DRAG STRIPIN LAIDALLA

Olen pahoittanut mieleni. Olen pahoittanut mieleni siksi, että joku pahoittaa niin kovasti mielensä mielensä pahoittamisen vuoksi… Niin kovasti, että siitä on pitänyt ihan kirja kirjoittaa ja vielä elokuvakin tehdä. No, huumoristahan tässä lienee kysymys. Suomalaisesta huumorista. Tämä koko mielensäpahoittamisjuttu vaan on nyt jo niin vanha ja kulunut klise, että se alkaa jo tökkiä… Täynnä tyhjänpäiväisyyttä. Sen kuuleminen saa heti aikaan negatiivisen reaktion ja jotenkin se nyt yhdistyy myös niin vahvasti siihen elokuvasta irralliseen arkipäivänä ajatukseen, että mielensä pahoittaminen ja tunteittensa näyttäminen olisi jotenkin tuomittavaa. Ja kuitenkin joku on siitä mielensä pahoittamisesta pahoittanut mielensä niin paljon, että siitä pitää valittaa ja se pitää tuomita. Taitaa olla niin, että mielensä pahoittamisesta mielensä pahoittavat ihmiset ovat itse pahimpia mielensäpahoittajia… Pakko on tähän perään kyllä heti tunnustaa, älkää nyt pahoittako mieltänne, että kirjaa en ole lukenut, enkä edes elokuvaa katsonut. Aihe vaan ei kuulosta kiinnostavalta (vaan ihan päinvastoin), enkä kyllä usko, että jaksaisin katsoa täyspitkää suomalaista elokuvaa, jonka pääosassa on Heikki Kinnunen…

Kuten aika moni muukin tuntemani ihminen, myös minä olen jo kauan sitten siirtynyt television katselusta Netflixin ja muiden vastaavien nettikanavien katsomiseen. Niin kauan kuin muistan, on aina sanottu, että televisiosta ei tule mitään katseltavaa… Minusta kuitenkin tuntuu, että joskus tuli. Ainakin enemmän kuin nyt. Nyt tuo laatikko suoltaa tuota samaa iän ikuista roskaa joka kanavalta sen minkä ehtii… Mahdollisimman epätosia, tekopyhiä ja teennäistäkin teennäisempiä ”tosi-televisioita” mahdollisimman epäkiinnostavista aiheista, typeristä typerimpiä kilpailuja, ”murha-dokumentteja” ja samoja vanhoja elokuvia uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, vuorotellen eri kanavilla. Itse olen tosiaan katsellut enää pelkkää Netflixiä ja siellä viimeisimmät todella hyvät sarjat ovat olleet Peaky Blinders (jota katson nyt jo toista kertaa) sekä tositapahtumiin perustuvat Kolumbian ja Meksikon huumekartelli-sarjat. Tänään olin erityisen iloinen kun huomasin, että Netflixiin on nyt tulossa Surkeiden sattumusten sarjan (Lemony Snicket's A Series of Unfortunate Events) neljäs tuotantokausi. Elokuva oli loistava, mutta niin kyllä myös tämä tv-sarja. USA:ssa katselin myös marraskuussa BlacKkKlansman-elokuvan, joka oli kyllä hyvä. Ja suomalaisena on tietysti pakko sanoa, että Jasper Pääkkönen veti kyllä hyvin oman, ihan merkittävän, roolinsa tässä elokuvassa.

-------------------------------------------------------

Rakas päiväkirjani… Lauantaina 24.11. teemme yhden pikaisen hammaslääkärikäynnin Boynton Beachin kaupungissa. Tietyistä ”historiallisista” ja uusista ja vanhoista perhesyistä kaikki tarvittavat palvelut ovat nyt levinneet hyvin koko piirikunnan alueelle ja toisinaan joidenkin palveluiden vuoksi joudutaan ajamaan autolla pitkällekin. Tämänpäiväisen matkan varrelle jää useampi kaupunki: Riviera Beach, West Palm Beach, Lake Worth, Lantana ja Boynton Beach. Matka hammaslääkäriin kestää tänään reilut puoli tuntia ja samoin paluu. Kaikkiaan reissuun kuluu aikaa yli kaksi tuntia. Palaamme hammaslääkäriltä suoraan kotiin ja valmistaudumme loppupäivän ohjelmaan, joka on tällä kertaa suunniteltu valmiiksi jo etukäteen.

