KILPIKONNAT PARVEKKEEN ALLA

Menneeseen vuoteen mahtui paljon huonoa ja pahaa, mutta myös paljon hyvää. Jotenkin synkeä ja musta mieli vuodesta jäi lähinnä maailman yhä pahenevien kriisien vuoksi ja vielä enemmän oman maamme syvenevän kriisin vuoksi. Kriisin, jonka ovat aiheuttaneet oikeastaan ihan yksinomaan oman maamme asukkaat. Ne mukamas isäm maamme puallustajat, jotka tosiasiassa aiheuttavat todella pahaa vahinkoa koko maallemme ja sen kansalaisille ja heidän vuokseen koko tämä maa on muuttunut parissa vuodessa ahdistavaksi paikaksi elää. Säiden puolesta kesä 2015 oli ikimuistoisen surkea ja kun kesä pitkän pitkän odotuksen jälkeen on niin huono, se vetää kyllä mielen matalaksi. Synkeäksi loppuvuoden teki myös 12 vuotta elämässämme mukana olleen rakkaan kissamme poisnukkuminen. Taas tänään tuli kova ikävä, kun kissa ei ollutkaan vastassa kun tulin kotiin. Varsinkin nyt näin yksin asuessa on pakko todeta, että koti ilman kissaa ei ole mikään koti. Hyviä asioita taas olivat ihan ehdottomasti oma lapsenlapsen syntymä ja ehkä myös jotkut muut pienemmät jutut. Matkajutuista parhaiten on jäänyt mieleen kokonainen kuukausi Yhdysvalloissa viime talvena. Vaikka olin yksin matkassa, tuo reissu oli kyllä niin täynnä kivoja kokemuksia, että se lukeutuu parhaiden matkojeni joukkoon.

Seuraava matka kangastelee jo mielessä. Koska en muiden kiireiden vuoksi pääse matkaan tammikuussa, olen ajatellut nyt lähteväni matkaan maaliskuun alussa ja palaavani huhtikuun alussa. Kuten tavallista, tulen tekemään tämänkin reissun ihan itsekseni ja suuntana on taas oma koti kaukana kotoa. Olen jo päättänyt, että tällä kerralla matkustan Finnairin lennoilla suoraan Helsingistä Miamiin ja takaisin. Lentoja on saanut nyt todella edullisesti, ensin katsoin lentoja maaliskuun lopulle hintaan 698 euroa, jota pidän jo kohtuullisen edullisena, mutta myöhemmin löysin vielä lentoja, joiden hinta oli 530 euroa! Aivan käsittämättömän edullista, näin halpoja lentoja en ole nähnyt aikoihin. Tämä suora yhteys on helpoin tapa siinä mielessä, että matkan varrella ei ole yhtään koneenvaihtoa, vaan samalla lennolla pääsee Floridaan asti. Miamista tosin on matkaa asunnolleni vielä 120km ja jos haluaisin päästä lähemmäs ja samalla välttää ruuhkaisen, valtavan ison Miamin lentokentän, voisin lentää esimerkiksi Finnairin suorilla lennoilla New Yorkiin ja takaisin ja ottaa New Yorkista suorat meno-paluulennot aivan asuntoni lähelle Palm Beachin lentokentälle. New Yorkin suoria lentoja Helsingistä on niitäkin saanut nyt todella edullisesti: halvimmat löytämäni lennot maaliskuussa olivat 457 euroa! Mutta päätös on minun osaltani nyt jo tehty: suoraan Helsingistä Miamiin ja takaisin. Ehkä teen sitten West Palmista käsin jonkun sisäisen reissun lentäen, junalla, bussilla tai laivalla. Ystäville olisi nyt taas hyvin tilaa, koska lähden matkaan yksin.

Jatkan nyt pahasti kesken jäänyttä juttuani edelliseltä reissulta. Edellisen 3.-18.10. tehtyyn matkaan liittyvän osan kirjoitin 20. marraskuuta ja tässä välissä olen ehtinyt kirjoittaa tänne kolme ihan muuta juttua. Nyt on vuorossa tämän tarinan 6. osa.

