Chicago, The Windy City
(kuvat voi suurentaa klikkaamalla)

Maanantaiaamu Chicagossa - tai Tzikakossa, kuten sen sujuvalla Finglishillä lausuivat niin lentokapteeni, lentoemännät kuin Maijamiin matkalla olleet matkustajatkin - valkenee aivan yhtä ankean harmaan kuin edellinen päiväkin. Herään vielä tänäänkin aikaerosta johtuen normaalia aikaisemmin ja lähden melko pian liikkeelle. Minun on pakko lähteä, koska tänään minulla ei ole kahvia. Hotellin siivooja oli käynyt eilen kyllä sijaamassa sängyn, mutta ei ollut muistanut täydentää kahvitarvikkeita ja minun on nyt lähdettävä etsimään kahvia hotellin ulkopuolelta. Tiedän hyvin, että monissa paikoissa työntekijät tienaavat suuren osan palkastaan juomarahoina ja toisinaan se on heidän ainoa palkkansa, mutta siitä huolimatta aion jättää hieman vähemmän tippiä lähtiessäni, koska uutta kahvipussia ei ollut tälle päivälle ilmestynyt. Vielä en ole kuitenkaan lähdössä pois hotellista, vaan suunnitelmissani on tehdä ensin aamupäivällä pienempi kierros, luovuttaa huone ennen kahtatoista ja jatkaa sitten vielä toiselle kierrokselle.

Cloud Gate, Millenium Park

Minun kahvin etsimiseni venähtää hieman pitkäksi, koska haluan käydä aamiaisella samassa paikassa kuin edellisenä päivänäkin ja kyseinen diner, Artist’s Cafe on vielä kiinni kun kävelen sen ohi. Päätän kävellä aivan lähellä olevaan Millenium-puistoon ja katsella samalla matkan varrelta muita mahdollisia aamiaispaikkoja. Mikään niistä ei nyt kuitenkaan kelpaa minulle tänä aamuna ja niinpä päädyn kävelylle puistoon ja käyn katsomassa puistossa olevaa taidetta ja puiston vetonaulaa, Cloud Gate –veistosta. Veistosta on vaikea sanallisesti kuvailla, mutta kyseessä on valtava, kiiltävä metallipallo, joka on hieman venynyt ja valunut suuntaan jos toiseenkin. Cloud Gate on suurempi kuin luulinkaan ja vaikka muoto on muutenkin jollakin tavalla kaunis, niin hienointa tässä pallossa on siitä heijastuva kaupunki. Ympäristön korkeat talot ja pilvenpiirtäjät sekä puiston puut heijastuvat hienosti pallon pinnalta, hieman vääristyneinä ja mikä minnekin suuntaan vääntyneinä. Kiertelen veistosta pitkään ja otan kuvia eri suunnista ja joka askeleella kuva pallon pinnalla muuttuu. Samalla saan otettua ehkä erikoisempia selfieitä mitä olen koskaan ottanut.

"All American Breakfast"

Palaan jonkin ajan kuluttua takaisin hotellin suuntaan ja nyt aamiaispaikkani on jo auki. Tänään tilaa on hyvin ja minä kävelen pöytään aivan paikan perimmäiseen nurkkaan. Pienen ruokalistan selailun jälkeen päädyn aamiaisannokseen, jonka nimi on “All American Breakfast”. Sen lisäksi otan kahvin ja tuoremehua. Vesilasi ilmestyy pöytään heti ensimmäiseksi pyytämättä. Kun annos ilmestyy eteeni haukon hetken henkeäni: pitäisikö minun syödä tämä kaikki! Lautanen on aivan ääriään myöten täynnä. Annokseen kuuluu kolme valtavaa amerikkalaista pannukakkua, joiden päällä on melkoinen määrä kinkkua ja pari paistettua kananmunaa. Pannukakkujen alla on vielä paistettua perunaa ja sitäkään ei ole todellakaan säästelty. Hieman erikoisesta makean ja suolaisen yhdistelystä huolimatta annos on loistava. Se on todella hyvää ja vaikka se alkaakin jo lopussa hieman tökkiä, syön siitä huolimatta koko annoksen loppuun. Hakiessaan tyhjää lautasta pois, tarjoilija sanoo minun olevan ensimmäinen, jonka hän on nähnyt syövän koko annoksen. No, se ei tietenkään pidä paikkaansa, mutta kertoo silti ehkä jotain annoksen koosta. Olen tyytyväinen aamiaiseeni ja samoin palveluun. Amerikkalaiseen tapaan minusta pidetään koko ajan huolta, kysellään onko kaikki ok, kaadetaan lisää kahvia ja siinä ohessa tarjoilija, nähtyään pöydällä Chicagon opaskirjaseni, antaa minulle vinkkejä Chicagon näkemisen arvoisista paikoista.