Olemme käyneet jo edellisenä iltana hakemassa O’Reillyn autotarvikeliikkeestä alennusliput päivän kiihdytysajoihin Palm Beach International Racewaylla. Tämä kiihdytyskisa kestää kolme päivää, mutta me olemme menossa katsomaan vain yhdeksi päiväksi, emmekä sitäkään päivää siis ihan aamusta iltaan radalla vietä. Olen känyt tällä radalla useammankin kerran katsomassa paikallisia sportsman-luokkien kiihdytyskisoja, joissa ei yleensä ole kuin kourallinen katsojia. Kilpailijoita kuitenkin sen verran, että näkemistä kyllä riittää. Olen myös käynyt vuonna 2015 katsomassa ”Pro Winter Warm-Up” kisoja, joissa monet NHRA:n huipputiimit kävivät testaamassa ajokkejaan ennen kauden alkua. Tämä tapahtuma oli mahtavat ja silloin vietin kaksi päivää aamusta iltaan radalla. Näin radalla monet lajin ammattilaistähdet, mukana olivat mm. Top Fuel (dragster) kuljettajat Tony Schumacher, Doug Kalitta, Antron Brown ja Leah Pritchett sekä (Top Fuel) Funny Car kuljettajat Tommy Johnson Jr ja Matt Hagan. Tämän viikonlopun aikana radalla nähtiin useita lähtöjä, joissa 10 000 hevosvoimaiset autot saavuttivat 1000 jalan matkalla yli 320mph (yli 500km/h) nopeuden 3,7 sekunnissa!

Tällä kertaa vuorossa on taas hieman erilaiset kisat. Kyseessä on IHRA:n 37th Citrus Nationals. Emme ole kuitenkaan lähteneet katsomaan vain tätä peruskisaa, vaan myös pelkästään lauantaina ohjelmassa olevaa Pro-Showta. Paljon hienoa nähtävää (ja kuultavaa) riittää myös ihan tuossa normaalissa kisassa. Erityisesti nopeat ja upean näköiset Outlaw 632 -luokan kilpurit ovat mielenkiintoista seurattavaa. Olen ollut ”drag race -fani” jo yli 30 vuotta ja kauan sitten kun muutenkin harrastin autoja aktiivisesti, ei Suomessa montaa kisaa jäänyt katsomatta. Nykyään en ole enää käynyt Suomessa kisoja katsomassa; edellisestä kerrasta taitaa olla jo reilusti yli 10 vuotta aikaa. Nyt olen viime vuosina alkanut käydä katsomassa näitä kisoja lähiradalla, vajaan puolen tunnin matkan päässä kotoa. Olen kuitenkin nyt pitkästä tauosta ja sääntöjen muuttumisesta johtuen taas aloittelija erityisesti näissä alemmissa luokissa ja välillä olen itsekin hieman hämilläni ja sekaisin eri luokkien ja sääntöjen kanssa. Erityisesti bracket-ryhmien seuraaminen on välillä hieman hankalaa annettavista tasoituksista ja index-ajan alituksista johtuen. Helpompaa on katsella niitä ryhmiä, joissa molemmat autot lähtevät täsmälleen samaan aikaan ja mitään etumatkoja tai etukäteen määriteltyjä ihanneaikoja ei lasketa.

Tämän varsinaisen normaalin IHRA:n kiihdytyskisan lisäksi ohjelmassa on siis myös lauantain ”Pro Show”. Tämä show käsittää melkoisen määrän lähinnä vintage kalustoa. Kun saavumme paikalle ja lähdemme kävelemään varikkoalueelle, huomaan ilokseni paikalla olevan ihan mukava määrä vanhoja Top Fuel Funny Careja ja myös nostalgia dragstereita. Lisänä joukossa on yksi ihan täysverinen ja nykyaikainen NHRA Funny Car sekä Kenworth Jet Truck. Nämä Pro Show -autot käyvät radalla kahteen eri otteeseen pimeän jo laskeuduttua radalle. Illan pimeydessä etenkin nitrometaanilla käyvien autojen pakosarjoista syöksyvät liekit, valtava meteli ja autojen nopeus tuovat myös katsomoon innostuneen ja hyvän tunnelman. Etenkin nitro-käyttöiset vanhat Funny Car -luokan autot ovat pääosassa tunnelman luomisessa. Jonkinlainen illan kohokohta, kahteen otteeseen sekin, on kyllä hurjaakin hurjempi Kenworth rekan nuppi, jonka moottorina on B-58-pommikoneissa ja Phantom-hävittäjissä käytetty General Electricin J79 -suihkuturbiini! Auto ei ole illan nopein, mutta taatusti näyttävin. Tätä esitystä on niin vaikea edes sanoin kuvailla, että laitankin tämän kirjoituksen perään linkin kuvaamaani video-pätkään. Itselleni illan kohokohta kuitenkin tästäkin huolimatta Gary Richardsin teamin NHRA (Top Fuel) Funny Car, joka vastaa illan upeimmasta moottorin äänestä ja parhaasta kiihtyvyydestä sekä parhaasta loppunopeudesta.