----------------------------------------------

West Palm Beach (FL), perjantai 9.10.2015

Peninsular Cooter, Emerald Isle

Olen kaikki käynnit mukaan lukien oleillut tällä asunnolla yhteensä jo kolme kuukautta, mutta aina sitä huomaa jotakin uutta edelleen. Tänään huomaan ensimmäisen kerran, että parvekkeen edessä olevassa lammessa asustelee kilpikonnia. Jo aikaisemmin aamulla näin yhden makaamassa rannalla, mutta silloin en vielä nähnyt sitä niin selvästi, että olisin voinut olla varma, että se on kilpikonna. Iltapäivällä näenkin sitten jo ihan selvästi ainakin yhden kilpikonnan uimassa keskellä lampea. Siitä ei näy juuri muuta kuin pää, mutta siitä pystyn tunnistamaan sen kilpikonnaksi. Lajista en ole ihan varma; se voi olla Red Bellied Turtle, mutta myös Peninsular Cooter. Pieniä yksityiskohtia lukuun ottamatta ne näyttävät samalta. Nyt kun voin varmuudella todeta, että lammessa todella on kilpikonnia, muistan myös edellisenä päivänä kauempana rannalla näkyneet pyöreät hahmot ja tajuan niiden olleen auringossa lämmitelleitä kilpikonnia.

Emerald Isle

Tämä perjantai kuluu melkein kokonaan hukkaan, kun odottelen soittoa ilmastointifirmasta. Olen lopulta varma siitä, että ilmastointilaite on rikki ja kaipaa ammattiapua. Aamulla kun tulin kuntosalilta ja uima-altaalta kävin samalla isännöitsijän toimistossa selvittämässä onko ulkona oleva jäähdytinyksikkö minun vai "talon" omaisuutta. Kuulin niiden olevan asukkaiden omia ja se taas vaikutti siihen, että myös sen korjaus olisi omalla vastuullani. Soitin jo aamupäivän päätteeksi erääseen melko lähellä olevaan liikkeeseen ja pyysin heitä katsomaan mikä ilmastointilaitteessamme on vikana. Puhelimessa ollut nainen sanoi soittavansa takaisin, kun hän saisi selville koska heiltä ehtisi joku katsomaan missä on vika. Jotenkin jo puhelimen sulkiessani arvasin, että tämäkään ei taida kuitenkaan käydä näin helposti. Ja arvaukseni on oikea: odottelen turhaan koko päivän puhelinsoittoa. No, ei se sinänsä minun päivääni pilaa, koska muutenkin olen päättänyt jo ottaa tämän päivän rennosti. Ja illalla minulla kuitenkin on sähköpostissa viesti, jossa sanotaan jonkun tulevan joko jo huomenna lauantaina tai viimeistään maanantaina.

Arthur R. Marshall's Loxahatchee
Wildlife Refuge

Hukkaan menee myös illan autoajeluni. Rankan sadekuuron jälkeen päätän lähteä ajelemaan Arthur R. Marshall’s Loxahatcheen luonnonpuistoon. Sadekuuroja on edelleen luvassa, mutta ajattelen, että hyvällä tuurilla voisin saada otettua kivoja auringonlaskukuvia Evergladesin valtavan suoalueen suuntaan. Olen suunnitellut tällaista kuvausretkeä jo pitkään. Osaan mielessäni kuvitella miltä maisema näyttäisi, kun punainen aurinko laskee hitaasti kymmeniä maileja leveän, saharuohon ja veden täyttämän, matalakasvuisen "viidakon" taakse. Kun olen ajanut noin 45 minuutin ajomatkasta reilut puolet, alkaa kuitenkin sataa. Ja kun täällä sataa, niin silloin ihan oikeasti sataa. Kaatamalla… Pysähdyn hetkeksi eräälle huoltoasemalle odottelemaan sateen rauhoittumista ja vasta siinä huomaan kuinka paljon vettä on tullut muutamassa minuutissa. Huoltoaseman piha on kuin valtava, syvä lampi. Olen nyt jonkinlaisella ”punaniskojen” alueella. Kun odottelen autossa sateen laantumista, minulla on samalla hyvä tilaisuus tarkkailla huoltoaseman katon alla seisoskelevia paikallisia ihmisiä ja minulla on ihan sellainen tunne kuin myös he tarkkailisivat minua...

Luonnonpuisto on hiljainen ja autio saapuessani sinne. Luontokeskus on juuri mennyt kiinni, mutta netistä katsomani tiedon mukaan muu osa puistoa olisi virallisesti avoinna iltakymmeneen asti. Sujautan portilla viisi dollaria pieneen kirjekuoreen ja pudotan sen ”postilaatikkoon”. Täällä ulkoalueilla pääsymaksun maksaminen perustuu kävijän rehellisyyteen.  Jos olisin ollut perillä ennen luontokeskuksen sulkemisaikaa, olisin todennäköisesti tänään lunastanut itselleni muutaman kympin arvoisen elinikäisen passin alueelle. 