Congress-hotellin lobby

Hyvin lyhyen kävelykierroksen jälkeen palaan hotellille pakkaamaan matkalaukkuni. Tai käyn oikeastaan vain sulkemassa sen. Minulla on mukanani melkein tyhjä matkalaukku, josta en ole tarvinnut juuri muuta kuin hammastahnaa ja hammasharjan sekä puhelimen latausjohdon, joten eipä siinä paljon pakkaamista ole. Kulutan vielä aikaa huoneessani ja toivun hetken aamiaisestani. Hieman ennen kahtatoista käyn kuittaamassa itseni ulos hotellista ja jätän matkalaukkuni säilytykseen. Iltapäivän kierrokseni Chicagossa on alkamassa, minulla ei tosin ole mitään tietoa mitä se tulee sisältämään… Selailen hetken hotellin aulassa olevia pieniä mainoslehtisiä ja tartun yhteen niistä. Tähän asti Chicagossa viettämäni aika on ollut lähinnä kävelyä sinne tänne, enkä ole käynyt edes yhdessäkään museossa. Valtavassa tekniikanmuseossa olisin halunnut käydä, mutta se on jonkin matkan päässä keskustan ulkopuolella ja nyt olen liian laiska lähtemään sinne. Jotta pääsisin vähän syvemmälle tämän kaupungin saloihin ja sen historiaan, päätän lähteä ”rikoskierrokselle”. Mikäli kierroksella on vielä tilaa, kun sen lähtöpaikalle saavun. Jo tässä vaiheessa mietin, että olisi varmasti pitänyt tehdä varaus jo etukäteen netissä tai puhelimitse.

Subway

Kävelen jo tutuksi tulleita katuja Wabash Avenuelle ja siitä State Roadille ja etsin lähimmän metroaseman. Voisin aivan hyvin kävelläkin rikoskierroksen lähtöpaikalle, mutta haluan kokeilla Chicagon metroa ja ajaa sillä edes muutaman asemanvälin. Löydän pian metroaseman ja katson reittikartasta oikean suunnan ja oikean junan. Ostan automaasta kertalipun ja laskeudun alas odottelemaan junan tuloa. Asema ei juurikaan poikkea Manhattanin metroasemista ja juna on täysin samanlainen kuin New Yorkissa. Ajelen junalla pohjoiseen, Michigan joen ali ja pian olenkin jo määränpäässäni. Koska minulla on vielä reilu tunti aikaa kierroksen alkamiseen, kuljeskelen sen ajan ympäri North Siden katuja ja käyn Starbucksissa kahvilla. Somessa on kiertänyt jonkin aikaa ”hauska” kuva, jossa kahvilan tai ravintolan ovella lukee: ”We don’t have wifi. Talk to each others.” Kyllä, haluan puhua tai ainakin kirjoittaa läheisille ihmisille Suomeen ja minä kävelisin nyt noin auttamatta ajastaan jälkeen jääneen ja pihin kahvilan ohi! Minulle se wifi on nyt tärkeä asia ja sen kautta voin olla yhteydessä muihin ja siksi Starbucks sopii minulle nyt hyvin.

