Pari tavallista päivää

Ajattelin kirjoittaa parista ihan tavallisesta päivästä. Sellaisesta päivästä, jolloin ohjelmassa ei ole mitään sen ihmeempiä tapahtumia, eikä mitään erityisiä paikkoja, missä käydä. Valitsin päiviksi juuri sellaiset, joille minulla ei ollut suunniteltuna mitään erityisiä käyntikohteita, mutta huomasin kuitenkin pian, ettei kumpikaan näistä päivistä ollutkaan lopulta ihan tavallinen. Ensimmäinen päivä ei ollut tavallinen, koska näin jotain aivan erityistä ja toinen päivä ei ollut tavallinen, koska silloin en poistunut lainkaan koko päivän aikana asuinalueelta ja se ei ole lainkaan tavallista.

Kolmannen reissuviikon torstaina minulla ei siis ole valmiiksi suunniteltuna mitään erikoista. Enpä ole kyllä muutenkaan päiviä mitenkään ihmeemmin suunnitellut ja suunnitelmat ovat voineet muuttua lennossa, mutta nyt minulla ei ole mitään suunnitelmia edes seuraavan viiden minuutin varalle. Tänään en mene aamulla edes kuntosalille, enkä altaalle, koska olin siellä juuri edellisenä päivänä ja nyt on vuorossa lepopäivä. Heräilen siis aivan kaikessa rauhassa, syön pannukakkuaamiaiseni, juon kahvini ja lepäilen vielä hetken sängyssä.

Koska tänään on aurinkoinen päivä, en kuitenkaan halua jäädä koko päiväksi sisälle tai sänkyyn lojumaan. Puolen päivän jälkeen lähden liikkeelle ja ajan ensimmäiseksi aivan asuinalueen vierestä kulkevaa leveää Military Trailia pitkin etelän suuntaan. Noin mailin päässä, Militaryn ja Community Driven kulmassa käyn tankkaamassa autoni Mobilin huoltoasemalla. Olen nyt ajanut vajaan kolmen viikon aikana kaksi tankillista ja polttoainetta on kulunut noin 30 gallonaa eli noin 114 litraa. Kahteen tankkaukseen on kulunut rahaa 65 dollaria eli noin 54 euroa. Bensan hinta on siis tällä hetkellä noin 0,47e/litra! Autolla ajaminen on todella halpaa. Tuolla 54 eurolla olen ajanut nyt arviolta noin 1000 kilometriä. Ihan tarkkaa lukemaa en tiedä, koska en tullut katsoneeksi auton mittarilukemaa kun lähdin Miamista, mutta tuolla jossakin 1000 kilometrin eli noin 620 mailin nurkilla varmasti liikutaan.

Käyn yleensä tankkaamassa juuri tällä huoltoasemalla kahdesta syystä: ensinnäkin tämä on minua lähinnä oleva huoltoasema ja toisekseen täällä saan maksettua bensan luottokortilla suoraan automaatilla. Täällähän monella asemalla on se, ainakin minua ärsyttävä tapa, että luottokortti pitää käydä ensin sisällä ”höyläämässä” jollekin tietylle summalle ja tankkauksen jälkeen pitää vielä käydä uudestaan sisällä varmentamassa lopullinen, todellinen summa. Tällä asemalla auto on tankattu helposti ja nopeasti ja ajan seuraavaksi auton Community Driven toiselle puolelle Publixin kaupan pihaan. Käytyäni nopeasti Publixissa jatkan taas matkaani.

Kun olen nyt lähtenyt tänne suuntaan, päätän seuraavaksi käydä hoitamassa erään minulle annetun tehtävän. Sain nimittäin ennen lähtöäni nukketilauksen… Aivan asuntoni lähellä, Indian Roadilla, on Dream Dolls niminen kauppa, josta löytyy tuhansia nukkeja. Kaikenlaisia, kaiken kokoisia, kaiken ikäisiä. Valikoima on valtava kalliista keräilyharvinaisuuksista tavallisempiin nukkeihin. Minulla on onneksi paperille tulostettu kuvallinen lista mukanani ja myyjä auttaa löytämään juuri nämä tietyt nuket hyllyistä. Ihmettelen hänen muistiaan: hän ei kunnolla edes vilkaise minun kädessäni olevaa listaa (joka on minulle oikeinpäin, hänelle väärinpäin) ja silti hän vie minut hyllyille suoraan juuri noiden viiden nuken luo. Minä en juuri nukeista ymmärrä, mutta uskon kaikkien listalla olevien kelpaavan ja valitsen oman mieleni mukaan kaksi.