Arthur R. Marshall's Loxahatchee
Wildlife Refuge

Koska luontokeskus on jo suljettu, ajan suoraan valtavan Evergladesin suoalueen reunalle ja jätän autoni parkkipaikalle pienen vesialueen rantaan. Kävelen autolta matalalle, puiselle näkötornille ja yritän tähystellä käärmeitä ja alligaattoreita. En kuitenkaan ehdi juuri muuta kuin vilkaista alas suoalueelle, kun hurja ukkosen pamahdus säikäyttää minut ja tuntuu kuin korvat halkeaisivat. Enkä säikähdä suotta: seison  avaralla alueella pienessä tornissa ja pystyn välähdyksestä ja äänestä päättelemään, että salama iski alle 300 metrin päähän minusta. Laskeudun nopeasti alas ja pujahdan pian autooni, minun omaan, turvalliseen Faradayn häkkiini. Siirryn muutaman sadan metrin päähän, Marsh Trailin alueelle ja samalla pois aukealta alueelta. Kävelen tihkusateessa katoksen alle ja yritän taas tähystellä suolle. Tunnelma on todella outo: musta ja tumman sininen taivas, tihkusade, ei mitään eläimiä, ei yhtään ihmistä. Haikaroiden huudot sentään rikkovat välillä hiljaisuuden. Välillä kuulen myös naksahtelevaa ääntä, jonka aiheuttajina ovat todennäköisesti sammakot tai linnut, joskin myös alligaattorit pitävät hyvin samanlaista ääntä.

Arthur R. Marshall's Loxahatchee
Wildlife Refuge

Kun ukkonen näyttää menneen ohi, kävelen vielä hyvin lyhyen kierroksen Marsh Trailin poluilla. Ilma on lämmintä ja kosteaa. Oikea ”viidakkosää”. Koska olen liikkeellä yksin ja koko alueella ei ole ainuttakaan ihmistä minun lisäkseni, en ole kovin innokas lähtemään pitkälle, vaan palaan pian autolle ja ajan auton takaisin pienen näkötornin juuressa olevalle parkkipaikalle. Kävelen laiturille vesialueen reunaan katsomaan olisiko George, laiturin lähellä päivittäin norkoileva valtava alligaattori paikalla, vaikka jotenkin jo arvaankin, että edes se ei viihdy tässä säässä ihmisten ihmeteltävänä. Tai ehkä se johtuu juuri siitä; kun ei ole ihmisiä, ei sekään ole kiinnostunut kellumaan yksin laiturin luona. Ihastelen hetken suoalueen hiljaisuutta. Tämä hiljaisuus yhdistettynä kuumaan ja kosteaan ilmaan ja ajoittaiseen tihkusateeseen luo jotenkin kummallisen, epätodellisen tunteen. Ilmassa on tavallaan jotain kiehtovaa ja lumoavaa sekä myös jonkinlaista salaperäisyyttä. 

Arthur R. Marshall's Loxahatchee
Wildlife Refuge

Kovin pitkäksi vierailuni Arthur R. Marshallin luonnonpuistossa ei nyt veny. Lähden jatkamaan matkaa ja ajelen taas hetken kovassa rankkasateessa päästyäni isolle valtatielle. Ajelen hämärtyvässä illassa US441 eli State Road 7 –tietä pitkin kohti pohjoista. Tämä monikaistainen ja suora tie on nyt nopein reitti takaisin kotiin. Ohitan matkalla Wellington Mallin ja harkitsen hetken pysähtymistä siellä, mutta jatkan kuitenkin suoraan kotiin asti. Päivä jäi siis loppujen lopuksi hyvinkin mitäänsanomattomaksi, mutta ehkä sellaiset päivätkin ovat lomalla ollessa joskus ihan hyviä päiviä. Onneksi kuitenkin aloitin tämän päivän punttisalilla ja kävin vielä ihan kunnon treenin jälkeen altaassa uimassa. Ilman sitä tuntuisi varmasti siltä, etten ole tänään tehnyt oikein mitään…

West Palm Beach (FL), lauantai 10.10.2015

Palm Beach

Matkani 8. matkapäivä ja kuten arvata saattoi, tästä päivästä tulee toinen turha odottelupäivä. Ilmastointifirmasta ei kuulu mitään eli ilmeisesti heiltä ei nyt sitten löytynyt huoltomiestä hoitamaan minun ongelmaani tänäänkään. No, toivotaan, että se heidän ehdottamansa maanantai olisi sitten parempi päivä… Ajankulukseni siivoan komeron, jossa on ilmastointilaitteen puhallin ja lämminvesivaraaja. Taitaapa olla niin, että vaikka asunto on tietenkin muuten siivottu hyvin jo useampaankin kertaan, niin tämä ”rytökärpän pesä” on ollut koko kolmen vuoden ajan siivoamatta. Nyt siivoan sen kunnolla; imuroin ja pyyhin puhtaaksi ja samalla hävitän komerossa olleet laastit ja muut aineet, joilla on ilmeisesti kiinnitetty asunnon lattioiden kivilaatat. Tämä asunto on siitä hieman omalaatuinen (positiivisella tavalla), että täällä ei ole kokolattiamattoa missään muualla kuin vaatekomerossa. Kaikissa muissa huoneissa on laattalattiat. Kaksi kivilaattaa säästän siltä varalta, että jos jostain sattuisi joskus laattaa särkymään, mutta kaiken muun kiikutan loppujen lopuksi roska-astioille.

