Menneitä muistellen... Alone in New York

Suomen talvi on taas tuntunut niin kovin pitkältä. Pitkältä, kylmältä ja lumiselta. Aika kesän lopusta seuraavan kesän alkuun tuntuu jälleen kerran ikuisuudelta, siitäkin huolimatta, että olen onnistunut katkaisemaan sen kahden viikon Floridan matkalla lokakuussa, viikon Pariisin matkalla joulukuussa ja kolmen viikon New Yorkin ja Floridan matkalla tammi-helmikuussa. Nyt kevät näyttää kuitenkin lopulta saapuneen, vaikka juuri tänään mietinkin, että on tämä kumma maa, kun täällä on joko lunta ja pakkasta tai sitten sataa vettä... Lämpimiin ilmoihin on joka tapauksessa vielä  pitkä matka ja kalpea ja kolkko kevät tulee kestämään vielä jonkin aikaa. Toivottavasti aurinkoisia ja lämpimiä päiviä tulee kuitenkin paljon sekä keväällä että kesällä.

Vieläkään mitään reissua ei ole tiedossa, vaikka edellisestä on kulunut jo... Niin no, reilut kaksi kuukautta vasta... Mitään suunnitelmia ei ole, mutta ehkä voisin tehdä poikani kanssa jonkun pienemmän reissun kesän lopulla tai syksyllä Floridan kotiin (tai jonnekin muualle?) ja pitemmän reissun Floridaan isommalla joukolla voisimme säästää vielä ensi talveen.

Huomasin eilen, että Finnair aloittaa syyskuun alkuun asti jatkuvat suorat lennot Torontoon, Kanadaan. Siinäpä olisikin hyvä perusta seuraavalle turneelle: Suoraan Helsingistä Torontoon (8h 45min) ja sieltä lyhyt matka Niagaran putouksille ja USA:n puolelle Buffaloon. Buffalosta sitten pikku hiljaa jotain tietä alas etelään ja Floridaan ja paluu Suomeen taas Toronton kautta. Saa nähdä, voi olla, että jää toteuttamatta, mutta idea olisi kyllä todella houkutteleva. Saattaa olla, että aikakapeikon ja rahatilanteen vuoksi kesän tai alkusyksyn matka jää muutaman päivän reissuun vaikkapa Roomaan tai Pariisiin tai jonnekin, minne pääsee esimerkiksi Norwegianilla edullisesti. Toisaalta... Pojallani olisi varmasti halu päästä pian käymään "kotona" USA:ssa, hän kun on nähnyt asunnon vain pikaisesti tyhjänä, silloin kun kävimme sitä ensimmäisen kerran katsomassa.

Onnistuin viime reissulla kirjoittelemaan tätä blogia matkapäiväkirjana melkein joka päivä ja nyt olen muutamassa blogikirjoituksessa palannut matkaan vielä jälkikäteen. Ajattelin kuitenkin vielä jatkaa näitä kirjoitusharjoituksia ja kirjoitella tällä kertaa vielä muutaman sanan kylmän talven keskeltä, kylmästä New Yorkista.

-------------------------------------------------------------------------------

Kiiltäväkylkisen metrojunan ovet kolahtavat kiinni ja juna lähtee pyörät vingahdellen liikkeelle. Viereiselle laiturille pysähtyy toinen juna ja hetkeksi laiturialue täyttyy taas ihmisistä, kunnes se taas hiljenee muutamaksi minuutiksi. Suurkaupunki elää kiireisessä rytmissä, jonka pieniin väleihin mahtuu myös rauhallisempia hetkiä. Olen juuri jäänyt pois junasta numero 6 Bleecker Streetin asemalla Manhattanin eteläosissa ja kävelen maanalaisia käytäviä pitkin Broadway-Lafayetten asemalle. Pienen odottelun jälkeen Brooklynin suuntaan matkalla oleva F-juna  saapuu jarrut kirskuen asemalle ja nousen sen kyytiin. Vaunussa ei ole kovin paljon matkustajia; vain muutama ihminen istumassa penkeillä ja yksi hieman agressiivisen oloinen rahan kerjääjä. Istun kaikessa rauhassa häiriköstä välittämättä ja hän antaa minun olla rauhassa. Juna kulkee huojuen eteenpäin ja alittaa East Riverin tunnelissa. Tämä on New Yorkin metro. Mainettaan parempi ja käsittääkseni paljon menneistä ajoista siistiytynyt, mutta silti aina New Yorkin metro.