Lincoln Avenue

”Chicago Crime Tours” on noin kaksi tuntia kestävä bussikierros, joka lähtee liikkeelle aivan vanhan vesitornin läheltä, Michigan Avenuen toiselta puolelta. Kun musta bussi kaartaa paikalle edelliseltä kierrokselta, huomaan kuinka paljon ihmisiä on tulossa seuraavalle kierrokselle. Käyn kysymässä oppaalta mahdollisuutta lähetä mukaan, mutta hän kertoo kierroksen olevan loppuunmyyty. Hän kuitenkin neuvoo odottelemaan hetken, jos vaikka joku paikka jäisi vapaaksi. Odottelen rauhassa sivummalla jo etukäteen lipun ostaneiden ihmisten siirtyessä bussiin. Bussi näyttää olevan jo melko täynnä. Hieman ennen bussin lähtöaikaa opas huikkaa minulle ja sanoo, että yksi paikka on vapaana ja näin minä pääsen kuin pääsenkin mukaan. Kierroksen hinta on 40 dollaria ja maksan sen käteisellä oppaalle.

Bussi lähtee liikkeelle ja kääntyy kohti pohjoista. Ajamme ulos varsinaisen keskustan alueelta ja tulemme alueille, joiden nimet ovat “Near North”, “North Side” ja "Far North Side". Ohitamme myös heti keskustan vieressä Michigan-järven rannalla olevat upeat hiekkarannat. Matkalla näihin kaupunginosiin opas kertoo aluksi vuolaasti Chicagon yleisestä historiasta ja siirtyy sitten kaupungin rikoshistoriaan. Opas painottaa sitä, kuinka kaksijakoinen asia on: toisaalta rikoshistoria on yksi asia, mikä tekee tämän kaupungin tunnetuksi ja kuuluisaksi ja houkuttaa myös turisteja ja samalla rahaa, mutta toisaalta kyseessä on asia, josta kukaan ei voi olla ylpeä. 

Lincoln Avenue

Tämä Chicago Crime Tours -kierros tapahtuu pääasiassa bussissa istuen, mutta bussi pysähtyy matkan aikana muutamassa paikassa ja ihmiset pääsevät välillä vähän jaloittelemaan. Kierroksen kesto on noin kaksi tuntia. Ensimmäinen pysähdyspaikka on Lincoln Avenuella sijaitseva Biograph-teatteri. Kävelemme bussilta teatterin eteen ja nyt alan olla jo hieman innostunut; tämä on juuri sellaista Chicagoa, mitä voi nähdä gangsteri-elokuvissa ja tämä minulta olisi jäänyt kokonaan näkemättä ellen olisi lähtenyt tälle kierrokselle. Alue on ilmeisesti säilyttänyt melko hyvin alkuperäisen ulkoasunsa. Tämä on koko kierroksen autenttisin maisema ja myös tähän maisemaan liittyvä tositarina on ehkä kaikkein kiehtovin. Biograph-teatteri, sitä vastapäätä oleva Lincoln Station –rakennus ja pieni, väkivaltaisen kuoleman päänäyttämönä ollut kuja teatterin vieressä, kaikki ne heräävät hetkeksi henkiin mielikuvituksessani. Tässä maisemassa ei todellakaan ole vaikeuksia kuvitella 1920-luvun Chicagoa ja sitä vallassaan pitäneitä gangstereita.