Palm Beach

Kun en iltapäivän loppuun mennessä ole kuullut mitään ilmastoinnin korjauksesta, lähden ennen auringonlaskua ajelemaan Palm Beachin rannalle. Ajan taas Militarya etelään ja sitten Okeechobeeta itään niin kauas, että tulen Lake Worth Lagoonin ylittävälle sillalle aivan West Palmin keskustassa. Sillan takana tulen Palm Beachin kaupungin puolelle ja ajan ylväänä seisovien palmujen reunustamaa Royal Palm Wayta pitkin rantaan asti. Kun saan pysäköityä autoni rantakadulle alan saman tien harmitella sitä, että en tajunnut ottaa mukaan pyyhettä ja uimahousuja. Olin lähtenyt vain kävelylle, eikä minulla tullut edes mieleen, että tänään olisi hyvä päivä uida. Ilta on lämmin ja olen yllättynyt siitä, kuinka paljon rannalla on uimareita vielä hetkeä ennen auringonlaskua. Kävelen rantaa pitkin ensin pohjoiseen ja sitten etelään. Katselen aaltojen rantaan huuhtomia simpukkakasoja, mutta en löydä mitään niin erikoista, että vaivautuisin ottamaan niitä mukaani. Välillä otan jonkun simpukankuoren käteeni ja tarkastelen sitä hetken, mutta heitän ne kaikki lopulta takaisin rannalle. Lämmin hiostava sää jatkuu ja minulla on taas hieman heikko olo. Olen nyt ollut useana päivänä melko väsynyt ja se huolestuttaa minua. Mietin mahdollisia syitä ja luulen keksiväni pääsyyn: olen tainnut tänäänkin juoda liian vähän. Vieläkään en tajua, että suurin syyllinen taitaa olla viallinen ilmastointilaite ja siitä johtuva oleskelu lähes 24 tuntia vuorokaudessa kuumassa ja vielä siihen yhdistettynä tuo nestevajaus. 

Downtown Palm Beach

Palm Beachin rannalla olevan kellotornin luota alkaa yksi tämän seudun tunnetuimmista kaduista: Worth Avenue. Worth Avenue on tarkoitettu niille, joilla on muutaman tuhannen neliöjalan condo hiekkarannan tuntumassa, pihalla uusi Cadillac, Bentley tai Lamborghini ja rahaa taskut pullollaan. Katu on täynnä kalliita merkkiliikkeitä, kuten Gucci, Cartier, Tiffany’s, Saks Fith Avenue jne jne. Kun kuljen katua nuhjaantuneissa shortseissani ja ryppyisessä paidassani, minusta tuntuu kuin olisin vieraalla planeetalla ja minulla koko ajan sellainen pelko, että rikon jotain kallisarvoista vain kävellessäni jalkakäytävällä. Kävelen silti katua länteen lähes sen toiseen päähän asti ja palaan sitten takaisin toista puolta katua. Onhan tämä tavallaan nähtävyys, mutta silti tämä katu nostaa hieman niskakarvojani pystyyn… Kiva tietysti, että toisilla on rahaa… Rahaa tuhlattavaksi näihin liikkeisiin samaan aikaan kun toiset istuvat teiden risteyksissä pahvikyltti kädessä rahaa kerjäten. Tasan ei käy onnenlahjat. No, en minä tästä ala maailmanmurhetta kantaa, vaan jatkan kävelyretkeäni vielä pieneen, mutta kauniiseen Palm Beachin keskustaan katsomaan vanhoja rakennuksia ja jatkan siitä takaisin autolleni. 