RIP Kat Moller 11/15/18

Tähän kisaan liittyy myös yksi hyvin surullinen asia, joka selviää minulle kuitenkin vasta pari päivää myöhemmin. Ehdin illan aikana jo hieman ihmetellä, missä ovat Elainen Larsenin teamin Jet Dragsterit. Tuon mahtavan Kenworthin lisäksi radalla piti nähdä myös suihkumoottorilla varustettuja dragstereita, mutta nyt ne loistivat poissaolollaan. Maanantaina löydän facebookista suruviestin, jossa kerrotaan yhden Larsen Motorsports -teamin kuljettajan, Katarina "Kat" Mollerin saaneen surmansa Sebringin drag stripillä edellisellä viikolla. Onnettomuus sattui yhden näytöslähdön jälkeen auton ollessa jo jarrutusalueella. Tämä ikävä tapaus liikuttaa minua erityisen paljon siksi, että juuri mainitsemani "Pro Winter Warm-Up" -viikonlopun aikana myös tämä team oli ajamassa ja minä juttelin pitkään niin teamin omistajan kuin myös Kat Mollerin kanssa varikolla. Tästä todisteena minulla on itse kuvattu videopätkä ja pari valokuvaa, joissa Kat pitää matkamaskottiani Nuuskamuikkusta sylissään autonsa vieressä. Olen todella pahoillani nyt sattuneen onnettomuuden johdosta...

Paluumme kiihdytysradalta venyy lähemmäs puolta yötä ja siksipä me nukummekin pitkään sunnuntaiaamuna. Lojumme sunnuntaina pitkään sängyssä ja vietämme päivää muutenkin taas kotona myöhään ja pääsemme liikkeelle vasta iltapäivän lopussa. Teemme huviajelun Juno Beachin puolelle rantatielle A1A ja käymme kävelyllä rantaa pitkin kulkevan tien jalkakäytävillä ja myös pitkällä ja korkealla laiturilla. Tämä ”Juno Beach Fishing Pier” on suosittu paikka kalastukseen, mutta siellä voi käydä myös ihan vaan kävelyllä. Kävelystä veloitetaan yhden dollarin pääsymaksu, kalastaminen maksaa vähän enemmän. Tänä kauniina iltana laiturilla on paljon kalastajia, mutta myös ihmisiä iltakävelyllä. Laiturilla satumme tänään myös näkemään, kuinka yksi ”onkija” saa koukkuunsa pienen hain! Noin puoli metrinen hai hilataan ylös ja sitten se vapautetaan ja heitetään takaisin mereen. Siinä tohinassa hai ehtii kyllä joka puraista vapauttajaansa tai sitten sen evät viiltävät pienen verta vuotavan haavan miehen käsivarteen.

Ajelemme vielä Riviera Beachin satama-alueelle katsomaan, millainen on siellä järjestettävä Sunnuntai-illan ”Block Party”. Tilaisuus on oikeastaan juuri sitä, mitä odotinkin: Riviera Beach Marina on siisti ja mukava paikka veden äärellä, sää on mukava, mutta paikalla ei ole juuri ketään muuta, kuin reilun kymmenen myyntikojun myyjät. Tämä näyttää olevan täällä nyt tilanne kovin monen tapahtuman kohdalla: erilaisia tapahtumia järjestetään usein ja monessa paikassa, mutta niihin kaikkiin ei riitä mitenkään kävijöitä. Tämä tilaisuus on tosin alkanut jo pari tuntia ennen meidän saapumistamme, joten paikalla on ehkä ollut enemmän ihmisiä alkuillasta. Riviera Beachin kaupungin maine, joitakin tiettyjä asuinalueita lukuun ottamatta, on huono. Tai totta puhuen se on erittäin huono… Kaupungin rikostilastot eivät ole mairittelevat huonoja alueita, jopa melkeinpä jonkinlaisia ”ghettoja” on alueella paljon. Hälytyssireenien äänet kuuluvat toisinaan iltaisin aivan tauotta. Tämä rata-alue on kuitenkin onnistuttu siistimään melko mukavaksi ja myös turvallisen tuntuiseksi. Toivottavasti näihin tilaisuuksiin riittää jatkossa kävijöitä.