Juna tulee East Riverin alitettuaan Brooklynin puolelle, mutta pysyy edelleen tunnelissa maan alla. Jään junasta pois York Street-Jay Streetin asemalla ja nousen portaita maanpinnalle. Aurinko paistaa kirkkaasti, mutta tästäkin päivästä on tulossa kylmä pakkaspäivä. Lähden kävelemään loivaa alamäkeä pitkin Jay Streetiä, kohti East Riverin rantaa. On torstai aamupäivä. Aurinko on noussut jo melko korkealle ja kaduilla on hyvin rauhallista ja hiljaista. Tuntuu jotenkin oudolta olla keskellä yhtä maailman suurimmista kaupungeista, keskellä miljoonia ihmisiä ja silti niin hiljaisessa ympäristössä. Ympärillä on jonkinlaisia varasto- ja teollisuusrakennuksia ja autioita kujia, mutta myös useita nykyaikaisen näköisiä ravintoloita ja pubeja. Lähes kaikki paikat ovat näköjään tähän aikaan suljettuja ja montaakaan ihmistäkään en kaduilla näe. Tämä taitaa olla yksi niitä paikkoja, jotka heräävät eloon vasta illalla ja ehkä ihmiset tulevat tänne kun ovat päässeet töistä.

Päästyäni lähelle East Riverin rantaa käännyn vasemmalle ja lähden hiljaista kujaa pitkin etelän suuntaan. Talojen välissä korkealla kulkee East Riverin ylittävä valtava, siniseksi maalattu Manhattan Bridge ja minä kuljen sen ali. Tuo suuri teräsrakennelma alkaa jostakin muutaman korttelin päästä Brooklynin puolelta, nousee monen kerroksen korkeudelle talojen väliin ja jatkuu sitten korkealle joen yläpuolelle. Vilkas liikenne kulkee pitkin siltaa ja sen useita kaistoja pitkin kiitävien autojen renkaiden äänet täyttävät ilman sillan alla. Myös jotkut metrolinjat kulkevat siltaa pitkin ja välillä kuulen junanpyörien kimeitä vingahduksia ja kolahduksia. Kuljen rauhallisesti kujia pitkin eteenpäin. Minulla ei ole mitään kiirettä. Minulla ei ole tarkkaa päämäärää. Ei aikataulua. Suunnitelmani eteenpäin kattaa vain seuraavan minuutin ja jokaisessa risteyksessä päätän seuraavan suunnan vasta kun olen kohdalla. Olen yksin New Yorkissa. Alone in New York...

Manhattan Bridgen ja Brooklyn Bridgen välissä, veden rannassa, on Brooklyn Bridge Park, josta aukeaa ehkä parhaat mahdolliset näköalat Manhattanille. Varsinkin Lower Manhattan pilvenpiirtäjineen näkyy täältä aivan upeasti. Täältä on otettu ne monet ihmisten seiniä koristavat valokuvat, joissa iltavalaistuksessa oleva Brooklyn Bridge seisoo jylhänä pilvenpiirtäjien edessä ja valot heijastuvat vedenpintaan. Ja valokuvaaminenhan se minullakin oli yksi syy tänne tuloon, vaikka ilman kameraakin voisin kyllä pitkään ihailla tät upeaa maisemaa. Yhden koiranulkoiluttajan lisäksi puistossa ei ole yhtään ihmistä ja minä uskallan jättää kamerani puiston penkille ja ottaa muutaman valokuvan itsestäni Manhattanin suuntaan itselaukaisijalla. Auringonpaisteinen Manhattan on todella kaunis, lähes henkeäsalpaava näky veden takana ja olen todella tyytyväinen, että lähdin tänne kävelylle.