Lake Worth Lagoon & WPB

Ennen kuin lähden autolla eteenpäin, istun vielä jonkin aikaa rannalla olevalla penkillä ja katselen merta ja ihmisiä. Nyt huomaan, että tämähän on hyvä paikka vaikkapa iltauintiin. Ihmisiä on nyt hieman ennen auringonlaskua rannalla vielä paljon enemmän kuin tuntia aikaisemmin. Ennen kotiinpaluuta ajan vielä Palm Beachin saaren länsirannalle, josta avautuu hieno näkymä yli Lake Worth Lagoonin. Tuon vesialueen takana on Downtown West Palm Beach ja aurinko on juuri laskeutumassa sen taakse. Olen käynyt täällä kamerani kanssa ennenkin juuri auringonlaskun aikaan ja todennut, että tämä on paras paikka auringonlaskun ihailuun. Tänäänkin rannalla on useita muitakin, jotka ovat tulleet ottamaan kuvia auringonlaskusta. West Palm Beach, Ft Lauderdale, Miami tai ylipäätään mikään Floridan länsirannikon kaupungeista ei ole hyvä auringonlaskun ihailuun. Aurinko nousee mereltä, mutta laskeutuu mantereen taakse eli kaunista mereen laskevaa aurinkoa täällä ei näe. Evergladesin suoalue on ehkä lähinnä sitä näkyä ja vielä minä aion sieltä ne auringonlaskukuvani jonain päivänä saada.

West Palm Beach (FL), sunnuntai 11.10.2015

Juno Beach

Sunnuntaina lähden ajelemaan piirikunnan pohjoisimpaan kaupunkiin Jupiteriin. Ajan perille asti yksinkertaisinta ja suorinta reittiä: ensin parikymmentä kilometriä Military Trailia, aina sen päähän asti ja sitten Indiantown Roadia Jupiterin kaupunkiin. Jatkan kuitenkin matkaani vielä vähän pohjoisemmaksi ja siirryn samalla Martin Countyn alueelle ja Tequestan kylään. Ohitan matkalla Jupiter Inlet Colonyn, ylitän varsinaisen inletin siltaa pitkin ja ajan vielä jonkin matkaa ohi Jupiterin majakan. Siirryn vielä Intracoastal Waterwayn yli saarelle, jossa sijaitsee Coral Cove Beach. Olen käynyt tällä rannalla pari kertaa ennenkin, mutta nyt olen ensimmäistä kertaa täällä rantatuoleineni ja käyn myös uimassa. Vesi on lämmintä, aallot maltillisia ja nautin uimisesta. Minulla on tänään myös vähän evästä mukana ja käyn syömässä evääni rannan takana olevilla piknik-paikoilla. Välillä on hyvä hakeutua muutenin edes hetkeksi varjoon.

Downtown West Palm

Palatessani Coral Coven rannalta ajan vielä Juno Beachin ja Riviera Beachin kaupunkien halki West Palmin keskustaan. Jätän autoni parkkiin kadun laitaan ja käyn kävelyllä Clematis Streetillä ja Lake Worth Lagoonin rannalla. Myös Lake Worth Lagoon kuuluu USA:n itärannikolla kulkevaan Intracoastal Waterway –järjestelmään ja alukset voivat kulkea sitä pitkin suojassa Atlantin tuulilta ja aalloilta. Minä kävelen pitkälle laiturille ja istun siellä auringon laskiessa. Tänään olen ollut erityisen huonovointinen ja matkalla Jupiteriin minun oli pakko pysäyttää auto hetkeksi jonkun ostoskeskuksen pihaan ja käydä vähän kävelemässä auton ulkopuolella. Taas ollessani laiturilla minua alkaa heikottaa, enkä oikein vieläkään osaa yhdistää tätä huonoa oloa oleskeluun liian kuumassa lähes vuorokauden ympäri ja siitä aiheutuvaan nestehukkaan. Mielestäni juon paljon (mutta silti minun pitäisi juoda vielä vaan enemmän). Auringon painuttua piiloon käyn vielä ruokaostoksilla keskustan Publixissa ja ajelen sitten kotiin. Auringonlaskun viimeiset säteet värjäävät koko taivaan edessäni kauniin punaiseksi ja sitä vasten mustina näkyvät palmut saavat maiseman näyttämään kauniilta.

Valokuvat: perjantai 9.10.2015
Valokuvat: lauantai 10.1. - sunnuntai 11.1.2015

MUUTOSTEN VUOSI

Näin vuoden vaihtuessa on aika taas kirjoittaa muutama sana jostakin ihan muusta kuin matkustamisesta. On aika kirjoittaa jotain kuluneesta vuodesta ja ehkä pikkuisen suunnitelmista vuodelle 2016. Viime vuoden lopussa kirjoitin, että vuosi 2014 oli vuosi, jolloin koko maailma sekosi. Vaan kunpa olisin tiennyt; olisin voinut sanoa silloin: "You ain't seen nothing yet..."