1920-luvun Speakeasy

Kierrämme vielä muutaman kadun näissä kortteleissa ja ohitamme matkan varrella mm. yhden vanhan ”speakeasyn”, salakapakan, jonne oli kieltolain aikana päässyt pienestä vihreästä ovesta rakennuksen sivulta. Seuraava paikka, jossa pysähdymme, on yksi gangsterihistorian kuuluisimpia paikkoja: Valentine’s Day Massacren tapahtumapaikka. Täällä emme poistu bussista, mutta katselemme bussin ikkunoista oppaan kertoessa siitä, kuinka seitsemän ”North Siden Gangin” gangsteria murhattiin tällä paikalla sijainneessa varastorakennuksessa (nyt varastoa ei enää ole, vaan sen tilalla on parkkipaikka) Thompson-konepistooleilla. Kohteena oli liigan johtaja Bugs Moran, joka oli noussut valtaan Dion O’Banionin murhan jälkeen, mutta hän ei kuitenkaan ollut paikalla tapahtumahetkellä. Tästä teurastuksesta epäiltiin Al Caponen johtamaa joukkoa, joskaan täyttä selvyyttä asiaan ei koskaan saatu.

CrackDonalds

Ajellessamme takaisinpäin kohti keskustaa, opas kertoo meille myös Chicagon uudemmasta rikoshistoriasta. Tajunnan ahtaus alkaa jo hieman häiritä keskittymistäni ja suurin osa näistä tarinoista menee minulla korvasta sisään ja toisesta ulos, pysähtymättä siinä välissä lainkaan… Opas on kertonut niin juurta jaksaen, lähes henkeä vetämättä ensin Chicagon kaupungin historiasta ja sitten mafia-historiasta ja minun keskittymiskykyni alkaa jo välillä herpaantua. Sen lisäksi kuullun ymmärtämiseen vaikuttaa myös se, että juuri tuosta kaukaisemmasta historiastahan minä halusin kuulla, en niinkään näistä uudemmista tapahtumista. Mieleeni jää näistä lähihistorian rikoksista oikeastaan vain ”CrackDonalds”, MacDonalds josta kuulemma johonkin aikaan sai huumeita, jos osasi tilata drive-in –kaistalta Cokiksensa oikein.

Jewellers Building

Pian saavummekin jo takaisin kaupungin ydinkeskustaan ja teemme lyhyen pysähdyksen Chicago-joen rannalla, aivan maissintähkätalojen juurella. Joen toisella puolella kohoaa komea ”Jewellers Building”, jossa on aikoinaan sijainnut AlCaponen speakeasy. Tässä korkeassa talossa Al Capone sai ajettua koko 3,5 tonnia painavan panssaroidun autonsa hissiin, joka vei auton matkustajineen ylempien kerrosten loisteliaaseen salakapakkaan.  Sen lähellä seisoo myös korkea ja kapea shampanjapulloksi kutsuttu talo, jonka seinät ovat vihertävät kuin shampanjapullossa ja katon kultaisten koristeiden sanotaan jäljittelevän pullon korkkia. Nämä molemmat rakennukset kertovat siitä, kuinka kieltolain aikaan koko Chicago oli gangstereiden ja laittoman alkoholin välittäjien hallinnassa ja kuinka nämä näyttivät pitkää nenää kieltolaille ja koko järjestäytyneelle yhteiskunnalle sekä sen päättäjille ja lainvalvojille.

Frank Nittin piilopaikka

Lähdemme taas jatkamaan matkaa, mutta nyt ajammekin oikeastaan vain korttelin toiselle puolelle Harry Caray’s pubin viereen. Tämä alun perin vernissatehtaaksi rakennettu talo oli 1930-luvun lopulla Al Caponen jengiin kuuluneen Frank Nittin omistuksessa. Frank Nitti asui itse rakennuksen neljännessä kerroksessa, mutta talon alla olivat hänen salaiset huoneensa ja yhteys Chicagon maanalaiseen käytäväverkostoon. Sitä kautta Frank Nitti pääsi tarvittaessa pakenemaan paikalta kenenkään huomaamatta. Näitä salaisia huoneita pääsee kurkistamaan laskeutumalla pubin nurkasta portaita alempaan kerrokseen ja kuka tahansa voi poiketa siellä baarin aukioloaikoina (suosittelen). Portaikosta löytyy mielenkiintoisia kehystettyjä lehtileikkeitä gangsteriajoilta ja portaiden alapäässä pääsee kurkistamaan yhteen kellarin huoneista. Portaiden alapäässä on myös Frank Nittin jykevä, 1900-luvun alussa rakennettu kassakaappi. Samasta rakennuksesta löytyy myös runsaasti urheiluhistoriaa ja koko ravintola on nimetty urheiluselostaja Harry Carayn mukaan.