Tämän jälkeen minun onkin istuttava hetki autossani ja mietittävä minne seuraavaksi. Mielessä käyvät Palm Beach Oulets myymälät ja Walmart, mutta en tahdo nyt tuhlata aurinkoista päivää kaupoissa. Niihin ehtii illallakin. Päätän lähteä ajelemaan Riviera Beachin kaupungin puolelle Singer Islandille. Koska tiedään jo lyhimmän rantaan johtavan tien, Palm Beach Lakes Boulevardin olevan ruuhkainen, käännyn takaisin tulosuuntaan ja kierrän rannalle Military Trailin ja Blue Heron Boulevardin kautta. Arvaan päivän olevan liian tuulinen ja viileä rannalla makailuun, joten päätän tehdä kävelyretken Singer Islandin eteläkärkeen, Palm Beach Shoresin alueelle. Ajoin sieltä jo eräänä päivänä autolla ja päätin jo silloin, että tulen myöhemmin uudestaan kävellen. Olisin jo silloin käynyt rannalla kävelyllä, mutta parkkipaikkaa oli täysin mahdotonta löytää. Jätän autoni nyt Singer Islandin yleisen uimarannan parkkipaikalle ja lähden kävelemään noin kilometrin päässä olevaa saaren kärkeä kohti.

Päivä on kaunis ja lämpötila juuri sopiva kävelyretkeen. Minusta tuntuu todella mukavalta kävellä, täällä kun tulee enimmäkseen vain istuttua autossa. Kävelen läpi Palm Beach Shoresin ja huomaan sen olevan täynnä resort-tyyppisiä hotelleja. Rannan puolella loma-asuntoja ja toisella puolella tietä oikein mukavan näköinen asuinalue. Kun saavun saaren kärkeen käyn ottamassa muutaman kuvan seuraavan saaren eli Palm Beachin kaupungin suuntaan ja lähden sitten kävelemään mukavaa kävelytietä mantereen suuntaan. Vieressäni on saaren kärjessä oleva vesialue, joka on itse asiassa isoon hiekkasaareen puhkaistu aukko, josta pääsee sisälle Lake Worth Lagooniin ja samalla Palm Beachin satamaan. Saareen puhkaistusta aukosta otetusta hiekasta muodostui joskus viime vuosisadan alussa laguunin sisälle Peanut Island: saari, jossa nyt on snorklaus- ja uimapaikkojen lisäksi museona toimiva vanha merivartioasema ja niin ikään museoitu presidentti John F. Kennedyn pommisuoja ydinsodan varalle. Kävelytie loppuu umpikujaan ja lähden palaamaan takaisin samaan mistä tulinkin.

Käveltyäni noin sata metriä minua vastaan tulee nainen, joka kiihtyneenä osoittelee sormellaan veteen ja kysyy minulta näinkö sen. Kun kysyn näinkö minkä, nainen vastaa: ”Manaatin.” He olivat nähneet vieressä olevan talon parvekkeelta vedessä manaatin ja pian minäkin näen sen. Ensin näkyy vain kuinka jokin tumma hahmo liikkuu vedessä kelluvan meriruohon alla, mutta pian näen myös ajoittain pintaan tulevan pään ja leveän selän. Seurailen manaattia kun se uiskentelee hitaasti sisään saarien välissä olevasta ”inletistä”. Minun seuraani liittyy myös vanhempi pariskunta ja yhdessä kuljemme rantaa pitkin manaatin mukana. Manaatilla on ruoka-aika; uidessaan se haalii koko ajan suuhunsa pinnalla kelluvaa ruohoa.  Jonkin matkan päässä otus kääntyy meitä kohti ja kun me seisomme rauhallisesti hiljaa paikoillamme odottamassa, se tulee lopulta aivan meidän viereemme rantakivien juureen. Sitten se lähtee hitaasti uimaan kohti varsinaista Lake Worth Lagoonia ja lämpimiä rantavesiä.