Noin yleismaailmallisesti ja myös Suomea ajatellen koko vuodessa 2015 ei ole tunnu olleen enää mitään järkeä.It's getting curiouser and curiouser... Ainakin omasta mielestäni hulluuden lisääntymisen lisäksi kahdella menneellä vuodella oli se, että vuonna 2014 enimmäkseen muu maailma näytti seonneen, kun taas viime vuonna olin enemmän huolissani omasta maastamme. Viime vuonna minua huolestuttivat tietyt pahat merkit maailmalla ja koko maailman muuttuminen yhä epätasapainoisemmaksi, mutta pahiten minua alkoi huolestuttaa ja ahdistaa Suomi ja joidenkin suomalaisten käyttäytyminen. Vuonna 2015 opin sen, että suomessa on vapaalla jalalla tuhatmäärin enemmän pahasti sairaita ihmisiä kuin olisin koskaan uskonut. Opin myös, että kaikista väitteistä huolimatta suomalaiset ovat isoksi osaksi melko tyhmää ja tietämätöntä kansaa, eikä järkeä ole kaikille siunaantunut juuri lainkaan. Tunneälystä, hyvän tekemisen ja auttamisen halusta sekä kyvystä empatiaan puhumattakaan. Suomi muuttui viime vuonna kertaheitolla rauhallisesta ja hyvästä maasta rauhattomaksi ja huonoksi maaksi, eikä siitä voi syyttäää ketään muuta kuin suomalaisia itseään.

Tällä hetkellä näyttää siltä, että maan päättäjät tyytyvät hiljaa hyssyttelemään ja yrittävät miellyttää kaikkia. Päättäjät ja virkavalta ovat laittaneet pään pensaaseen yrittävät olla niin kuin kaikki olisi hyvin ja niin kuin mikään ei olisi muuttunut. Sama koskee poliisia ja tilanne on omasta mielestäni mennyt jo ihan täysin käsittämättömäksi; tässä maassa saa nykyään vainota ja uhkailla ketä tahansa ja tehdä jopa selkeitä rikkeitä ja rikoksia ilman, että kukaan puuttuisi niihin (ihan oikeasti) millään tavalla. Uusi vuosi on alkanut ja onkin jännittävää nähdä onko tämä se vuosi, kun kaiken on annettu mennä aivan liian pitkälle ja kupla puhkeaa... Järjestyksen ja rauhan palauttamiseksi tarvittaisiin jo nyt oikeasti tiukkaa päättäväisyyyttä ja toimenpiteitä sekä kovia otteita ja pian sekin on myöhäistä.

Minulle itselleni vuosi 2015 oli suurten muutosten vuosi. Voisin kai oikeastaan sanoa, että tämä vuosi oli minulle luopumisen aikaa. Suurin luopuminen oli se, kun poikani muutti virallisesti pois kotoa. Tuo poismuutto on onneksi ollut hyvin liukuva ja se on tapahtunut hiljalleen muutaman kuluneen vuoden aikana. Pakko on silti tunnustaa, että minun elämääni vaikutti aika paljon se, kun suurin osa tavaroista lähti uuteen kotiin ja myös osoite vaihtui virallisesti. Se tarkoitti päätöstä todella pitkälle ajanjaksolle, jonka poikani kanssa yhdessä, samassa kodissa asuin ja elin.

Toinen iso luopuminen oli luopuminen lapsuudenmaisemista. Synnyinkotini myytiin pois jo parikymmentä vuotta sitten ja asunto, jossa äitini ja isäni sen jälkeen asuivat muutama vuosi sitten. Viime vuonna vuorossa oli viimeinen side synnyinseutuun eli kesämökki. Kesämökin tontin vanhempani ostivat jo hieman ennen syntymääni ja ensimmäinen mökki tontille rakennettiin suurinpiirtein syntymäni aikaan. Uusi mökki rakennettin kun minun poikani syntyi. Tuo kauniilla paikalla järven rannalla sijaitseva mökki oli tärkeä osa lapsuudenmaisemaani ja tänä vuonna siitä oli luovuttava. Minun ja siskoni omistama mökki oli pitkään niin vähällä käytöllä, että sitä ei ollut enää mitään järkeä pitää: kun laskee kaikki mökin kustannukset, ne pari kesän mökkiyötä tulivat melko kalliiksi ilman pääoman laskemistakin. Yllättävän tyynellä mielellä mökistä luovuin, mutta ehkä sekin menetys on jossakin alitajunnassa kuitenkin tämän vuoden aikana tuntunut.

Ja vielä aivan vuoden loppuun osui yllättävä ja äkkinäinen ja myös hyvin surullinen luopuminen, kun kanssamme 12 elänyt rakas kissamme nukkui pois. Kissan kuolemasta taisi tulla jonkinlainen tämän vuoden luopumisen "kulminaatiopiste" ja siihen yhdistyi ja siinä samalla purkautui monikin asia, joista tässä nyt tänään istun kirjoittelemassa. Edelleen, noin kuukausi Miisa-kissan kuoleman jälkeen minulla on sitä kova ikävä. Koti ei ole enää sama paikka ilman kissaa ja monessa asiassa vieläkin hetkittäin kuvittelen, että se on kanssani. Kaikkein eniten kaipaan kissaa kun tulen kotiin ja avaan oven, eikä se enää juokse minua vastaan.