Päätämme illan ja samalla koko viikon ”illalliseen” Cracker Barrelissa 45th Streetin varrella. Tämä suothern style -ravintola ja country-store on yksi suosikkipaikkojamme. Hieman kotiruokatyyppinen ruoka on hyvää ja kohtuuhintaista ja kaupan puolelta löytyy melkoinen valikoima monenlaista, hieman erikoista tai jopa harvinaista, tavaraa.

KALKKUNAPÄIVÄLLINEN

Senigallia Summer Jamboree 2018 (ITA)

Huomasin taas jokin aika sitten, että roikotan edelleen tämän blogin nimessä mukana sanaa ”Matkablogi”, vaikka tämä ei varsinaisesti ole enää moneen vuoteen ollut varsinainen matkablogi. Matkablogin voin katsoa päättyneeksi viimeistään keväällä 2016, jos ei osittain jopa jo ennen sitä. Pian kolmen vuoden ajan olen kyllä matkustellut todella paljon, mutta lähtöpiste ja päämäärä ovat olleet melkein aina samat. Vielä laajemmin katsoen olen matkustellut tavallaan kahden kodin väliä jo syksystä 2012 asti eli reilut kuusi vuotta. Keväästä 2016 asti nämä reissut ovat kuitenkin vakiintuneet kiinteäksi osaksi elämää, enkä voi enää varsinaisesti sanoa, että lähtisin matkalle Yhdysvaltoihin; minä vain vaihdan paikkaa. Minä vaan vaihtelen paikkaa kolmen eri kodin välillä. ”Minä asun vähän siellä ja täällä, Nuuskamuikkunen vastasi ja pani kahvin tulelle. Tänään satun olemaan täällä – huomenna jossakin toisessa paikassa."(Nuuskamuikkunen/Tove Jansson)

NYC 2017 (USA)

On tässä välissä sentään tehty joitakin pikku reissujakin, mutta jotenkin vaan niistä on jäänyt kirjoittamatta tänne blogiin. Jotenkin konseptit ovat nyt olleet melkein kirjaimellisesti sekaisin kirjoittamisen osalta ja jo pelkkien valokuvien työstäminen on vienyt niin paljon aikaa, että en vaan ole yksinkertaisesti ehtinyt enää kirjoittaa. Olemme tehneet pikku pyrähdyksiä (tai joissakin tapauksissa pysähdyksiä) Tallinnaan, Tukholmaan, Lontooseen, New Yorkiin, Roomaan, Senigalliaan, Venetsiaan… Eli olemme oikeastaan ehtineet tämän jatkuvan kotien välillä reissaamisen lisäksi poiketa aika monessa muussakin paikassa. Näistä kirjoittamisen arvoisia olisivat ainakin Senigallia, muu Italia, New York City ja Lontoo. Tässä järjestyksessä. Senigallian reissu on haaveissa myös tänä vuonna ja hotellikin on jo varmuuden vuoksi varattu. Jos vaan ehdin ja jaksan, yritän kirjoitella pienen tarinan edellisestä Senigallian Summer Jamboree reissusta (järjestysnumeroltaan 3) ennen kuin uusi reissu on jo mahdollisesti käsillä.

-------------------------------------------------------

Tämä syksyn 2018 USA:ssa oleiluni kolmas viikko alkaa heti maanantaina juoksulenkillä Lake Catherine Parkin radalla. Tämä on Kiitospäiväviikko ja sen vuoksi myös vaimoni on vapaalla koko viikon. Tänä maanantaina pääsemme siis yhdessä ulkoilemaan, joskin hän kävelee koko matkan ja minä juoksen muutaman kierroksen ja kävelen muutaman hänen kanssaan. Tämä 650m pituinen, hiekkapäällysteinen juoksu- ja kävelypolku oli kyllä kullan arvoinen löytö täältä keskeltä Palm Beach Gardensia. Keskeltä vilkkaita, leveitä teitä, asuinalueita ja kauppoja kauppojen perään... Olen ollut hieman harmissani, kun minulla ei ole ollut Suomenlinnan urheilukentän veroista lenkkipaikkaa täällä, mutta olen nyt löytänyt vielä monin verroin paremman paikan. Ainoa haitta täällä on ajoittainen kuumuus, mutta se ei ole minulle kovinkaan suuri ongelma. Jos ongelma tai haitta lainkaan…