Ikävämpi juttu on se, että tämän sympaattisen eläimen pahin vihollinen on sama, kuin niin monen muunkin eläimen: ihminen. Aivan kuten niin kovin monella muullakin aikuisella manaatilla, myös tämän yksilön selässä näkyuy pahoja potkurin lavoista aiheutuneita jälkiä. Syviä haavoja, jotka kuitenkin lienevät tällä kaverilla jo arpeutuneet ilman pahempia seurauksia. Nytkin tätä otusta ihmetellessämme montakin venettä ajaa ohi kovaa vauhtia, kiinnittämättä sen enempää huomiota veteen ja siihen, mitä vedessä saattaa liikkua. Nämä kömpelöt ja hitaat eläimet uivat lähellä pintaa ja ne eivät ehdi nopeiden veneiden alta pois.

Minulle tämä oli tärkeä kohtaaminen ja olen odottanut tätä kauan. Tätä ennen olen nähnyt manaatteja vain Miamin Seaquariumissa ja yhden kerran vilaukselta luonnossa. Tuo yksi kerta oli pari vuotta sitten, kun kävelin West Palm Beachin keskustan rantakatua, Flagler Drivea ja ehdin nähdä kuinka manaatin pyrstöevä loiskautti vettä aivan minun vieressäni. Nyt näin kuitenkin viimein manaatin kunnolla ja läheltä. Seurailin sen touhuja ehkä noin puolisen tuntia ja kun jatkoin matkaani, näin vielä toisenkin manaatin hieman kauempana. Se seuraili kaukana perässä tätä ensin näkemääni manaattia.

Päästyäni auton luo päätän käydä vielä katsomassa miltä rannalla näyttää, mutta aivan kuten arvasinkin, rannalla käy viileä tuuli ja aallot ovat niin isoja, että varsinkaan yksin minulla ei ole minkäänlaista intoa mennä veteen. Rannalla ei näy kuin muutama ihminen siellä täällä. Yleensä jos olen yksin, menen melko lähelle uimavahtia uimaan ihan vaan siltä varalta, että jos jotain sattuisi tapahtumaan. Nyt uimavahdin tornissa liehuu punainen lippu: uiminen on vielä sallittua, mutta punainen varoittaa kovasta aallokosta.

Ajelen seuraavaksi korkeaa Jerry Thomas Memorial Bridgeä mantereen puolelle ja käännyn kohti West Palm Beachia US1-tielle. Tällä kohdalla tie kulkee nimellä Broadway. US1, A1A ja SR5 ovat paikoitellen hieman hankalia seurattavia, koska niiden toiset nimet (Federal Highway, Dixie Highway, Broadway jne) muuttuvat koko ajan eri kaupunkien kohdalla ja toisin paikoin nämä kolme tietä menevät ristiin ja yhtyvät ja taas erkanevat. Esimerkiksi juuri tässä kohdassa Broadwaylla tie on samaan aikaan sekä US1, A1A että SR5. Eräässä paikassa West Palm Beachin kohdalla taas esimerkiksi US1 siirtyy pohjoiseen mentäessä yhtäkkiä kaupunkialueella pari korttelia vasemmalle. Ohitan Palm Beachin sataman ja valtavan Florida Power & Light- yhtiön voimalaitoksen. Jonkin matkan päässä käännyn 45. kadulle ja kohti kotia, mutta poikkean vielä matkalla Walmartissa ostoksilla.

Tänään minun ei tarvitse ostaa mitään ruokatarvikkeita, jotka yleensä ostan Publixista tai Walmartista, joten keskityn kodin tarpeisiin ja muutaman tuliaisenkin löydän. Tärkein ostokseni tänään on wifi-reititin. ”Löysin” nimittäin lopultakin kotoani nettiyhteyden ja sain sen toimimaan ethernet-kaapelilla. Koska haluaisin kuitenkin käyttää nettiä myös kännykällä tai läppärillä missä tahansa huoneistossa, päätin hankkia tuon reitittimen. Päästyäni kotiin on aika laittaa ruokaa ja sen jälkeen ryhdyn wifin asennustyöhön. Manaatin näkemisen lisäksi päivään kuuluu toinenkin iloinen onnistuminen: wifi-reititin ei ollut kallis ja sen kytkeminen oli todella helppoa ja nyt kaikki toimii niin kuin pitääkin.