Myös vanheneminen on alkanut lopulta tuntua. Vaikka vanhoja kuvia katsellessamme minulle juuri eilen sanottiinkin, että en ole juuri muuttunut siitä kun olin 25-vuotias, niin itse kyllä näen peilistä vanhentuneeni ja rypyt kasvoilla sen kun lisääntyvät. Ja myös henkisesti olen vanhentunut vimme vuoden aikana enemmän kuin monena menneenä vuotena yhteensä. Tämä oli viimeinen vuosi, kun oma ikäni alkaa numerolla neljä... Eli tavallaan alan kai pikku hiljaa luopua myös ikuiseksi luulemastani nuoruudestani? Tähän asti vanheneminen ei ole tuntunut oikeastaan yhtän miltään ja viimeiset 25 vuotta olen kai tavallaan pitänyt itseäni koko ajan saman ikäisenä.

Isoin ja tärkein muutos vuonna 2015, tosin positiivinen sellainen, oli se, että minusta tuli isoisä. Se oli koko vuoden iloisin ja paras tapahtuma! Toki tässäkin on sen verran luopumista mukana, että luovutin tavallaan kai samalla suvunjatkamisen nuoremmalle polvelle (ainakin uskoakseni...) ja hyppäsin itse aikuisen pojan isän roolista myös isoisän rooliin.  Tämä liittyy myös tuohon vanhenemisasiaan: isoisäksi tuleminen taisi vanhentaa minua kertaheitolla ainakin 10 vuotta- Otan sen vanhenemisen kuitenkin vastaan, koska minulla on nyt aivan ihana pikkuinen pojanpoika, joka on minulle hyvin rakas. Koko vuoden suurimmat ilot ovat liittyneet tuohon pieneen vauvaan, hänen isoveljeensä ja koko poikani perheeseen. Siinä mielessä tämä "isoisyys" tuli nyt kyllä juuri sopivaan aikaan: kun minun lähes 20 vuotta kestänyt yksinhuoltajuus päättyi ja vastuu lapseni elämästä oli jo jokin aika sitten siirtynyt pikkuhiljaa hänelle itselleen, minulle tuli uutta ajateltavaa lapsenlapsen muodossa. Oikeastaan lapsenlapsia on nyt kaksi ja haluan viettää molempien kanssa niin paljon aikaa kuin mahdollista ja olla läsnä heidän elämässään.

Yksi hieman pienempi muutos oli se, että kaiken vanhenemisen keskellä palasin myös vähän ajassa taaksepäin. Tai itse asiassa palasin ajassa paljonkin taaksepäin... Noin 15 vuoden tauon jälkeen palasin "amerikanautoharrastuksen" pariin ja hankin yhtä pitkän tauon jälkeen itselleni ja pojalleni auton. Koska olin päättänyt jo kauan sitten, että jos joskus vielä harrasteauton hankin, sen on oltava mahdollisimman pitkälle valmiiksi rakennettu. Minulla ei riittäisi koskaan enää niin suurta intoa (tai taitoa), että alkaisin kovin vaativia projekteja rakentelemaan. Eikä minulla olisi siihen paikkaakaan. Lisäksi rakennetuista autoista vain hyvin harvoin saa omia rahojaan takaisin eli "let the first guy pay..." Hankin siis vuosimallia 1954 olevan, hyvinkin paljon rakennellun ja muutellun Chevrolet Bel Airin, joka palvelee nyt minun ja poikani kesäautona. Tämän talven aikana sitä rakennellaan vielä hieman lisää ja ensi kesänä pääsemme toivottavasti ajelemaan sillä enemmän kuin menneenä kesänä. Ainoa haittapuoli on se, että auto on hieman liian arvokas ja jossain vaiheessa se todennäköisesti vaihtuu hieman halvempaan, jolloin rahaa jää hieman enemmän esimerkiksi matkusteluun.