Aivan East Riverin rannassa, Brooklyn Bridgen vieressä, on upea sisäkaruselli. Karuselli näkyy hyvin kokonaan lasia olevien seinien läpi. Se näyttää minusta johonkin elokuvaan kuuluvalta kulissilta, mutta voin hyvin kuvitella kuinka mukavaa lapsilla (ja ehkä aikuisillakin) on lämpimään vuodenaikaan pyöriä karusellissa kun isot lasiseinät ovat arvatenkin auki ja karusellista aukeaa kaunis näkymä veden taakse Manhattanille ja aurinko laskee pilvenpiirtäjäsilhuetin taakse. Kävelen karusellin ohi ottamaan vielä muutaman kuvan Brooklyn Bridgestä ja Lower Manhattanista sen takana. Kävelen sitten lyhyen kierroksen Brooklynin DUMBOn alueella ja suuntaan Brooklyn Bridgelle.

Silta on pitkä, leveä ja korkea. Ja vanha. Se on valmistunut joskus 1800-luvun loppupuolella ja se on ollut aikanaan valtava rakennushanke. Kävely- ja pyörätie kulkee sillan keskellä autokaistojen yläpuolella, noin 60 metrin korkeudella vedenpinnasta. Sillan suurin alituskorkeus on 40 metriä. Täällä korkealla, avoimella paikalla, kylmä viima pääsee iskemään taas oikein kunnolla, mutta muuten sää on edelleen kaunis ja aurinkoinen. Olen ylittänyt tämän sillan toiseen suuntaan viisi vuotta aikaisemmin poikani kanssa. Silloin sää oli kostea ja utuinen ja Manhattan oli sumuinen ja harmaa. Omalla tavallaan kylläkin hyvin kiehtova juuri sellaisena. Tänään sää on kuulas ja kirkas ja koko Manhattan kaikkine korkeine rakennuksineen näkyy selvästi ja saan tällä kertaa otettua myös tarkkoja ja teräviä valokuvia.

Kun sillalta katsoo Manhattanin suuntaan kävellesssä vasemmalle, näkyy kaukana Staten Island ja hieman lähempänä Ellis Island ja Liberty Island sekä Vapaudenpatsas soihtuineen. Manhattanin kärjessä yhtyvät Hudson-joki ja East River ja siitä alkaa Lower Manhattan. Lower Manhattanilta tunnistan ainakin American International Buildingin, 40 Wall Streetin, Woolworth Building sekä WTC:n rakennuksia; isoimpana niistä jo melkein valmis One WTC. Midtown Manhattanilla näen selvästi One Penn Plazan, New York Times Buildingin, Rockefeller Centerin General Elecric Buildingin, Citigroup Buildingin, Trump Towerin sekä tietysti tärkeimmät ja hienoimmat maamerkit Empire State Buildingin ja Chrysler Buildingin. Kaikki nuo korkeat pilvenpiirtäjät sojottavat pystyssä muiden todella korkeiden rakennusten keskellä. East River näyttää olevan jossain kaukana alhaalla ja sillalla tuntee olevansa todella korkealla, mutta kun katseen kääntää Manhattanin pilvenpiirtäjiin tunteekin olevansa matalalla niiden rinnalla. Joka tapauksessa silta on yksi koko New Yorkin parhaita näköalapaikkoja.

Sillan takana Manhattanin puolella käännyn vasemmalle ja lähden kulkemaan pikkukaduille, joiden varrella on paljon erilaisia pikku putiikkeja, kahviloita ja muita liiketiloja. Muutaman korttelinvälin käveltyäni tulen South Street Seaportin alueelle, jossa lähes kaikki liikkeet on suljettu. Alue on melkein kuin pieni avoin ostoskeskus, mutta nyt kauppojen ikkunat ja ovet on laudoitettu umpeen, jalkakäytävät ovat täynnä hienoa hiekkaa ja kaduilla on menossa iso kunnostustyö. Tämä alue kärsi viime vuoden lopulla Sandy-myrskyn aiheuttamissa tulvissa niin pahoin, että kaikkia paikkoja ei ole vieläkään saatu kuntoon. Yritys näyttää kuitenkin olevan kova ja varmasti tämäkin alue on taas pian uuden kukoistuksensa alussa. Aivan rannassa oleva Pier 17- ostoskeskus sentään on auki ja minä poikkean siellä tekemässä pieniä ostoksia.