Illalla lähemme vielä ajelulle West Palmin puolella olevaan Palm Beach Outlets -ostoskeskukseen. Tämä vanha ostoskeskus tyhjeni ja rapistui joskus vuosia sitten ja lopulta se jäi huumejengien alueeksi, joka oli varsinainen mätäpaise kaupungin keskustan läheisyydessä. Muutama vuosi sitten alue kuitenkin rakennettiin kokonaan uudelleen ja tämä valtava kasvojenpesu onnistui hyvin. Vanhan gheton tilalla on nyt melko suuri ja hieno outlets -tyyppinen ostoskeskus. Tästä paikasta löytyy monien brändien myymälöitä: minulle tärkeimmistä voisin mainita esimerkiksi Converse ja Lewis. Kiertelemme rauhallisesti myymälöitä ja tulemme lopulta kiertäneeksi jalan oikeastaan koko suuren ostoskeskusalueen, mutta rahamme saimme tänään säästettyä. Ennen kotiinlähtöä kymme vielä ostoskeskuksen pienessä "food courtissa" syömässä Sbarron pizza-slicet ja minun on syömisen yhteydessä pakko ottaa oheinen kuva: ei täällä Amerikassa kaikki niin suurta ole, tämä on ehkä pienin koskaan näkemäni apteekki...

Tämän viikon tiistaissa ja keskiviikossa ei ole varsinaisesti mitään mainittavaa. Torstai on kiitospäivä ja se tietää myös meille uutta reissua ylös St Lucie Countyn puolelle viettämään juhlapäivää yhdessä suvun kanssa. Päivä kuluu perusamerikkalaiseen tapaan perheen piirissä ja oleellinen osa onn tietysti kalkkunapäivällinen. Oikeastaan syöminen on ”se juttu”, jonka vuoksi monet perheet kokoontuvat yhteen viettämään tätä päivää. Harvapa enää ihan oikeasti muuten mitään kiitospäivää viettää; taitaa olla se kupla puhjennut jo vuosikymmeniä sitten… Syömisen lisäksi tässä päivässä on kuitenkin toinen merkittävä asia: muistaa olla kiitollinen erilaisista hyvistä asioista. Olla kiitollinen perheestä, terveydestä, työstä, ystävistä… Sitähän se on ja alkuperäinen syy, se mielestäni melko tekopyhä syy, on (onneksi) unohtunut jo kauan sitten. Siinä kun ei ainakaan omasta mielestäni paljon juhlimista ja ylpeilemistä ollut. Kiitollisuudesta puhumattakaan.

Tänään ajamme takaisin alas Palm Beach Countyn puolelle eri tietä kuin normaalisti. Kiireiset Interstate I-95 ja Turnpike voivat olla monesti hieman ahdistavia suurien liikennemäärien ja sikinsokin kaistoilta toisille poukkoilevia, huonosti käyttäytyviä autoilijoita ja siksi välillä on mukava valita jokin toinen tie. Ne toiset tiet ovat usein kyllä huomattavasti hitaampia, mutta maisemat ovat vaihtelevampia ja mukavampia ja ajaminen on yleensä paljon rennompaa ja mukavampaa. Liikenne täällä Etelä-Floridassa on muuttunut jopa jo näiden reilun kuuden vuoden aikana, mitä itse olen enemmän näillä nurkilla ajellut: autoja on huomattavasti enemmän, liikenne on paljon kaoottisempaa ja ihmiset käyttäytyvät yhä huonommin ja huonommin. Ihmiset eivät yksinkertaisesti välitä muista tiellä liikkujista tai he eivät välitä säännöistä ja tätä ilmiötä voi kuvata yhdellä yksinkertaisella lauseella: ihmiset eivät enää osaa ajaa. Tänä iltana meillä on kuitenkin oikein mukava ja rauhallinen kotimatka Dixie Highwayn eli tien US1 kautta. Ilta on oikein mukava tähän pikku ajeluun.

Perjantaina 23.11. ajelemme ensin iltapäivän aluksi Lake Worthiin hoitamaan asioita ja palaamme sitten Riviera Beachille. Tämä päivä on minulle taas lenkkipäivä ja tänään käyn yksin juoksemassa jo tutulla Lake Cathrine Parkin radalla. Muuten päivä ja ilta menevät kotona oleillessa. Pitäisi kai käyttää nykytermiä "chillaillessa"....

Valokuvia reissun alkupuolelta