Matkustelun kannalta vuosi 2015 oli ehkä sellainen keskinkertainen vuosi. Matkoja oli  todella vähän, ainoastaan kaksi, mutta ne olivat kuitenkin kestoltaan yhteensä 1,5 kuukautta. Tammi-helmikuussa vietin kokonaisen kuukauden yksin Floridassa ja tänä syksynä tein vielä yksin kahden viikon reissun Chicagoon ja Floridaan. Vaikka olin käynyt New Yorkissa ja Floridassa jo kerran aiemminkin yksin, niin tammi-helmikuun kuukauden oleskelu USA:ssa oli silti tavallaan pieni testi: kokeilin miltä tuntuisi oleilla aivan yksin todella kaukana Suomesta pitempiä aikoja. Ja se kuukausi meni todella hyvin ja mukavasti. Se oli hyvä kuukausi, jonka aikana näin ja tein ja koin paljon ja se on jäänyt mieleen todella hyvänä aikana viime vuodesta. Syksyn kahden viikon reissu olikin sitten jollakin tavalla vähän latteampi ja olin koko reissun ajan jollakin tavalla vähän väsynyt. Ja tuon kahden viikon aikana kaipasin matkaseuraa useita kertoja. Ei sekään matka nyt mikään huono ollut, mutta jää selvästi kaikkien reissujen huonoimpien joukkoon. Vielä juuri ennen joulua teimme poikani perheen kanssa tavallisen ruotsinristeilyn Helsingistä Tukholmaan. Vaikka matkassa ei ollut mitään erityistä, vain tavanomaistakin tavanomaisempaa laivamatkustamista ja päivä Tukholmassa, niin tuosta reissusta ainakin itselleni jäi silti oikein hyvä mieli.

Eli kaiken kaikkiaan takana on todellakin suurten muutosten ja myös luopumisen vuosi. Osa asioista on ollut todella iloisia ja mukavia, kaikin puolin positiivisia, mutta tavallaan tämä on ollut myös hyvin raskas vuosi kaikkien noiden muutosten vuoksi. Moni muutos on pohjimmiltaan iloinen ja odotettu tai vähintään vain normaalia elämän kulkua eteenpäin, mutta silti niihin muutoksiin ei aina ole helppo sopeutua. Ja muutoksia elämässä on nyt tapahtunut niin paljon, että minun elämäni tarvitsee muutosta....Paljon on muuttunut ja sen vuoksi joidenkin asioiden on nyt muututtava ja minun on löydetttävä elämälleni suunta. Edes jonkinlainen aavistus suunnasta... Jotenkin minusta tuntuu, että olen seissyt tässä monien teiden risteyksessä jo useita vuosia. Jos pysyn hengissä ja terveenä, niin viimeistään 2-6 vuoden kuluessa minun on valittava tie jota pitkin kulkea. Tätä suunnan etsimistä helpottaa nyt tavallaan kyllä tämä isoisän rooli, joka ohjaa joitakin asioita omille, selkeille urilleen. Haluan olla osa poikani perheen ja lastenlasteni elämää, mutta sen lisäksi olen hyvinkin tietoinen siitä, että minun on löydettävä myös muita teitä, joita pitkin kulkea omaa elämääni. Se mitä tässä yritän itsekseni selventää on lähinnä tulevaissuuuden asumis- ja elämiskuviot; missä ja miten tulen muutaman vuoden päästä olemaan. Ja niihin tässä tämä matkablogini, tulevat matkat ja USA liittyvät hyvinkin oleellisina osina.

Nyt juuri en kuitenkaan mieti sitä. Nyt edessä on uusi vuosi ja uudet reissut. On aika alkaa tehdä lyhyemmän tähtäimen suunnitelmia ja tehdä jotain vaikka sen kummemmin suunnittelematta. On jo tammikuu, joten reissu, jota vielä jokin aika sitten suunnittelin tammikuulle saa nyt todennäköisesti jäädä. Nyt näyttää hyvin vahvasti siltä, että tulen lähtemään yksin Yhdysvaltoihin maaliskuussa. Lähtöpäivä voisi olla esimerkiksi 9.-15.3. välisenä aikana ja paluu kahden viikon, kolmen viikon tai todennäköisimmin vasta kuukauden päästä. Tuosta reissusta en tiedä vielä mitään, mutta se voi olla pelkkä Floridan reissu tai sitten siihen voisi sisällyttää myös mennessä ja/tai palatessa joitakin muita Yhdysvaltojen osia ja kaupunkeja. Sitä on aika alkaa joka tapauksesssa pikkuhiljaa suunnittelemaan. Seuraava reissu samaan paikkaan saattaa olla kesäkuussa ja vielä elokuun alussa haluaisin käydä Italian Senigalliassa, Summer Jamboree -festareilla.

Nyt lopetan näiden kaikenmaailman kuulumisten kirjoittelut tähän (osaan 3) ja palaan seuraavassa kirjoituksessa viime syksyn reissun viimeisiin päiviin. Oikein hyvää ja onnellista uutta vuotta kaikille! Vuosi 2016 tulee todennäköisesti olemaan Suomessa sisäisesti ja myös maailmanlaajuisesti vielä paskempi kuin mennyt vuosi, mut toivotaan parasta kuitenkin!