Holy Name -kirkko

Kello on jo niin paljon, että kierroksen olisi jo pitänyt loppua ja luulen jo meidän palaavan suoraa tietä lähtöruutuun. Pysähdymme kuitenkin vielä yhdessä paikassa, Holy Name –kirkon edustalla. Tässä paikassa kadun toisella puolella sijaitsi joskus Dion O’Banionin, North Side gangin johtajan kukkakauppa, vaikkakin silläkin paikalla on nyt vain parkkipaikka. Sen lisäksi, että Dion (Dean, Deanie) O’Banion oli gangsteri, hän oli myös hyvä laulaja (joka tosin laulaessaan käänsi kuulijoidensa taskut) ja erinomainen floristi, joka rakasti kukkiaan. Kun joku Chicagon gangsterijoukkioihin kuulunut kuoli, O’Banionin kukkakaupasta tilattiin kukkia, ei vain kimppua, vaan kukkia oli autolasteittain. Tähän kukkakauppaan O’Banion sitten myös ammuttiin ”gangsterisotien” tuoksinassa. Tai tarkalleen ottaen viisi vuotta kestänyt ”gangsterisota” alkoi tästä tapahtumasta. Myös itse kirkon edusta oli O’Banionin ampumisen jälkeen dramaattisten tapahtumien keskipisteenä, kun hänen seuraajansa, kuuluisa gangsteripomo, puolalaissyntyinen Hymie Weiss ammuttiin kirkon edustalle. 

Olen innostunut tästä kierroksesta osaksi sen vuoksi, että olen juuri jokin aika sitten katsellut DVD-levyiltä draamasarjan ”Boardwalk Empire”. Tämä fiktiivinen sarja sisältää paljon todellisia tapahtumia, jotka sijoittuvat pääosin Atlantic Cityyn ja Chicagoon. Osaksi tuon sarjan ansiosta monet oppaan kertomista henkilöistä ja tapahtumista ovat minulle jo entuudestaan tuttuja. Nämä gangsteritarinat ovat niin pitkiä ja monimutkaisia, että en voi kirjoittaa tähän kuin pienen pintaraapaisun. Sen lisäksi saatan muistaa jotakin väärin ja minun kertomuksessani saattaa olla virheitä, vaikka osan wikipediasta vielä tarkastinkin. Todella tyytyväisenä joka tapauksessa lähden kävelemään kierroksen päätepysäkiltä omille teilleni. 

L-junan asema

Olin suunnitellut paluun hotellille jo ennen kuin lähdin tälle bussikierrokselle ja lähden kävelemään ensin Chicago Avenueta pitkin itään, määränpäänäni muutaman korttelin päässä olevan L-junan asema. Ostan taas lipun automaatista ja nousen portaita ylös asemalle. Hieman kolkossa ympäristössä odottelen hetken junaa ja katselen ihmisiä asemalla. Monenlaisia ihmisiä tähän joukkoon mahtuu. Aivan kaikkea laidasta laitaan. Kun pääsen junaan joudun seisomaan hetken aikaa, koska juna on niin täynnä, mutta parin aseman jälkeen pääsen istumaan. Minun tekisi mieleni ajella junalla ympäriinsä ja katsella maisemia ja ihmisiä, mutta se olisi ehkä pitänyt keksiä jo vähän aiemmin. Nyt ajan vain lähes täyden ympyrän keskustan ”luupissa” ja jään sitten pois junasta.