Seuraavana päivänä eli kolmannen viikon perjantaina minulla on kuntosalipäivä. Herättyäni lähden pienen levon jälkeen kuntosalille ja tästä tuleekin koko täälläoloaikani rankin treeni. Kuntosalin jälkeen makailen vajaan tunnin altaalla aurinkotuolilla ja uskaltaudun uimaankin, vaikka vesi on tällä kertaa jääkylmää. Kun tulin tänne, vesi oli vielä melko lämmintä, mutta nyt muutama todella kylmä yö on viilentänyt myös lämmittämättömän altaan veden. 

Olen jo päättänyt, että tänään (ensimmäistä kertaa) en lähde asuinalueelta minnekään, vaan vietän päivän salilla, altaalla ja kotona.  Maattuani salin jälkeen aikani altaalla, lähden välillä kotiin syömään. Syöminen on minulle jotenkin aina ongelma yksin ollessa. Ensinnäkään en aina muista syödä itsekseni ollessani ja toisekseen en jaksa laittaa ruokaa pelkästään itselleni. Muutaman kerran olen nyt täällä tehnyt ruokaa, mutta muuten on tullut taas syötyä enemmän kuin tarpeeksi valmisruokia. Pakastepizzat, joita täältä löytyy melkoinen valikoima, ovat maultaan ihan kelvollisia, mutta noista amerikkalaisista tv-dinner- aterioista on kyllä pakko sanoa, että niistä suurin osa on kyllä aivan järkyttävän kamalan makuista. On joukossa ihan kelvollisiakin, mutta kovin paljon niiltä ei kannata odottaa. Ravintoloissa tai edes pikaruokapaikoissakaan ei ole tällä reissulla juurikaan tullut käytyä.

Kun olen syönyt istuskelen vielä pitkään parvekkeella ja seuraan taas elämää lammella parvekkeeni edessä. Yksi iso Wood Stork, jolle löysin suomennoksen amerikaniibishaikara, lepäilee aivan parvekkeen edessä nurmikolla ja iso parvi korppikotkia (Turkey Vulture) kiertelee talojen välissä ja laskeutuu välillä lammen reunalle. Muutama korppikotka käy välillä kääntymässä aivan parvekkeen edessä ja nyt huomaan kuinka valtavan isoja ne oikeastaan ovat. Isoja ja tavallaan aika hienoja ja mielenkiintoisia lintuja. Haikaroita ei tänään näy, eikä myöskään tavallisia ibiksiä. Koiran ulkoiluttajia sen sijaan näkyy; välillä minusta tuntuu kuin asuisin jossakin isossa kennelissä… Taidan olla täällä melkeinpä ainoa, jolla ei ole koiraa.

Palaan iltapäivän loppupuolella vielä altaalle. Sää on edelleen aurinkoinen ja lämmin. Tänään altaalla on jonkin verran muitakin ihmisiä, mutta mitään ruuhkaa ei nytkään ole. Vaikka meillä on ollut tämä asunto jo 2,5 vuotta, niin silti pidän itseäni täällä vielä uutena tulokkaana ja vähän seurailen ihmisten tapoja. Se, kuinka naapureihin suhtaudutaan, näyttää vaihtelevan kovasti: ehkä 1/3 ei ole huomaavinaankaan, kun taas reilusti yli puolet sentään tervehtii. Kovin  helposti ei ”small talkia” tunnu syntyvän, mutta suurin osa sentään hymyilee ja tervehtii niin salilla, altaalla kuin pihamaallakin. Ne muutamat, joita olen tässä nähnyt useampaankin kertaan ovat jo vähän tuttavallisempia. Eli eivät nämä ihmiset ainakaan tässä isossa pihapiirissä juurikaan suomalaisista poikkea. Minä olen toisaalta väärä henkilö vertailua tekemään, koska Suomenlinnassa asuvilla on varmasti paljon muuta maata läheisempi suhde toisiinsa ja suurin osa kuuluu siihen joukkoon, jossa kaikki tuntevat toisensa ja kenen kanssa tahansa voi ryhtyä juttusille ja vähintään muita tervehditään.

Ilta kuluu kotona kirjoitellessa ja valokuvia laitellessa. Aika tuntuu jotenkin kuluvan täällä hirveän nopeasti, vaikka mitään sen erityisempää tekemistä ei edes olisi. Tänään omalla parvekkeellakin on mukava istuskella, koska ilta on nyt vaihteeksi oikein lämmin ja mukava.