Olen taas harhaillut muutaman tunnin pitkin suuren kaupungin katuja ja kaipaan jo hetkeksi sisään lämpimään. Käyn kahvilla Dunkin' Donutsissa ja lähden sitten City Hallin kautta kohti hotellia. Hotelliin Murray Hillin aluelle on matkaa muutama kilometri. Ennen metroon menoa katselen vielä hetken City Hallin puistossa hyppeleviä isoja oravia. Minut huomattuaan ne tulevat pian jalkojen juureen ruokaa kerjäämään, mutta minulla ei valitettavasti ole niille mitään annettavaa. Ajan metrolla Park Avenuelle parin korttelin päähän hotellistani ja lepäilen hetken lämpimässä huoneessa.

Illalla teen vielä kävelyretken ylös 5th Avenueta, aivan Central Parkin etelälaidalle asti. Poikkean matkalla St Patrickin katedraalissa ja kuljeskelen rauhallisesti ilman mitään kiirettä. Ollessani Central Parkin laidalla aurinko alkaa laskea ja käveltyäni hetken puiston laitaa käännyt 7th Avenuelle ja kohti Times Squarea. Maleksin hetken Times Squaren värivalojen loisteessa (täällä maleksiminen on ehdottomasti sallittua) ja katselen maailman menoa, ihmisiä ja vilkkuvia ja välkkyviä mainoksia. Jatkan matkaani hotellin suuntaan Herald Squaren ja Empire State Buldingin vierestä. Kun vilkaisen taakseni näen kirkkaiden auton etuvalojen loisteessa kadulta ilmaan purkautuvan valkean höyrypilven ja sen takana pimeässä illassa kaikissa väreissä loistavan Times Squaren. Jossain korkealla taivaalla salamavalot välkkyvät Empire State Buildingin katolla. Ihmisiä kulkee sisään ja ulos Macy's- tavaratalon ovista ja kadulla virtaa loputon jono keltaisia takseja. Ne ovat niitä New Yorkin näkymiä, jotka palavat ikuisesti mieleen ja tallentuvat pysyvästi muistiini.

Käyn syömässä yhdistetyn lounaan, päivällisen ja illallisen hotellin lähellä, Lexington Avenuella olevassa Murray Hill Dinerissa. Olen taas pärjännyt päivän muutamalla annoksella kahvia ja pientä purtavaa. Tämä on kyllä yksi heikkous kun matkustana yksin: Unohdan syödä tai en malta pysähtyä syömään.  Tämä diner on juuri sellainen aito vanhanajan amerikkalainen diner, jossa pöydät ja penkit muodostavat pikku loosheja, penkit on verhoiltu vihreällä  keinonahalla ja ruokalista on sellainen, kuin se on hyvinkin saattanut olla jo 50-luvulta asti. Istun yksin pöydässäni ja katselen tulevia ja meneviä ja pöydissään istuvia ihmisiä. Juttelen hetken tarjoilijan kanssa ja syön hyvän aterian. Tämä on viimeinen iltani New Yorkissa ja huomenna aamulla lähdenkin sitten jo junalla pitkälle matkalle kohti Floridaa.

Astuessani ulos pimeälle kadulle vilkaisen vielä samalla kadulla olevaa Chrysler Buildingia ja sen terästä hohtavalla huipulla kaarevissa ikkunariveissä loistavia valoja. Kävelen vielä viimeiset kerrat päin punaisia valoja ja käännyn kahden korttelin jälkeen oikealle, pienelle 31st Streetille. Tällä yksisuuntaisella kadulla on jatkuva, vilkas läpikulkuliikenne, vaikka tämä periaatteessa vaikuttaakin syrjäiseltä pikkukadulta. Jalkakäytävillä on hämärä valaistus ja näissä kortteleissa on kapeita, noin 8-kerroksisia vanhoja taloja.

Tällaisia ovat olleet päiväni New Yorkissa ja tiedän, että näitä päiviä tulen vielä kaipaamaan. Olen todella nauttinut yksin kulkemisen vapaudesta ja päivistä ilman tarkkaa suunnitelmaa ja määränpäätä, mutta ehkä seuraavalla kerralla kuitenkin saan kokea kaiken tämän ja nauttia näkemästäni ja kokemastani jonkun muun kuin vain itseni kanssa. Tätä kaupunkien kaupunkia tulen taas kaipaamaan ja uskoakseni tulen tänne vielä palaamaan ja jatkan tätä vaeltelua siitä mihin jäin.