Wrigley Building &
Chicago Tribune Building

Kiertelen vielä jonkin aikaa keskustassa ja juon kahvit Dunkin Donutsin terassilla ja sitten onkin jo aika lähteä hakemaan matkalaukkua hotellilta. Otan taksin hotellin ovelta ja lähden matkaan kohti Best Western O’Hare hotellia. Koska minulla ei ole hotellin osoitetta joudumme molemmat, sekä minä että taksikuski, etsimään osoitetta ja oikeaa hotellia hetken aikaa netistä, mutta pian osoite selviää ja lähdemme kiitämään melkoista vauhtia kohti Rosemontia, jossa lentokenttä ja hotelli sijaitsevat. Matkaa lentokentälle on noin 30 kilometriä. Vielä gangsterihistoriaan palatakseni: O’Haren lentokenttä on muuten saanut nimensä Al Caponen asianajajan pojan mukaan. ”Butch” O’Hare oli kuitenkin toista maata kuin isänsä ja hän palveli maataan Toisessa Maailmansodassa hävittäjälentäjänä USA:n laivastossa. Hänen kerrotaan urhealla toiminnallaan pelastaneen lentotukialus USS Lexingtonin japanilaisilta lentokoneilta, mutta myöhemmin hänen sankaritarunsa päättyi samassa sodassa alasampumiseen.

Minun osaltani Chicago on nyt nähty, ainakin tällä erää ja voin vain todeta, että oli kiva käydä. Vaikka kaupunki ei herättänyt minussa lähellekään sellaisia tunteita, kuin New York ensimmäisellä kerralla ja vielä muinakin kertoina se jälkeen, oli Chicago silti näkemisen arvoinen ja pienestä yksinäisyydestä huolimatta minulla oli siellä mukavaa. Ja paljon jäi nähtävää ja tekemistä vielä mahdolliseen seuraavaan kertaankin. Kyllä nämä reissut yksin ja itsekseen ovat tavallaan pientä ja kivaa seikkailuakin olleet, mutta nyt monen yksin tehdyn matkan jälkeen seurakin kelpaisi…

Biograph-teatteri

Ai niin… ja miten siis John Dillinger, yksi maailman kuuluisimmista rikollisista, oikein kuoli? Palataanpa takaisin Biograph-teatterin nurkille. John Dillingerin antoi ilmi ”Lady in Red”, romanialainen prostituoitu, jolle luvattiin ilmiannosta sievoinen rahallinen palkkio ja USA:n kansalaisuus karkottamisen sijaan. Tämä romanialainen nainen kertoi FBI:lle, että John Dillinger, Dillingerin prostituoitu naisystävänsä sekä nainen itse olivat menossa katsomaan elokuvaa ja FBI voisi pidättää Dillingerin tuona iltana. Tässä vaiheessa oli vielä epäselvää olisivatko he menossa Biograph-teatteriin vai erääseen toiseen elokuvateatteriin lähistöllä (joka muuten esitti sinä iltana Shirley Temple –elokuvaa, varsin sopiva gangsterille?). Puolet FBI:n miehistä asettui asemiin toisen teatterin luo ja puolet Melvin Purvisin johtama Biographia vastapäätä, kadun toisella puolella olevaan taloon. John Dilliger tunnistettiin toisen naisseuralaisen punaisen leningin avulla, kun hän meni Biograph-teatteriin naisseuralaistensa kanssa ja Purvis asettui oven pieleen ennen esityksen loppua. Merkkinä Dillingerin tunnistamisesta hän sytytti tupakan Dillingerin astuessa ulos teatterista. Erään tarinan mukaan Dillinger aavisti väijytyksen nähdessään Purvisin ja yritti tavoitella taskussa olevaa asettaan ja lähti juoksemaan pitkin Lincoln Avenueta. FBI:n agentit olivat kuitenkin aivan hänen perässään ja John Dillinger ammuttiin viereiselle kujalle. Ai niin… ja tuo romanialainen nainen ei koskaan saanut kuin pienen osan palkkiostaan ja lopulta hänet karkotettiin takaisin Romaniaan. Eikä hän ollut edes pukeutunut punaiseen, vaan oranssiin mekkoon…

Valokuvia: maanantai 5.10.2015